ESINELÖYTÖJEN KUVASTAMA ARKI 1800-LUVUN MAASEUDUN SÄÄTYLÄISTALOISSA – ESIMERKKINÄ KANGASNIEMEN SUUROLAN KYLÄ

Refereet: Janne Harjula (TY), Visa Immonen (HY), Alex Snellman (HY)

Johdanto

Kangasniemen Suurolan kylän kantatiloihin kuuluvia Rantalaa (Suurola 1) ja Leskelää (Suurola 2) ovat viime vuosisatojen aikana asuttaneet useat nimekkäät säätyläissuvut. Tilojen historia kytkeytyy läheisesti yhteen sekä sijainnin (kuva 1) että omistussuhteiden vuoksi. Tiloja ympäröiviltä pelloilta löytynyt esineistö ajoittuu pitkälle aikavälille kivikaudelta 1900-luvulle, ja siitä voi erottaa useita eri asutusjaksoja. Historialliseen aikaan liittyvät etenkin lasin, posliinin ja fajanssin kappaleet sekä liitupiippujen osat. Kesällä ja syksyllä 2016 Leskelässä järjestettyjen arkeologisten yleisö- ja koululaiskaivausten yhteydessä tilojen välissä sijaitsevalla pellolla tehtiin systemaattista pintapoimintaa1. Pintapoiminta on arkeologiassa hyödynnetty menetelmä, johon kuuluu pellon pinnan tarkastelu ja pintaan kyntämisen yhteydessä nousseiden esineiden havainnointi ja talletus sekä löytöpaikkojen dokumentointi. Tutkitut pellot ovat olleet viljelykäytössä ainakin 1700-luvulta saakka, todennäköisesti kuitenkin jo 1600-luvulta saakka, jolloin paikalla tiedetään varmuudella olleen asutusta. Lannoituksen yhteydessä pelloille on päätynyt tunkiolle heitettyä materiaalia2, joka koostuu pääosin rikkoutuneista, käytöstä poistetuista arkipäivän esineistä. Tästä syystä pelloilta löytyvä aineisto mahdollistaa peltoja käyttäneiden tilojen materiaalisen kulttuurin tarkastelun viime vuosisatojen ajalta.

Tässä artikkelissa arvioimme Kangasniemen Suurolasta löytynyttä esineistöä sekä määrän että laadun näkökulmista. Selvitämme myös sitä, kenen tai minkä sosiaalisen ryhmän käytössä esineet ovat olleet ja minkälaisiin laajempiin konteksteihin löydöt voi kytkeä? Mitä ne kertovat muodista, varallisuudesta ja tilan asukkaista, ja minkälaisena 1800-luvun maaseututilan arki näyttäytyy peltolöytöjen valossa? Koska peltolöydöt koostuvat suurelta osin poisheitetystä ja roskana hävitetystä materiaalista, liittyy jälkimmäiseen kysymykseen myös 1800-luvun tilan “poistamisen kulttuuri” ja pohdinta siitä, mikä kaikki vuosisadan aikana miellettiin jätteeksi. Tutkimuksessa keskitytään niihin pintapoiminnan löytöryhmiin, joissa on selkeästi 1700- ja 1800-luvulle ajoitettavia esinefragmentteja.

Pintapoiminta arkeologisena tutkimusmenetelmänä

Pintapoiminta on arkeologinen menetelmä, johon kuuluu esimerkiksi peltotöiden, tuulenkaatojen tai metsäkoneiden rikkoman maanpinnan tarkastelu mahdollisten löytöjen tai muiden ihmistoiminnasta kertovien merkkien varalta sekä löytöpaikkojen dokumentointi.3 Pelloilla tehtävää pintapoimintaa nimitetään toisinaan myös peltopoiminnaksi.4 Vaikka pelloilta esineet löytyvät aina kyntämisen sekoittamasta maasta, paljastavat ne kuitenkin tärkeää tietoa menneisyydestä. Tästä syystä esineiden tarkkojen löytöpaikkojen merkitseminen myös pelloilla on tärkeää. Erilaiset pellolta tehtävät havainnot voivat alustavasti kertoa muinaisjäännöksen laajuudesta.5 Vaihteleva löytömäärä pellon eri osissa voi puolestaan kertoa siitä, missä kohdassa ihmistoiminta on ollut aktiivisinta.6 Tietynlaisten löytöjen, kuten rautanaulojen tai rautakuonan, sijoittuminen pellon tiettyyn osaan voi myös kertoa paikalla aikaisemmin sijainneiden rakennusten tyypeistä tai ihmistoiminnan eri muodoista paikalla. Joskus löydöt viittaavat siihen, että peltokerroksen alapuolella on jäljellä ehjiä rakenteita.7 Viimeisten vuosisatojen aikana pelloille on myös lannoituksen yhteydessä päätynyt erilaisia tunkiolle heitettyjä, rikkoutuneiden tavaroiden kappaleita.8 Tällaisten esineiden kappaleet kertovat siitä, minkälaista peltoja käyttäneiden tilojen arkipäivän esineistö on ollut ja minkälaista elämää taloissa elettiin.

Pintapoiminta kuuluu arkeologisen tutkimuksen perusmenetelmiin, mutta sitä on pidetty silti melko vähän käytettynä kenttätyömetodina, joka rajoittuu lähinnä muinaisjäännösinventointeihin.9 Laajempia tutkimuksia menetelmällä on tehty vain vähän, ja niissä pintapoimintamateriaalia on hyödynnetty esimerkiksi esihistoriallisen asutushistorian tai asutuksen ja kalmistojen välisten suhteiden, rautakautisen maisemankäytön sekä maanmuokkauksen arkeologisiin kohteisiin aiheuttamien vaikutusten tutkimuksessa.10 Tavallisesti pintapoimintaa on sovellettu lähinnä esihistoriallisen ajan tutkimukseen.

1800-luvun materiaalinen kulttuuri arkeologiassa ja historiassa

Historiallisen ajan arkeologia tutkii nimensä mukaisesti historiallista aikaa, tavallisesti sen tutkimuskysymykset sijoittuvat ajanjaksoon keskiajalta 1700-luvulle.11 Arkeologien mielenkiinto on viime vuosina kasvanut myös modernimpaa materiaalista kulttuuria kohtaan, mutta varsinkin 1800-1900-luvun aineisto usein koettu ongelmalliseksi. Vaikka 1800-luvun arkeologinen tutkimus on lisääntynyt viime aikoina – hyvänä esimerkkinä Lahden kaupunginmuseon vuonna 2013 toteuttama kaivaus, jossa tutkittiin lähes koko 1800-luvulle ajoittuva Lahden kylän alue – ei tällaista aineistoa ole kaivausten yhteydessä tavallisesti talletettu kokoelmiin, vaan esineet ovat päätyneet poistetuksi, joskin Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuohjeiden mukaisesti dokumentoituna.12 Osaltaan poistoihin on vaikuttanut teollisesti valmistetun esineistön suuri määrä ja sekoittunut löytökonteksti, mutta osaltaan myös lähihistorian materiaalisen kulttuurin pitäminen epäkiinnostavana. Poistettuja, dokumentoituja aineistoja ei toistaiseksi ole juurikaan hyödynnetty arkeologisessa tutkimuksessa.

Materiaalisen kulttuurin tutkimus liittyy olennaisesti arkeologiaan, mutta viime vuosina myös historiantutkimuksessa aiheeseen on tartuttu yhä useammin. Historiantutkimuksen kohteena on ollut etenkin 1700-luku, kulutuskulttuuri ja ylellisyystuotteet.13 Lähdemateriaaleina historiantutkimuksessa hyödynnetään tavallisesti kuitenkin kirjallisia lähteitä. Viimeisimmille vuosisadoille (1800-1900-luvulle) ajoittuvan – etenkin massatuotetun – esineistön muodostama konkreettinen aineisto jää siten helposti sivuun sekä arkeologisesta että historiallisesta tutkimuksesta.

Pintapoimintaa Kangasniemellä

Kangasniemen Suurolan tutkimuksissa 2016 käytettiin yleisö- ja koululaiskaivauksen ohessa pintapoimintaa, joka kohdistui Leskelän ja Rantalan tilojen väliselle, avoimeksi jätetylle ja käännetylle, noin hehtaarin kokoiselle pellolle (kuva 1), joka sijaitsee Puulan rantaan viettävässä jyrkässä rinteessä. Tutkimuskohteena oleva pelto on karttalähteiden perusteella ollut viljelyksessä ainakin 1700-luvun lopusta lähtien, joten paikalta oli odotettavissa runsaasti esineistöä, joka on päätynyt peltoon tunkiolta lannoituksen mukana. Menetelmän avulla haluttiin tutkia Suurolan kantatilojen asutushistoriaa materiaalisen aineiston perusteella sekä tutustuttaa nuoria kaivaukselle osallistujia arkeologian eri menetelmiin mahdollisimman monipuolisesti.

