Myytit ovat yhteisön muistissa itsepintaisesti eläviä kertomuksia. Ne voivat alkuaan perustua empiiriseen todistusaineistoon mutta usein myös pelkästään yhteisön keskuudessaan jakamiin ja ylläpitämiin uskomuksiin. Myyttejä syntyy ja kuolee yhteisön tarpeiden mukaan.
Historia on menneisyyttä koskeva esitys. Esitys syntyy tekijänsä oman ajan kysymysten vaikutuskentässä ja heijastaa myös hänen yhteisönsä tulevaisuuden odotuksia. Tutkimuksen tuottama kriittinen historiatieto muuttuu ja lisääntyy ajan mukana, mutta myytit ovat kriittistä tietoa pitkäikäisempiä. Myytti pysyy elossa, koska siitä on tullut yhteisölle tarpeellinen identiteetin rakennusaine. Yhteisö saa voimaa myyteistään.
Historiakulttuuri on historian yhteisöllistä käyttöä, jonka keskenään vuorovaikutuksessa olevat alueet ovat historiankirjoitus, sepitetyt hisoria-aiheiset kulttuurituotteet ja ihmisten muistelukerronta. Näistä alueista nimenomaan kulttuurituotteet ja muistelukerronta ylläpitävät myyttejä. Historianopetus on institutionalisoiduin osa historiakulttuuria, koska sen perusteet ovat valtion suojeluksessa. Vaikka opetuksen sisällön valinta ja merkitykseanto noudattavat paljolti kunkin ajan poliittisen eliitin odotuksia, historianopetus nähtiin pitkään historiantutkimuksen versona . Yhteisön muistelukerronta on vasta kahden viimeisen sukupolven aikana hyväksytty historianopetuksen käyttöön. Mukaan otto näkyy oppikirjojen mikrohistoriallisissa, elävistä muistoista koostuvissa tekstinosissa. Historianopetus kuuluu näin yhteisön historiakulttuuriin, jossa sisällön merkityksellisyys on vähintään yhtä tärkeää kuin sen tutkimuksellinen perusta.1
Kansallisten myyttien sepittäminen Suomessa
Kansakuntien rakentaminen 1800-luvun Euroopassa edellytti kansallisten historioiden kirjoittamista. Oma historia oli kansakunnan kriteeri. Koska kansakunta nähtiin moraalisena subjektina, historian tuli korostaa kansan omia sankareita ja osoittaa näille vastakkaiset ”toiset”. Sankareista ja heidän saavutuksistaan tuli yhteisten myyttien ydin ja kansallisen identiteetin tuki. Kansallisten myyttien sepittäjät käyttivät kuitenkin retorisesti hyväkseen myös kansainvälisiä kehysmyyttejä. Tällaisia kansainvälisesti kiertäviä myyttejä olivat alkukoti, valittu kansa, luvattu maa, perivihollinen, Daavidin voitto Goljatista ja vapautus vieraan vallan ikeestä. Kehysmyyteistä monet olivat peräisin raamatusta ja kuvasivat alkuaan Israelin kansan historiaa Jumalan johdatuksessa. Euroopassa suosittu kehysmyytti on lisäksi ollut kansan taistelu kirkkokunnan puolesta (antemurale christianitatis), joka antoi kansalle muiden joukossa erityisen arvon.2
Suomen kansallisen kertomuksen prototyypin kirjoitti kansakunnan rakentamisen alkuaikoina Yrjö Koskinen (myöhemmin aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen), jonka Suomen kansan historia (1881) oli lähes sadan vuoden ajan koulujen oppikirjojen sisällöllisenä selkärankana. Yrjö Koskinen oli aikaisemmin kirjoittanut esityksen 1500-luvun lopun nuijasotana tunnetusta talonpoikaiskapinasta ja myös historiafilosofisen teoksen ”Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa” (1870). Jälkimmäisessä tekijä pohti historian eettistä sanomaa, joka painotti yksilön velvollisuutta palvella yhteisöä. Koskinen antaa ”Suomen kansan historiassa” tunnustusta nimenomaan niille toimijoille, joiden hän katsoi toimineen suomalaisen rahvaan nimissä ja hyväksi. Koskinen oli nationalisti, vaikka ei teoksissaan suoraan viittaakaan Hegeliin eikä edes Snellmanin valtiokäsitykseen.
