Antti Tuurin sisällissotaromaanit

Faktaa ja fiktiota sisällissodasta

”Siinä on kaikki faktat, jotka vaan asiasta löysin. Ja tilkekohdatkin on täytetty asioilla, jotka ovat hyvin todennäköisiä.” Näin on Antti Tuuri todennut Suuri asejuna Pietarista -romaanistaan.1 Arvioissa teosta luonnehdittiin dokumenttiromaaniksi – termi, jota usein käytetään hänen teoksistaan.2 Tuurin lausahdus kuvaa hyvin myös perinteistä historiallista romaania, jossa lähteistä löytyvän tiedon ohella ”tilkekohtien” on oltava mahdollisia.3 Historialliset romaanit pohjautuvat yleisesti tunnettuihin tapahtumiin, joten tietyn asteinen dokumentaarisuus on ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus. Siinä missä perinteinen historiallinen romaani nostaa etualalle fiktiivisen juonen, dokumentaarinen painottaa faktuaalista aineistoa. Usein tällaisissa teoksissa on otteita sanomalehdistä, päiväkirjoista tai muista kirjallisista lähteistä.4

Tuuri on käsitellyt sisällissotaa laajemmin viidessä romaanissa, joista ensin käsittelen arvioissakin vahvasti dokumentaarisiksi nimetyt teokset Suuri asejuna Pietarista (2006), Suuri viljajuna Siperiasta (2009) ja Tammikuu 18 (2017). Teokset ovat syntyneet tilaustöinä, ja niiden päähenkilöinä ovat todelliset historialliset hahmot. Kylmien kyytimies (2007) ja Surmanpelto (2008), jotka käsittelen omissa alaluvuissaan, pohjautuvat nekin dokumentaariseen aineistoon, mutta päähenkilöt ovat fiktiivisiä. Vaikka ero dokumentaarisen ja historiallisen romaanin välillä on toisinaan epämääräinen ja ehkä merkityksetön, kaksi viimeksi mainittua teosta voi määritellä ennemmin historiallisiksi romaaneiksi.

Millainen kuva sisällissodasta syntyy Tuurin romaanien pohjalta? Tarkastelen muutamien esimerkkien kautta faktan ja fiktion suhdetta sekä yleisemmin Tuurin käyttämiä kerrontakeinoja. Analyysini taustalla on näkemys kulttuurin eri muotojen, erityisesti kirjallisuuden, mahdollisuudesta vaikuttaa siihen, mitä muistamme ja miten muistamme. Tästä syystä kiinnitän huomiota siihen, mitä piirteitä teoksista on niiden vastaanotossa, lähinnä sanomalehtiarvioissa ja haastatteluissa, nostettu esiin.

Yksi tunnetuimmista suomalaisista dokumenttikirjallisuuden nimistä on Paavo Rintala. Teoksissa Sotilaiden äänet. Kannaksen läpimurtotaisteluista 1944 (1966), Sodan ja rauhan äänet (1967), Napapiirin äänet. Salla-Kiestinki 1941 (1969) haastateltujen henkilöiden kertomukset ovat etualalla kirjailijan panoksen jäädessä enemmän tai vähemmän sivuun. Antti Tuuri on kertonut käyttäneensä tekniikkaa jatkosodan aikaan sijoittuvassa Rukajärvi-sarjassaan.5 Kertojana Tuuria on Rintalan ohella verrattu muun muassa Antti Hyryyn ja Veijo Mereen.6

Kirjailijoiden tavoissa käyttää lähdemateriaalia on suuria eroja. Dokumentaarinen aineisto on voitu erottaa esimerkiksi typografisesti muusta tekstistä ja teoksen loppuun lisätä luettelo käytetyistä lähteistä. Tuuri sen sijaan upottaa käyttämänsä arkistomateriaalin ja haastattelut huomaamattomaksi osaksi fiktiivistä maailmaa. Hänen teoksissaan ei ole lähdeluetteloita, eikä tarinaa kommentoida esipuhein tai jälkikirjoituksin. Tuuri saattaa avata käyttämiään lähteitä haastatteluissa, esimerkiksi Suuri viljajuna Siperiasta -romaania varten hän on kertonut lukeneensa Veturimies-lehdessä julkaistuja matkalla mukana olleiden haastatteluja ja jopa höyryveturin huolto- ja käyttöoppaan.7

Veturinkuljettajana toiminut H. J. W. Åhman kertoi matkastaan viljajunan mukana radiossa 1948. Selostus julkaistiin myös Veturimies-lehdessä, ja se lienee ollut yksi Tuurin käyttämistä lähteistä. Åhmanin tarinan siirtyminen ensin lehtiartikkeliksi ja sittemmin osaksi Tuurin teosta valottaa hyvin kommunikatiivisen muistin suhdetta kulttuuriseen muistiin. Käsitteet kehitti Jan Assmann ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin 1900-luvun alkupuolella tekemien kollektiivista muistia käsittelevien tutkimusten pohjalta. Kommunikatiivinen muisti ulottuu noin 80-100 vuotta taaksepäin, ja muistitieto välittyy sukupolvelta toiselle yhteisön sisällä. Kulttuurinen muisti ulottuu ajallisesti kauemmas ja kattaa laajemmin erilaiset traditiot, instituutiot ja kulttuurimuodot (tekstit, kuvat, rituaalit), joiden avulla yhteisöt käsittelevät menneisyyttään.8

