Yrjö Varpio: Suvun musta lammas. Herman Hesekiel Holmströmin elämä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2017. 175 s.
Suomen kirjallisuuden emeritusprofessori Yrjö Varpio on laatinut jatko-osan vuonna 1992 julkaistulle, isoisästään Emil Holmströmistä kertovalle Opettaja-elämäkerralle. Nyt Varpion tarkastelun kohteena on Emilin veli, Herman Hesekiel Holmström, jonka elämänkulusta sukulaisillakaan ei ole tähän asti ollut juurikaan tietoa: Herman on ollut mysteeri, ”mies jota sukukaan ei tunne” ja joka ”näytti kadonneen maailmasta” niin täysin, ettei hänestä ole säilynyt edes valokuvaa. Siksi Varpion kirjan kanttakin koristaa pelkkä musta miehen siluetti, mikä sinänsä on virkistävä poikkeama tämän syksyn lukuisten mieselämäkertojen kansitaide-trendistä.
Varpion uuden teoksen alkusykäyksenä on toiminut hänen löytämänsä uusi lähde: Holmströmin virkatodistus, joka mahdollisti hänen jäljillensä pääsemisen. Todistuksesta selvisi, että Herman oli vaihtanut sukunimensä 1900-luvun alussa Helosaloksi. Tämän pienen tiedonrippusen löytyminen aloitti prosessin, jonka tuloksena on nyt kokonainen kirja.
Varpion teoksessa Helosalon elämän käsittely jakautuu käytettävissä olleen lähdemateriaalin pohjalta neljään jaksoon. Ensimmäinen niistä on Helosalon kouluaika, jonka tarkastelu perustuu säilyneisiin todistuksiin. Toinen, sanomalehtiaineistoon pohjautuva jakso on Helosalon toiminta Helsingissä utopistisosialisti Matti Kurikan seuraajana vuodesta 1906 lähtien. Kolmas vaihe Varpion tarkastelussa on Helosalon vuoden 1918 sisällissodan aikainen aktiivisuus, jota selvitetään hänen kuulusteluihinsa liittyvien aineistojen kautta. Neljänneksi Varpio käy läpi Helosalon toimia Itä-Karjalan pakolaisasian neuvottelijana Aunuksessa vuonna 1921, käyttäen lähteenä muun muassa Helosalon omaa matkakertomusta. Näiden lisäksi Varpio on löytänyt dokumentit Helosalon syntymästä ja kuolemasta, joiden perusteella tarinaan on ollut mahdollista kirjoittaa alku ja loppu. Juuri muuta Helosalon elämästä ei — vieläkään — tiedetä.
Materiaalin vähyys tuo itselleni mieleen Irma Sulkusen teoksen Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1800-luvulla (1999) jossa Sulkunen jäljittää uskonnollisen herätyksen kokeneen kalantilaisen paimenen kohtaloa lähes olemattomasta aineistosta lähtien. Vaikka Varpiolla on käytössään enemmän aineistoa, on teosten lähtökohta kuitenkin sama: miten kirjoitetaan historiasta lähestulkoon hävinneen henkilön historiaa?
Näin päädytäänkin elämäkerrallisen historiankirjoittamisen ydinkysymyksiin. Kuten kenen tahansa tarina, myös Helosalon elämäkerta kertoo väistämättä paitsi kohteestaan, myös hänen ajastaan ja sen ilmiöistä — ja kääntäen: kertomalla niistä historiallisista ilmiöistä ja tapahtumista, joihin ihmisen elämä oli kytköksissä, on myös mahdollista kertoa hänen elämästään. Ihmisen elämänkulkua koskevan lähdeaineiston aukkoja voi siis paikata aikalaisten kokemuksia tai aikakautta yleisemmin koskevien kuvausten avulla. Näin ei päästä käsiksi suoraan kohdehenkilön kokemukseen, mutta voidaan kuitenkin eläytyä hänen elämäntilanteisiinsa. Epäsuoran lähdeaineiston avulla voi siis harjoittaa valistunutta historiallista kuvittelua — hahmotella likimääräistä käsitystä siitä, mitä kohdehenkilö on saattanut ajatella ja kokea.
Tätä metodia käyttää myös Varpio, joka tilkitsee Helosaloa koskevan lähdeaineiston aukkopaikkoja muun muassa sanomalehdistä ja kaunokirjallisuudesta löytyvällä ajankuvalla. Erityisesti sisällissotaa ja sen jälkiseurauksia koskevassa jaksossa tämä lähestymistapa toimii hyvin: Varpion käyttämän kaunokirjallisen kuvauksen kautta lukija saa jonkinlaisen käsityksen jopa vankikopista, jollaisessa Helosalo virui sodan jälkeen. Samaan tapaan Varpio luo kuvaa Helosalon lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöstä kertomalla siitä erityisesti hänen isäänsä koskevan lähdeaineiston kautta. Näin lukijalle syntyy kuva Helosalon lähtökohdista lestadiolaisessa, rautateiden palveluksessa elantonsa saaneessa perheessä.