Koskinen rakensi myytit suomen suvun alkukodista, yhteisestä vaelluksesta Suomenniemelle, kohtalosta syntyä kansallisvaltioksi ja elämästä selviytyjäkansana, vapaina talonpoikina, vahvoina naisina ja lyömättöminä sotureina. Kaikilla myyteillä oli tukenaan faktapohja ja juonena kansallismielinen tulkinta. Vaikka Suomen menneisyyttä ei vielä ollut paljon tutkittu, Koskinen saattoi viitata Henrik Gabriel Porthanin, Jacob Tengströmin ja Zachris Topeliuksen esityksiin ja hyödyntää kielitieteilijöiden ja arkeologien suomalaisten varhaishistoriaa koskevia oletuksia. Hän oli omakohtaisesti tutkinut Ruotsin keskushallinnon Ruotsin ajalla vastaanottamia Suomea koskevia raportteja ja rahvaan kuninkaalle lähettämiä valituksia. Suomen kansan historia on nimenomaan Suomen rahvaan historia, jossa eliitti esiintyy tapahtumia liikkeelle sysäävänä tekijänä mutta ei suuren kertomuksen varsinaisena subjektina. Suomen kansa on kirjassa historian todellinen toimija. Koskinen lunasti näin hegeliläisen vaatimuksen, jonka mukaan kansa saa paikan kansakuntien joukossa vain, jos sillä on historia.
Koskisen kertomus alkoi kielitieteilijöiden tutkimustietoon perustuvalla oletuksella Suomen suvun yhteisestä alkukodista ja suuresta vaelluksesta. Alkukoti oli myytin mukaan Uralilla, ja suuri vaellus Suomenniemelle kesti 4000 vuotta. Kielitieteen pohjalta Koskinen rakensi kuvan etnisesti yhtenäisestä kansasta. Yhteisen alkuperän myytti on näin lähtökohdaltaan kansallismielinen ja sulkee Suomen kansan ulkopuolelle sekä saamelaiset että suomenruotsalaiset. Koskinen nosti suomenkielisen ja talonpoikaisen kansan suomalaisten identiteetin perustaksi. Näin tehdessään hän vastusti aikansa liberaalien kuten Zachris Topeliuksen näkemystä, jonka mukaan suomalaiset ovat yksi kansa kielestä riippumatta, koska heillä oli takanaan yhteinen historiallinen kohtalo. Tämän näkemyksen Topelius oli esittänyt Maamme kirjassa (1875), josta tuli oli Suomen kansan historian rinnalla suomalaisten identiteettiä ratkaisevasti rakentava teos. Topelius kirjoitti: ”Tämä maa on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomen kielellä Suomeksi tai ruotsalaisella nimellä Finland, se on kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat yksi kansa, puhukoot he mitä mieltä tahansa.3 Tämän käsityksen Yrjö Koskinen kumosi alkukotiteoriallaan ja edellytti kaikkien suomalaisten palaavan historiallisista syistä suomen kielen käyttäjiksi.
Toinen Koskisen oppikirjassaan perustama myytti oli suomalaisten historiaan sisään rakennettu kansallisvaltion kohtalo. Näkökulmasta, jota myöhemmin on kutsuttu ”joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukoksi”, historia oli määrännyt suomalaiset ennen pitkää muodostamaan oman kansallisvaltion. Hegeliläisen näkemyksen mukaan kansa saattoi toteuttaa historialisen tehtävänsä vain omana valtionaan. Suomen itsenäisyysjulistus vuonna 1917 aktualisoi näkemyksen seuraavasti: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansalista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapauden kaipuumme on nyt toteutettava; Suomen Kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.” Koskinen todensi myytin itsenäisyystahdon vuosisataisesta olemassaolosta tulkitsemalla menneisyydestä sen ilmaisuja. Suomen heimot olivat hänen mukaansa jo esihistoriallisella ajalla järjestyneet puolustamaan alueitaan sodalla ja siten eläneet ennen Ruotsin valloitusta heimoitsenäisyyden aikaa. Ruotsin ajalla suomalaiset olivat useaan otteeseen nousseet kansalliseen taisteluun ruotsalaista valloittajaa vastaan. Talonpoika Lalli surmasi 1100-luvulla vierasmaalaisen piispa Henrikin, nuijamiehet sotivat 1500-luvun lopussa talonpoikia rasittavaa kruunua vastaan, suomalaiset upseerit ryhtyivät Anjalassa salaliittoon kuningasta vastaan ja Suomen säädyt vannoivat 1809 omaehtoisesti uskollisuuden valan emämaansa Ruotsin viholliselle, Venäjän keisarille.
Kolmannen myytin mukaan suomalaiset olivat ikiaikainen selviytyjäkansa. Koskinen nostaa menneisyydestä esiin suurkatastrofeja kuten 1600-luvun lopun nälkävuodet ja 1710-luvun pitkän venäläismiehityksen, isonvihan. Suomalaiset selvisivät suuronnettomuuksista kansallisella eloonjäämistahdollaan. Koskisen mukaan talonpojat Ruotsin kruunun välinpitämättömyyden takia saivat omin avuin selättää nälän ja sorron. Auttamisen sijasta Ruotsin kruunu riisti talonpoikia raskailla sotaveroilla. Silti talonpojat jaksoivat raataa, ja rahvaasta kehkeytyi koettelemuksissa selviytyjäkansa, joka katastrofista toiseen osoitti huomattavaa resilienssiä.