Åhmanin henkilökohtainen kokemus veturinkuljettajana viljajunan matkassa Siperiaan ja takaisin on ollut varmasti monen tarinan lähde perhe- ja ystäväpiirissä. Kun hän kertoi tarinansa radiossa ja se julkaistiin lehdessä, siitä tuli jo osa laajemman yhteisön yhteistä muistia. Radion välineenä voi olettaa tavoittaneen yleisöä kattavammin kuin tietyn ammattikunnan jäsenille suunnatun lehden. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun Antti Tuuri julkaisi romaanin, jossa on Åhman niminen henkilö ja jonka tapahtumat vastaavat Åhmanin kertomusta, on kertomus siirtynyt osaksi sisällissodan kulttuurista muistiamme.

Yhtä lailla kulttuurinen muisti, se miten eri medioissa ja institutionaalisissa yhteyksissä muistamme esimerkiksi sotia, vaikuttaa kommunikatiiviseen muistiin. Kaikki tekstit eivät automaattisesti tule osaksi kulttuurista muistia. Sotaromaaneja ja muistikulttuuria laajasti tutkineen Astrid Erllin mukaan vain sellaisilla teoksilla, joita luetaan muistitietoa välittävinä ja jotka ovat näkyvästi läsnä yhteisön elämässä, voi olla merkitystä kulttuuriselle muistille.9 Antti Tuurin tässä käsiteltävät romaanit täyttävät täydellisesti nämä kriteerit. Tuurin maineesta kirjailijana kertoo se, että tieto uuden kirjan kirjoittamisesta ylittää uutiskynnyksen.10 Hänen teoksiaan lainataan ja ostetaan, ja esimerkiksi Tammikuu 18 oli syksyllä 2017 Kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listan kotimaisen kaunokirjallisuuden kymmenen myydyimmän joukossa.11

Aseita kaartille ja viljaa nälkää näkeville

Romaanit Suuri asejuna Pietarista ja Suuri viljajuna Siperiasta kertovat katkelman Suomen sisällissodan alkuvaiheilta ja Kansanvaltuuskunnan yrityksistä hankkia kannattajilleen niin aseita kuin viljaa. Leninin lupaamia aseita Pietarista lähtevät hakemaan Eino ja Jukka Rahja, viljaa Jaakko Rahja, joka oli viisivuotias perheen muuttaessa Kalajoelta Pietariin. Kaikki kolme osallistuivat sotaan punaisten puolella ja toimivat sen jälkeen Neuvosto-Venäjällä. Teoksilla on muitakin yhteisiä piirteitä kuin Rahjan veljekset päähenkilöinä, esimerkiksi junamatkalla koetut ongelmat ja niiden ratkominen, punaisten näkökulma tapahtumiin sekä ennakointi tyylikeinona. Käsittelen nämä teokset yhdessä ja Tammikuu 18 -romaanin omassa luvussaan.

”Saatana tämmösillä porukoilla sotimaan”,12 tuhahtaa kertojana Suuri asejuna Pietarista -romaanissa toimiva Eino Rahja kuunnellessaan sekavia selostuksia taisteluista radanvarressa. Säiniöllä olivat venäläiset matruusit ja punaiset erehtyneet ammuskelemaan toisiaan, kun valkoiset olivat häipyneet. Kämärässä kerrottiin paikalla olleen jopa ”viisituhatta lahtaria”.13 Tietojen epävarmuus ja tiedonkulun ongelmallisuus tekevät matkasta vaarallisen, koska vihollisen liikkeistä ei ole varmuutta eikä näin ollen seuraavan rataosuuden kunnosta. Ongelmia on myös miesten käskyttämisessä, sen sijaan viipurilainen naisplutoona toimii mallikelpoisesti. He niskuroivat ainoastaan Helsingissä kieltäytyessään palaamasta takaisin Viipuriin – he haluavat Tampereelle ja taisteluihin. Eräs miehistä arvelee, että ”sota sujuisi paremmin, jos miehet jäisivät kotiin pyykkejä pesemään ja sukkia parsimaan ja naisista tehtäisiin Punainen kaarti”.14 Tampereella naiskaartien hyökkäysinto teki vaikutuksen omiin joukkoihin ja ehkä vihollisiinkin. Naisten kunnostautuminen taisteluissa synnytti legendan, jonka mukaan punaiset olisivat voittaneet, jos miehet olisivat taistelleet heidän laillaan. Tampereen taisteluja teoksessaan Tie Tampereelle tutkineen Heikki Ylikankaan mukaan tämä saattoi olla yksi syy naiskaartilaisten kovaan kohteluun sodan päätyttyä. Niin ikään Teemu Keskisarja mainitsee teoksessaan Viipuri 1918 useita tilanteita, joissa naiskaartilaiset osoittivat rohkeutta ja sitkeyttä ja joissakin tapauksissa saattoivat miehet häpeään.15

