Katsaus muistelukirjoihin historiallisen ikonitutkimuksen lähteenä

(toim. Heli Kananen)

Monet historialliset lähteet ovat tuttuja suomalaisille ikonien asiantuntijoille. Usein ikonitutkimuksen lähteenä käytetään kalustoluetteloja, työsopimuksia, kirjeitä, päiväkirjoja, matkakertomuksia jne. Ortodoksisen kirkon muistelukirjat ovat kuitenkin jääneet ikonitutkimuksessa melkein täysin huomiotta. 1990-luvulla tutkimustyötä tehneen piispa Arsenin ohella kukaan muu ei ole aiemmin yrittänyt tutkia niitä. Piispa Arseni tarkasteli Valamon luostarin muistelukirjan koristeltua miniatyyria Pyhien Sergein ja Hermanin ikonografian yhteydessä.1 Vuonna 2016 valmistuneessa Valamon luostarin ikoneja käsittelevässä tutkimuksessani2 käytin lähteenä luostarin muistelukirjoja ja kerron siitä tässä. Tarkastelen ensin, mikä muistelukirja on ja sen jälkeen esitän muistelukirjoista tekemiäni päätelmiä.

Muistelukirjan merkityksestä ja rakenteesta

Venäläisessä humanistisessa tieteessä muistelukirjoista on hyvin kehittynyt käsitys.3 Muistelukirja-aineiston tutkimus alkoi venäläisessä taiteessa 1800-luvun lopussa.4 Sitten tutkimuksessa seurasi hiljainen kausi, kunnes 1990-luvulta lähtien tutkimuskiinnostus on herännyt uudestaan ja useammilla tutkimusaloilla.

Muistelukirjat on keskeinen kohde muun muassa filologian tutkimuksessa. Filologi Natalja Ponirkon artikkelissa kerrotaan melko täydellisesti tästä aineistosta.5 Ponirkon mukaan muistelukirja eli kreikaksi ”synodikon” tarkoittaa tekstiä, joka liittyy Suuren Paaston ensimmäisen sunnuntain jumalanpalvelukseen. Ensimmäisenä sunnuntaina muistellaan juhlavasti ikoniklasteista eli ikonien kieltäjistä vuonna 843 lopullisesti saatua voittoa. Jumalanpalvelusteksti sisältää ”anateeman” eli kirouksen harhaopille ja ikuisen muiston ortodoksisen kirkon innokkaille jäsenille. Tämä alkuperäinen tarkoitus on vaikuttanut ”synodikon”-muisteluiden kehittämiseen ja myös sen tekstien sisältöön. 1100-luvulta lähtien muistelukirja sai toisenkin merkityksen. Se on ollut vihko tai kirjanen, johon on merkitty ensin elävien seurakuntalaisten ja sitten edesmenneiden nimet. Seurakunnan edesmenneitä jäseniä muistellaan muistelukirjan mukaisesti jumalanpalveluksissa tai yksityisissä rukouksissa.

Synodikin johdanto kertoi läheisistä vainajista ja heidän merkityksestään. Myöhemmin, 1500-luvun lopulta lähtien nimenomaan johdantotekstistä muodostui opetuskirja. Tässä muodossaan kirja sisälsi ohjeita vainajan muistamiseen, kertomuksia sielun matkasta kuoleman jälkeen ja aiheeseen sopivia tarinoita.6 Yleensä johdantotekstiä koristeltiin ornamentin otsikkokoristein ja alkukirjaimin. Lisäksi sitä kuvitettiin maalausminiatyyri-kuvin. Kuvitetut synodikit ovat arvokkaita käsikirjataiteen teoksia. Näitä tavattiin usein 1600—1700-luvulla.