Pintapoiminnassa eri materiaalien ja löytötyyppien löytöpaikat merkittiin ylös alueina, mutta erityisiä keskittymiä ei rautakuonaa lukuun ottamatta havaittu. Kaikkia materiaaleja löytyi tasaisesti eri puolilta peltoa. Pellon pinnasta löydetyt esineet voidaan luokitella koko kyntökerroksesta löytyneiksi, sillä tilan omistaja käänsi peltoa myös tutkimuksen aikana, jolloin uutta materiaalia nousi koko ajan pintaan.14 Suurolan historialliselle ajalle ajoitettavia peltolöytöjä voi pääasiassa pitää tunkiojätteenä, vaikka esineistö voi päätyä pellolle muillakin tavoin. Peltoon uhraamisen mahdollisuutta voisi pohtia esimerkiksi rahalöytöjen kohdalla, tosin näitä ei pintapoiminnassa löydetty lainkaan. Myöskään rautakuona ei ole todennäköisesti päätynyt peltoon tunkion kautta, vaan suoraan rannalla sijainneelta raudankäsittelypaikalta. Tunkiojätteenä voi pitää kotitaloustavaraa, joka on levinnyt tasaisesti pellon eri osiin15. Vaikka pellon muokkaus saattaakin rikkoa esineistöä16, viittaa esineiden suuri fragmentaarisuus ja kokonaisten esineiden puuttuminen siihen, että esineistö on ollut rikkoutunutta tunkiolle päätyessään. Koska historiallisia tunkioita tilan ympäristössä ei voi enää erottaa, on suurin osa syntyneestä orgaanisesta jätteestä todennäköisesti hyödynnetty juuri peltojen lannoituksessa.

Kangasniemen Suurolan tilojen historiaa

Suurolan kylä on perimätiedon mukaan saanut nimensä kylässä 1500-1600-luvun vaihteessa asuneista Suurosista.17 Vuoden 1561 maaluettelon mukaan (jäljennös 1600-luvulta) Suurolan alue (yhdessä Mannilan kanssa) kuului Vanhanmäen kymmenkuntaan. Suurolassa/Mannilassa maksoivat veroa Antti Laurinpoika, Heikki, Maunu, Lauri, Paavali ja Antti Manninen.18 1500-luvun asutuksen sijaintipaikkaa ei kuitenkaan täsmällisesti tiedetä.

Rantala (Suurola 1) ja sen pohjoispuolella sijaitseva Leskelä (Suurola 2) on kirjallisten lähteiden mukaan asutettu viimeistään 1600-luvun puolivälissä. Toistensa välittömässä läheisyydessä sijaitsevien tilojen historia on kytkeytynyt yhteen läpi viimeisten vuosisatojen, johtuen tilojen lähekkäisestä sijainnista, minkä lisäksi tilojen omistussuhteet kytkeytyvät toisiinsa erilaisten sukulaisuussuhteiden kautta. Esimerkiksi Langinkoski on vuonna 2011 keräämässään historiikissa puhunut tiloista ”kaksoistilana Suurola 1-2”19.

Koko Suurolan kylä siirtyi von der Pahlenin suvulle säterilahjoituksena 1600-luvun alkupuolella. Suurola 1 ja 2 muodostivat yhdessä säterikartanon 1615-1664 ja kruununtilan 1665-1694. Vaikka kruununtila oli loppuaikoinaan maaneuvos Gustaf von der Pahlenin omistuksessa, oli tilan viljely käytännössä mahdollisesti paikallisten talonpoikien käsissä. Vuosina 1691-1694 Suurola 1 (Rantala) toimi kirkkoherran väliaikaisena virkatalona, ja vuosina 1695-1809 kruunun sotilasvirkatalona. Tänä aikana asukkaat olivat Savon jalkaväkirykmentin majurin komppanian vääpeleitä, vänrikkejä, adjutantteja, luutnantteja ja kapteeneita, joista osa asui tilalla perheineen. Vaikka upseerien ja aliupseerien väliset sosiaaliset erot olivatkin suuret, useat tilalla asuneista aliupseereista olivat kotoisin armeijan päällystöön kuuluvista perheistä ja kuuluivat aatelissukuihin (mm. Aminoff, Tigerstedt, von Fieandt ja Järnefelt). Moni asukkaista eteni myöhemmin itsekin urallaan kapteeniksi tai majuriksi. Näin ollen tilan asukkaiden sosiaaliset piirit voidaan sotilasvirkatalokaudella kytkeä lähinnä ylempään säätyläistöön.20 Sotilasvirkatalokauden jälkeen tila siirtyi valtion omistukseen, ja sen vuokraajat olivat aluksi viimeisten virkataloa (ja Suurola 2:ta) asuttaneiden upseeriperheiden (Järnefelt) jäseniä. Vuosina 1822-29 Suurola 1 oli kapteeni Per Henrik Molanderin, vuosina 1830-1832 Mats Hännisen ja vuosina 1832-34 Albrekt Johan von Fieandtin hallussa.21

Jo sotilasvirkatalon aikaan Suurola 2 (Leskelä) oli verotila, joka siirtyi Järnefelteille vuonna 1775. Vuosina 1807-1819 tilan haltijana oli luutnantti Anders Wilhelm Järnefelt, joka asui paikalla perheineen. Hänen poikansa, kapteeni Gustaf Henrik Järnefelt toimi puolestaan Suurola 1:n maanvuokraajana 1810-1818). Ulrika Juliana Järnefelt, joka oli asunut puolisonsa, vääpeli/lipunkantaja Georg Magnus Järnefeltin kanssa aluksi Suurola 1:ssä, siirtyi asumaan Suurola 2:een, jossa asui leskenä (mistä tilan nimitys Leskelä) yhteensä 24 vuoden ajan kuolemaansa (vuonna 1845) saakka.22

Langinkoski (2011) nimittää tilojen 1800-luvulta vuoteen 1935 kestänyttä kautta yhteisnimellä Suurola-Rantala.23 Tilojen omistajina oli vuosina 1834-1855 Daniel Häkkinen ja vuosina 1835-1846 Johan Pylkkänen. Noin 1855 Suurola 1 ja 2 siirtyivät huutokaupalla maakauppias Olof Fredrik Niiraselle. Niirasen tytär Amalia Ottilia syntyi Leskelässä 1864 ja avioitui täällä kruununnimismies Johannes Langin (myöh. Langinkoski) kanssa 1883. He jäivät asuttamaan Leskelän tilaa, joka edelleen oli Olof Fredrik Niirasen omistuksessa. Heille syntyi vuosien 1884-1907 välillä yhteensä kaksitoista lasta, joista yhdeksän eli aikuiseksi. Suurola 1 (Rantala) on nykyisinkin saman suvun omistuksessa, mutta vuonna 1906 suoritettu maajako johti siihen, että Suurola 2:n (Leskelä) tila oli seuraavien vuosikymmenten aikana usein myynnissä ja omistaja vaihtui lukuisia kertoja.24

Isojako saatiin Suurolassa päätökseen vuoteen 1824 mennessä, jolloin kylään perustettiin kolmas tila ja kaikki tilat nimettiin uudelleen. Suurola 1:stä tuli tässä vaiheessa Rantala ja Suurola 2:sta Leskelä. Leskelän tilaan liitetyt peltopinta-alat olivat isojaon aikana 4,4, hehtaaria (itse tila) ja 2,8 hehtaaria (torpat). Leskelässä oli 1900-luvun alussa kuusi ja Rantalassa seitsemän torppaa. Suurolan alueella raivattiin uutta peltoalaa erityisen paljon 1800-luvun loppupuolella, kun taas 1900-2000-luvulla pellonraivaus on ollut hyvin vähäistä.25

Maa- ja vesioikeudet olivat yhteisiä molemmille tiloille 1800-luvulle asti siten, että niityt ja pellot olivat yhteiskäytössä viljelyssä, mutta kalavesien käyttö oli jaettu: Suurola 1 kalasti eteläisillä vesialueilla, Suurola 2 pohjoisilla vesialueilla.26 Peltojen yhteiskäytöstä johtuen paikalle päätynyt materiaali voi olla peräisin kummasta Suurolan talosta tahansa. Vasta selvästi 1800-luvun loppupuoliskolle ajoittuva materiaali voidaan yhdistää tarkasti Suurola 2:n (Leskelän) tilaan.

Peltolöytöjen keramiikka-aineisto

Suurolan keramiikka-aineistossa on yhteensä noin 3,5 kiloa punasavesta, fajanssista ja posliinista valmistettujen astioiden kappaleita. Posliinia ja fajanssia on kappalemääräisesti huomattavasti enemmän kuin punasavikeramiikkaa, painoltaan nämä löytöryhmät ovat suunnilleen samankokoisia (kuvat 2 ja 3). Pari yksittäistä kivisavikeramiikan palaa voidaan tunnistaa seltteripullon eli saksalaisperäisen kivennäisvesipullon kappaleiksi (kuva 4). Punasaviastioita edustavat valkosavella koristellut, lyijylasitteella pinnoitetut arkiset ruokailuastiat, kuten lautaset ja kulhot sekä muutamat patojen kappaleiksi tunnistettavat palat (kuva 4). Posliini- ja fajanssiastioiden joukossa on erilaisia tarjoiluastioita ja -vateja, tee- ja kahvikuppeja, pienten lautasten kappaleita sekä kahvi- ja teekannun osia. Peltolöytöihin kuuluu myös posliinifiguriini, mahdollisen kynttilänjalan kappale sekä koristeellinen 1800-luvun loppuun ajoittuva fajanssinen kukkamaljakon kappale. Nukkien osat on käsitelty omassa luvussaan.