Romaanissa kerrotaan niin sanotusta Suinulan verilöylystä. Eino Rahja ei osallistu siihen, mutta kuulee tapahtumasta toisilta. Omiensa puolelle pyrkivät toistasataa valkoista ovat pysähtyneet lepäämään Markkulan taloon. Tampereelta lähtenyt punaisen kaartin lentävä osasto piirittää talon. Tunnin kestäneen taistelun jälkeen valkoiset antautuvat. Suojeluskuntalaiset, joille on taattu turvallisuus, ovat jo parijonossa talon seinustalla, kun Tampereelta apuun hälytetyistä joukoista avataan tuli. Toinen punaisten päälliköistä Valdemar Sammalisto yrittää saada tulituksen loppumaan.16 ”Turkulaiset olivat väittäneet Tuomas Hyrskymurron antaneen sellaisen määräyksen, että vankeja ei oteta vaan kaikki suojeluskuntalaiset pitää ampua.”17 Rahja tapaa myöhemmin Hyrskymurron Toijalan asemalla ja ihmettelee, miksi he olivat Suinulassa ”teloittaneet antautuneita, aseettomia valkoisia, joille oli taattu koskemattomuus”.

– Mitä sotaa se on? minä kysyin.
– Missä sellanen Suinula on? En minä ole ollut siellä päinkään.
– Mutta turkulaisilla on ollut sellainen määräys, että vankeja ei saa ottaa, vaan kaikki pitää tappaa.
– Ei pidä kaikkia huhuja uskoa, Hyrskymurto sanoi. En saanut selvää, mitä se turkulaisille oli määrännyt. Itse se kertoi, ettei Suinulassa ollut Turun ratsuväkikomppanian miehiä lainkaan.18

Hyrskymurto – ”tasapainoton alkoholisoitunut turkulaispäällikkö” Ylikangasta lainatakseni – on eri lähteiden mukaan antanut määräyksen olla ottamatta vankeja. Samanlaisen käskyn kerrotaan toisaalta Rahjan antaneen, kun Tampereen kukistuminen oli jo lähellä, mikä saattaa Rahjan moitteet Hyrskymurrolle ironiseen valoon. Ylikankaan mukaan ”Eino Rahjan suuhun on ns. vapaussotakirjallisuudessa pantu sanat: ’Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähin oman päänne mukaan, tappakaa ne pois.’” Niin kirjoittajan johdantosanoista kuin sitaatista käy ilmi muistitiedon värittyneisyys, puolueellisuus ja epävarmuus. Punaisten yritys murtaa saartorengas etelästä käsin oli sisällissodan rajuimpia taisteluja eikä kummallakaan puolella otettu vankeja, joten ainoa vaihtoehto oli taistella loppuun saakka.19 Rahjan raju kielenkäyttö voi olla valkoisen puolen värittynyttä muistelua, mutta se voi myös kertoa asenteiden koventumisesta voitonhaaveiden hiipuessa.

Toisen punakaartin johtohahmon Heikki Kaljusen Rahja kuulee tappaneen ihmisiä Viipurin asemalla ilman lupaa. Myöhemmin he tapaavat samaisella paikalla. Kaljunen ”käveli minun taakseni seisomaan. Tunsin, kuinka se painoi pistoolin piipun takaraivolleni.” Kaljunen vähättelee Rahjaa paikalla oleville naiskaartilaisille. ”Nyt voit ampua”, Rahja sanoo, jolloin Kaljunen toteaa vain leikkineensä. Tämän jälkeen Kaljunen käskee Rahjan valita itselleen yhden tytöistä. ”Tämä on kenraali Kaljusen määräys.”20 Juuri naimisiin mennyt Rahja torjuu tarjouksen. Tuurin romaanissa hänen suhtautumisensa naiskaartilaisiin on reilua, ja kanssakäymistä värittää humoristinen sanailu. Keskisarjan mukaan Kaljunen oli ”pirulainen”, joka ”kohosi maineessa muiden yli”. Hänen kerrotaan olleen häikäilemätön ja herättäneen kunnioitusta ja pelkoa omienkin keskuudessa. Kohteliko hän kuulusteltavia niin sadistisesti kuin huhuttiin, on eri juttu.21

Teoksen henkilökuviin kiinnitettiin huomiota arvioissa. Helsingin Sanomien Veli-Pekka Leppänen toteaa Tuurin luonnehtivan terävästi sekä ”mielenvikaista” Kaljusta että ”esiintymishaluista” Hyrskymurtoa.22 Rahjan veljekset sen sijaan osoittavat saman lehden Antti Majanderin mielestä ”poikkeuksellista miehuutta ja moraalia” ja nousevat ”rähjä-haukkumanimen ikeestä lujiksi sankareiksi”.23 Hyrskymurtoon ja Kaljuseen peilautuvasta Eino Rahjasta muodostuu kuva asiallisena ja rehtinä punapäällikkönä. Tuuri on haastatteluissa todennut mielellään asettuvansa altavastaajan asemaan. Hänen mielestään Eino Rahja on ollut mainettaan parempi.24

Kolmas veljeksistä Jaakko Rahja, veturinkuljettaja ja punaisten rautatiehallituksen koneosaston päällikkö, esittelee itsensä seuraavasti:

Lehdissä oli kirjoitettu, että yksi Rahja toi Suomeen viinaa ja toinen Rahja aseita, ja pitäisi vielä sellainenkin Rahja löytyä, joka toisi nälkää näkeville ihmisille leipää – – tässä nyt sitten kai on se kolmas Rahja, se leipärahja.25

Jaakko lähtee komissaariksi junaan, jonka tarkoitus on tuoda Leninin lupaamat neljäsataa vaunullista viljaa ”Suomen nälkäänäkeville työläisille ja talonpojille”. Kolmesta viljajunasta vain Jaakko Rahjan luotsaaman onnistuu palata Suomeen. Matkaa kertyy lähes neljätuhatta kilometriä ja tuloksena on kolmekymmentäkaksi vaunullista vehnää.