Uuden piirustustaidon kehittyessä 1600-luvun puolivälissä Venäjällä, Moskovassa ilmestyi vedoksin kuvitettu muistelukirja.7 Se oli yksi ensimmäisistä painetuista kirjallisista tuotteista ja varsin suosittu kirja venäläisten lukijoiden keskuudessa. Painetun synodikin loppuun jätettiin tyhjät sivut nimien kirjoittamista varten. Tässä muodossa synodik tunnettiin 1800-luvulle saakka.8 Painotekniikan mukaantulosta huolimatta myös käsin kirjoitettu muistelukirja säilytti asemansa ja oli osa kirkon toimintaa. Mielenkiintoista on, että synodikin opetusosa vaikutti ikonimaalaukseen, ja 1600—1700-luvulla levisikin laajasti muistelukirja-aiheisia ikoneja.9

Ortodoksisessa kirkossa vainajien muisto on tärkeä, ja muistelutraditio ylläpitää yhteyttä vainajien ja elävien välillä. Uskonnon mukaan hyvällä muisteltava vainaja auttoi elämässä olevia sukulaisiaan. Venäläiset luostarit olivat paikkoja, joissa sielun muistelu oli järjestetty mallikelpoisesti10 ja jokaisessa luostarissa kirjoitettiin muistelukirjoja. Erityinen munkki luki muistelukirjaa jumalanpalvelun aikana. Luostareissa järjestettiin säännöllisesti sielumessuja vainajan muistoksi. Rukoilut ja palvelut sekä kohdistuivat vainajille että heidän luostarin seinien ulkopuolelle asuville eläville sukulaisilleen.

Muistelukirjatyypit

Filologit ja historioitsijat ovat havainneet kolme muistelukirjan päätyyppiä. Ensimmäinen oli ”ikuinen” synodik, jota luettiin kirkossa jumalanpalvelussa. Lisäksi sitä nimitettiin ”seinän läheiseksi” tai ”pulpetin” muistelukirjaksi, koska lukija seisoi seinän vierellä ja muistelukirja sijaitsi hänen edessään pulpetilla. Toinen tyyppi oli ”alttarin” synodik ja sitä luettiin alttarissa jumalanpalveluaikana. Kolmas oli ”kormovoi” -synodik, jota luettiin surumessuilla neljä kertaa vuodessa, yleensä vainajan kuolin-, nimen-, syntymä- ja hautajaispäivänä.11 Suomeksi ”kormovoi” tarkoittaa lahjoitusta luostariveljien ruokaa varten. Luostarin muistelupalvelun varaus ja muistelukirjaan tehtävät kirjoitukset olivat riippuvaisia luostarille tehtävistä rahalahjoituksista.

Muistelukirjat ovat sikäli omalaatuisia asiakirjoja, etteivät ne kuulu varsinaisiin virastoasiapapereihin. Niillä ei ole maallista tarkoitusta, eivätkä ne myöskään olleet väestöön kohdennetun vallankäytön välineitä. Kun synodikin käyttö kirkossa loppui, ne säilöttiin kirkkojen ja luostareiden arkistoon ja siellä usein käsikirjoituskokoelmiin. Esimerkiksi suomalaisessa tiedekirjallisuudessa muistelukirjat on mainittu yhteydessä, jossa tutkimusaihe kosketteli Valamon luostarin käsikirjoituskokoelmaa.12

Nykyään muistelukirjoja tutkitaan useista näkökulmista. Esimerkiksi kirjoitusten alkuperää, kirjoituskäytäntöjä ja teosten syntyprosesseja tutkivan tekstuaalitieteen tutkijat ovat julkistaneet tutkimuksia, joissa kommentoidaan vanhoja synodik-tekstejä.13 Muun muassa isä Pavel Florenski analysoi muistelukirjojen avulla nimen merkitystä henkilön elämässä.14 Myös historioitsijat ja taidehistorian tutkijat pitävät muistiinpanoja sisältäviä muistelukirjoja tärkeänä historiallisten lähteiden ryhmänä. Synodikien tiedoilla voi täydentää muiden aineistojen tarjoamia nimitietoja. Tätä tietoa käytetään muun muassa väestön, kirkkojen historiallisten vaiheiden ja luostareiden toiminnan tutkimuksissa.15 Taideasiantuntijat taas tutkivat synodikin miniatyyrikuvia ja etsivät niistä ikonimaalareiden tunnistetietoja.16

