Ahonen, Sirkka: Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historian kirjoissa. Gaudeamus, Tallinna 2017. 247 s.
Suomi 100 -juhlavuoden moninaisessa tarjonnassa Sirkka Ahosen teos liittyy suomalaisen historiakulttuurin ja suomalaisen historiapolitiikan tutkimukseen. Historiakulttuurilla tarkoitetaan tässä erilaisia tapoja tuottaa tulkintoja menneisyydestä kulloisessakin nykyhetkessä. Historiakulttuurin tuottajina voivat toimia paitsi ammattitutkijat ja kouluopetus myös kaupallisen kentän joukkoviihde, kirjallisuus ja media.
Väljän sateenvarjotermin alle mahtuvat myös ei-akateemiset historiantutkijat sekä erilaiset historiaprojektit rakennetuista ympäristöistä museoihin ja kulttuuriperintöhankkeisiin. Akateemisella tasolla historiakulttuurin tutkimus yhdistää oppialoja historia-aineista kulttuurin- ja taiteiden tutkimukseen, maantieteeseen ja yhteiskunnalliseen tutkimukseen. Suomessa muistitietotutkimuksen merkitys on noussut tärkeään rooliin monitieteellisen tutkimuksen yhteydessä.
Historiakulttuurin käsitteen on arvioitu demokratisoineen tutkimuskenttää sikäli, että akateemisen tutkimuksen ylivallan on tässä ajattelussa hyväksytty murentuneen menneisyyttä koskevia tulkintoja koskien. Tulkintoja ja potentiaalisia historiatietoisuuksia tuottavat hyväksytysti myös muut tahot kuin ammattitutkijat tai julkiset toimijat. Nykyhetkessä etenkin massamedian ja viihteen osuus tulkinnoissa on ilmeisen merkittävä. Suomessa historiakulttuurin demokratisoivaa merkitystä on painottanut emeritusprofessori Jorma Kalela tutkimuksissaan.
Historiapolitiikka, historiakulttuurin poliittisesti orientoitunut ulottuvuus, on vakiintunut terminä 1980-luvulta lähtien, jolloin sitä käytettiin työkaluna kylmän sodan jälkeisten ideologisten ja historiantulkinnallisten yhteiskunnallisten kriisien selvittelyihin. Tihein historiapoliittinen keskustelu käytiin Saksassa, jossa Jürgen Habermasin johdolla tehtiin tiliä Saksan suhteesta kolmannen valtakunnan kansallissosialistiseen menneisyyteen sekä holokaustiin liittyviin tulkintoihin menneisyydenhallinnan aputermin avulla. Habermasin tulkinta oli, että akateemiset historiantutkijat Saksassa pyrkivät vähättelemään juutalaisten joukkosurman merkitystä kuvailemalla joukkotuhoa vähäisenä ”aasialaisena ilmiönä” Stalinin vainojen rinnalla.
Suomessa historiapoliittisia analyyseja on 2000-luvulla tehty esimerkiksi Janne Holménin maantieteen oppikirjojen suomettuneisuutta arvioivassa väitöstutkimuksessa (2006). Koulumaailmaan liittyen myös Pirkkalan opetusmonisteen ympärillä käytiin taannoin värikästä historiapoliittista keskustelua. Tällöin keskustelun keskiössä oli Jari Leskisen vuoroin fabrikoiduksi, vuoroin riipaisevan totuudelliseksi koettu teos Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973—75 (2016).
Toisaalta historiasodat eivät Suomessakaan ole tuore ilmiö. Jo 1930-luvulla Suomen ja Ruotsin välillä käytiin kiivasta debattia keskiajantutkija Jalmari Jaakkolan tulkinnoista, jotka olivat avoimen ruotsalaisvihamielisiä ja historiapoliittisesti ilmeisen värittyneitä. Jaakkolan jopa Yrjö Koskistakin (keskeinen nationalismin tulkki autonomian ajan Suomessa) kansallismielisemmiksi arvioidut myyttirakennelmat ”itsenäisen suomalaisen paavillisen suojavaltion johtajaksi” luonnehditusta Tuomas-piispasta ja ”kirkonmiesten sepitteeksi” arvioidusta piispansurmaaja Lallista kyseenalaistettiin tutkijoiden toimesta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina mutta silti ne jättivät omat jälkensä ajan oppikirjoihin.
