FM Marja Silde väitteli 27.1.2018 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta ”Poseeraamisia ja itsensä ylittämisiä. – Habituksen esteettinen muokkaaminen 1980-luvun Helsingin kaupunkikulttuurin murroksessa”. Vastaväittäjänä toimi professori Annette Arlander (Taideyliopisto) ja kustoksena oli professori Hanna Korsberg (Helsingin yliopisto). Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/230201/POSEERAA.pdf
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat!
1980-luvun alkupuolen Helsingissä ruumis oli hetken aikaa vapaimmillaan uudelleen määrittelyille. Helsingin kaduilla, yökahviloissa ja klubeilla saattoi törmätä röyhelöpaitaan, smokkiin tai geometriseen asuun ja runsaisiin koruihin, liioittelevaan meikkaukseen ja kampaukseen sonnustautuneeseen androgyyniin tai ristiinpukeutuneeseen tai teatterillisesti muokattuun hahmoon. Tämä nautti suurieleisestä poseeraamisesta ja aistisen vaikutuksen tekemisestä. Näyttämö ja esitys sekä luova ja kekseliäs elämä tulivat näiden niin kutsumieni futuristiklubbaajien kautta osaksi urbaania elämää ja sen kuluttamisen paikkoja. Samanaikaisesti Teatterikorkeakoulun harjoitussalissa muokattiin näyttelijähabituksia, joiden latautuneet ruumiit koettelemuksesta tärisevinä, huohottavina ja hikoilevina pyristelivät irti sosiaalistumisen tuottamasta ruumiistaan ja opettelivat taiteilijoina antamaan ristiriitaista muotoa esitettävälle.
Ruumis irtaantui ja se irrotettiin sitä aiemmin säädelleistä instituutioista ja normatiivisista rakenteista. Näkökulmani mukaan orastava kaupunkikulttuurimurros mahdollistui uudenlaisina tapoina käyttää ruumista ja omaksua aiemmasta poikkeavia ruumiintekniikoita ja habituksia. Olen lähestynyt väitöskirjassani Poseeraamisia ja itsensä ylittämisiä. Habituksen esteettinen muokkaaminen 1980-luvun Helsingin kaupunkikulttuurimurroksessa ruumiin esteettistä muokkaamista luovaksi toimijaksi ja taiteilijahabitukseksi tarkastelemalla kahta samanaikaista käytäntöä, jotka ottivat murroksesta vaarin mutta myös tuottivat osaltaan tuota murrosta. Toinen oli ohjaaja Jouko Turkan vetämä psykofyysinen näyttelijänkoulutus Teatterikorkeakoulussa ja toinen oli futuristiklubbaajien monimuotoinen, epäselvärajainen ja löyhä ryhmittymä. Toinen oli osa taiteen ja teatterin sfääriä, toinen kuului urbaanin jokapäiväisen elämän ja Helsingissä vasta orastavan klubikulttuurin alueelle. Kummassakin käytännössä ruumis irrotettiin yhteiskunnan hegemonisista rakenteista, vaikkakin eri tavoin ja erilaisena vastauksena murrokselle.
Helsingin kaupunkikulttuurin murros osana laajempaa yhteiskunnallista murrosta tarkoitti toiminnan vähittäistä irtoamista keskus- ja valtiojohtoisista rakenteista. Ruumiita ”ylhäältä” organisoinut ja byrokraattiseen suunnitteluun luottanutta hyvinvointivaltion tiukkaa säännöstöä ja normitusta alettiin hiljalleen purkaa. Kaupunkilaisten omaehtoinen toiminta alkoi synnyttää tapahtumia, jotka mahdollistivat kokea uudenlaisia intensiteettejä ja yllättäviä sekä luovuutta ruokkivia kohtaamisia. Murros tarkoitti myös nykyaikaisen kulutuskulttuurin syntyä, arkielämän estetisoitumista ja kulttuurin monimutkaistumista.