Suurin osa vanhemmasta historiallisen ajan keramiikasta on vaikeasti ajoitettavaa, sillä keramiikkaa valmistettiin samankaltaisena pitkän aikaa. Kivisavi- ja punasavikeramiikka on ollut käytössä taloustavaroissa keskiajalta lähtien. Arkisessa käyttökeramiikassa on hyvin vähän tunnistamista helpottavia erityispiirteitä.27 Fajanssi- ja posliiniastioissa ajoituksessa auttavat leimat sekä koristelu. Punasavikeramiikkaa, jonka yleensä ajatellaan olevan peräisin arkisista ruoanlaittoastioista, on peltopoimintalöydöissä vähemmän kuin hienompien posliini- ja fajanssiastioiden fragmentteja, vaikka punasavikeramiikka on usein historiallisella ajalla asutettujen asuinpaikkojen yleisin arkeologinen löytömateriaali.28 Yksinkertaisia punasavikeramiikka-astioita tuotettiin todennäköisesti lähiseuduilla, mutta punasavesta valmistettuja esineitä myös tuotiin mm. Baltiasta ja Ruotsista keskiajalta 1900-luvulle asti.29

Fajanssi- ja posliiniastiat yleistyvät 1600-luvulta alkaen, mutta posliini oli silti suhteellisen harvinaista ja Suomessa vain varakkaiden saatavilla 1800-luvulle asti. Kotimainen pajoissa ja verstaissa tapahtunut keramiikkatuotanto muuttui teollisemmaksi 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Ensimmäinen keramiikkatehdas perustettiin 1762 Helsingin Herttoniemeen.30 Suomalaisten tuotantolaitosten volyymit kasvoivat kuitenkin vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen kysynnän ja Venäjän viennin vilkastumisen myötä.31 Hienompien keramiikka-astioiden ja yhtenäisten astiastojen yleistymiseen Suomessa vaikuttivat voimakkaasti eurooppalaisten ruokailu- ja juomatapojen leviäminen. Kahvi-, tee- tai ruokailuhetken yhteyteen liittyvä seurustelu synnytti tarpeen siihen tarkoitukseen varatuille astioille.32

Suurolan keramiikka-aineiston punasavikeramiikan fragmentit näyttävät ajoittuvan pääasiassa 1700-1800-luvulle. Posliini- ja fajanssiastiat voi puolestaan ajoittaa 1880-luvulta 1930-luvulle muun muassa koristelutyylien ja leimojen perusteella (kuva 5). Joukossa on sekä suomalaista valmistetta (Arabiaa) että venäläistä Lomonosovin posliinia.

Lasi peltolöydöissä

Kappalemääräisesti Suurolan suurimman löytöryhmän muodostaa lasiaineisto (kuvat 2 ja 6). Lasifragmenttien kokonaispaino on yli 3,5 kiloa. Suurin osa lasista on vihreää pullo- ja astialasia (1330 grammaa), josta voi tunnistaa sylinterinmuotoisten mahapullojen ja kulmikkaan viinapullon kappaleita sekä erilaisten talousastioiden, kuten viilivadin, kappaleita (kuva 7).33 Vihreän lasin joukossa on myös hygieniatuotteisiin liitettäviä löytöjä, muun muassa aivan 1900-luvun alkuun ajoittuvan Oxygenol-suuvesipullon pala (kuva 7). Lasilöydöissä on myös yksi peililasin kappale (kuva 8).

Kirkasta, sinertävää, punertavaa ja valkoista astialasia on 1220 grammaa. Kirkas ja hennosti värjäytynyt, suorareunainen astialasiaineisto on todennäköisesti peräisin erilaisista 1800-1900-luvun vaihteen juomalaseista. Tällaisissa fragmenteissa ei ole juurikaan yksilöllisiä, tunnistamista helpottavia piirteitä. Osa kirkkaasta lasiaineistosta on tätäkin nuorempaa esineistöä, esimerkiksi puristelasisia sokerikkojen kappaleita. Joukossa on myös joitakin varhaisia limonadipullojen kylkipaloja (kuva 7).34 Ruskea pullo- ja astialasi on vähemmistönä. Ruskean lasin joukossa on muun muassa vanhojen olutpullojen sekä lääkepullojen kappaleita. Huomattava osa Leskelän lasiaineistosta on ohutta vihertävää ikkunalasia (750 g), joka voidaan ajoittaa 1700-1800-luvulle.

Tumma, yksinkertainen pullolasi oli pääosin kotimaista tuotantoa jo 1700-luvulla. Ulkonäöllisesti kotimainen ja tuontilasi eivät juuri erotu toisistaan massatuotantona tehdyissä käyttölasimallistoissa.35 Suomen ensimmäinen lasitehdas perustettiin Uuteenkaupunkiin 1681, mutta lasin arkinen käyttö yleistyi vasta 1700-luvulla esimerkiksi lasi-ikkunoiden yleistyessä 1700- ja 1800-luvulla.36 Suomessa oli kuitenkin suuri innostus tehtaiden perustamiseen jo 1700-luvulla, ja merkittävä osuus tuotannosta meni vientiin.37 Kotimaiset lasitehtaat tuottivat erityisesti ikkunalasia, jonka tarjonta ylitti käytännössä koko ajan kysynnän.38

Lasinvalmistustekniikan kehittyminen, lasiin käytetyn raaka-aineen laatu ja valmistettavan lasiesineen käyttötarkoitus määrittelevät sen, minkä värinen valmis tuote oli. Suomessa, kotimaisesta raaka-aineesta, valmistetun lasin väri oli useimmiten vihreä tai ruskea. Kotimainen maa-aines sisältää lähes kaikkialla tummia sävyjä tuottavaa rautaoksidia.39 Kysynnän kääntyessä yhä enemmän kirkkaiden lasituotteiden suuntaan, suomalaiset lasitehtaat ryhtyivät tuomaan puhtaampaa hiekkaa Keski-Euroopasta. Säätyläiset alkoivat jo 1600-luvun lopulta lähtien suosia värittömiä juomalaseja, kun taas vihreät lasiesineet pysyivät talonpoikaisväestön suosiossa 1800-luvulle saakka.40 Lisäksi lasi-ikkunoiden yleistyminen vaikutti kirkkaan lasin menekkiin. Suomalaisten lasitehtaiden tuotannossa kirkas lasi yleistyi vasta 1800-luvun puolivälin tienoilla. Erittäin korkealaatuisesta lasihiekasta valmistettuun massaan jouduttiin kuitenkin myös lisäämään kemikaaleja, esimerkiksi mangaanioksidia, jotta päästiin täysin värittömään lopputulokseen. Usein alkujaan värittömät lasiesineet tai niiden fragmentit saattavat ajan kuluessa muuttua hennosti violettiin vivahtaviksi. Tämä johtuu todennäköisesti juuri lasimassan käsittelystä mangaanioksilla. Kemikaalia opittiin hyödyntämään värin poistoon jo renessanssiajan Italiassa, mutta yleisimmin se oli lasiteollisuuden käytössä 1880-luvulta 1900-luvun alkuun. Mitä pitempään mangaanioksidia sisältävä lasiesine on ollut auringonvalossa (ultraviolettisäteilyssä), sitä voimakkaampi violetin sävy on.41

Yksittäisen, maasta löytyneen lasiesineen fragmentin provenienssin määritteleminen on hankalaa. Joissain tapauksissa esine pystytään tunnistamaan hyvin tarkasti, mutta useimmiten, mikäli juuri mitään erityispiirteitä ei ole näkyvissä, alkuperä jää osittain arvaukseksi. Esineen ikää voidaan arvioida värin, lasimassan laadun ja valmistustavan, mikäli se on tunnistettavissa, perusteella. Karkeasti määritellen lasiesine on sitä vanhempi, mitä vähemmän muodossa näkyy säännönmukaisuutta, mitä tummempaa massa on ja mitä enemmän siinä on epäpuhtauksia.42 Suurolan lasiaineisto vaikuttaisi koostuvan pääasiassa arkisista käyttöesineistä sekä rikkoutuneista ikkunoista.

Liitupiiput

Leskelän aikaisemmat omistajat ovat keränneet pelloilla ja pihapiirissä havaitsemiaan liitupiippuja 1980-luvulta lähtien (kuva 9). Piippujen kappaleita on otettu talteen tilan ympäristöstä yhteensä lähes kaksisataa. Valtaosa aiemmin kerätyistä liitupiippujen fragmenteista on samoilta alueilta, joissa suoritettiin vuoden 2016 kenttätyöt. Vuoden 2016 tutkimusten aikana pintapoiminnassa löydettiin neljä liitupiipun kappaletta. Tässä artikkelissa käsitellään Leskelän liitupiippuaineistoa kokonaisuutena.

Liitupiiput ovat valkosavesta eli kaoliinista valmistettuja tupakointivälineitä, joita käytettiin 1500-luvun puolivälistä 1800-luvulle saakka.43 Piipputyylien nopeista muutoksista johtuen esineitä helppo ajoittaa muodon, tyylin ja valmistajien merkintöjen avulla. Vanhimmat Leskelän piipuista ajoittuvat 1600-luvulle ja valtaosa 1700-luvulle. 1800-luvun piippuja aineistossa edustavat niin sanotut simpukkapiiput sekä ihmispäätä kuvaava koppa. Liitupiippujen suurvalmistajia olivat Englanti ja Hollanti, mutta myös Skandinaviassa ja Suomessa toimi piippuja valmistavia tehtaita. Suomeen ensimmäinen piipputehdas perustettiin Helsinkiin 1700-luvun puolivälissä. Enimmillään toiminnassa oli seitsemän tehdasta vuosien 1839-1870 välillä mm. Turussa, Paraisilla, Pietarsaaressa, Tampereella ja Porissa.44 Suomessa valmistettiin ruotsalaisen mallin mukaan etenkin simpukkapiippuja, jolla viitataan piipun kopan koristelutyyliin. Simpukkapiiput kuuluivat 1800-luvun suosituimpiin piipputyyppeihin.45 Suurolan löytöjen joukossa on osia kahdesta tällaisesta piipusta, mutta muutoin suurin osa tunnistettavissa olevista piipuista on valmistettu Ruotsissa ja osittain mahdollisesti myös Suomessa.