Paitsi venäläiset, myös saksalaiset ja ranskalaiset tutkijat ovat analysoineet venäläisten luostareiden muistelukirjoja.17 Kuolema ja siihen liittyvä aineisto käsitetään historiallisen antropologian tutkimuskohteeksi ja -lähteeksi. Erityisesti venäläisten keskiaikaisten luostareiden toimintaa on tutkittu muistelukirjojen avulla. Vainajien muistokulttuuri, jossa kirkko ja luostari valtasivat keskeisen aseman, tuo esille kansan kulttuurin ja hengellisen elämän tapoja, jotka säilyivät Venäjällä pidempään kuin Länsi-Euroopassa.

Tieteessä on levinnyt käsitys muistelukirjoista sielumuistelun välineenä. Ortodoksisen hengellisen kulttuurin tutkijat korostavat, että synodikit liittyvät tiukasti kirkkoon18 ja ovat keskeisiä kuolleiden muistelutraditiossa. Muistiinpanojen ansiosta henkilö saattoi jättää muistoja itsestään ja läheisistään kirkkoon ja näin hänestä jäi muisto elävien keskuuteen. Muistelukirjan avulla seurakunta muistaakin omia edesmenneitä jäseniään ja kunnioittaa heitä rukoilemalla jumalanpalvelussa.19 Synodikin tarkoitus onkin ollut muistaa kirjoitetut nimet ikuisesti ja se on jäänyt toimivaksi muistojärjestelmäksi ortodoksisessa hengellisessä kulttuurissa.

Väitöstutkimus muistelukirjoista

Tehdessäni tutkimusta Valamon luostarikirkkojen ikonisisustus 1700-luvulta 1800-luvun alkuun ongelmana oli, että tiedot 1700-luvusta olivat hajanaisia.20 Vanhan Valamon ikonit ja sisustukset ovat usein muuttuneet tai kokonaan kadonneet.21 Tästä syystä minun tuli etsiä lisää historiallisia lähdeaineistoja ja käydä läpi runsaasti niitä. Muistelukirjat olivat kuitenkin väitöskirjatutkimukseni fokuksessa. Tutkin niitä historiatieteen ja ortodoksisen hengellisen kulttuurin näkökulmista sekä tarkastelin tekstin syntyprosessia, historiaa ja kritiikkiä.22

Valamon luostarimuistelukirjat ovat säilyneet melko täydellisesti. Ne sijaitsevat kahdessa käsikirjoituskokoelmassa, Valamon luostarissa Heinävedellä ja Ortodoksisessa kirkkomuseossa Kuopiossa. Tutkimuksessani käytin pääasiassa kahta muistelukirjaa.

Ensimmäisenä perehdyin vanhimpaan Valamon muistelukirjaan 1700-luvulta.23 Muistelukirjassa esitellään aluksi kirjan historiaa. Tittelilehden mukaan tämä synodik on kirjoitettu vuonna 1765. Lisäksi se sisältää varhaista tietoa edellisistä, vahingoittuneista muistelukirjoista vuosilta 1718 ja 1732. Käsikirjoituksen alkuosa toi esille tietoa myös myöhäisemmistä kirjaan tehdyistä merkinnöistä. Myöhäiset merkinnät oli lisätty vuosina 1795, 1796 ja viimeinen vuonna 1808. Tämä tarkoittaa, että muistelukirja oli käytössä pitkän aikaa ja sisältää muistiinpanoja koko 1700-luvulta.

Lähdettä tarkastellessani päättelin, että käsikirjoitus oli heterogeeninen asiakirja. Siihen oli todistettavasti tehty muutoksia ainakin kaksi kertaa. Ensin vuonna 1780 sitä oli täydennetty neljällä listalla, jotka oli sidottu käsikirjoitukseen. Listat oli allekirjoittanut Valamossa vieraillut Uuden Laatokan pääkirkon diakoni Feodor Muhinin.