Samaa metodia Varpio käyttää myös valokuvamateriaalin kohdalla: vaikka Helosalosta itsestään ei olekaan säilynyt kuvaa, teoksen runsas kuvitus auttaa kuitenkin lukijaa sijoittamaan itsensä Helosalon elämän tapahtumapaikkoihin. Varpio on nähnyt runsaasti vaivaa haaliessaan kokoon — ja myös itse kuvatessaan — teoksen kuva- ja karttamateriaalia, jota on löytynyt ainakin yksityiskokoelmista, aiemmasta kirjallisuudesta, museoista ja arkistoista sekä verkosta. Omien intressieni kannalta erityisesti kuva Matti Kurikan ja hänen seuraajiensa Hesperian puistossa sijainneesta Elämän tuvasta on huikea löytö. Monesti olen miettinyt, miltä Kurikka-kirjallisuudessa usein mainittu tupa on mahtanut näyttää, enkä kyllä olisi uskonut, että siitä on säilynyt valokuva.
Tämä aukkopaikkojen täyttäminen Helosaloa sivuavalla materiaalilla on kuitenkin myös teoksen ongelma: Varpio tuntuu nimittäin hieman hurmaantuneen Historiallisen sanomalehtikirjaston hakutoiminnon suomista mahdollisuuksista, ja varsinkin teoksen alussa vyörytetään ajan sanomalehdistä poimittuja tietoja ja lainauksia. Onko lukijan tarpeen kuulla esimerkiksi Hermanin kummin Erik Lindgrenin ansioitumisesta tulipalon sammutuksessa Hämeenlinnassa talvella 1884? Tai Hermanin isän Gustafin alaisten elämänkuluista?
Tämänkaltaisten yksityiskohtien läpikäynnin vaarana on lukijan väsyminen. Vaikka Historiallisen sanomalehtikirjaston hakutoiminto mahdollistaakin aiemmin hyvin vaikeasti löydettävissä olevien tiedonjyvästen löytymisen, kaikkea ei silti tarvitsisi kertoa — varsinkin jos esitettyihin yksityiskohtiin ei enää myöhemmin palata. Kerrotut detaljit olisikin ollut hyvä motivoida selkeästi: selittää, miksi niistä kerrotaan, eli esittää lukijalle tulkinta niiden merkityksestä.
Valitun lähestymistavan seuraus on myös se, että kohdehenkilöön keskittyvään kerrontaan pääsy viivästyy. Itse havahduin noin sivulla neljäkymmentä siihen, että Helosalo on esiintynyt lähinnä ohimenevinä mainintoina. Varsinaisesti päähenkilöön päästäänkin käsiksi vasta sivulla 56, kun Varpio esittelee hänen kouluvuosistaan kertovaa aineistoa. Tämän jälkeen käsittely siirtyy taas Helosalon sisarusten elämänkulkuihin, kunnes sivulla 69 Varpio lupaa Hermania tarkoittaen, että ”[…] lopulta hänenkin jäljilleen päästään”. Vieläkin lukija saa kuitenkin odottaa viitisen sivua, kun Varpio kertoo Helosalon isän ja äidin elämästä Torniossa. Kertomuksen keskushahmoksi Helosalo nousee vasta sivulla 75, muuttaessaan Helsinkiin. Vaikka aineiston vähyys pakottaakin Varpion kirjoittamaan kohteensa ympäriltä ja liepeiltä, tuntuu odotus silti pitkältä.
Fokuksen siirtyessä Helosaloon teksti tuntuu jäntevöityvän. Yksi syy tähän on mahdollisesti se, että siirrytään käsittelemään itselleni tuttua aihepiiriä: Helosalon Matti Kurikan Elämä-lehteen ja sosialistiseen reformipuolueeseen kytkeytyvää toimintaa. Tätä vaihetta Varpio kuvaa Historiallisen sanomalehtikirjaston avulla vivahteikkaasti, ja nostaa esimerkiksi puolueen järjestäytymisestä esiin tietoa, joita aiemmasta Kurikkaa koskevasta kirjallisuudesta ei löydy. Sen sijaan Kurikan vuoden 1907 vaalitappion jälkeisten vaiheiden kohdalla olisin kaivannut suurempaa tarkkuutta: Varpio ei mainitse, että Elämä-sanomalehden tarina jatkui aikakauslehtenä vielä kesän 1907 jälkeen, eikä Kurikkakaan jättänyt kannattajiaan lopullisesti vielä tuolloin, kuten Varpio esittää. Aikakauslehtimuotoisessa Elämässä ei Helosalosta kuitenkaan enää ole mainintoja, eli voi olla, että hän oli jo tuolloin irtautunut Kurikan seuraajien piiristä.
