Vuonna 2017 Suomi ja suomalaiset juhlivat itsenäisyytemme satavuotista taivalta maamme oloissa ehkä poikkeuksellisenkin laajasti ja monikerroksisesti. Kenelläkään ei varmastikaan ole täydellistä kuvaa siitä tapahtumien kirjoista, joiden kyljessä komeili ”Suomi 100” -tapahtumatunnus. Mutta jos pohjana käyttää juhlavuoden virallista internet-sivustoa (https://suomifinland100.fi/), tapahtumia ja hankkeita näyttäisi riittäneen lähes jokaiselle juhlavuoden päivälle. Laajuudesta kertoo yhtäältä se, että tapahtumia näytetään järjestetyn lähes koko maantieteellisen Suomen alueella, toisaalta myös se, että tapahtumien kirjo ulottui lähes kaikille yhteiskunnallisen toiminnan sektoreille urheilusta korkeakulttuuriin. Monikerroksisuus puolestaan tulee esille siinä, että virallisen, valtiollisen juhlinnan ohella tapahtumia olivat toteuttamassa niin yksittäisen henkilöt, yhdistykset, seurat — käytännössä koko kansalaisyhteiskunta — mutta myös se, että juhlinnassa oli tilaa myös maamme erilaisille vähemmistöille kuten maahanmuuttajille tai vaihtoehtokulttuurien edustajille. Tästä perspektiivistä tarkasteltuna juhlavuosi todellakin näyttää olleen pääteemansa — ”Yhdessä” — näköinen.
Kansallisen identiteetin näkökulmasta ”pyöreillä” juhlavuosilla on nähty olevan merkittävä menneisyyspoliittinen funktio, joka sitoo yhteen menneitä ja nykyisiä sukupolvia, rakentaen samalla perustaa huomiselle. Menneisyys ja sen tapahtumat asetetaan ja merkityksellistetään tämän päivän kontekstissa, mutta samalla yhteisön jäseniä muistutetaan siitä, mikä menneisyydessä on nykyisyyden näkökulmasta muistamisen ja muistelemisen arvoista. Muistamisen kulttuuri antaa kuitenkin samalla viitteitä siitä, mitkä menneisyyden tapahtumat tai ilmiöt halutaan mieluummin painaa taka-alalle, jopa unohtaa. Muistaminen ja unohtaminen ovat siten saman kolikon eri puolet, jotka kuitenkin elävän ja muuttuvat ajan kuluessa.
Historiallisen kaaren pidentyessä kansalliseen kertomukseen tulee myös jatkuvasti lisää rakennusaineita, joiden sijoittaminen osaksi jo olemassa olevaa narratiivia ei aina ole ongelmatonta. Historiapolitiikassa on siten aina kyse myös kamppailusta menneisyyteen liittyvistä tulkinnoista. Eri aikoina vallinneet menneisyysnarratiivit ovat siten myös aikansa peili — ne eivät pelkästään kerro, mitkä historian tapahtumat haluttiin nostaa muistamisen keskiöön, vaan niiden kautta voidaan myös lukea esiin kulloinkin vallinneen poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnallisen ilmapiirin asettamia reunaehtoja.
Tutkimuksen näkökulmasta menneisyyspolitiikka on jo pitkään nähty relevanttina osana poliittisen historian tutkimuskenttää, jolla on tärkeä rooli myös kriittisen yhteiskuntakeskustelun edistäjänä. Kun historiantutkimus pyrkii tieteellisen tutkimuksen välinein, totuudenkaltaisuutta tavoitellen kirjoittamaan menneisyyden historiaksi, se samalla tunnustaa menneisyydestä tehtyjen tulkintojen kiistanalaisuuden luottaen samalla tieteellisen tutkimuksen kykyyn korjata itse itseään uusien tosiasioiden perusteella. Historiapolitiikka sen sijaan valikoi näistä tulkinnoista kulloisenkin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden perusteella soveliaimmat, eikä epäröi tarvittaessa pilkkoa tulkintoja rakentaakseen palasista uuden, poliittisesti ”soveliaamman” tulkinnan.
Robert William Seton-Watsonin vuonna 1922 esittämää ajatusta mukaillen menneisyys voidaan nähdä avaimena nykyisyyden ymmärtämiselle. Jokainen yhteisö on historiallisten kehityskulkujen tulos, joiden vaikutuksia voidaan lukea esiin nykyhetkeä kriittisesti tarkastelemalla. Kyse on nähdäkseni samasta asiasta, jota Turun yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori Timo Soikkanen on käyttänyt kuvaillessaan poliittista historiaa tieteenalana, joka tutkii sellaisten menneisyyden ilmiöiden tutkimista, joiden vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen.