Toisen kerran muistelukirjaan kirjattiin lisätietoja 1800-luvun alussa. Lyhyt viite alkusivulla mainitsi nidosvuoden: ”Isä igumeeni Innokentin siunauksen ja rahastonhoitaja munkkipappi Ionafanin ahkeruuden mukaan syyskuussa vuonna 1802 tämä muistelukirja oli annettu sidottavaksi Pietariin.”24 Paitsi keltaista paperia, joka oli käytössä käsikirjoituksissa, nitomisvaiheessa muistelukirjaan lisättiin vaaleansinisiä lehtiä ja tehtiin korjauspaikkoja lehtien reunoille.

Tittelilehtien jälkeen synodikiin tuli kaksi vaaleansinistä listaa peräkkäin. Ensimmäisellä listalla oli kuva, joka esittää 12 apostolia.25 Tällä listalla ja eteenpäin kerrottiin apostolien harjoittamasta vainajin muistelusta sekä tavasta toimittaa muistopalvelus kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä kuolinpäivän jälkeen. Toisen listan käänteisellä puolella oli kuva, jossa Pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolainen rukoilevat Kristuksen Kirkastuminen -ikonin edessä.26 Miniatyyrin jälkeen tuli alkuperäinen teksti, joka jatkui edelleen keltaisella paperilla muistelukirjan loppuun asti.

Vaaleansinisen sivun koristeet (punainen vinjetti ja keltaiset tähdet) olivat tyypillisiä Valamon luostarin kirjurin, skeemamunkki Avraamin kirjoitustyylille. Päättelinkin, että miniatyyrikuvat ovat hänen tekemiään ja maalattu vuonna 1801 tai 1802, eli nitomisvaiheessa. Tutkimuksessani kävi niin ikään ilmi, ettei Pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaisen miniatyyri ollut varhaisin pyhittäjien kuva heidän ikonografiassaan, kuten piispa Arseni oli arvellut.27 Se oli myöhäinen kuva ja samankaltaista miniatyyriä esitellään toisessa Valamon luostarin muistelukirjassa vuosilta 1801—1819,28 josta kerron edelleen.

Muistelukirjan rakenteesta mainitsen, että tittelilehden jälkeen tulee johdanto ja sitten alkavat varsinaiset muistiinpanot. Huomasin, että yleensä muistelukirjan alussa, johdannossa esitellään ekteniateksti.29 Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa ”ektenia” on vuorolukuna lausuttava rukoussarja, joka koostuu lyhyistä anomuksista. Siinä on mainittu järjestys: Ensin on kirjoitettu maan valtapitävien edustajat eli keisarit ja suurruhtinaat, keisarinnat ja ruhtinattaret. Sitten mainittiin kirkon johtohenkilöt eli patriarkat, metropoliitat, arkkipiispat ja piispat. Sen jälkeen tulevat luostarin igumeenit ja veljekset. Tutkimustani ajatellen on olennaista, että tässä luettelossa mainittiin myös kirkkorakennuksen hyväntekijät ja kirkon sisustuksen tekijät. Se tarkoittaa, että muiden nimien joukosta voidaan etsiä kirkon rakentajan, ikonimaalareiden ja ikonostaasiveistäjän nimiä. Mikäli he palvelivat Jumalaa omalla työllään tässä kirkossa, he ansaitsivat ikuisen muiston juuri muistelukirjassa. Siitä päättelin, että voisin etsiä synodikeista ikonimaalareiden nimiä, jotka aikanaan työskentelivät Valamon luostarissa ja koristelivat luostarin kirkot ikonimaalauksin.