Vielä mielenkiintoisempi jakso teoksessa alkaa tämän vaiheen jälkeen: mitä tapahtui kurikkalaisille, kun heiltä vietiin poliittinen koti Elämän ja sosialistisen reformipuolueen lakkauttamisen myötä? Oliko ratkaisu siirtyminen muihin puolueisiin? Vai johtiko pettymys poliittisen toiminnan päättymisen? Varpion esityksen perusteella ainakaan Helosalon tapauksessa kurikkalaisuuden haaksirikosta selviäminen ei ollut helppoa: Helosalo joutui pahasti tuuliajolle, asunnottomaksi ja työttömäksi, ja oli heikossa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lopulta hän näyttää kuitenkin saaneen taas elämästä otteen.
Suhteessa aiempaan Helosalon elämästä kerrottuun on ironista, että hän päätyi sisällissodan koittaessa työskentelemään punaisten hallintokoneistoon. Entinen kurikkalainen siis liittyi omien sanojensa mukaan toimeentulon ja hieman aatteellistenkin syiden — anarkian vastustamisen ja estämisen — vuoksi vanhojen päävihollistensa, luokkataistelusosialismin edustajien puolelle. Sisällissodan aikaa käsiteltäessä lähdepohjan laajeneminen muun muassa kuulustelupöytäkirjoihin ja Helosaloa puolustaneisiin kirjeisiin tuo kerrontaan erityistä sävykkyyttä. Kuten todettua, Varpio myös vahvistaa kuvausta käyttämällä ketterästi erilaisia ajasta kertovia aineistoja, kuten vaikkapa Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta. Näin luodaan hienoa ajankuvaa ja kontekstia Helosalon elämälle: lukija voi kuvitella millaista hänen elämänsä sisällissodan aikaisessa Helsingissä on suurin piirtein voinut olla.
Tässä vaiheessa Helosalolle tulee mieleen myös kaunokirjallinen vastine: Antti Tuurin Taivaanraapijoiden, Kylmien kyytimiehen ja Ikitien päähenkilö Jussi Ketola, joka päätyy kosketuksiin Matti Kurikan kanssa Pohjois-Amerikassa, omaksuu tämän oppeja ja Suomen sisällissodan aikana yrittää pasifistina tasapainoilla tilanteessa, jossa on vaikea tahtomattaankin olla valitsematta puolta. Helosalo valitsee punaiset, mikä lopulta johdattaa hänet Riihimäen vankileirille ja valtiorikostuomioistuimien eteen. On kuitenkin helppo uskoa, ettei hänen valinnassaan ollut kyse vallankumousinnosta, vaan pikemminkin yrityksestä luovia epäsuotuisassa tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla.
Ketolasta muistuttaa sekin, että Helosalokin päätyy seikkailuissaan myös itärajan taakse — joskin kymmenen vuotta aikaisemmin ja toisissa merkeissä kuin muilutuksen kohteeksi joutunut Ketola. Kuten Varpio huomauttaa, valtiorikoksesta tuomitun Helosalon valitseminen Suomen edustajaksi neuvottelemaan Itä-Karjalan pakolaiskysymyksestä on melkoisen uskomaton käänne muutenkin merkillisessä tarinassa. Varpion arvion mukaan yksi syy Helosalon valintaan oli se, että ulkoministeriö halusi valinnallaan osoittaa mahdollisimman vähäistä kiinnostusta pakolaisten palauttamisen suhteen. Joka tapauksessa tällaisenkin mutkan kautta Helosalon tarina kulkee, ja Varpio kertoo siitä yksityiskohtaisesti muun muassa matkakertomusten ja kokouspöytäkirjojen kautta.
Helosalon tarina saa lopulta päätöksensä yli kaksi vuosikymmentä Itä-Karjalan matkan jälkeen, mutta näistä hänen viimeisistä vuosistaan ei ole säilynyt juuri muita kuin osoitetietoja. Näiden vuosien tapahtumat jäävät siis pimentoon, mutta tästä huolimatta ainekset kirjaan ovat jo kasassa. Helosalo eli värikkään ja monivaiheisen elämän, jonka Varpio on nyt nostanut takaisin valoon historian hämäristä.