Minä-kertojina Jaakkoa ja Einoa on pidetty samankaltaisina.26 Maineeltaan äkkipikainen ja väkivaltainen Eino Rahja on Tuurin romaanissa, jos nyt ei sankari, niin vastuuntuntoinen ja aikaansaava mies. Kielteiset piirteet tulevat esiin hänen kärsimättömyydessään keskustelukumppaneita kohtaan sekä esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän pakottaa kuorma-autonkuljettajan aseella uhaten viemään haavoittuneita sairaalaan ja myöhemmin potkii maassa makaavaa miestä. Jaakko Rahjasta piirtyy pehmeämpi ja humoristisempi kuva. Hän neuvottelee kärsivällisesti asemilla asemapäälliköiden ja muiden viranomaisten kanssa ja lahjoo nämä tarpeen tullen savukkeilla.

Matkan aikana miehet törmäävät kaupungeissa vallitsevaan pulaan: asemilla junan ympärillä parveilee lapsia, naisia ja vanhuksia kerjäämässä ruokaa, ja osa yrittää väkisin sisälle vaunuihin. Vallankumous ”ei näyttänyt tuoneen Venäjällä leipää” eikä ”toisi leipää nälkäänäkeville Suomessakaan”, arvelevat jotkut miehistöstä.27 Tämän lisäksi punakaartin huono aseistus ja epäpätevä johto herättävät epäilyksiä sodan sujumisesta Suomessa. Åhman ennustaa näistä syistä tappiota punakaartille. Kun muut tiedustelevat Åhmanilta, millä puolella hän on, tämä vastaa ”olevansa aina rautatieläisten puolella, tarkemmin sanottuna veturinkuljettajien, mutta muistavansa iltarukouksissaan kaikkia ammattikuntia lämmittäjistä, ratatyömiehistä ja junamiehistä vaununsiivoojiin”.28 Vastaus kirvoittaa naurut ja on hyvä esimerkki Tuurin romaaneille ominaisesta huumorista, joka ei synny niinkään tilannekomiikasta kuin sanailusta.

Veturinkuljettaja H. J. W. Åhmanin kertomuksen Siperian matkasta mainitsin jo johdannossa. Vedenotto veturiin oli hankalaa, hienojakoinen hiili tuotti liikaa kuonaa, tuubit vuotivat ja niitä jouduttiin paikkailemaan – kaikki nämä Åhmanin mainitsemat vastoinkäymiset kerrotaan Tuurin romaanissa. Åhman mainitsee myös pari kertaa Rahjan neuvottelutaidot: ”Miten lie Rahja jutellut, mutta – -”,29 ja niin matka pääsi taas jatkumaan. Åhmanin muutaman sivun mittainen selostus, joka kattaa matkan sen suunnittelusta miesten paluuseen Suomeen, on kuin luuranko, jonka päälle Tuuri on fiktion keinoin muovaillut lihaa ja verta olevan hengittävän olennon.

Huumoria on myös teoksen alkuun sijoitetussa veljesten kohtaamisessa. Jaakko käy tervehtimässä Viipurin sairaalassa Jukkaa, jonka haavoittuminen on kuvattu rinnakkaisteoksessa Suuri asejuna Pietarista. Jukka kertoo, kuinka punaiset olivat Kämärän asemalla ”ajaneet lahtarit pakosalle” saavuttaen näin ”ensimmäisen suuren voiton ja turvanneet asejunan matkan”. Jaakko on kuullut taistelusta jo Helsingissä muilta, ”eivätkä ne olleet muistaneet sitä aivan samalla tavalla kuin Jukka”. Suuri asejuna Pietarista kertoo tapahtumista historiankirjoitusta myötäillen, eikä taistelua voi pitää suurena voittona kummallekaan. Lyhyen taistelun jälkeen, jossa Jukka loukkaantuu, osapuolet pitävät neuvottelun, joissa molemmat ehdottavat toisilleen antautumista. Valkoiset eivät tule jatkamaan neuvotteluja vaan poistuvat paikalta oma-aloitteisesti, ja asiasta tietämättömät punaiset ammuskelevat vähän aikaa heidän jälkeensä. Totisena Jaakko toteaa Jukan ”päässeen ensimmäisenä tekemään sankaritekoja” ja arvelee hänelle pystytettävän graniittipatsaan Kämärän aseman eteen.