Koskisen luomasta vapaan talonpojan myytistä tuli suomalaisen yhteiskunnallisen tasa-arvon ikoni. Talonpojat välttyivät feodalismin ikeeltä. Vaikka kuninkaan aatelisille lahjoittamien läänitysten haltijat saattoivat olla kruunuakin ankarampia verottajia, talonpojat säilyttivät aina vapausoikeutensa. He saivat liikkua vapaasti, päättää hengestään ja omaisuudestaan ja alistaa riita- ja rikosasiansa julkisille tuomioistuimille. Koskisen mukaan talonpoikaisesta vapaudesta tuli suomalaisen yhteiskunnan perusta.
Myytti suomalaisista soturikansana oli enemmän Zachris Topeliuksen kuin Yrjö Koskisen luomus. Sen mukaan urheat ”hakkapeliitat” tappoivat 30-vuotisessa sodassa katolisia eurooppalaisia uskollisuudesta kuningasta kohtaan. Koskinenkin kertoo ylpeänä suomalaisesta upseeri Åke Tottista, joka ”teki urouden ihmeitä suomalaisella ratsuväellään”, mutta toteaa kuitenkin lähdeaineiston kertovan myös sen, että suomalaiset pakenivat joukoittain metsän piiloon kuninkaan rekrytoijan ilmestyessä seudulle. Sotaan lähtö ei heitä innostanut. Koskinen tiesi tutkimistaan kirkonkirjoista, että sotaan lähteneiden urheuden palkkana oli useimmiten puute ja kulkutauti. Hän ei kumoa soturikansan myyttiä, mutta himmentää Topeliukseen sankaritarinoiden hohtoa.
Myyttien käyttö historiapolitiikassa ja historiakulttuurissa
Kansakunnan rakentamisen aikana eliitti levitti ja ylläpiti myyttejä aktiivisella historiapolitiikalla. Sen tärkein työkalu oli koululaitos. Koskisen Suomen kansan historia ilmestyi parahiksi juuri perustetun kansakoululaitoksen tarpeisiin. Kansakoulun historian oppikirjat, lukukirjat ja laulutunnit vaalivat kansallisia myyttejä aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Edes vuoden 1918 sisällissota ei pyyhkinyt yhtenäisen kansan myyttiä pois, vaan vielä sukupolven ajan koululaitos piti huolta siitä, että lapset oppivat kansakunnan yhtenäisyyden perustuvan yhteiseen etniseen alkuperään ja koettelemuksissa osoitettuun isänmaalliseen uhrimieleen. Ajan historiapolitiikka edellytti kansallista eetosta kouluopetuksen lisäksi myös muulta julkiselta historiakulttuurilta. Juhlatilaisuuksissa esitettiin soturikunniaa vaalivia lauluja, katuja ja toreja nimettiin sotasankareiden mukaan ja, kansalliset kulttuurilaitokset esittivät valtion tuella sisällöltään kansallis-historiallista aineistoa ja ohjelmaa.4
Myös vapaan historiakulttuurin tuottajat vaalivat kansallisia myyttejä. Kultakauden maalarit kuvittivat töillään soturikansan ja selviytyjäkansan kertomuksia. Eliitti viljeli retoriikassaan niin yhteisiin etnisiin juuriin kuin rahvaan resilienssiin viittaavia termejä kuten ”veljeskansat”, ”kansa kaikki kärsinyt” ja ”pettuleivän maa”. Erityisesti itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmeninä historiapuheessa esiintyi identiteettiä erottelun avulla rakentava perivihollisen kuva, jonka mukaan venäläinen perivihollinen oli kaikkea sitä mitä myyttien suomalaiset eivät olleet: pienempiään sortava ja raakalaisuuteen taipuva joukko. Kun myös kansan kollektiivisessa muistissa myytit vainolaisesta ja koteja puolustavasta sissistä perustuivat vastakkaisuuteen, historiakulttuuri toimi ”toiset” ulossulkevasti.5
Myyttien dekonstruktio
Kansallisten myyttien purkamispyrkimykset törmäävät eri maissa säännönmukaisesti myyttien myönteisyyteen. Myytit pitävät yhteisön identiteettiä koossa viittaamalla yhteisiin saavutuksiin. Kansallisten myyttien avulla yhteisö mieltää olevansa elinvoimainen ja oman tulevaisuuden rakentamiseen kutsuttu ja kykenevä. Tulevaisuuden ajattelu ei myyttiperinnön valossa ole pelkkää toiveajattelua vaan lunastettavaa missiota. Siksi yhteisöillä on taipumus torjua myyttien purkamista.