Ahosen tutkimuksen primäärilähteinä ovat suomalaiset historian oppikirjat 1900-luvun ja varhaisen 2000-luvun ajalta. Muina lähteinä toimivat koulujen valtakunnalliset opetussuunnitelmat sekä aihetta tukeva tutkimus- ja kaunokirjallisuus. Pääpaino on yläkoulun, lukion ja entisen kansakoulun oppikirjoissa. Aiempien opintovaiheiden oppikirjat jäävät analyysissa vähemmälle huomiolle niiden liian sirpaleiseksi tulkitun kuva- ja teksti-ilmaisun vuoksi. Ajallisesti fokus on painokkaimmin toisen maailmansodan ajan jälkeisissä vaiheissa.
Teokset jaetaan kirjassa neljään ”oppikirjasukupolveen”. Karl Mannheimin sukupolvikäsitteen analogiana Ahosen oppikirjasukupolvet ovat 1) kansakunnan rakentamisen kausi (aika autonomian ajasta toisen maailmansodan loppuun), 2) sodan ja jälleenrakentamien kausi (1945—1960), 3) hyvinvointivaltion rakentamisen kausi (1960—1990) ja 4) Euroopan yhdentymisen kausi (1990—).
Malli palvelee tarkoitustaan asianmukaisesti. Nähtäväksi tosin jää missä määrin 2010-luvun myöhempi historia tuottaa paineita täydentää mallia viidennellä kategorialla Brexitin, poliittisen populismin ja muukalaisvastaisuuden noustessa. Toisaalta kuten Ahonen kirjassaan asianmukaisesti huomauttaa, ksenofobinen oikeistopopulismi tai muut poliittisen kartan ääriliikkeet eivät ainakaan toistaiseksi ole saavuttaneet mainittavaa jalansijaa suomalaisessa historiapolitiikassa Venäjän, Tanskan tai Unkarin kehityksestä poiketen.
Mielenkiintoisimmillaan Ahosen tutkimus on perehtyessään kansallisten myyttien läsnäoloon historian oppikirjoissa. Myyteillä Ahonen tarkoittaa kansakuntaa yhdistäviä moraalisia uskomuksia tai kertomuksia. Tällaisia myyttejä suomalaisessa historiakulttuurin kaanonissa ovat Ahosen mukaan 1) yhteinen alkukoti ja suuri vaellus, 2) kohtalona kansallisvaltio, 3) selviytyjäkansa, 4) tasa-arvoinen kansa, 5) Suomi osana Eurooppaa ja 6) soturikansasta rauhanvartijaksi. Mielenkiintoista kyllä, suomalaiset kansallismyytit ovat helposti rinnastettavissa globaaleihin arkkimyytteihin, jotka toistavat pääosin vastaavia sisältöjä. Jos George Schöpflinin ja Pål Kolstøn näkemyksiä lainailevaa Ahosen näkemystä voidaan pitää oikeansuuntaisena, lienee tämä jälleen hyvä osoitus suomalaisuuden verkottuneisuudesta maailmanhistoriassa.
Muutos kerrontaa värittävien myyttien tasolla ei kuitenkaan ole ollut niin radikaalia kuin voisi olettaa. Ahosen tulkinnassa esimerkiksi osa kansakunnan rakentamisen vaiheen myyteistä eivät täydellisesti poistu opetusmateriaaleista oppikirjasukupolvien edetessä. Esimerkiksi myytti sotien ja vainojen selviytyjäkansasta saattaa elää vielä 2000-luvun historiatulkinnoissa,joskin muuntuneena versiona. Janan toisessa ääripäässä toisaalta 2000-lukua lähestyttäessä käsitykset kansallisvaltiokehityksen vääjäämättömästä hegeliläisestä luonteesta ovat toki jo hyvissä ajoin karisseet teoksista akateemisen huippututkimuksen tuloksia seuraten.