Tutkimukseni tuo esiin, kuinka taiteen ja eri elämänalojen rajat liudentuivat keskenään ja taiteen alue erityisenä kielenä ja toimintalogiikkana alkoi siirtyä myös muille elämän alueille. 80-luvun alkupuolen Helsingissäkin kekseliäs ruumiinmuokkaaminen ja luova elämä olivat yhä useimpien ulottuvilla, korkea sekoittui matalaan, kaupallinen ei-kaupalliseen, yksityinen toimeliaisuus sekä avantgarde- ja punkkulttuurista tuttu do-it-yourself asenne lisääntyi julkisen toimijan rinnalle ja asiantuntijuus ja taiteilijuus alkoivat mediassa rinnastua vetovoimaiseen tähteyteen tai viriiliin julkkikseen, yhtenäiskulttuurin yleisö hajosi osayleisöihin. Futuristiklubbaajien käytäntö, missä ruumiista muokattiin vaikuttavaa esitystä ja klubeista taiteenkaltaisia tapahtumia, tarttui edellä kuvatun kehityskulun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Urbaanista tilasta, sen uusista kuluttamisen paikoista, tuli näyttämö muokatuille ruumiille, niiden kekseliäisyydelle sekä irtioton esityksille. Tutkimukseni perusteella voidaan sanoa, että urbaanilla tai median näyttämöllä toimimisesta, eli esittämisestä, tuli uusi muoto sosiaalistua tavoilla, jotka osaltaan purkivat hyvinvointivaltion kansalaisuuskäsityksiä sekä määrittelyjä luovuudesta ja taiteilijuudesta. Myös sellaisten instituutioiden valtaa haastettiin, jotka olivat aiemmin ohjanneet ihmisten identiteetin määrittelyä. Nyt ruumiin määrittely alkoi puitteistua aluksi mahdollisuudella, myöhemmin vaatimuksella kaikkien luovuudesta ja erottautumisesta jollain tavalla näkyvästi erityisenä. Luovaa toimijaa sekä kansalaisuutta uudelleen määriteltiin jokapäiväisessä elämässä, nyt myös ”alhaalta” käsin, ei enää ensisijaisesti suunnitteluyhteiskunnalle ominaisesti ylhäältä päin.
Kaupunkikulttuurimurros sai tutkimuksessani fyysisen muodon. Se näyttäytyi uudenlaisina ruumiintekniikoina, eli aiemmasta eroavina tapoina käyttää ja liikuttaa ruumista, luoda sen rajoja sekä huomioida sen merkityksiä. Tavat käyttää ruumista tekivät uudenlaisia kytkentöjä muuttuvan materiaalisen ja teknologisen maailman kanssa. Ruumis näyttäytyi muuttuvina ja tarkoituksellisesti muokattuina habituksina eli aiemmasta poikkeavina ruumiinesityksinä sekä suhtautumisen ja affektoitumisen tapoina. Murros elettiin läpi ruumiissa uudenlaisina kohtaamisen ja yhteen tulemisen tapoina, joissa ei ensisijaisesti kiinnitytty yhteisiin merkityksiin ja arvoihin, vaan pikemminkin yhteisiin affekteihin, ruumiillisiin vaikutuksiin. Näin muuttuvat tavat käyttää ruumista, johtivat myös uudenlaisten kokemuksien tiloihin, joita työstettiin myös kollektiivisesti.