Ruotsiin ja Suomeen piiput levisivät yhdessä tupakanpolton kanssa 1600-luvun alkuun mennessä. Tupakointi oli 1700-luvulla levinnyt kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja sitä harrastivat niin naiset kuin miehet.46 Tupakoinnin suuri suosio on nähtävissä konkreettisesti myös arkeologisessa ihmisluuaineistossa, jossa tupakointiin liitettävät terveyshaitat, kuten iensairaudet, osteoporoosi, nivelrikko ja kasvaimet lisääntyvät selvästi tavan yleistymisen myötä 1600-luvun puolivälin jälkeen.47 Tupakkakasvin viljely oli varsin yleistä maaseudulla, mutta kangasniemeläisten polttamasta tupakasta arviolta vain noin 20 % oli 1800-luvun alussa lähialueilla kasvatettua.48

Liitupiiput olivat toisaalta kertakäyttötavaraa, mutta toisaalta niillä saattoi olla suurtakin merkitystä omistajilleen. Hyvälaatuiset ja usein koristeelliset piiput olivat kalliimpia ja ilmensivät polttajansa sosiaalista asemaa.49 Liitupiiput olivat melko hauraita ja rikkoutuivat helposti esimerkiksi pudotessa, pakkasessa tai silloin, jos piippuun päästi kertymään runsaasti karstaa, minkä lisäksi piipun varsia voitiin lyhentää tarkoituksella jokaisen käyttökerran jälkeen.50 Käytössä koko ajan kuluvina esineinä liitupiiput päätyivät nopeasti jätteenä maastoon, josta ne nykyisin ovat löydettävissä.

Lapset Suurolan aineistossa

Ainoastaan lapsille kuulunutta esineistöä on arkeologisessa aineistossa yleensä vain vähän. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että suurin osa leluista, joka on helpoimmin lapsiin yhdistettävä esineryhmä, valmistettiin viime vuosisadalle asti materiaaleista, jotka eivät säily joutuessaan maahan. Toisaalta myös lasten omistamia esineitä voi olla vaikea tunnistaa ja tulkita löytöaineistosta.51

Suurolan pellolta poimittu keramiikka-aineisto on hyvin fragmentaarista, joten lasten esineistöä siitä ei voi varmuudella tunnistaa. Osa keraamisista astioista on kuitenkin voinut olla lasten leikkikaluja.52 Lapsille tarkoitettuja astiastoja oli monien teollisten valmistajien, muun muassa Arabian, valikoimissa jo 1800-luvulla.53 Peltopoiminnasta löytyi myös yksi lapselle kuuluneen nahkakengän pohja. Selkeimmän lapsiin kytkeytyvän aineiston muodostavat Suurolassa kuitenkin nuket. Peltoalueelta on löytynyt osia yhteensä vähintään kuudesta eri nukesta: kaksi kokonaista nuken päätä, kolme biskviistä (lasittamattomasta, värjätystä posliinista) valmistettua pään kappaletta, jotka ovat ehkä kahdesta eri nukesta, pienen biskviinuken vartalo, johon on ollut kiinnitettynä liikkuvat raajat sekä posliinista valmistetun nuken pää, jolla on päähine (kuva 10).

Leikkikaluna käytetyillä nukeilla on pitkä historia, mutta nukkien valmistusmateriaaleista johtuen ne ovat olleet rahalliselta arvoltaan erilaisia. Savea on käytetty materiaalina jo hyvin varhaisissa (rituaalimerkityksiä) omaavissa plastisissa ihmishahmoissa. Euroopassa posliinisia nukenosia on valmistettu mahdollisesti jo myöhäiskeskiajalla. Teollisesti valmistettujen posliininukkien levinneisyys oli kuitenkin vähäistä 1700-luvun loppupuolelle asti. Paperimassa, kangas ja puu säilyivät pitkälle 1800-luvulle yleisimpinä valmistusmateriaaleina nukeissa, ja posliinin kalleuden vuoksi usein vain pää, kädet ja jalat valmistettiin siitä.54 Tehdasvalmisteisten nukkien vartalo oli usein paperimassaa ja tukka aitoa hiusta.55 Lelutehtaat myivät myös pelkkiä päitä joko suoraan kauppoihin tai pienempiin lelupajoihin osiksi.

Talonpoikaiset nuket on voitu valmistaa käsin puusta tai kankaasta, jolloin ne on voitu täyttää hiekalla tai sahajauholla. Teollisia, ulkomailla valmistettuja posliini- tai biskviinukkeja ryhdyttiin hankkimaan suomalaisiin säätyläiskoteihin yleisemmin vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen.56 Säätyläisten leikit eivät olleet lapsilähtöistä hauskanpitoa, vaan niihin kohdistui 1900-luvulle asti aikuisten asettamia toiveita ja tavoitteita.57 Varakkaiden perheiden tyttöjen nukkeleikit nähtiin osana kasvatusta, nukkien avulla oli tarkoitus johdattaa lapsi aikuisten maailmaan.58 Aluksi kaikki teollisesti valmistetut, leikkikäyttöön tarkoitetut nuket esittivätkin aikuisia naisia. Lapsinuket tulivat markkinoille vasta 1800-luvun puolivälissä, mikä antaa suurpiirteisen ajoituksen myös Suurolan löydöille. Vuosisadan loppuun mennessä lapsinuket olivat niin suosittuja, että ne muodostuivat lähes kaikkien tunnettujen leluvalmistajien merkittävimmäksi tuotteeksi. Biskvii- ja posliinipäisten lapsinukkien kansainvälisen kaupan myötä lelujen merkitseminen valmistajan leimoin yleistyi.59

Sekä talonpoikaisia että tehdasvalmisteisia nukkemalleja yhdistää suhteellisen lyhyt käyttöikä60, jolloin aineistoa on hylätty usein. Lyhyt käyttöikä johtuu paitsi lasten nopeasta kasvamisesta myös siitä, että nuket rikkoutuivat käytössä helposti61. Käytöstä poistuneista nukeista parhaiten säilyvät juuri biskviistä ja posliinista valmistetut osat, minkä vuoksi teollisesti valmistetut osat korostuvat arkeologisessa löytöaineistossa. Suurin osa suomalaisten lasten leluista oli kuitenkin 1800-luvulla kotitekoisia. Leluostokset yleistyivät Suomessa säätyläistön piirissä 1700-luvulla, maaseudulla vasta 1800-luvulla.62 Valtaosa varhaisista ostoleluista oli paikallisten käsityöläisten valmistamia, mutta teollisesti tuotettuja leikkikaluja saatettiin ostaa myös markkinoilta. Ennen 1900-luvun alkua lelukauppoja oli vähän ja ainoastaan suurimmissa kaupungeissa.63 Leluihin erikoistuneet liikkeet myivät pääasiassa tuontileluja, mutta jo 1800-luvulla käynnistynyt kotimainen lelutuotanto pyrki saamaan jalansijaa myös erikoisliikkeissä.64 Silti etenkin nukkien kohdalla ulkomainen alkuperä oli haluttu ominaisuus ensimmäiseen maailmansotaan asti. Suomalaisten nukkien laatua pidettiin yleisesti heikompana kuin maineikkaista eurooppalaisista tehtaista tulevien tuotteiden. Molemmat maailmansodat johtivat monien tuontitavaroiden puutteeseen, jolloin kysyntä tyydytettiin kotimaisilla tuotteilla.65

Suurolasta löydetyt lapsinukkien kappaleet voidaan jäljittää melko varmasti johonkin eurooppalaiseen lelutehtaaseen aivan 1800-1900-luvun vaihteeseen tai 1900-luvun alkuun. Suurin biskviipään kappale on nukesta, joka on ollut kokonaisena noin 20-25 cm pitkä ja sen kasvojen yksityiskohdat on maalattu käsin. Suusta voidaan nähdä, että muotoilussa on pyritty hymyyn, jossa ylähampaat näkyvät. Tämä piirre tuli muotiin lapsinukeissa 1800-luvun loppupuoliskolla.66 Ranskassa, Saksassa ja Englannissa oli 1800- ja 1900-luvulla useita maineikkaita lelutehtaita, joista esimerkiksi saksalaiset Kestner ja Armand Marseille sekä ranskalainen Jumeau valmistivat Suurolan löytöjen kaltaisia nukkeja.67

Suurin osa Euroopan markkinoille päätyneistä biskviinukeista ja nukkien osista oli peräisin näistä maista.68 Mikäli nukenpään takaraivo joskus löytyisi, voitaisiin alkuperä varmistaa, sillä 1800-luvun loppupuolen nuket, kuten lähes kaikki posliiniesineet, leimattiin valmistajan leimalla69. Sitä, onko Leskelän nukke (tai nuket) tullut omistajalleen kokonaisina vai onko siihen Suomessa esim. ommeltu vartalo, on vaikeampi selvittää. Pienemmät, noin 10-15 cm:n kokoisten nukkien päät, ovat mahdollisesti 1900-luvun alusta tai maailmansotien väliseltä ajalta. Koska päät ovat säilyneet kokonaisina, niissä olevat leimat ovat näkyvillä, mutta niitä ei ole vielä pystytty yhdistämään tiettyyn tehtaaseen. Pienet mignonnette-nuket saatettiin leimata vain muotin numerolla.70 Päät on tunnistettu toistaiseksi yleispiirteiden avulla. Myös pienemmät, taskukokoiset nuket, maalattiin yleensä jo tehtaalla.