Myyttien suojelemisella on kuitenkin kääntöpuolensa, joka verottaa myyttien kestävyyttä. Myytit syntyvät kulttuurisessa kontekstissa, jonka vaihduttua myytin ylläpito tulee tarkoituksettomaksi ja jopa vahingolliseksi. Etnisesti yhtenäisen suomalaisen identiteetin vaaliminen kääntyi toisen maailmansodan jälkeisessä demokratisoituvassa Suomessa yhteisön hyvää elämää vastaan. Etnis-kansallisten myyttien ”toisia” ulossulkeva luonne loukkasi marginaaliryhmien identiteettiä ja ihmisoikeuksia. Saamelaiset olivat kansakunnan rakentamisen ajan historian yleisesityksissä ja oppikirjoissa jääneet lähinnä kansatieteellisesti kiinnostavaksi väestönosaksi, jonka jäsenet eivät olleet varsinaisia historiallisia toimijoita. Romaneja oppikirjat eivät tunteneet ollenkaan. Ruotsinkielinen vähemmistöstä tehtiin ”toisia” vaikenemalla sen suomalaisesta esihistoriasta ja esittämällä se Ruotsin valloituksen keskiajalla mukanaan tuomaksi väestöksi.6 Kansallisin myytteihin perustuva historia ei näin ollut reilu menneisyyden marginaalisille toimijoille, joista kansallismielisen eliitin luomat myytit tekivät epäluotettavia ”toisia”.
Kansallismielisen eetoksen haihduttua toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä osasta myyttejä tuli yhteisölle tarpeettomia. Kun yhteiskunta hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella demokratisoitui, yhteiskunnan ennen alistetut ja marginalisoidut ryhmät ottivat itselleen äänen ja kirjoittivat itse historiansa. Suomen kansa ei ihmisten mielikuvissa enää samaistunut ”suomalaiseen talonpoikaan” vaan koostui yhteiskunnallisesti erilaisista ryhmistä. Väinö Linnan ikonisessa Tuntematon sotilas -teoksessa merkitykselliset toimijat edustivat niin työläisiä kuin talonpoikia. 1990-luvulla julkaistussa yhteiseurooppalaisessa nuorten historiatietoisuutta koskevassa asennetutkimuksessa suomalaisten nuorten lievä enemmistö kuitenkin hyväksyi väitteen, jonka mukaan kansat ovat luonnollisia yksiköitä, joita yhdistää yhteinen alkuperä, kieli ja kulttuuri. Toisaalta ajatus kansasta yhteisen, menneisyydestä riippumattoman poliittisen tahdon ilmentymänä sai lähes yhtä vahvan kannatuksen.7 Vastakkain olivat saksalaista hengenperintöä edustava ajatus Blut und Boden perusteisesta kansasta ja toisaalta Ranskan vallankumouksen perinnön mukaisesta oikeuksiltaan yhtäläisten kansalaistenkansasta. Jälkimmäinen pääsi hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella voitolle.
Historian esityksillä on eettisten ehtojen lisäksi myös intellektuaaliset, historiallisen tiedon totuudellisuuteen liittyvät kriteerit. Esitysten odotetaan vastaavan todistusaineistoa ja olla sopusoinnussa muiden tutkijoiden tulosten kanssa. Vaikka menneisyyden kertomus ei jälkipositivistisen, konstruktivistisen käsityksen mukaan koskaan voi vastata yksiselitteisesti todistusaineistoa ja edustaa lopullista totuutta, sen tulee täyttää epistemologiset perusehdot ollakseen intellektuaalisesti oikeutettu. Kertomuksella tulee olla riittävä todistepohja, eikä se saa olla tarkoituksellisen subjektiivinen. Tahallaan ideologian tai muun ennakkoasenteen varassa kirjoittaminen on historian väärinkäyttöä.
Myyttien dekonstruktion tarve nousee sekä historian etiikasta että tietoteoriasta. Historian etiikka edellyttää menneisyyden ihmisten reilua kohtelua. Mitään ryhmiä ei saa myytteihin vedoten sulkea ulos yhteisön kertomuksesta. Tietoteoreettisesta näkökulmasta puolestaan historian esittäjän — kirjoittajan, kulttuurituotteen luojan tai menneiden muistelijan — tulee viitata kohtuulliseen määrään toistaiseksi kumoamattomia tosiasioita, jotta hänen kertomuksensa olisi oikeutettu. Niin koululaisella kuin suurella yleisöllä on intellektuaalinen oikeus kysyä, mistä tieto on peräisin. Oikeus ei tarkoita oikeutta saada vastaanottaa yksi ja lopullinen totuus. Valistunut vastaanottaja lähtee siitä, että tapahtuneesta voi olla useita luotettavia kertomuksia ja mikäli kaksi kertomusta on ristiriidassa keskenään, yksi ei välttämättä ole oikea ja toinen väärä. Historia on prisma, jonka pintojen värit vaihtelevat mutta jonka ytimessä on todennettavia faktoja. Prisman pinnat kuvastavat esittäjien faktoille antamia erilaisia merkityksiä.