1980-luvun kaupunkikulttuurimurros, jota tuotettiin futuristiklubeissa tai Teatterikorkeakoulun näyttämön Kino Helsingin seinien sisäpuolella, ei näyttäydy tutkimukseni valossa niin yksilöllisyyttä korostavana aikakautena kuin aiempi tutkimus on tuonut esiin. Oman tutkimukseni perusteella ruumis ei myöskään näyttäydy singulaarina oliona, eli selkeärajaisena, ympäristöstään, historiastaan ja käytännöstään erotettuna hahmona. Sen sijaan piirtyy näkemys erilaisissa käytännöissä muokkautuvasta ruumiista, joka on materiaaliseen ja teknologiseen maailmaan kytkeytyneiden traditionaalisten ruumiintekniikoiden ja niihin kiinnittyvien havaitsemisen, suhtautumisen ja affektoitumisen tapojen kooste. Ruumis ja sen esitys ovat siten aina lähtökohtaisesti kiinnittyneitä historialliselle jatkumolle ylittäen aina myös kansalliset rajat. Vaikka Turkan näyttelijäopiskelijan habitusta on toisinaan pidetty ennen muuta suomalaisen alkuvoimaisena, oli Turkan näyttelijäkoulutus kuitenkin kytkeytynyt eurooppalaisen modernin teatterin ja psykofyysisen teatteritradition ruumiinmuokkausta ja taiteilijahabituksen luomista ohjaavaan logiikkaan.
Ruumiit irtaantuivat jokapäiväisen elämän kekseliäässä käytännössä ja taiteen käytännössä eri tavoin niitä säädelleistä rakenteista. Futuristiklubbaajille tämä tarkoitti urbaanin näyttämön synnyttämistä Helsingin kaduille, yökahviloihin ja klubeille. Ruumiin kekseliäisyys ja luovuus syntyivät sen kyvystä käyttää hyväkseen urbaanin tilan tarjoomuksia ja hyödyntää ruumiin muokkaamisessa uutta teknologiaa, kuten taivaskanavia, videokuvaa ja halvan matkustamisen suomia, kansalliset rajat ylittäviä urbaaneja vaikutteita. Eksentristä ja huomiota herättävää ruumista muokattiin yhdistämällä mielikuvitus jo olemassa olevaan populaari- tai korkeakulttuuriseen kuvastoon. Se synnytti ruumiinesityksiä, jotka ironisoiden tekivät irtiottoa heteronormatiivisuudesta ja kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä, agraaris-porvarillisista ydinperhearvoista, korkean ja matalan toisistaan erottamisesta ja hyvinvointiyhteiskunnan normittamasta palkkatyötä tekevästä ja tuottavasta kansalaisideaalista. Ruumis irrottautui hetkeksi ennalta annetuista identiteeteistä ja valmiiksi jaetuista asemista. Ruumis näyttäytyi futuristiklubbaajille eräänlaisena kokeilun alueena. Se tarkoitti tehtyä ja esitettyä kuin myös lainattua, siteerattua ja mielikuviteltua. Ruumis tarkoitti aistista vaikuttumista ja aistisen vaikutuksen tekemistä futuristiklubbaajien etsiessä sekä työstäessä erityislaatuisia tunnelmia. Heidän ruumiinsa olosuhteet muuttuivat urbaanin ympäristön eri elämänalueita yhdistävästä kuhinasta, kuin myös klubiympäristöstä, sen musiikista, liikkeestä, toisten klubbaajien poseeraamisesta, juhlinnasta, eri aloilta tulevien ihmisten kanssa hengailusta, päihtymisestä, tanssimisesta, valvomisesta, matkustamisesta. Aistisen vaikuttumisen kautta ruumis hätkähti ja hätkähdytti kokijansa hetkeksi pois hyvinvointivaltion ja konsensus-Suomen sääntöjen ja normien sosiaalistamasta hyödyllisestä kansalaisruumiista.