Napit ja vaatetus

Koska kankaat ja nahka uusiokäytettiin tehokkaasti, ja lopulta luonnonkuidut hajosivat maassa, vaatetus on hankalasti tavoitettavissa historiallisen ajan asuinpaikkojen arkeologisesta materiaalista. Suurolan peltolöydöissäkin on hyvin vähän pukeutumisesta kertovia esineitä. Esimerkiksi vyönsoljet puuttuvat aineistosta kokonaan. Pukeutumiseen liittyvät ainoastaan nahkainen kengänpohjan kappale, 1800-luvulle ajoittuva kansanpukuun yhdistettävä metallinappi ja kaksi hieman nuorempaa lasi- tai gagaattinappia. Leskelän kaivauslöytöihin kuuluu myös koristeellinen, 1700-1800-luvulle ajoittuva filigraaninappi (kuva 11).71

Suurolan asukkaisiin kuului 1800-luvulla sekä säätyläisiä että palvelusväkeä.72 Pukeutumiseen liittyi suuri määrä asetuksia ja tapoja, joilla pyrittiin säätelemään ihmisten ulkoasua.73 Valtaosa asetuksista tähtäsi yhteiskuntaluokkien erojen korostamiseen vaatetuksen kautta. Tietyt materiaalit, värit sekä vaatteiden koristeellisuus (muun muassa koristenapit, kirjailu ja tuontikankaat) kuuluivat säätyläisten pukeutumiseen. Esimerkiksi kansannaisen juhla-asuun kuuluvassa silkkipäähineessä oli mahdollista käyttää vain yksiväristä kangasta.74 Varsinaisista yleissyysasetuksista, joilla määriteltiin mm. sallittuja materiaaleja ja valmistustapoja, luovuttiin 1800-luvulla, mutta tapakulttuuri piti säätyläisten ja tavallisen kansan pukeutumistyylit erilaisina 1900-luvulle saakka.75 Kotimainen tekstiiliteollisuus ja jälleenmyyntikanavat kehittyivät voimakkaasti 1850-luvulta alkaen, mikä vaikutti pukumateriaalien saatavuuteen. Vaatteiden valmistukseen liittyvät 1800-luvun loppupuolen innovaatiot, muun muassa ompelukone, alensivat vaatetuksen kustannuksia.76

Kuparisekoitteisia kukka-aiheisia kansanpuvun nappeja on käytetty miesten liiveissä ja housuissa 1700-1800-luvulla. Samanlaiset napit ovat erittäin yleisiä löytöjä Suomessa ja Ruotsissa.77 Filigraaninappeja on puolestaan käytetty jo 1600-luvulta lähtien etenkin säätyläisten asuissa78, mutta 1800-luvulla niitäkin esiintyi jo kansanpuvuissa. Mustista napeista toinen on soikea kalvosinnappi ja toinen pyöreä, mahdollisesti naisen takin, liivin tai mekon nappi. Gagaatista (kivettyneestä hiilestä) valmistetut mustat napit nousivat Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa suureen suosioon suosiota 1800-luvun loppupuoliskolla, kun Englannin kuningatar Viktoria alkoi pukeutua nappeja myöten mustaan miehensä, prinssi Albertin, kuoleman jälkeen.79 Pian edullisemmat lasinapit kuitenkin korvasivat gagaattinapit laajemmassa käytössä.80 Mustaa lasia ja gagaattia on vaikea erottaa toisistaan ilman mikroskooppia, ja toisinaan gagaatin erottaminen muista samankaltaisista materiaaleista vaatii kemiallisen analyysin.81 Gagaatti kuitenkin lohkeaa hieman eri tavalla kuin lasi, minkä lisäksi se voi olla mattapintaisempi lasiin verrattuna.82 Suurolan mustista napeista suurempi on todennäköisesti lasia, mutta musta, mattapintaisempi kalvosinnappi voisi olla gagaattia.

Koska Suurolan aineisto on todella suppea, vertailuja tilan asukkaiden pukeutumisesta on mahdotonta tehdä. Kengän pohjakappale on verrattain pieni, kokonaisena pituus on ollut noin 15 cm, mikä viittaisi sen kuuluneet lapselle, mutta muuten kenkää ei voida yhdistää tiettyyn aikaan tai käyttäjäryhmään83. Muista lähteistä voidaan päätellä, että Itä-Suomen maaseudulla säätyläisten ja kansan pukeutumisen erot eivät olleet niin kärjistettyjä kuin suuremmissa asutuskeskuksissa.84 Napit voivat olla peräisin sekä säätyläisten että kansan puvuista, mustat napit ehkä todennäköisemmin varakkaiden henkilöiden vaatetuksesta. Maaseudulla vaatetus valmistettiin pääasiallisesti kotona, mutta asusteita ja pukujen koristeita ostettiin myös valmiina.85 Korunapit ja koristeelliset nauhat olivat yleisimpiä vaatteisiin liittyneitä tuontiesineitä.86 Suurolan asutushistoria antaa viitteitä siihen, että tietyt ihmisryhmät olisivat tunnistettavissa pukeutumiseen yhdistettävien löytöjen kautta. Sekä Leskelää että kantatila Rantalaa hallinnoivat upseerit ja oletettavasti sotaväkeä myös vieraili Suurolassa usein.⁸⁷ Suurolan aineellisesta kulttuurista kertovaan esineistöön olisivat siis mahdollisesti kuuluneet upseerien ja muiden sotilaiden univormut⁸⁸, mutta arkeologisesta aineistosta niihin liittyviä osia ei ole tähän mennessä löydetty.

Esineistön kuvastama arki 1800-luvun maaseututilalla

Tutkimusaineiston löytöjen kokonaismäärä on sekä painon mukaan että kappaleittain tarkasteltuna verrattain suuri, yksittäisiä fragmentteja on useita tuhansia, painoltaan yhteensä lähes kymmenen kiloa. Pintapoiminnan lukumääräisesti suurin löytöryhmä on erilaisista lasiastioista ja pulloista peräisin oleva materiaali. Pintapoiminnassa löytyi myös runsaasti erilaista keramiikkaa, josta kappaleittain eniten on valkoista posliinia ja fajanssia. Laajaa aineistoa selittää tutkimuskohteen katkeamattomana jatkunut asutushistoria ja systemaattisesti toteutettu, koko peltoalan kattanut pintapoiminta. Löytöaineiston kvantitatiivisen tarkastelun johtopäätöksinä voidaan esittää, että Suurolan aineellinen kulttuuri näyttäytyy maaperässä säilyvän materiaalin osalta monipuolisena ja että peltoon päätyneiden esineiden määrä kasvaa huomattavasti 1800-luvun kuluessa ja etenkin vuosisadan loppupuoliskolla.

Yleisin materiaali painon mukaan jaoteltuna on rautakuona, jota löytyi suurina kimpaleina läheltä rantaa. Helposti hankittavaa, mutta huonon hyötysuhteen omaavaa järvi- ja suomalmia käytettiin Itä-Suomessa laajalti. Savossa oli useita paikkakuntia, joissa runsaat malmivarannot mahdollistivat jopa oma ruukin perustamisen ja vientiin perustuvan liiketoiminnan.89 Suurin osa maaseudun raudanvalmistuksesta oli kuitenkin pienimuotoista käsityöläisyyttä. Kangasniemellä järvimalmia hyödynnettiin vielä 1800-luvun lopulla erittäin runsaasti ja sitä kuljetettiin lähikuntiin jalostettavaksi.90. Talonpoikaiseen raudanvalmistukseen ja -työstöön paikalla viittaa myös yksi samalta pellolta löytynyt kuonaantunut palkeiden suukappaleen katkelma. Rautakuona on todennäköisesti peräisin rannan läheisyydessä sijainneista pelkistysuuneista, eikä sitä voi pitää samalla tavalla paikalle päätyneenä kuin muuta pellon esineistöä. Talonpoikaisen raudanvalmistuksen yleisyyden takia rautakuona ei yhdisty Suurolan tilojen erityisluonteeseen säätyläistön asuinpaikkoina.

Esineistön ja asukkaiden välisiä suhteita pohtiessa voidaan miettiä sitä, keiden tiedetään asuttaneen Suurolan tiloja 1800-luvulla (omistajista luvussa Kangasniemen Suurolan tilojen historiaa). Historiallisten lähteiden mukaan Leskelän ja Rantalan asujaimisto on koostunut 1800-luvun alkupuolella aatelissukuihin kuuluneista upseereista ja 1800-luvun lopussa kauppiaista ja virkamiehistä, joiden lisäksi tiloja on asuttanut suuri joukko palvelusväkeä.

Savossa ei noudatettu niin tiukkoja luokkarajoja kuin Etelä- ja Länsi-Suomen tiheämmin asutuilla alueilla.91 Kangasniemellä, kuten muissa vastaavissa itäsuomalaisissa pitäjissä, säätyläisiä oli asukkaista vain pieni osa, mutta heillä oli merkittävää paikallista vaikutusvaltaa.92 Monet uutuudet levisivät maaseudulle säätyläisten kotitalouksien kautta.93 Maaseudulla säätyläisten osuus asukkaista oli kuitenkin häviävän pieni, ja pitäjän ainoa säätyläistön edustaja saattoi olla pappi perheineen. Savossa vuonna 1810 säätyläisiä oli 1,4 % väkiluvusta, vuonna 1850 yhteensä vain 0,9 %, ja vuonna 1870 enää 0,4 %.94 1800-luvun kuluessa säätyläistö korvautuikin vähitellen sivistyneistöllä.95

Kangasniemen säätyläissuvut kytkeytyivät muutamaan tiettyyn tilaan ja niiden maanomistuksiin 1600-luvulta 1800-luvulle asti. Pitäjän ylemmissä yhteiskuntaluokissa varallisuuserot olivat ilmeisesti varsin suuret. Suurolan molempia tiloja asuttaneet suvut menestyivät kuitenkin taloudellisesti hyvin sekä 1700- että 1800-luvulla.96 Tilojen varakkuudesta kertoo muun muassa se, että ne kuuluivat 1700-luvulla niiden muutamien tilojen joukkoon, jotka Kangasniemellä maksoivat ylellisyysveroa lasi-ikkunoista.97 Suurolan asukkaiden sosiaalinen asema välittyy myös pyrkimyksenä pihamaan ja ympäristön muokkaamiseen. Langinkoskien aikaan 1800-luvun lopulla Leskelän pihamaalle rakennettiin eurooppalaistyylinen muotopuutarha, jossa oli selkeästi rajattuja istutusalueita ja niiden luokse johtavia hiekkapolkuja.98 Nykyisestä pihapiiristä hiekkaväylät ja istutusalueet ovat hävinneet, mutta joitakin suurimpia puita on edelleen jäljellä.