Myyttien kestävyys riippuu paitsi totuudellisuudesta myös yhteisöllisestä merkityksellisyydestä. Myyttien dekonstruoimiseen käytetään niin tutkijoiden uusia faktoja ja tulkintoja kuin historiapolitiikkaa. Usein tutkimus ja historiapolitiikka vaikuttavat yhdessä. Etnisen alkukodin ja suuren vaelluksen myytti mureni, kun arkeologit paljastivat Suomen esihistorian kulttuurisen liikehdinnän moninaisuuden. Samaan aikaan myös ideologinen tarve todistaa yhtenäisen kansakunnan olemassaolosta haihtui. Tutkimuksen ja historiapolitiikan yhteisvaikutus rapautti samalla tavoin myös kansallisvaltion kohtalonomaisuuden näkemystä. Historioitsijat redusoivat keskiajan ja 1500-luvun kansannousut taloudellisesti motivoiduiksi talonpoikaiskapinoiksi samaan aikaan kun poliitikot puheissaan avarsivat joulukuun 6. päivän tirkistysaukkoa ja tunnustivat menneisyydessä vaikuttaneen rinnakkain moninaisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Puhe suomalaisista soturikansana puolestaan vaimeni, kun yhteiskunnallisesti ”matalaa katsetta” noudattava tutkimus osoitti tavallisten suomalaisten pikemminkin väistäneen Ruotsin ajan sotien rasituksia kuin lähteneen sotaan lojaalisuudesta kuningasta kohtaan.
Historiantutkimuksen suuntauksista nimenomaan 1970-luvulta lähtien käytetty ”matala katse” on murentanut kansakunnan rakentamisen kauden myyttejä. Matala katse tarkoittaa tapahtumien ja ilmiöiden tarkastelua niin sanottujen tavallisten ihmisten näkökulmasta. Matalan katseen mukanaan tuoma aikalaistoimijoiden muistelukerronnan hyväksyminen tutkimusmetodiksi on uudistanut historiaa. Menneisyyden katsominen ennen alistettujen vaiettujen ryhmien näkökulmasta on tuottanut muun muassa uutta sotahistoriaa, jossa kotirintamalla, naisilla, lapsilla ja rintamalla mieleltään järkkyneillä sotilailla on osansa sodan kertomuksessa. Oppikirjojen sivuilla matala katse ilmenee arjen mikrohistorian läsnäolona. Tavallinen työmies Aatto Haapanen saattaa saada oppikirjassa enemmän palstatilaa kuin ylipäällikkö Gustaf Mannerheim, koska koululaisen oletetaan eläytyvän käsiteltävään aikakauteen paremmin arjen kokemusten parissa.8
Matalan katseen suosio ilmentää yhteisön uutta suhdetta historiaan. Erilaiset ihmisryhmät haluavat, tulla tunnustetuiksi historian toimijoina ja kertoa itse menneisyydestään. Jorma Kalela tutustui jo 1970-luvulla teollisuuden työntekijöiden intoon kirjoittaa oman ammattiyhdistyksensä historia.9 Historioitsijalle jäi enää metodisen neuvonantajan rooli.
Myytit dekonstruoituvat myös kansanomaisen historiapuheen tasolla. Yhteisön tahdolla on historiapoliittista vaikutusvaltaa, vaikka sen harjoittaminen on pehmeämpää kuin valtion ja eliitin ylhäältä alaspäin suuntautuva kontrolli. 1960- ja 1970-lukujen Suomessa yhteiskunnallinen ilmapiiri demokratisoitui, mikä viritti suuren yleisön keskuudessa uusia kysymyksiä ja nosti historiakulttuuriin uusia teemoja ja ikoneja. Vanhat myytit yhtenäisestä kansasta ja kansallisista sankareista haalistuivat ei ainoastaan uusien tutkimustulosten vaan myös matalan katseen tuottamien dynaamisten uusien kertomusten ja henkilökuvien valossa.
Myyttien kestävyys oppikirjasukupolvien matkassa
Tarkastellessani itsenäisyyden juhlavuoden odotustunnelmissa suomalaisten kansallisten myyttien kestävyyttä oppikirjoissa, käytin aineistona toisen maailmansodan jälkeisiä oppikirjoja, jotka jaoin kolmeen sukupolveen: jälleenrakennusajan, hyvinvointivaltion rakentamisen kauden ja Euroopan yhdentymisen kauden oppikirjoihin.10 Osa kansakunnan rakentamisen aikana sepitetyistä myyteistä ilmeni sukupolvien kulussa kestävämmiksi kuin toiset.