Sanoin, että Kämärän taistelua voitiin verrata niihin urotekoihin ja sankaritöihin, joita suomalaiset sotaurhot olivat tehneet Venäjän sodassa 1800-luvun alussa ja joista oli laulanut Runeberg; Jukassa oli ainesta samanlaiseksi sankariksi kuin oli ollut Sven Dufva. Sanoin Sven Dufvan olleen nuorin Dufvan lapsista samalla tavalla kuin Jukka oli nuorin meistä veljeksistä.30

Sisällissotaa ja vielä talvisotaa käytiin Runebergin Vänrikki Stålin tarinoiden hengessä.31 ”Zachris Topeliuksen historialliset romaanit ja J. L. Runebergin runot kelpasivat realismina yhdelle maailman sotakokemattomimmista kansoista” on Teemu Keskisarja huomauttanut ironisesti.32 Jaakko ei vertaa veljeään von Döbelnin, Dunckerin tai Sandelsin kaltaisiin sankareihin vaan Sven Dufvaan, yhteen teosten koomisimmista hahmoista, jolta puuttui älyä mutta ei rohkeutta.

Ase- ja viljajunasta kertovissa teoksissa ollaan niin ajallisesti kuin paikallisesti syrjässä kuumimmista taisteluista. Tuuri kompensoi tätä käyttämällä molemmissa romaaneissa ennakointia, joka tuo myös syvyyttä henkilöhahmoihin. Kertojaminä välittää lukijalle välähdyksiä tulevasta. Viipurilaisten viljajuna ei pääse Suomeen, koska raja on suljettu päivää aikaisemmin: ”Sota Suomessa oli silloin ohi ja punakaartit murskattu.”33 Kaartilaiset pyrkivät Seinäjoelle, mutta ”rintama juuttui Vilppulaan puoleksitoista kuukaudeksi ennen kuin murtui”.34 Teokset päättyvät samaan toteamukseen ”[e]mme silloin vielä tienneet – -”, jossa kerrotaan, mikä henkilöitä odottaa sodan lopulla.

Emme silloin vielä tienneet, että pietarilaisista ei sodasta selviäisi hengissä juuri kukaan, ja monet hautajaiset saatiin turkulaisillekin järjestää. Viipurin naisplutoona hävisi minun näkyvistäni kokonaan ennen kuin sota oli ohi, ja me Hyrskymurron kanssa rajan takana Venäjällä.35

”Ihmiskohtaloiden taitavasti muotoiltu ennakointi antaa hienolle romaanille hyvin surullisen pohjavärin”, kirjoittaa Markku Kulmala Ilkassa. Hän nostaa lisäksi esiin viittaukset Raamattuun. Eino Rahjan mainintaa siitä, että hän on 33-vuotias eli ”Kristuksen iässä”, Kulmala pitää ironisena viittauksena sodan uskonnolliseen mytologisointiin.36 Raamattu on pohjatekstinä useissa Tuurin teoksissa ja sitä on käytetty eri tarkoituksissa, ei vain ironian lähteenä, kuten Juhani Sipilä on osoittanut Pohjanmaa-sarjan analyysissa.37 Hyvä esimerkki tästä on Tuurin Kylmien kyytimies, josta myöhemmin lisää.

Aksel Bergman vs. Ahto Sippola

Tammikuu 18 pohjautuu Tuurilta pyydettyyn käsikirjoitukseen dokumenttielokuvaan Tammisunnuntai 1918. Ylistaron venäläissotilaiden aseistariisumista kuvaava dokumentti sai ensi-iltansa marraskuussa 2017.  Otsikkonsa mukaisesti teos keskittyy kuvaamaan aikaa ennen sodan syttymistä. Tammikuun aikana järjestäydyttiin puolin ja toisin, koulutettiin miehiä ja hankittiin aseita. Etelä-Pohjanmaalla näissä tehtävissä kunnostautui rakennusmestari Ahto Sippola, josta tulee Ylistaron suojeluskunnan johtaja. Lähdemateriaalina Tuurilla ovat olleet Kansallisarkistosta löytyneet Sippolan kirjoittamat selonteot tapahtumista.

Teos kuvaa sotilaskoulujen perustamista Vimpeliin ja Vöyriin ja Etelä-Pohjanmaan venäläisvaruskuntien aseistariisumista Ylistaro esimerkkinään. Suojeluskunta järjestää pelotukseksi venäläisille paraateja, joissa osa miehistä joutuu marssimaan heinäseipäät olalla. Aseita päätetään hankkia murtautumalla venäläisten asevarastona toimivaan aittaan. Vankkojen hirsien poraaminen ja sahaaminen äänettömästi on kuitenkin mahdotonta, ja vaatii useamman yrityksen ennen kuin aseet saadaan venäläisten huomaamatta omiin käsiin. Tuurin mukaan tällaisen mikrohistoriallisen näkökulman kautta – henkilö- ja paikallishistoriat – on mahdollista löytää uutta paljon käsitellystä aiheesta.38