Valamon vanha synodikin tutkimus vahvisti lähtökohtani oikeaksi. Muistelukirjassa kirjoitettiin ensimmäisenä keisarillisen Romanovin suvun kaikki edustajat ja kirkon johtohenkilöt, eli Moskovan patriarkat, paikalliset metropoliitat ja arkkipiispat, arkkimandriitat. Seuraavana tuli nimiluettelo, jossa mainittiin Valamon luostarin igumeenit, Kirillovin luostarin igumeenit ja valamolaiset veljet. Luettelossa mainittiin paikalliset novgorodilaiset pyhittäjät, muun muassa Aleksanteri Syväriläinen, Varlaam Novgorodolainen, Savva Visherilainen sekä moskovalaiset pyhittäjät Sergij Radonesilainen ja Kirill Valkojärveläinen. Moskovalaisten pyhittäjien nimet välittävät tietoa Valamon jälleenrakentamisen kaudesta ja avusta, joka tuli Vologdan Kirilovin luostarista. Mainitsen, että pyhittäjä Kirill Valkojärveläinen oli moskovalainen ja hänen luostarillaan oli aina vahva suhde vanhan Venäjän pääkaupungin kanssa. Seuraavaksi synodikissa luetteloidaan Pietarin pääkaupungin sukuja, Viipurin sukuja, Aunuksen ja Aunuksen alueen suvut ja sen jälkeen tulevat muut kaupunkien eriarvoiset ihmiset jne.

Löysin muistelukirjasta kolmen ikonimaalarin nimet. Pietarilaisten kauppiaiden keskelle oli kirjattuna Gavriil Kosmin ja Aunuksen Tuloksan kylistä kotoisin olevat Aleksei Ivanov ja Sermaksasta Grigorij Ivanov.30 Mielestäni he olivat puuluostarin kirkkojen ja tsasounojen ikonisisustuksen luojat 1750—60-luvuilla. Heidän nimiään ei kirjoitettu sattumalta Valamon vanhaan muistelukirjaan, vaan tekemänsä ikonimaalaustyön ansiosta he ansaitsivat kunnioituksen ja saivat muistelukirjassa ikuisen muiston. Vahvistin päätelmiäni muun muassa tarkastelemalla muistelukirjan kirjoitusten kirjaimistoa ja kirjainten värejä, sekä vertaamalla niitä esimerkiksi tittelilehteen vuodelta 1765. Tästä päättelin, että ikonimaalareiden nimet kirjoitettiin vuoden 1765 tietämillä. Sen ohella kalustoluettelo vuodelta 1767 vahvisti tietoa aktiivisesta rakennus- ja ikonimaalaustyöstä puuluostarissa 1750—1760-luvuilla.31 Myös ikonimaalaustyylin analysoinnin mukaan ikonit Pyhä Nikolaus, Apostoli Kondrat, Ristiinnaulittu ja Kristuksen Risti esittelevät Pietarin sekä Laatokan alueen ikonimaalauspiirteitä 1700-luvun toiselta puoliskolta.32

Toinen synodik, jota käytin, nimettiin Kristuksen Kirkastumisen Valamon luostarin ”alttarin” muistelukirjaksi. Kuten jo mainitsin, sitä täydennettiin vuosina 1801—1819.33 Alttarin muistelukirjassa oli toinen rakenne. Tittelilehti mainitsi, että muistelukirja oli kirjoitettu vuonna 1801 igumeeni Nasarin siunauksen mukaan. Lyhyt johdanto sisälsi neljä miniatyyria. Ensimmäinen miniatyyri esitteli Pyhittäjät Sergei ja Herman Valamolaisen. Toinen kuva ja sen kommenttiteksti kertoi elämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.34 Todennäköisesti tämä teksti oli lainattu painetusta synodikin opetuskirjasta. Sen jälkeen tuli kaksi miniatyyria, jotka esittävät jumalanpalveluhetkeä, jolloin muistelukirjaa luetaan, ja vainajan siunausta.35 Miniatyyrien välillä voidaan lukea ekteniateksti.36