Etninen alkukoti oli läsnä vielä jälleenrakennuskauden oppikirjoissa. Suomen suvun suuren vaelluksen esitettiin tapahtuneen yhdensuuntaisena, Volgalta Suomenniemelle johtavana muuttona, jota saattoi seurata kielihistoriallisten oletusten varassa. Suomen EU-kaudella oppikirjat kuitenkin luopuvat kielitieteen todistuksesta ja kertoivat Suomen esihistoriasta viitaten arkeologisiin löytöihin ja sivuuttaen etnisen alkuperän. Oppikirjantekijät yhtyivät niihin uuden maailmanhistorian kirjoittajiin, jotka katsovat ihmisryhmien kaikkina aikoina liikkuneen tilanteiden mukaan paikasta toiseen ja jatkuvasti lainailleen toisiltaan niin kielen kuin kulttuurin aineksia.
”Joulukuun 6. päivän tirkistysaukko” hävisi kirjoista sitä mukaa kuin historiantutkimus kyseenalaisti myyttiset kertomukset esihistorian ja Ruotsin ajan itsenäisyystaistelijoista. Lalli oli enää korkeintaan äkkipikainen ja saita talonpoika, nuijamiehet ennemminkin paikallisten taloudellisten etujen kuin kansallisen asian ajajia ja 1700-luvun lopun suomalaiset upseerit maanpuolustuksen ammattilaisia eivätkä itsenäisyysmiehiä. Tulkinnat muuttuivat kansallismielisistä moninäkökulmaisiksi viimeistään EU-kaudella.
Selviytyjäkansan myytti ilmeni Yrjö Koskisen sepittämistä myyteistä kestävimmäksi. Hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella tosin 1600-luvun lopun suurten nälkävuosien kertomus kutistui ja 1700-luvun alun venäläismiehityksen kuva sai YYA-kaudella tasoittavia piirteitä, mutta EU-kaudella kertomukset saivat takaisin vahvaa väriä. Kansainvälinen kiinnostus katastrofihistoriaan toi nälän ja taudin uudelleen valokeilaan, ja Neuvostoliiton jälkeinen suomalainen historiankirjoitus tulkitsi isoavihaa soveltamalla siihen kansanmurhakäsitettä, tukenaan entisestään tarkentunut demografinen data.
”Vapaaseen talonpoikaan ” liittyi jo jälleenrakennuskauden oppikirjoissa kriittisiä reunamerkintöjä. Niiden mukaan jo muinaissuomalaisella ajalla talonpoikien joukosta erottui ylimysten kerros, ja Ruotsin ajan sääty-yhteiskunta eriytti talonpojistoa edelleen. Silti kirjat saattoivat vielä EU-kaudella tukeutua vapaan talonpojan myyttiin ja ylpeästi todeta, ettei suomalaisen talonpojan henki ja elämä koskaan ollut lääninherrojen varassa. Vasta 1800-luvun loppupuolesta kertoessaan kirjat joutuivat toteamaan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kuilun revenneen maalaisrahvaan keskuuteen.
Soturikansan myytti oli nationalistisen ideologian verso. Nationalististen ajattelijoiden mukaan kansakunta todensi olemassaolonsa käymällä sotaa. Äärimmillään nationalistit ihannoivat miehistä sotakuntoa ihmisen korkeimpana moraalisena saavutuksena, koska sodassa ihminen uhrasi itsensä valtion jalolle idealle. Suomessa soturikansanmyytti vahvistui entisestään sisällissodan jälkeisessä historiakulttuurissa, jossa valkoiset juhlavasti muistivat isänmaalle antamaansa uhria. Vielä sukupolvea myöhemmin, talvi- ja jatkosodan aikana, suomalaiset esittivät itsensä puhtain asein oikean asian puolesta taistelevana viattomana Davidina, jolla oli vastassaan röyhkeä Goljat-jättiläinen. Nationalismin sodanjälkeinen vararikko kuvastui selvästi vasta hyvinvointivaltion rakentamisen kauden historiakulttuurissa. Sisällissodan voittoon liittyi häpeää, ja talvi- ja jatkosodan selityksiin neutralisoivaa moninäkökulmaisuutta. YYA-kauden valtiollinen historiapolitiikka vaikutti osaltaan siihen, että historian oppikirjat esittivät ajan suomalaiset ennen muuta kansainvälisinä rauhantekijöinä. Vaikka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä EU-Suomessa oppikirjojen saattaa havaita väliaikaisesti elvyttäneen soturikansan myyttiä, se oli jo ehtinyt osoittautua perinteisistä kansallisista myyteistä kestämättömimmäksi.
Myyttien asemaan on vaikuttanut myös historian opetuksen tavassa ja tarkoituksessa tapahtunut muutos. Uuden millenniumin historianopetus on ratkaisevasti siirtynyt painottamaan tiedonkäsittelyn taitoja identiteettikertomusten kustannuksella. Uusimmissa opetussuunnitelmissa ei välttämättä enää edes mainita kansallista identiteettiä opetustavoitteena. Vaikka kirja pitävät auki siltoja kollektiiviseen muistiin ja laajaan historiakulttuuriin, niiden ensisijainen tavoite on tukea opiskelijan tiedonkäsittelytaitoja. Kriittinen valveutuneisuus historianesitysten äärellä on nykykäsitysten mukaan kansalaiselle tärkeämpää kuin myyteistä ammennettava yhteisyyden tunto.