Lukujen otsikoiden ja sisällön väliin rakentuu monella tapaa kiintoisa epäsuhta. Ensinnäkin osa otsikoista on koomisia, esimerkiksi ”Kuinka Aksel Bergman yritti Vimpeliin” ja ”Aksel Bergman kaataa junan, mutta väärän”. Näiden otsikoiden perusteella voisi kuvitella, että kyse on farssista tai parodiasta.39 Ensimmäinen luku vastaa odotuksia. Aksel Bergman on tullut Ylistaroon suojeluskuntatoiminnasta huolehtivan Uuden Metsätoimiston edustajana selvittämään aseiden ja punakaartilaisten määrää. Puhe kääntyy ennen joulua aloittaneeseen Vimpelin sotakouluun, jota hän oman kertomansa mukaan on Sippolan kanssa ollut perustamassa. Takaumana kerrotaan mitä todella tapahtui. Bergmanin ja Sippolan matkaanlähtö on jo vaikeaa, koska junat lakkoilevat eikä sopivaa kulkuneuvoa löydy. Lopulta matka taitetaan resiinalla pumpaten parinkymmenen asteen pakkasessa. Bergmanin lääketieteen opinnot ovat hiipuneet päihteisiin, mutta alan opiskelijan on helppo käydä hakemassa kunnanlääkäriltä pari pulloa pirtua lämmikkeeksi. Ensimmäinen pullo korkataan jo matkalla: ”Bergman kaatoi pullosta vettä suuhunsa, piti suutaan ylöspäin ja otti pirtupullosta ryypyn veden sekaan.”40 Bergman jääkin kievariin lepäämään vakavamman Sippolan jatkaessa yksin matkaa:

Katsoin, että Uuden Metsätoimiston Bergmanille antama valtakirja oli siirtynyt minun haltuuni viimeistään silloin kun Bergman valui penkiltä lattialle Karvalan kievarin tuvassa.41

Näin Bergman jää sivuun ja seuraavissa luvuissa toimijana on selkeästi Sippola. Tämä on toinen ristiriita lukujen otsikoiden ja niiden sisällön välillä: päähenkilö on Sippola, ei jokaisessa otsikossa mainittu Bergman. Takakansitekstikin mainitsee vain Sippolan, Bergmania ei lainkaan. Tuuri on ilmeisesti halunnut rakentaa jo niin sanottujen kynnystekstien tasolla eli tässä tapauksessa lukujen otsikoissa vastakohtaisuutta vakavahenkisen Sippolan ja tohelon, pirtulle person Bergmanin välille.42 Muutamissa arvioissa viitattiin Bergmanin ja Sippolan välille rakentuvaan ironiseen asetelmaan.43 Toisaalta Bergmanin nähtiin tuovan teokseen veijariromaanin piirteitä.44

Luku, jossa Bergmanin tehtävä tovereineen on estää Seinäjoelta tulevan sotilaskuljetusjunan pääsy Vaasaan, keskittyy sekin enemmän muihin tapahtumiin. Ylistaro saa muun muassa ensimmäisen haavoittuneensa, kun piikatytön luhdista pidätetään kaksi venäläissotilasta ja lattiaan ammuttu luoti kimpoaa piian käsivarteen: ”[E]mme voineet olla nauramatta, kun maanmittari Jussila, joka oli suojeluskunnan kirjuri, ilmoitti kirjoittavansa päiväkirjaan Pertun talon piian olleen ensimmäinen ylistarolainen, joka tänä yönä vuodatti vertaan vapaan isänmaan alttarille.”45 Bergmanilla tovereineen on epäonnea. Käskyn mukaan rata piti rikkoa kello kaksi yöllä sen jälkeen, kun Seinäjoelta tuleva postijuna on mennyt. Postijunaa ei kuitenkaan näy, ja miehet päättävät katkaista radan. Kun myöhässä lähtemään päässyt juna tulee, ei sitä saada enää pysäytettyä. Matkustajien joukossa on muun muassa kolme senaattoria, joista kahdella on vaimo mukanaan. Matkustajat eivät loukkaannu, mutta kuljettaja ja lämmittäjä jäävät veturin alle sen kaatuessa ja menehtyvät. Junassa on lisäksi yli neljäkymmentä venäläistä sotilasta, jotka vangitaan. Näin luvun otsikossa mainittu väärän junan kaataminen on enemmän traaginen kuin koominen tapahtuma.

Venäläisvaruskunnat riisutaan Mannerheimilta tulleen käskyn mukaisesti aseista tammikuun 28. päivän vastaisena yönä. Ylistarossa, kuten muuallakin Etelä-Pohjanmaalla, tämä tapahtuu ilman suurempia kahakoita. Samoihin aikoihin vastapuoli organisoi omaa johtoaan, ja kansanvaltuuskunta julistautuu maan hallitsevaksi elimeksi. Eräässä haastattelussa Tuuri on osuvasti todennut, että siihen ”päättyi vapaussota ja alkoi kansalaissota”.46 Tapahtumien sijoittuminen Pohjanmaalle ja aikaan ennen sodan syttymistä nostettiin esiin muutamissa arvioissa. Joidenkin tutkijoiden mielestä sisällissodasta on Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian ilmestymisestä alkaen ollut esillä vain hävinneiden kohtalot.47 Tuurin romaanin valkoista näkökulmaa sisällissotaan pidettiin poikkeuksellisena, mutta toisaalta valitun ajankohdan nähtiin mahdollistavan varsinaisten taistelu- ja kostotoimien sivuuttamisen.48 Seuraavaksi käsiteltävissä romaaneissa Kylmien kyytimies ja Surmanpelto, jotka ovat ilmestyneet kymmenen vuotta aikaisemmin, Tuuri tarkastelee tapahtumia niin ikään valkoisten näkökulmasta mutta liikkuu sodan reunailmiöissä ruumiskuskin ja vankileirin vartijan nahoissa.