Johdannon perässä tuli kolmeosainen luettelo. Luettelon ensimmäisessä osassa vain etunimet oli kirjoitettu aakkosten mukaan. Etunimien vieressä oli kirjain tai luvun numero. Toisen osan alkuun oli sijoitettu teksti apostolien tavasta muistella vainajia.37 Se on samaa kuin synodikissa vuodelta 1765. Seuraavaksi numeroiden mukaan asetettiin suvut eli tästäkin kirjasta voidaan löytää tietoa sukunimistä ja kaupungista, johon suku liittyi. Kolmas osa sisälsi vapaan sukunimiluettelon.

Tästä toisesta muistelukirjasta sain ikonimaalareiden Fedor Krasheninnikovin, Samson Peshehonovin ja Vasilij Filatjevin nimet.38 He maalasivat ikoneja rakentaja Nasarin aikana Valamon luostarin Kristuksen kirkastumisen- ja Uspenie-kivikirkkoihin.

Lopuksi

Valamon luostarin muistelukirjat vuosilta 1765—1808 ja 1801—1819 ovat arvokkaita lähteitä, joista voidaan saada paljon hyödyllistä tietoa ikonitaiteesta, kirkkohistoriasta ja ortodoksisuudesta. Ne eivät ole tavallisia historiallisia asiapapereita, jotka sattumalta sisältävät ikonimaalareiden nimiä. Myös ikonimaalauksen tutkimuksen perusteella päädyin siihen, että nimenomaan muistelukirjaan kirjoitetut ikonimaalarit olivat luomassa luostarisisustusta.39

Ortodoksisen kirkon perinteiden mukaan ikonimaalari ei saanut henkilökohtaista muistoa, eikä yleensä ollut tapana signeerata ikoneita. Kuitenkin hänen nimensä säilytettiin synodikissa. Synodikin kirjoituksissa hän ei ollut myöskään yksinäinen, vaan hän oli sukulaistensa nimien ympäröimä oman suvun edustaja ja seurakunnan osa. Ikonimaalari muistettiin jumalanpalveluissa kuin seurakunnan jäsen ja sillä tavalla hän sai ikuisen muiston, vaikka ikoneita ei signeerattukaan.

Tällainen muistotapa tuo esiin yhteisön uskovaisen epäpersoonallisen ajattelutavan ja korostaa muistelukirjojen merkitystä kirkkotaiteessa ja ortodoksisessa hengellisessä kulttuurissa. Voidaan ajatella, että aikalaisten näkökulmasta muistelukirjan tiedot ovat merkittävämpiä kuin ikonimaalarin signatuuri ikonin päällä.40

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka suunnittelee post doc -tutkimusta Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteen ja kulttuurin laitoksella.

LYHENTEET

OKM K Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, käsikirjoitukset

VL Valamon luostari, kirjasto

LÄHTEET JA TUTKIMUSKIRJALLISUUS

Arkistolähteet

Synodik Valaamskogo monastirja (1765—1808). VL. XII. 604.

Synodik Valaamskogo monastirja, altarnij (1801—1819). OKMK 7032.

KIRJALLISUUS

Alekhina, Larisa I., Bašhlykova, Marina E., 2011. Käsikirjoituskokoelma. Suom. Irmeli Talasjoki. Valamon luostarin aarteet. Toim. Arkkimandriitta Sergei. Helsinki: Valamon luostari.

Arseni, pappismunkki, 1997. ”Katsaus pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisten ikonografiaan”. Pyhyyden kosketus. Suomen ikonimaalarit Ry:n 20-vuotis juhlajulkaisu. Toim. Seija Lappalainen. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry ja Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 55—69.

Gonneau, P. 1993. La Maison de la Sainte Trinitѐ: un grand monastѐre russe du Moyen-âge tardif (1345—1533). Paris.

Koskinen-Launonen, Pia, 2008. ”Muisto, nimen todellisuus. Valamon munkkien muisti- ja muistelukirjoista”. Ikonimaalari, 1/2008. 79—81.