Dialoginen historiatietoisuus voittaa kestävyydessä myytit
Historian kulku riippuu monien tekijöiden yhteen osumisesta ja sen esitys tarkastelijan valitsemasta näkökulmasta Myytit eivät kestä historian kontingentin luonteen tapahtumien selittämiselle asettamia vaatimuksia, koska myyttinen kertomus keskittyy usein vain muutamaan toimijaan ja yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen. Valistunut menneisyyden tarkastelija kaihtaa myyttejä, mutta historian laajan yhteisöllisen käytön tarkastelu osoittaa, että niitä edelleen saatetaan vaalia ja luoda. Tämän ristiriidan valottamiseksi palaan myytin tiedolliseen luonteeseen.
Ihmiset jäsentävät luonnostaan kokemuksensa kertomuksen muotoon. Yksinkertainen kertomus vapauttaa vastaanottajan ilmiöiden analyyttisestä pohtimisesta. Kertomus antaa rauhoittavan tunnun siitä, ettei todellisuus ei ole mystinen tai absurdi, vaikka se ensi näkemältä ehkä siltä näytti. Tapahtunut näyttää kerrottuna selvältä, lähes tutunomaiselta. Kertojalla on voima häivyttää tapahtuneesta outous ja arvaamattomuus.11 Kun kertomus kivettyy yhteisön oleelliseksi käyttötavaraksi, se saa myytin aseman. Myyteillä on yhteisölle eksistentiaalinen merkitys. Esimoderneja yhteisöjä 1900-luvun alussa tutkinut Bronislav Malinowski totesi, että myytit niissä toimivat ihmisille olemassaolon pääasiallisina moraalisina suunnannäyttäjinä.
Myyttejä hyödyntävät niin tavalliset ihmiset, jotka tekevät myyttien avulla identiteettiään koskevia valintoja, kuin myös poliitikot, jotka puolustavat jopa sotaa ja rauhaa koskevia päätöksiään historian myyteillä. Esimerkin tarjoaa Hitlerin Saksan Ja Euroopan länsivaltojen vuonna 1938 solmiman Münchenin sopimuksen myyttinen käyttö. Myytin mukaan Münchenissä harjoitettu lepytyspolitikka johti maailmansotaan. Myytti lepytyspolitiikan tarkoittamattomista seurauksista tarjosi Anthony Edenille perusteen hyökätä Suezille vuonna 1952 ja Tony Blairille hyväksyttävän aiheen yhtyä Irakin vastaiseen liittokuntaan vuonna 2003. Eden ja Blair eivät halunneet syyllistyä uuteen Müncheniin. ”Historia on vapauttava minut,” uskoi Blair jälkeenpäin.12
Kuvatussa esimerkissä myytti oli menettänyt alkuperäiset ajalliset kiinnikkeensä ja muuttunut selitysvoimaltaan yleispäteväksi. Sitä saattoi 1950- ja 2000-luvuilla käyttää ajallisesta kontekstista välittämättä. Myytin vaikuttavuus ei riipu sen kyvystä osoittaa tapahtumien todelliset syysuhteet vaan sen moraalisesta todistuksesta.
Myyttien heikosta selitysvoimasta riippumatta yhteisöt käyttävät niitä moraalisiin tarkoituksiin. Suomessa presidentti saattaa edelleenkin vedota selviytyjäkansan myyttiin kannustaessaan kriisikautena kansalaisia uskomaan tulevaisuuteen. Kollektiivisen muistin tultua tunnustetuksi historian alueeksi, historiapuheeseen on noussut uusia myyttisiä aineksia. Kun esimerkiksi saamelaiset suunnittelevat menneisyyttä koskevaa totuuskomissiota, he saattavat vedota porotalouden ikiaikaiseen perinteeseen, vaikka perinne on historiallisen tutkimuksen valossa vasta uuden ajan alun tuote.
Lepytyspolitiikan tuhoisuus, selviytyjäkansan vahvuus ja alkuperäiskansan ikiaikainen elämänmuoto ovat myytteinä alistettavissa ja tietoteoreettisista syistä alistettava moninäkökulmaiselle tarkastelulle. Sitä edellyttää historian kontingenssi. Myyttisen kertomuksen näennäinen yksiselitteisyys kätkee useimmiten taakseen ristiriitaista todistusaineistoa ja kiistanalaisia syysuhteita. Myytin purkamisen välttämätön työkalu on dialogi, jossa myytin yksioikoinen moraalinen juonenkehittely kohtaa vasta-argumenttinsa.