Seton-Watsonin argumentissa on kuitenkin myös toinen ulottuvuus, joka korostaa nykyisyyttä avaimena menneisyyden ymmärtämiseksi. Tämä ajatusrakennelma vaikuttaa ensi alkuun anakronistiselta, mutta tarkemmin pohdittaessa tämä ”nurinkurisuus” tuo esiin, miten vahvasti nykyisyys määrittää sitä, millä tavoin menneisyys merkityksellistyy. Vaikka useimmissa historiallisissa kertomuksissa on tiettyjen avaintapahtumien kautta kiinnittyvä punainen lanka, kulloinenkin nykyisyys vaikuttaa paitsi näiden tapahtumien tulkintaan osana historian kaarta, myös siihen, mitä muita tapahtumia ja ilmiöitä nostetaan osaksi historiallista kertomusta. Mutta ehkä olennaisempaa on, että nykyhetken asettamat reunaehdot ohjaavat sitä, miten menneisyyttä kulloinkin tutkitaan ja esitetään.
Nykyisyys avaimena menneisyyden ymmärtämiseksi näkyy myös suomalaisessa menneisyyskeskustelussa ja siihen kiinteästi linkittyvässä historiantutkimuksessa. Suomalaisen yhteiskunnan avautuminen ja suvaitsevaisuutta korostavan poliittisen kulttuurin muutos näkyy esimerkiksi kasvaneena kiinnostuksena yhteiskunnan marginaalissa tapahtuvia ilmiöitä kohtaan. Myös välillä kiivaanakin käydyt keskustelut vuoden 1918 tapahtumista tai tutkimukset sodasta palanneiden miesten ”murtuneista mielistä” kertovat avarammasta, mutta myös kriittisemmästä suhtautumisesta vakiintuneiksi miellettyihin tulkintoihin. Mutta samalla ne kertovat nykyisen yhteiskunnan aiempaa suuremmasta valmiudesta hyväksyä myös aiemmin vaiettuja teemoja ja tulkintoja.
* * *
Nykyisyys ja sen vaikutus menneisyyden ymmärtämiseen on myös yksi nyt käsillä olevan ”Suomi 100” -teemanumeron kantavista ajatuksista. Kun teemanumeroa lähdettiin suunnittelemaan, painopiste asetettiin tietoisesti siihen, miten itsenäisyytemme ensimmäiset sata vuotta näkyvät ja tulevat representoiduksi juhlavuoden kontekstissa. Ja edelleen, miten juhlavuoden konteksti auttaisi ymmärtämään sitä, miten itsenäisyyden sataa vuotta esitetään ja millä tavoin itsenäisyyden kaareen liittyvien menneisyyden ilmiöiden ja tapahtumien merkitys ja esittäminen ovat muuttuneet.
Taina Uusitalon artikkeli tarkastelee suomalaisen jääkäriliikkeen diplomaatteja, erityisesti niin kutsuttua Tukholman valtuuskuntaa historiografisen tutkimuksen keinoin. Jääkäriliike nousi esille etenkin loppuvuodesta 2017 sekä poliittisissa puheissa että sanoma- ja aikakauslehdistössä. Uusitalo osoittaa artikkelissaan, miten vahvasti jääkäriliikkeestä käyty keskustelu on ollut sidoksissa suomalaiskansalliseen narratiiviin. Samalla hän nostaa esille tulkintoihin sisältyneen varsin ihannoivan pohjavireen, joka on osin ristiriitainen suhteessa aihepiirin tutkimuksen nykytilaan. Uusitalon artikkeli osoittaakin kiinnostavalla tavalla jännitteen historian poliittisen käytön ja historiantutkimuksen tulosten välillä.
Kimmo Elon ja Niko Hatakan artikkeli tarkastelee juhlavuoden keskusteluja yhteisöpalvelu Twitterin näkökulmasta. Juhlavuosi oli vahvasti näkyvissä myös sosiaalisessa mediassa, jossa aihetunniste (hashtag) #suomi100 pyrki kokoamaan juhlavuoden sähköistä viestintää yhden temaattisen tunnisteen alle. Elon ja Hatakan analyysi osoittaa, että Twitter-viestinnässä kulminoitumispisteenä toimi virallinen itsenäisyyspäivä 6.12.2017, jonka ympärille valtaosa viestinnästä keskittyi. Keskustelun aiheiden osalta analyysin tulokset toivat esille vahvan sidoksen ajankohtaisiin keskusteluihin. Presidentinlinnan juhlien ohella toinen keskustelun vahvoista teemoista liittyi maahanmuutto- ja turvapaikkakeskusteluun.
Yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta kertoo osaltaan Riikka Taavetin artikkeli, jossa hän tarkastelee Tom of Finlandin (Touko Laaksonen) elämäntarinan kautta rakentuvaa kuvaa homouden ja seksuaalisuuden asemasta osana Suomen historiaa ja kansallista ylpeyttä. Taavetin artikkelissa piirtyy kuva suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta, jonka seurauksena mahdollistui homoeroottisen taiteen nousu kaappien kätköistä gallerioiden seinille. Samalla analyysi kuitenkin herättää kysymyksiä häpeällisten syrjinnän historioiden käsittelystä ja marginaalien paikasta ja asemasta suomalaisessa kansallisessa narratiivissa.
Jukka Nyyssösen, Pigga Keskitalon ja Tiina Kinnusen katsausartikkeli kääntää katseen saamelaisten historiaan ja sen asemaan suomalaisessa historiankirjoituksessa ja menneisyyspolitiikassa. Artikkelissa teemaa tarkastellaan nimenomaisesti saamelaisten historiankirjoituksessa rakentamien vastanarratiivien kautta. Nämä kriittiset narratiivit voidaan nähdä reaktioina suomalaisen historiankirjoituksen tavalle käsitellä Lapin ja saamelaisten historiaa. Analysoimalla syyskuussa 2017 Inarin Sajoksessa järjestetyssä saamelaishistorian Suomi 100 -seminaarissa pidettyjä esitelmiä tekijät osoittavat saamelaishistorian kautta rakentuvien vastanarratiivien moninaisuuden, mikä moninaisuus kontribuoi mielekkäällä ja kriittisellä tavalla myös suomalaisen historiankirjoituksen kautta rakentuviin narratiiveihin.
Sirkka Ahosen artikkeli sivuaa osin myös saamelaisteemaa, mutta laajentaa tarkastelun suomalaiskansallisten myyttien teemaan erityisesti koulujen historianopetuksen näkökulmasta. Ahonen tuo mielenkiintoisella tavalla esille sen muutoksen kaaren, joka on muuttanut myyttien rakentumista ja asemaa osana suomalaista historiakuvaa. Ahosen kriittinen katse kohdistuu myös oppikirjojen — ja laajemmin koko kouluopetuksen — rooliin myyttien rakentajana tai purkajana. Nykyisyyteen kiinteästi liittyvä näkemys ajastamme ”totuudenjälkeisenä aikana” kytkeytyy myös Ahosen argumentointiin, kun hän kiinnittää huomiota myyttien purkamisen tärkeyteen historiallisesti kestävällä pohjalla seisovan menneisyyskäsityksen rakentamiseksi.
Suomen itsenäisyyden ajan ehkä ikonisin narratiivi on Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaani, jonka pohjalta on tehty peräti kolme eri elokuvafilmatisointia. Viimeisin, Aku Louhimiehen ohjaama versio, oli osa virallista Suomi 100-juhlavuotta, mikä osaltaan kertonee elokuvan taustalla olevan sotakokemuksen merkityksestä ja asemasta osana suomalaisen historian ydinkertomusta. Iisa Aaltosen katsausartikkeli tarkastelee juuri Louhimiehen elokuvan ympärillä käytyä yhteiskunnallista keskustelua juuri kulttuurien muistin ja historiapolitiikan näkökulmasta.
On selvää, että tässä teemanumerossa käsitellyt teemat ovat vain pieni kurkistus juhlavuoden kautta avautuvaan menneisyyden käsittelyn ja tulkintojen laajaan kenttään. Niiden kautta avautuu kuitenkin kuva suomalaisesta yhteiskunnasta, joka on kyennyt työstämään kivuliasta tai muulla tavoin hankalaa menneisyyttä osaksi kansallista historiakäsitystä. Historiatietoisuus on Suomessa edelleen varsin hyvällä tasolla, mistä kiitos kuuluu myös korkeatasoiselle, tieteellisestä vapaudesta yhä edelleen nauttivalle humanistiselle ja yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Mutta tässäkään menneisyyden saavutukset eivät ole tae tulevaisuuden menestyksestä. Tutkimuksen vapaus ja monimuotoisuus sekä tutkijoiden vapaus kiinnostua tieteellisesti relevanteista teemoista on paras tapa varmistaa se, että menneisyyttä kirjoitetaan jatkossakin historiaksi tieteen, ei politiikan ehdoilla. Samalla tutkittuun tietoon perustuva historiakäsitys on paras tapa varmistaa, että nykyisyys ei sanele sitä, miten menneisyyttä ymmärrämme. Mutta myös sen varmistamiseksi, että me ymmärrämme, milloin menneisyys näkyy nykyisyyden kautta ymmärrettynä. Terve kansallinen narratiivi on aina rosoinen ja koostuu sekä menestyksen että epäonnistumisen hetkistä. Sekä suuresta määrästä ihan sitä tavallista arkea.
Kimmo Elo (dosentti, valtiot. tri) työskentelee Turun
yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa Eurooppa-tutkimuksen
erikoistutkijana.