Kun taiteen ja eri elämänalojen rajat liudentuvat keskenään ja taiteen alue erityisenä kielenä ja toimintalogiikkana siirtyy muille elämän alueille, taiteen autonomia alkaa murtua ja taiteilijan rooli uhkaa tavanomaistua. Turkan vetämässä näyttelijäkoulutuksessa näyttelijäopiskelijan ruumis pitkälti erotettiin urbaaneista näyttämöistä. Tarkoituksellisesti tyhjennetyssä harjoitushuoneessa ruumis irrotettiin konsensus-Suomen ja modernisaation aikaansaamista, hierarkkiset erot kadottaneista toiminnantavoista. Siellä rikottiin sosiaalistumisesta vastuussa olevien instituutioiden, kuten luokkataustan, perheen, siviilisäädyn ja koululaitoksen valtaa muokata affektikontrolloitua ja säyseää kansalais- ja taiteilijaruumista. Nyt koulutusinstituution sisään luotiin autoritäärinen ja karismaattinen käytäntö omine sääntöineen. Ruumis ymmärrettiin omavoimaisena energeettisenä varastona, mielikuvituksen paikkana ja keskenään taistelevien tahdonvoimien alustana. Nämä ruumiin kapasiteetit tuli näyttelijäopiskelijan oppia vapauttamaan. Mutta niitä, kuten myös ulkoisia aistivaikutuksia, tuli myös oppia säätelemään. Voidaan ajatella, että näyttelijä ruumiinsa omaehtoisella vapauttamisella ja toisaalta ruumiinsa herruudella tuotti varmuutta epävarmaan maailmaan, missä taiteen autonomia erillisenä yhteiskunnallisena sfäärinä ja omana toimintalogiikkanaan alkoi murtua. Urbaani elämä osoitti kaikkien näyttelevän ja media vahvisti kenen tahansa voivan olla tähti. Taiteilijan ylivertaisella moraalis-esteettisellä ruumiinesityksellä uskottiin olevan arvovaltaa asettua muuttuvien yhteiskunnallisten olosuhteiden ja epävarmuuksien ylä- tai ulkopuolelle ja torjua näin taiteilijan aseman tavanomaistumista.
Futuristiklubbaajien käytännössä ruumiista muokattiin luovaa ja kekseliästä toimijaa ja klubeista luotiin taiteenomaista tapahtumaa. Turkan näyttelijäkoulutuksessa opiskelijat opettelivat luomaan itseänsä näyttelijätaiteilijoina. Vaikka kummassakin käytännössä tehtiin irtiotto yhteiskunnan ruumista määrittävistä rakenteista, ne vastasivat kaupunkikulttuurin murrokseen kuitenkin eri tavoin. Futuristiklubbaajalle urbaani tila eri elämänalueilta tulleiden vaikutteiden sekoittuneena verkostona, tarjosi näyttämön ruumiinesityksensä luomiselle ja luovan elämän toteuttamisen mahdollisuudelle. Näyttelijänkoulutus puolestaan suuntautui pitkälti taiteen autonomian ja teatterinäyttämön yllä pitämiseen erityisenä muista elämänalueista eroavana kielenä ja toimintalogiikkana. Turkan näyttelijäopiskelijoille teatterinäyttämö tarjosi julkisen tilan tehdä interventioita yhteiskuntaan antagonistisesta asemasta käsin.
Ruumiin hetkellinen irtaantuminen ja vapautuminen virallisen yhteiskunnan rakenteiden ohjailusta oli lyhyt vaihe 1980-luvun alkupuolen Helsingissä. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen futuristiklubbaajien omaehtoinen, taiteenomainen ja kekseliäs käytäntö alkoi kuihtua. Niin ikään Jouko Turkka siirtyi pois näyttelijäntyön professuurista hoitamaan ohjaajantyön professuuria vuonna 1985. Turkan näyttelijänkoulutuksen opit elivät varioituneissa muodoissaan kuitenkin pitempään. Ruumiin esteettinen muokkaaminen erottautuvaa ruumiinesitystä tuottavana ja kontrolloivana projektina kuin myös luovan ja omaehtoisen elämäntavan toteuttaminen, ovat sittemmin tulleet yleisiksi vaateiksi uusliberalistisen ajattelutavan ja niin kutsutun postfordistisen kapitalismin myötä. Niissä ruumis ajatellaan yrittäjäkansalaisen tai prekariaatin tärkeimmäksi omaisuudeksi, jonka esitystä tulee jatkuvasti muokata ja kehittää työmarkkinoita varten. Nykykapitalismin vaateet pyrkivät nyt määrittelemään ruumiin ja ottamaan sen toiminnantavan ja esityksen haltuun.