Vaikka historialliset lähteet kertovat selvästi tilojen hyvästä toimeentulosta, suurin osa peltopoiminnassa löydetyistä esinetyypeistä ei ole poikkeuksellista maaseudun talonpoikaisille tiloillekaan99, joskin vaurauteen viittaavat posliiniastioiden suuri määrä ja tietyt erikoisesineet, erityisesti nuket. Löytöaineistosta puuttuvat kokonaan varsinaiset ylellisyystavarat, kuten jalometalleista valmistetut esineet. Perukirjoista ja muista dokumenteista käy ilmi, että muun muassa korujen ja hopeisten tarjoiluastioiden määrä lisääntyy Savon säätyläistalouksissa huomattavasti 1700-luvun lopulta alkaen.100 Talousjätteeseen näitä arvoesineitä ei kuitenkaan ole päätynyt. Biskviinukkeja voidaan pitää erikoisuutena, sillä ne on mahdollisesti hankittu markkinoilta tai kaupunkimatkoilta. Nukkien ajoituksen perusteella osa niistä on todennäköisesti kuulunut Johannes Langin ja Amalia Ottilia Niirasen lapsille, joita oli yhteensä kaksitoista.

Koristeellisia, teollisesti valmistettuja nappeja, kuten monia muitakin pukeutumiseen liittyviä tuontitavaroita, on pidetty suhteellisen harvinaisina 1800-luvun itäsuomalaisissa talouksissa.101 Napit Suurolan löytöaineistossa viittaavat kuitenkin siihen, että muotivirtaukset kulkeutuivat myös maaseudulle, vaikka napit voidaankin todennäköisesti yhdistää lähinnä pyhäpukuihin. Varallisuutta ja sosiaalista asemaa on painotettu hankkimalla tavaraa, joka muodostaa käyttäjistään kuvaa kunkin aikakauden nykyhetkessä elävinä henkilöinä. Uutuuksien hankkimista voi pitää myös eräänlaisena edelläkävijyytenä, vaikka 1800-1900-luvun vaihteessa elintaso olikin noussut niin, että vastaava esineistö oli alempienkin sosioekonomisten luokkien saatavilla.

Punasaviset ruoanlaittoastiat, posliiniset ja fajanssiset juhla-astiastot, kahvi- ja teesettien jäännökset ja tupakointivälineet kertovat omalta osaltaan Suurolan tilojen arjesta. Esineistön määrä nousee odotettavasti teollistumisen myötä 1800-luvun loppua kohti. Mukaan tulee tuolloin myös ylellisyystuotteina pidettäviä esineitä kuten nukkeja sekä elämäntapaan liittyviä hygieniatuotteita (suuvesipullot), juhliin sopivia tarjoiluastioita sekä kahvi- ja teepannuja. Punasaviastiat voidaan liittää arkiseen ruoanvalmistukseen ja ruokailuun. Posliini- ja fajanssiastiat ovat puolestaan merkkinä siitä, että aterioiden näytteillepanon merkitys kasvoi. Juhla-astiat viittaavat myös kutsujen ja pitojen järjestämiseen. Kahvin, teen ja Saksasta tuodun kivennäisveden nauttimisesta kertovat astianpalat liittyvät edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös nautintoaineiden lisääntyneeseen kulutukseen. Alkoholijuomien, kuten viinin ja oluen, tai ulkomaisten kivennäisvesien nauttiminen voi olla yhteydessä sosiaalisiin tilanteisiin, esimerkiksi naapureiden ja sukulaisten tapaamisiin. Etenkin alkoholia on pidetty sosiaalisen kommunikaation välineenä, ja kalliimmilla juomilla on voitu pyrkiä tekemään vaikutusta vieraisiin102. Toisaalta säätyläistiloilla oli 1800-luvulla mahdollisuus tehokkaaseen viinanpolttoon103, jolloin ehjät pullot ovat voineet kulkeutua edelleen säätyläistiloilta eteenpäin.

Posliini- ja fajanssiastiat ajoittuvat pääosin 1800-luvun loppuun, jolloin massatuotanto mahdollisti astiastojen aiempaa helpomman hankinnan. Joidenkin tutkijoiden näkemyksen mukaan kansanomainen omavaraistalous päättyi Suomessa 1880-luvulla, jolloin myös maaseudun talonpoikaiskoteihin hankittiin koriste-esineitä, erilaisia kulutustuotteita kuten kahvia sekä sen nauttimiseen sopivia posliiniastioita.104 Myös käyttölasin määrä lisääntyi 1800-luvun lopulla, kun yleinen elintason nousu mahdollisti yhtenäisten lasiastiastojen sekä erikoisempien lasiesineiden hankkimisen.105

Lasiesineet ovat pääosin peräisin erilaisista talousesineistä ja ikkunoista mutta myös nautintoaineista (limonadi) ja hygieniatuotteista (suuvesi). Yksi pellolta löytynyt kappale on peililasia, jota on sekä valmistettu Suomessa 1700-luvulta lähtien että tuotu ulkomailta. Peilejä hankittiin aluksi kartanoihin, niiden käyttö yleistyi vasta 1900-luvulla peililasin hinnan laskiessa.106

Hauraat lasiesineet ovat rikkoutuneet helposti, minkä vuoksi niiden kappaleita löytyy runsaasti. Osaltaan suurta määrää selittää myös lasin helppo saatavuus ja se, että käyttölasilla ei 1800-luvulla ollut enää samanlaista statusesineen merkitystä kuin aikaisempina vuosisatoina.107 Rikkoutunut lasiastia hylättiin helposti jätteenä ja tilalle voitiin nopeasti hankkia uusi vastaava tuote. Osa lasiesineistä oli suoraan tarkoitettu kertakäyttöesineiksi, eikä niillä siten odotettu olevan pitkää käyttöikää. Toisaalta historiallisen ajan arkeologit ovat kehottaneet pohtimaan kaiken esineistön kohdalla uudelleenkäytön mahdollisuutta, sillä esimerkiksi varhaisia limonadipulloja on voitu täyttää kotitekoisilla tuotteilla ja antaa lahjaksi sukulaisille108. Vaikka koko esineistöä ei voisikaan pitää automaattisesti tilan asukkaiden itsensä hankkimana, kertoisi mahdollisen lahjan tyyppi silti tilan asukkaiden sosiaalisista verkostoista, jotka puolestaan kytkevät asukkaat tietynlaisen materiaalisen kulttuurin piiriin.

Tilan toiminnoista ja kulutuskulttuurista kertovat myös tupakointivälineiden jäänteet. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan säätyläiset tupakoivat tavallisesti yksityisesti, sosiaalisissa tilanteissa, kun taas talonpoikien tupakointi oli vapaampaa.109 Pelloilta löytyvät liitupiiput voikin mahdollisesti yhdistää säätyläisiin, joiden käyttämät piiput ovat päätyneet paikalle tunkion kautta. Toisaalta myös pelloilla liikkunut työväki on voinut pudottaa tai heittää käytettyjä piippuja maastoon.

Tunkiolle heitetyt esineet ovat yleisesti ottaen usein rikkoutuneita. Tämä kertoo myös siitä, mikä oli jätettä maaseudun säätyläistalossa. Jätteeksi voidaan tavallisesti luokitella se, mitä ei pystytty korjaamaan tai hyödyntämään uudestaan. Teollinen valmistus edisti edullisten tavaroiden hankintaa ja vahvisti osaltaan kulutuskulttuuria.110 Teollistumisen seurauksena koko Euroopassa onkin vuosien 1875-1914 välillä havaittavissa jätteen määrän lisääntyminen.111 Tämä näkyy selvästi myös Suurolan aineistossa. Esineiden kertakäyttöisyyteen viittaa Suurolan aineistossa se seikka, ettei löydöissä ole havaittavissa käytön tai korjausten jälkiä.

Lopuksi

Suurolan tutkimuksissa on käytetty menetelmänä arkeologista pintapoimintaa, jonka tuloksena on kerätty huomattava määrä tilan historiasta kertovaa materiaalia. Pintapoimintaa on arkeologiassa käytetty vasta vähän ja lähinnä kenttätyömenetelmänä inventointien yhteydessä. Menetelmän avulla on aikaisemmin pyritty vastaamaan lähinnä esihistoriallista aikaa koskeviin tutkimuskysymyksiin. Arkeologien mielenkiinto ei perinteisesti ole kohdistunut 1800-1900-luvun esineistöön – joskin muutosta on viime vuosien aikana tapahtunut. Historiantutkimuksessa materiaalisen kulttuurin tutkimusta taas on tehty lähinnä kirjallisen aineiston pohjalta. Kuitenkin 1800-luvun esineistö muodostaa konkreettisen lähdeaineiston, jonka analyysi laajentaa tietoa asuinpaikkojen arkipäivän toiminnoista ja materiaalisesta kulttuurista.