Kristus-Ketola ja paholainen

Kylmien kyytimies on Tuurin Äitini suku -sarjan kuudes osa. Päähenkilö on Jussi Ketola, joka edellisessä osassa Taivaanraapijat (2005) on vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjää ja joka seuraavassa osassa Ikitie (2011) muilutetaan rajan taakse Neuvosto-Venäjälle. Antti-Jussi Annilan filmatisointi (Ikitie, 2017) viimeksi mainitusta teoksesta on tehnyt Jussi Ketolasta tutun niillekin, jotka eivät Tuurin romaaneja ole lukeneet. Kylmien kyytimiehen juoni on yksinkertainen. Varavääpeli Rantanen pakottaa Ketolan Kauhavan asemalla aseella uhaten junaan ja Tampereen taisteluihin. Kaupungin valtauksen jälkeen Ketola palaa kotiin. Epätavalliseksi romaanin tekee sen näkökulma. Ketola on Amerikassa tutustunut Matti Kurikan ja Pekka Ervastin aatteisiin sosialismista ja teosofiasta, eivätkä ne hänen mielestään velvoita ”aseelliseen kapinaan ja ihmisten tappamiseen” vaan ”vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon, ja elämään rauhassa”.49 Ketola kieltäytyy tarttumasta aseeseen, joten hänen tehtäväkseen annetaan kaatuneiden kuljettaminen. Sisällissodan verisintä taistelua katsotaan siis pasifistin näkökulmasta, mitä arvioissa pidettiin poikkeuksellisena.50

Eino Rahjan kohdalla viittaus Kristukseen oli ironinen, mutta Jussi Ketolassa jotkut arvioijat näkivät Kristus-hahmon tai ainakin laupiaan samarialaisen. Tällainen hengellinen taso sotaromaanissa on epätavallinen.51 Teoksen alkuun sijoittuva väittely Markuksen evankeliumin sanoista kuvaa hyvin Ketolan asennetta. Nivalan körttiläisiä edustavan Virkkalan mielestä lause kuuluu: ”Joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan”. Mutta Ketola muistaa lauseen oikein: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme”. Virkkala puhuu lähestyvästä pääsiäisestä ja ihmisten pelastukseksi vuodatettavasta Vapahtajan verestä. Hän on uskossaan vilpitön, mutta verenvuodatuksesta puhuminen ja miesten siunaaminen Jeesuksen sanoilla ”minä olen rauha” tuntuvat irvokkailta, kun ne rinnastuvat lukijalla jo oleviin mielikuviin Tampereen tapahtumista ja toisaalta seuraavien lukujen groteskeihin kuvauksiin ruumiskasoista. Puolueeton Ketola aiheuttaa päänvaivaa tovereilleen, joiden mielestä sodassa ei ole kuin kahta väriä. Hän ei pysty muiden tavoin puhumaan ”meikäläisistä”: ”Minä en sitä sanaa osannut sanoa punaisista enkä valkoisista, ja jos se kielelleni tuli, maistelin sitä hetken ja sylkäisin sitten suustani.”52 Ketola toimii sodassa vakaumuksensa mukaan, vaikka oma henki on vaarassa. Hän muun muassa vie miestään piilottelevalle naiselle ja tämän lapsille ruokaa ja vaihtaa haavoittuneelle punakaartilaiselle valkoisen käsivarsinauhan, jotta tämä pääsee hoitoon.

Osansa Ketolan laupeudesta saavat eläimet. Mukaansa lähtevälle Prokli-hevoselle hän selittää ”mihin olimme menossa ja mitä varten”.53 Yhteinen sotataival uskollisen hevosen kanssa päättyy, kun Rantanen ”pelkkää pahuuttaan”54 ampuu Proklin Ketolan silmien edessä. Kaikkien kauheuksien keskellä juuri tämä kohtaus pysäyttää. Ketolan tunteita ei juuri kuvata, mutta Tuurin lakoninen, toteava tyyli korostaa tapahtuman järkyttävyyttä. Ketolalle Prokli on ruumiiden ja löyhkän keskellä tuonut turvaa ja ollut eräänlainen tae siitä, että kammottava komennus joskus päättyy ja he pääsevät palaamaan kotiin. Hevosen kuoleman vaikutusta korostavat seuraavien lukujen toistuvat huomautukset siitä, kuinka Ketola tuntee päällensä asettuvan ”jonkun mustan ja painavan”, joka väistyy vasta kun hän pääsee kotiin.55 Tuuri on kertonut löytäneensä oikean tyylin romaaniinsa Talvisota, kun hän kuunteli erään veteraanin kertovan kokemuksistaan. Näin tuloksena on ”paisuttelematon, yksinkertainen kertomus jossa tavalliset ja kauheat asiat ovat täysin samanarvoisen tuntuisesti kerrottuna ja joka saa voimansa juuri siitä äärimmilleen viedystä yksinkertaisuudesta, asioiden puhtaasta toteamisesta”.56 Samankaltaista tyyliä Tuuri on käyttänyt muissakin teoksissaan. Sotaromaaneissa, kuten Kylmien kyytimiehessä ja Surmanpellossa, liioittelematon ja toteava tyyli korostaa sodan julmuutta.