Historian esitysten vastaanottajat ovat ns. totuudenjälkeisen ajan ongelmien herkistäminä entistä tietoisempia myyttien tiedollisesta kestämättömyydestä. Myytit on rakennettu ennen muuta retorisin ja moraalisin perustein ja saattavat siksi vääristää syiden ja seurausten suhteen. Vaikka myyttisten esitysten vastaanottajat saattavat antautua nauttimaan niiden retorisesta ja moraalisesta voimasta, he tietävät etsiä tapahtumiin kestävää selitystä tarkastelun näkökulmaa vaihtelemalla ja tapahtumien tekijöiden moninaisuuteen paneutumalla. Myytti on historian esityksenä staattinen, kun taas historian tapahtumien kontingentin luonteen tunnustava ajattelu on dialogista.
Käsittelemättömien, kierrätettyjen myyttien varassa koottu historiallinen yhteisö ei ole intellektuaaliselta perustaltaan kestävä. Myyttien dekonstruointi on historian väärinkäytön torjumista ja yhteisöllisesti rakentavan käytön puolustusta.
Kirjoittaja on historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen emerita professori, joka on julkaissut tutkimuksia mm. historiallisen tiedon luonteesta, historiallisen identiteetin kehittymisestä, suomalaisen peruskoulutuksen aatehistoriasta ja konfliktinjälkeisten yhteiskuntien historiakulttuurista.
Kirjallisuus
Ahonen, Sirkka. Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse oppikirjoissa. Gaudeamus. Helsinki 2017.
Ahonen, Sirkka. Sustainable History Lessons for Post-Conflict Society. Teoksessa Teaching and Learning Difficult Histories in International Contexts. A Critical Sociocultural Approach. Toim. Terrie Epstein & Carla L. Peck. Routledge. New York 2018.
Angvik, Magne & Bodo von Borries (eds.) Youth and History. A Comparative European Survey on Historical Consciousness and Political Attitudes among Adolescents. Körber Stiftung. Hamburg 1977.
Anteroinen, Ari, Matti Ojakoski, Matti Peltonen, Titta Putus-Hilasvuori, Jukka Rantala & Jari Ukkonen. Ihmisen aika, osa 2. WSOY. Helsinki 1999.
Assman, Jan. Collective memory and cultural identity. New German Critique 65, 126—133.
Barthes, Roland. Writing Degree Zero. Hill and Wang. New York 1967.
Fewster, Derek. Visions of the Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Studia Fennica Historica 11. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2006.
Humphries, Brendan. The Battle Backwards, A Comparative Study of the Battle of Kosovo Polje (1389) and the Munich Agreement (1938) as Political Myths. Helsingin yliopisto. Politiikan ja talouden tutkimuslaitos. Helsinki 2013.
Kalela, Jorma. Making History. The Historian and Uses of the Past. Palgrave Macmillan. Basingstoke 2012.
Koskinen, Yrjö. Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa. Suomalaisen Kirjalisuuden Seura. Helsinki 1979.
Koskinen, Yrjö. Suomen kansan historia. Otava. Helsinki 1933 (Ensimmäinen painos 1881).
Peltonen, Ulla-Maija. Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 1996.
Roselius, Aapo. Kiitos, eheys, unohdus. Vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja veteraaniliikkeen toiminnassa 1918—1944. Suomen tiedeseura. Helsinki.2010.
Schöpflin, George. The Functions of Myths and a Taxonomy of Myths. Teoksessa Myths and Nationhood. Toim. George Schöpflin & Geoffrey Hosking. Hurst. London 1997.
Topelius, Zachris. Maamme kirja. Suom. Johan Bäckvall. G. W. Edlund. Helsingfors 1976. Alkuteos Boken om vårt land (1975). Otto Mannisen tarkistama käännös WSOY 1951.
Åström Elmersjö, Henrik. Norden, nationen och historien. Perspektiv på Föreningarna Nordens historieläroboksrevision 1919—1972. Nordic Academic Press. Lund 2013.
- Historiakulttuurin, yhteisön muistin ja historiantutkimuksen suhteesta ks. Assman 1995, 125â”133; Kalela 2012, 57â”58; Ahonen 2017, 156–175; Ahonen 2018, 17– 20. [↩]
- Schöpflin 1997, 19–54. [↩]
- Topelius 1951, 16. [↩]
- Derek Fewster ja Alpo Roselius ovat kartoittaneet Suomen historian myyttien käyttöä kansakunnan rakentamisen kauden historiakulttuurissa. [↩]
- Ks. Fewster 2006, passim. [↩]
- Åström Elmersjö 2013, 165. [↩]
- Angvik & von Borries 1997, 364–365 [↩]
- Ks. Anteroinen ym. 1999, 160. [↩]
- Kalela 2012, 63–64. [↩]
- Oppikirjojen tarkastelu perustuu kirjaani Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historian kirjoissa (2017). [↩]
- Barthes 1967, 32. [↩]
- München syndroomasta ks. Humphries 2011, passim. [↩]