Kangasniemen Suurolan peltolöydöissä on havaittavissa, miten esineistön määrä kasvaa ja monipuolistuu 1800-luvun lopussa. Nämä seikat korreloivat tunnettujen talous- ja sosiaalihistoriallisten ilmiöiden, kuten teollistumisen ja massatuotantoon siirtymisen, kanssa. Esinetyypit eivät ole poikkeuksellisia maaseudun talonpoikaisillakaan tiloilla, joskin vaurauteen viittaavat posliiniastioiden suuri määrä ja tietyt erikoisesineet, kuten nuket. Kuitenkaan esineistöstä ei voi selkeästi erottaa esimerkiksi säätyläistön tai palvelusväen käyttämää esineistöä. Myöskään sotilasvirkatalon aika ei erityisesti erotu löytömateriaalissa. Esineistöstä nousee silti esiin henkilökohtaisempaa, elämäntapaan ja arkeen viittaavaa materiaalia. Aineisto kertoo kasvaneesta kulutuksesta, sosiaalisesta kanssakäymisestä, esteettisyyden lisääntyneestä merkityksestä (koriste-esineet ja kattausastiat), hygienian ja ulkonäön hoidosta (suuvesi, peili), tupakoinnista ja muodinmukaisesta vaatetuksesta.

Suurolan tiloilla eläneistä ihmisryhmistä pystytään aineiston perusteella tunnistamaan lapset. Juuri lapsiin liitettävä esineistö kertoo parhaiten tilan vauraudesta sekä muuttuvan vapaa-ajan ja lapsuuden merkityksestä. Varallisuus ja esineiden helppo saatavuus mahdollistivat paitsi suuren tavaramäärän nopean hankinnan, myös sen helpon hylkäämisen. Jätteen määrän kasvaminen 1800-luvun lopussa merkitsee siten yksittäisten käyttöesineiden elinkaaren lyhentymistä ja kertakäyttökulttuuriin siirtymisen alkuvaiheita.

Pelloilla tehtävän, nimenomaan viime vuosisatojen esineisiin keskittyvän, systemaattisen arkeologisen pintapoiminnan tutkimuksellinen potentiaali on merkittävä, sillä se mahdollistaa talojen ja tilojen materiaalisen kulttuurin tarkastelun erilaisista lähtökohdista ja tarjoaa myös vastauksia kysymyksiin, joihin kirjalliset lähteet eivät suoraan anna vastauksia. Näitä ovat muun muassa arkipäivän ympäristöön ja erilaisiin toimintoihin liittyvät asiat, kuten hygienian hoito, jätteiden käsittely ja kulutustottumusten muutokset. Suurolan esineistö kattaa laajasti tilan tuottaman ei-orgaanisen materiaalin. Satojen vuosien ajan samojen tilojen käytössä olleeseen peltoon kertynyt aineisto avaa näkökulmia myös historiankirjoituksessa toisinaan marginaaliin jäävien ryhmien, kuten lasten, elämään.

Ulla Moilanen ja Ninni Närväinen ovat filosofian maistereita (arkeologia).

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Elektroniset lähteet

Agnes 2017: Black glass or jet? Agnes Vintage Buttons 19.4.2017

Doll Reference 2017, antiikkinukkien katalogisivusto. http://dollreference.com. 8.8.2017

Kansallisarkisto, digitaaliarkisto, Kangasniemen seurakunnan arkisto, pää- ja rippikirjat. http://digi.narc.fi/digi/dosearch.ka?sartun=110377.KA 22.9.2017

Kuokkanen, T., Mutka, K. & Ylimaunu, T. 2015. Nappeja, solkia ja asetuksia: lainsäädännön vaikutus pukeutumiseen varhaismodernissa Oulussa. Artefactum 5. www.artefacta.fi/tutkimus/artefactum/5

Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuohjeet 2016. Museovirasto. www.nba.fi/fi/File/2905/laatuohje-2016.pdf

Painamattomat lähteet

Langinkoski, I. 2011. Suurolan kartanon neljä ja puoli vuosisataa 1561-2011. Säilytetään Mikkelin kaupunginkirjastossa.

Moilanen, U. & Närväinen, N. 2017. Kangasniemi, Leskelä. Historiallisen ajan pihapiirin ja kivikautisen asuinpaikan arkeologinen kaivaus 6.–18.7.2016 ja 26.–30.9.2016. Kaivausraportti. Museoviraston arkisto.

Nissinaho, A. 1988. Pintapoiminta arkeologisena keruumenetelmänä ja sen soveltaminen Maskun rautakautisen asuinalueen tutkimisessa. Pro gradu -tutkielma, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Turun yliopisto.

Puolakka, T. 1991. Suurolan historiasta. Meijän Kylä – Suurola (toim. Suurolan kylätoimikunta). 8-9. Joutsa.

Tutkimuskirjallisuus

Aaltonen, E. 1964: Maaseudun kulttuuriperintö. Kirjoitelmia perinteellisestä ja muuttuvasta talonpoikaiskulttuurista. Porvoo.

Ainasoja, M. 2003: Liitupiiput ajoittajina ja yhteiskunnan peilaajina. Teoksessa: Kaupunkia pintaa syvemmältä, (toim. Seppänen, Liisa). 281-294.

Annila, M. 1995: Lasinkeräilijän muotokuva: vanhaa suomalaista lasia. Riihimäki.

Bergman Carter, R. 2013. Vem rökte alla dessa pipor? – en historisk-arkeologisk studie av kritpipor och rökning i 1600- och 1700-talens Sverige med genus- och intersektionalitetsperspektiv. Kandidatuppsats i Historisk arkeologi HT 2013 Lunds universitet.

Brooks, A. 2016: Ploughzone Archaeology in Historical Archaeology. Handbook of Landscape Archaeology, (toim. David, B. & Thomas, J.). Routledge.

Brunclíková, L. 2016: Recyclable waste as a marker of everyday life routines. In: Archaeologies of waste: encounters with the unwanted, (toim. Sosna, D. & Brunclíková, L.). Oxbow Books.

Busch, J. 1987. Second Time Around: A Look at Bottle Reuse. Historical Archaeology, Jan. 1987, Volume 21,1. 67-80.

Franck, M. 1994: Nukkeja. Haiharan nukke- ja pukumuseon julkaisu n:o 22. Tampere.

Gibbons, G. 1980: Locks & Keys. Crowell.

Haggrén, G. 1998. Historiallisen ajan arkeologia  ja henkilöhistoriallinen tutkimus. Genos 69 (1998), 102-110.

Haggrén, G. 2011: Kaalinkantalaseista kivennäisvesipulloihin. Naantalin luostarin rannassa – Arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä. (toim. Uotila, K.). 253-264. Kåkenhus-kirjat nro 3. Eura.

Herlocher , D. 2005: 200 Years of Dolls: Identification and Price Guide. 3rd edition. Kp Books.

Hesse, Rayner W. Jr. 2007. Jewelrymaking Through History: An Encyclopedia. Greenwood Press.

Hickey, Megan Kathleen 2014: Perler fra vikingtiden (Beads of the Viking-Age). A study of the social and economic patterns in the appearance of beads from Viking-Age sites in Britain. Master of Arts, University of York.

Higgins, D. 1995. Clay Tobacco Pipes: a valuable commodity. International Journal of Nautical Archaeology 24.1. 47-52.

Hyvönen, H. 1983: Suomalaista keramiikkaa. Porvoo.

Jagielski, L. J. 2009: Consumerism in the late eighteenth century: the treatment of disposed tobacco pipes from the Mount Pleasant site (46JF215) Jefferson County, West Virginia, UW-L Journal of Undergraduate Research, XII (2009). 1-39.

Jäntti, T. 1970. Talonpoikaisesineistön katoavaa kauneutta. WSOY, Helsinki.

Koivisto, K. 2017. Peilien valmistus Suomessa. Lasin Maailma 2/2017: 8-10.

Kopisto, S. 1982: Nuket ja nukkekodit. Porvoo.

Kopisto, S. 1991: Muodin vuosikymmenet. Vammala.

Kopisto, S. & Sihvo, P. 1996: Puku Suomessa 1750–1900. Costume in Finland 1750-1900. Vammala.

Koponen, M. 1992: Raudanvalmistusta Rantasalmella 1500-luvulla. Sihti 2. (toim. Koponen, M.). 117-119. Savonlinna.

Kykyri, M. 2006: Kauppatorin toriparkki: Kaupunkiarkeologiaa Kotkansaarella. Muinaistutkija 4/2006. 28-36.

Lavento, M. 2011. Kalmiston etsiminen ja koon arviointi kajoamattomilla menetelmillä. Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) Arkeologisten hautakaivausten tutkimusmenetelmät: 24-35 Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22. Museovirasto.

Lehto, M.-L. 1996: Huwikaluja lapsille. Vanhat suomalaiset lelut. Hämeenlinna

Lehtonen, E-L. 1994: Säätyläishuveista kansanhuveiksi, kansanhuveista kansalaishuveiksi. Maaseudun yleishyödyllinen huvitoiminta 1800-luvun alusta 1870-luvun loppuun.

Licence, T. 2015: What the Victorians Threw Away. Oxbow Books, Exeter.

Manninen, A. 1953: Kangasniemen historia I. Pieksämäki.

Manninen, A. 1962: Kangasniemen historia II. Pieksämäki.