Miller, B. D. 2010. Saint Sergius of Radonezh, his Trinity Monastery, and the Formation of the Russian Identity. Northern Illinois Yniversity Press.

Spock, J. B. 1999. The Solovki Monastery 1460—1645: Piety and Patronage in the Early Modern Russian North. A Dissertation Presented to the Faculty of the Graduate School of Yale University in Candidacy for the Degree of Doctor of Philosophy.

Steindorff, L. 1994. Memoria in Altrussland. Untersuchungen zu den Formen Christlicher Totensorge. Stuttgart.

Steindorff, L. 2010. Donations and commemoration in the Muscovite realm — a medieval or early modern phenomenon? // Religion und Integration im Moskauer Russland. Konzepte und Praktiken, Potentiale und Grenzen. 14.—17. Jahrhundert / Hrsg. von L. Steindorff. Harrassowitz Verlag. Wiesbaden. 477—498.

Sipola, Olga 2016. Художественное убранство церквей Валаамского монастыря XVIII – начала XIX века. Jyväskylä studies in humanities 294. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Алексеев, А. И. 2007. Древнейший синодик Макариева Унженского Троицкого монастыря // Вестник церковной истории, 4 (8)/2007. 5—41.

Башнина, Н. В. 2012. Поминание усопших на Руси и синодики Никольского Староладожского монастыря конца XVI–XIX в. Синодики Никольского Староладожского монастыря конца XVI–XIX века. Ред. Н. В. Башнина. Mосква, Санкт-Петербург: Альянс-Архео.

Бусева-Давыдова, И. Л. 2008. Культура и искусство в эпоху перемен. Россия семнадцатого столетия. Москва: Индрик.

Веселовский, С. Б. 1963. Исследования по истории опричнины. М. 328.

Воробьева, С. В., Пигин, А. В. 2014. Материалы к изучению крестьянских семей Заонежья (синодики-помянники XVII–XIX веков) // Церковь Преображения господня на острове Кижи: 300 лет на заонежской земле // Составление и подготовка канд. ист. наук И. В. Мельников. Музей-заповедник «Кижи». Петрозаводск. 257–300.

Дергачев, В. В. 1989. Родословие Дионисия Иконника // Памятникикультуры. Новые открытия. Письменность. Искусство. Археология. 1988. М. 210–225.

Левицкая, Н.В. 1998. О вкладчиках переславской Сольбинской пустыни (По материалам синодика XVIII века) //История и культура Ростовской земли. 1997. Ростов. 74–82.

Николаева, С. В. 2000. Троице-Сергиев монастырь в XVI – начале XVIII века: Состав монашеской братии и вкладчиков. М.

Понырко, Н. В. 1989. Синодик. Словарь книжников и книжности Древней Руси. Выпуск 2. (Вторая половина XIV–XVI век.) Часть 2. Ответственный редактор Д. С. Лихачев. Ленинград. 339–344.

Сукина, Л. Б. 1992. Миниатюры синодика петровского времени из собрания Переславского музея // Всероссийская научная конференция «Когда Россия молодая мужала с гением Петра». Тезисы докладов. Переславль-Залесский. 72–73.

Сорокин, Александр, священник 1997. Практика поминовения усопших в Православной Церкви. ”Сих же память пребывает во веки” (Мемориалный аспект в культуре русского православия). Материалы научной конференции, 29.–30.11.1997. Санкт-Петербург.

Флоренский, Павел, священник 2006. Имена. М.: АСТ Фолио.

Хромов, О. Р. 1998. Русская лубочная книга XVII–XIX веков. М.: Памятники исторической мысли.

Чугреева, Н. Н. 2000. Ряд икон-синодиков и его литургическое значение в системе иконостаса // Иконостас: Происхождение – развитие – символика: Сб. ст. М.: Прогресс-Традиция. 670–688.