Samaten makro- ja mikrotason tarkastelukulmat muuttuvat teoksissa oppikirjasukupolvien edetessä selkeästi. Tässä kohdin uuden historian (mikrohistoria, arjen historia, vähemmistöjen tutkimus) sekä toisaalta viihdeteollisuuden (vrt. Väinö Linna sotahistorian kiisteltynä uudistajana) vaikutus opetusmateriaaleihin ja historiakulttuuriin on ollut ilmeinen. Suurmiesten historiasta siirrytään oppikirjoissa aste asteelta kohti moniarvoisempaa historian ja yleisten olojen kuvausta suomalla toimijuus myös aiemmin vaietuille väestönosille.
Ahonen analysoi kirjassaan suomalaisuutta kiinnostavasti myös etnisen diversiteetin kautta. Ilmenee, että ruotsinkieliset oppikirjat ovat olleet suomenkielisiä liberaalimpia suhteessa siihen tulisiko suomalaisuutta tulkita tiukasti etnisen (yksi yhtenäinen kansa) vaiko eettisen kansalaisuuden (monietninen kansa, jolla on yhteiset eettiset arvot) periaatteiden mukaisesti. Monikielisen tulkintatavan juuret ovat todennäköisimmin autonomian ajan ”kulttuuriruotsalaisessa” ajattelussa erotuksena kärjistyneeseen kielikamppailuun fenno- ja svekomaanien välillä.
Diversiteettiä korostavan uuden etnisyyden ja matalan katseen aika oppikirjoissa koittaa peruskoulu-uudistuksen yhteydessä 1970-luvulla mutta silti oppikirjojen suhde esimerkiksi saamelaisuuteen pysyy Ahosen tulkinnassa ongelmallisena. Yhden ja yhtenäisen kansan historiapolitiikka näkyy esimerkiksi evakkokysymyksen rajaamisena pelkästään Karjalan siirtoväkeä koskettaneeksi ilmiöksi Lapin sodan evakkohistorian tai Porkkalan luovutuksen sijaan. Suomenjuutalaisen väestön, romanien ja tataarien (tai uusien maahanmuuttajaryhmien) toimijuuteen historianopetuksessa Ahosen teos ei varsinaisesti ota kantaa mutta oletettavaa on, että tässä kohdin kouluopetuksen ja ammattimaisen historiantutkimuksen tulkinnoissa olisi edelleen kehitettävää.
Yllättävimmillään teos on analysoidessaan opetusmateriaalien suhdetta kansalliseen katseeseen. Vielä 2000-luvullakin Ahosen mukaan suomalainen historiakertomus helposti määrittelee itsensä irralliseksi ilmiöksi muun maailman tapahtumista. Suomi on historiatulkinnoissa edelleen omavarainen toimija, jonka tekemiset maailmanyhteisössä ovat omalakisia ja muista riippumattomia. Tässä kohdin opetusmateriaalien tekijöiden suuntaan kasaantuu ilmeisiä paineita kiihtyvästi globalisoituvan maailman logiikan haltuun ottamisessa samalla tavoin kuin aiemmilla vuosikymmenillä tilannetta on uudelleenarvioitu radikalisoituneen nationalismin jälkien, muuttuneiden itäsuhteiden, kansakunnan diversiteetin, kriisiyhteiskunta-ajattelun ja muiden vastaavien paradigmaattisten näköalojen muutosten kautta. Akateemisessa historiantutkimuksessa verkottuneisuutta kuvataan jo nyt esimerkiksi ylirajaisuuden (transnationalismi) ja entangled historyn tyyppisillä käsitteillä ja toivottavaa on, että kouluopetus seuraa perässä kuten se on tehnyt kiihtyvästi toisen maailmansodan jälkeen yleisestikin.
Merkitseekö tämä muutos kansallisen tarinan hylkäämistä lopullisesti? Ei välttämättä. Kyse on enemmänkin paremmasta soveltumisesta muuttuneisiin olosuhteisiin. Kuten Ahonen kirjansa loppukaneetissa toteaa: ”kansalliset myytit vahvistavat yhteisöä, mutta kansalliseen kaikukammioon sulkeutuminen ei ole sille hyväksi. Maapallon eri suunnilta kuuluvien äänien kuunteleminen kasvattaa selviytyjäkansan valppautta”. Tämä on varmasti hyvä ohjenuora myös laajemmalle keskustelulle yhteiskunnassa.
Kirjoittaja on yleisen historian oppiaineen tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.