Matiskainen, H. 1994: Suomalaisen lasin historia Suomen lasimuseossa. Riihimäki.

Miller, D. 1987: Material Culture and Mass Consumption. Basil blackwell, Ltd, Oxford.

Mrozowski, Stephen, A. 2006: The Archaeology of Class in Urban America. Cambridge University Press.

Müller, R. & Tarna, T. 1977: Vanhaa lasia ja posliinia. Helsinki.

Mäkeläinen, E.-C. 1972: Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. The social life and customs of the gentry in late XVIIIth century Turku, Sveaborg and the Savo estates. Historiallisia tutkimuksia 86. Helsinki.

Mäkikalli, M. 2010. Johdanto. Materiaalisen kulttuurin historiaa. Esine ja aika. Materiaalisen kulttuurin historiaa: 9-33. (toim. Mäkikalli, M. & Laitinen, R.) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Mönkkönen, R. 2010. Viljelyyn liittyvän maanmuokkauksen vaikutuksia Mikkelin Orijärven Kihlinpellon arkeologiseen kohteeseen. Varhainen viljely Suomessa: 34-43. (toim. Hirvilammi, J.), Suomen maatalousmuseo Sarka, Loimaa.

Niukkanen, M. 2002: Historiallisen ajan maakerrosten ja rakenteiden ajoittaminen – esimerkkinä Helsingin Snellmaninkatu 4-6. Kronologia. Arkeologipäivät 2001, (toim. Halinen P., Kankaanpää J. & Pesonen P.). 20-30.

Pesonen, P. 2008: Prospektointi. Johdatus arkeologiaan, (toim. Halinen, P., Immonen, V., Lavento, M., Mikkola, T., Siiriäinen, A. & Uino, P.). Gaudeamus, Helsinki University Press.

Pylkkänen, R. 1970: Barokin pukumuoti Suomessa 1620–1720. Suomen Muinaismuistoyhdistys

Salo, K. 2016. Health in Southern Finland: Bioarchaeological analysis of 555 skeletons excavated from nine cemeteries (11th -19th century AD). Väitöskirja, Helsingin yliopisto, arkeologia.

Savolainen, P. 2013. Haarautuvien polkujen puutarha. Historia ja arkeologia menneisyyttä määrittämässä. Historiallinen Aikakausikirja 4/2013: 395-408.

Seela, J, 1983. Skärgårdspipor av lera. Nordenskiöld Samfundets tidskrift 43: 56-81. Helsingfors.

Sipiläinen, K. 2003: Pienoisaseita ja puunukkeja. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan, (toim. Seppänen, L.). Turku. 295-306.

Swann, J. 2001: History of footwear in Norway, Sweden and Finland. Prehistory to 1950. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien, Stockholm.

Takala, H. 1998. Arkeologian maastotöiden perusteet. Helsinki.

Turunen, M. J. 1978: Suuri piippukirja. Porvoo.

Vuorela, T. 1975. Suomalainen kansankulttuuri. WSOY. Porvoo.

Wilkie, L. 2000. Not Merely Child’s Play: Creating a Historical Archaeology of Children and Childhood. Children and Material Culture: 100-114. (toim. Sofaer Derevenski, J.) Routledge, London & New York.

Wirilander, K. 1960: Savon historia III. Savo kaskisavujen kautena 1721-1870. Kuopio.

Wirilander, K. 1974: Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721-1870. Helsinki.

 

1. Moilanen & Närväinen 2017. [↩]
2. Kansanomaisesta lannoituksesta ja tunkioista mm. Vuorela 1983, 164-165. [↩]
3. Takala 1998. [↩]
4. Ibid. [↩]
5. Pesonen 2008, 193. [↩]
6. Brooks 2016. [↩]
7. Nissinaho 1988. [↩]
8. Licence 2015. [↩]
9. Lavento 2011, 26. [↩]
10. Esim. Nissinaho 1988, Mönkkönen 2010. [↩]
11. Haggrén 1998; Savolainen 2013, 399. [↩]
12. Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuohjeet 2016. Museovirasto. www.nba.fi/fi/File/2905/laatuohje-2016.pdf [↩]
13. Mäkikalli 2010. [↩]
14. Moilanen & Närväinen 2017. [↩]
15. Moilanen & Närväinen 2017, 27. [↩]
16. Mönkkönen 2008, 7. [↩]
17. Puolakka 1991, 8. [↩]
18. Manninen 1953, 42-43, 58. [↩]
19. Langinkoski 2011. [↩]
20. Vrt. Wirilander 1974, 199. [↩]
21. Langinkoski 2011. [↩]
22. Manninen 1953, 413. [↩]
23. Langinkoski 2011. [↩]
24. Langinkoski 2011. [↩]
25. Puolakka 1991, 8-9. [↩]
26. Manninen 1953, 238-239. [↩]
27. Hyvönen 1983, 13. [↩]
28. Mm. Kykyri 2006, 34; Niukkanen 2002, 27. [↩]
29. Hyvönen 1983, 8. [↩]
30. Müller & Tarna 1977, 80, [↩]
31. Müller & Tarna 1977, 82-83. [↩]
32. Müller & Tarna 1977, 82, 85-86. [↩]
33. Kuvat, Matiskainen 1994, 60-61, 62. [↩]
34. Kuvat, Matiskainen 1994, 61. [↩]
35. Matiskainen 1994, 67. [↩]
36. Annila 1995, 13. [↩]
37. Annila 1995, 14-17. [↩]
38. Matiskainen 1994, 28-30. [↩]
39. Matiskainen 1994, 33. [↩]
40. Haggrén 2011, 257. [↩]
41. Annila 1995, 14, 230, 234; Matiskainen 1994, 34. [↩]
42. Annila 1995, 233-234, 236-237. [↩]
43. Ainasoja 2003. [↩]
44. Seela 1983, 60; 65-67, 71, 79. [↩]
45. Ainasoja 2003. [↩]
46. Bergman Carter 2013. [↩]
47. Salo 2016, 53, [↩]
48. Manninen 1953, 227. [↩]
49. Higgins 1995. [↩]
50. Jagielski 2009; Turunen 1978, 67. [↩]
51. Sipiläinen 2003, 295-297. [↩]
52. Sipiläinen 2003, 297. [↩]
53. Lehto 1996, 16,23,101. [↩]
54. Franck 1994, 102. [↩]
55. Franck 1994, 102-103. [↩]
56. Vuorela 1975, 662-664. [↩]
57. Franck 1994, 73. [↩]
58. Franck 1994, 70. [↩]
59. Franck 1994, 81; Kopisto 1982, 43-44. [↩]
60. Vuorela 1975, 664. [↩]
61. Wilkie 2000, 103. [↩]
62. Lehto 1996, 15; Franck 1994, 17. [↩]
63. Lehto 1996, 15-16. [↩]
64. Lehto 1996, 16-18. [↩]
65. Lehto 1996, 27, 31, 59, 61. [↩]
66. Franck 1994, 108. [↩]
67. Herlocher 2005, 134; 261, 232-235. [↩]
68. Franck 1994, 108; Doll Reference 2017. [↩]
69. Kopisto 1982, 44. [↩]
70. Doll Reference 2017. [↩]
71. Moilanen & Närväinen 2017, 27. [↩]
72. Kansallisarkisto, Kangasniemen seurakunnan arkisto, pää-ja rippikirjat 1815-1825 (I Aa:8, jaksot 397-405). [↩]
73. Kopisto & Sihvo 1996, 24. [↩]
74. Kopisto & Sihvo 1996, 46. [↩]
75. Kopisto & Sihvo 1996, 2, 30. [↩]
76. Kopisto 1991, 68; Kopisto & Sihvo 1996, 54. [↩]
77. Kuokkanen et al. 2015. [↩]
78. Pylkkänen 1970, 91. [↩]
79. Hesse 2007, 36. [↩]
80. Mrozowski 2006, 131. [↩]
81. Hickey 2014, 45. [↩]
82. Agnes 2017. [↩]
83. Swann 2001, 11-13, 229, 242. [↩]
84. Swann 2001, 211, 228; Wirilander 1960, 79, 81, 111. [↩]
85. Kopisto 1991, 68; Kopisto & Sihvo 1996, 34. [↩]
86. Wirilander 1960, 850-851. [↩]
87. Manninen 1953, 413. [↩]
88. Manninen 1953, 390-391; Wirilander 1960, 368, 383. [↩]
89. Koponen 1992, 119; Wirilander 1960, 882-884. [↩]
90. Manninen 1962, 154. [↩]
91. Wirilander 1960, 82, 94. [↩]
92. Mäkeläinen 1972, 57. [↩]
93. Aaltonen 1964, 93; Wirilander 1960, 116, 637. [↩]
94. Lehtonen 1994, 93; Wirilander 1960, 81. [↩]
95. Lehtonen 1994, 92; Wirilander 1974, 396-396. [↩]
96. Manninen 1953, 412-414. [↩]
97. Manninen 1953, 426. [↩]
98. Puolakka 1991, 77. [↩]
99. Jäntti 1970. [↩]
100. Mäkeläinen 1972, 144-146. [↩]
101. Wirilander 1960, 850-851. [↩]
102. Brunclíková 2016. [↩]
103. Välimaa 2014, 44. [↩]
104. Jäntti 1970, 13, [↩]
105. Matiskainen 1994, 67. [↩]
106. Koivisto 2017, 9-10. [↩]
107. Matiskainen 1994, 45, 62, 67. [↩]
108. Busch 1987, 67. [↩]
109. Bergman Carter 2013. [↩]
110. Miller 1987. [↩]
111. Licence 2015, 105. [↩]