Шаблова, Т. И. 2004. Предисловие // Синодик Иосифо-Волоколамского монастыря (1479–1510-е годы) / Подгот. текстов и исслед. Т. И. Шабловой. СПб.

Шаблова, Т. И. 2012. Кормовое поминовение в Успенском Кирилло-Белозерском монастыре в XVI–XVII веках: Публикация: Синодичное предисловие, Книга Кормовая, Синодик Кормовой / Подгот. текстов и исслед. Т.И. Шабловой. СПб.

 

1. Arseni, pappismunkki 1997, 55–69. [↩]
2. Sipola 2016. [↩]
3. Башнина 2012, 7–12. [↩]
4. Успенский 1893; Петухов 1895. [↩]
5. Понырко 1989, 339–344. [↩]
6. Понырко 1989, 339. [↩]
7. Хромов 1998, 111–120. [↩]
8. Хромов 1998. [↩]
9. Чугреева 2000, 670–688. [↩]
10. Веселовский 1963, 328. [↩]
11. Шаблова 2004; Шаблова 2012. [↩]
12. Koskinen-Launonen 2008, 79–81; Alekhina, Bašhlykova 2011, 64. [↩]
13. Алексеев 2007. [↩]
14. Флоренский 2006. [↩]
15. Воробьева, Пигин 2014; Николаева 2000; Левицкая 1998. [↩]
16. Дергачев 1989; Сукина 1992. [↩]
17. Gonneau 1993; Spock 1999; Miller 2010; Steindorff 1994; Steindorff 2010. [↩]
18. Башнина 2012, 12; Сорокин 1997, 100. [↩]
19. Сорокин 1997, 100. [↩]
20. Sipola 2016, 33. [↩]
21. Ibid. 28–32. [↩]
22. Ibid. 34–37. [↩]
23. Synodik Valaamskogo monastirja (1765–1808). VL. XII. 604. [↩]
24. Ks. 3. VL. XII. 604. [↩]
25. Ks. 4. VL. XII. 604. [↩]
26. Ks. 5. VL. XII. 604. [↩]
27. Arseni, pappismunkki 1997, 55–69. [↩]
28. Synodik Valaamskogo monastirja, altarnij (1801–1819). OKM K 7032. 2. [↩]
29. Ks. 9–9. VL. XII. 604. [↩]
30. Ks. 40, 64, 105. VL. XII. 604. [↩]
31. VLA. Bd: 6. Valamon luostarin kalustoluettelo. 1767. Ks. Sipola 2016, 79–82. [↩]
32. Ks. ikoneja: Pyhä Nikolaus. 1750–1760. VL. Ilman numeroa, vain vanha punainen Nro 910. 70,2 x 50,9. Apostoli Kondrat. Noin 1757. VL. Nro 793. 62 x 42. Ristiinnaulittu. Noin 1767. VL. Nro 900. 139,5 x 117. Kristuksen Risti-ikoni. Noin 1767. Kymenlaakson museo, Kotka. 142,3 x 116,4. Lisäksi ks. Sipola 2016, 104–130. [↩]
33. Synodik Valaamskogo monastirja, altarnij (1801–1819). OKM K 7032. [↩]
34. Ks. 2–3. OKM K 7032. [↩]
35. Ks. 3 ja 5. OKM K 7032. [↩]
36. Ks. 4–4. OKM K 7032. [↩]
37. Ks. 113–113. OKM K 7032. [↩]
38. Ks. 143; 48; 160; nro 1305; 171. OKM K 7032. [↩]
39. Sipola 2016, 167–173, 191–197, 291–298. [↩]
40. Ks. Бусева-Давыдова 2008, 154–156. I. Buseva-Davidova tulkitsi 1600-luvun ikonimaalausta henkilökohtaisena jumalanpalveluna tai erikoisrukoiluna. Hänen mukaan ikonimaalarin signatuuri tarkoitti rukoilua ja vain osaksi osoitti hänen persoonallisuuttaan. [↩]