Ketola hautaa Proklin lähellä olevalle pellolle ja polttaa kokossa tämän varusteet ja kiväärin, jonka eräs sotilaista on hänen rekeensä laittanut. Ryhmäänsä kuuluville keuruulaisille hän selittää, että lankalauantaina Pohjanmaalla on tapana polttaa kokkoja pahojen olentojen karkottamiseksi. ”Sanoin ymmärtäneeni vasta nyt minkä herran palvelija Rantanen oli ja päässeeni polttamaan valkeita liian myöhään.”57 Jos Jussi Ketola on Kristus-hahmo, on Rantanen paholainen, kiusaaja joka houkuttelee Kristusta lankeamaan eli tässä tapauksessa tarttumaan aseeseen ja tappamaan. Tähän Ketola ei sorru edes synkimmällä hetkellä, kun Rantanen ampuu Proklin, ojentaa mauserinsa Ketolalle ja paljastaa rintansa. Uskoa tunnustavalle Ketolalle Raamattu on luonnollinen viitekehys, mutta sitä se oli lähes kaikille viime vuosisadan alussa eläneille, sillä kristilliset arvot vaikuttivat vielä vahvasti niin kulttuurielämässä kuin ihmisten arjessa.58

Rantanen käyttää Raamattua kuin piru ainakin simputtaessaan Ketolaa. Kun Ketola, joka on ”ranteita myöten veressä ja ravassa ja visvassa” haluaisi pestä kätensä, Rantanen sanoo, ettei hän saisi käsiään ”sen puhtaammaksi kuin Pontius Pilatus”.59 Muutamaa päivää aikaisemmin, juuri pääsiäislauantaina, Rantanen on puhunut pilkallisesti ylösnousemuksesta, ja pilkkaajana häntä pitävät omat miehetkin. Rantasen pahuutta ei perustella, mutta hänen kerrotaan saaneen käskyn viedä Ketola rintamalle, ja että ei olisi väliä, vaikka tämä ei sotareissultaan palaisi. Vaimoltaan Ketola saa tietää, kuka puheiden takana oli, mutta nimeä ei paljasteta.

Tuurin uusimmassa romaanissa Tammikuu 18 Ketola, joka siis on fiktiivinen henkilö, mainitaan Santeri Mäkelän rinnalla. Mäkelä oli sosialidemokraattisen puolueen kansanedustaja, joka – Ketolan tavoin – oli tuonut Amerikasta väkivallattoman sosialismin aatteen. Jääkäriluutnantti Juho Heiskanen, joka on määrätty Vimpeliin perustettavan sotakoulun johtajaksi ja joka myöhemmin on mahdollisesti osallinen Viipurin venäläissurmiin,60 lupaa niin Ketolalle kuin Mäkelälle ”suun tuketta, jos puheet eivät vähenisi”61. Aseellista taistelua vastustavia ei katsottu hyvällä kummallakaan puolen. Kylmien kyytimiehen alussa kerrotaan, että sosialidemokraattinen puolue oli erottanut Ketolan perustaman työväenyhdistyksen puolueesta. Se että Ketola muiden painostuksesta ja Rantasen uhkailuista huolimatta ei tartu aseeseen, korostaa vain hänen Kristuksen kaltaisuuttaan.

Ketola osaa rauhoittaa muitakin eläimiä. Hän hoitaa jalkansa loukannutta koiraa, joka muiden mielestä olisi armeliaampi lopettaa. Koira seuraa Ketolaa taloon, jonne tämä aiemmin on vienyt ruokaa, ja valloittaa välittömästi lasten sydämet.

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen.62

Tuurin sisällissotakuvauksessa sankariksi nimetään ainoastaan kolmijalkainen koira, jonka vielä korostetaan olevan ”puolueeton ja vastustaneen sotaa”. Eläinrakkaus nousi pasifismin ja hengellisyyden ohella arvioissa esiin sotaromaanille poikkeuksellisena piirteenä. Helsingin Sanomien Pekka Tarkka vertaa jo otsikossaan Ketolaa Pyhään Fransiscukseen eli eläinten suojelupyhimys Franciscus Assisilaiseen. Hän myös viittaa eläinten merkitykseen Ketolan selviytymiselle.63

Edellisen sitaatin kaltaisia ironisia kommentteja, joilla kyseenalaistetaan milloin perinteinen sankarikäsitys, milloin vihollisen epäinhimillistäminen tai suurieleinen sodan retoriikka löytyy teoksesta paljon. Järeimmin Tuuri käyttää aseenaan groteskia. Taisteluja ei kuvata juuri lainkaan mutta sitä enemmän niiden jälkeensä jättämiä ruumiita. Inhorealistiset kuvaukset ammusten ja pistinten silpomista ruumiista, joiden haju ja eritteet tarttuvat vaatteisiin ja ihoon tehostavat teoksen sodanvastaista sanomaa. Sodan tuotoksia voidaan hyllyttää, pinota ja kasata kuin mitä tahansa tavaraa. Alavudella ohitettavassa junassa ”[h]aavoittuneita oli paareilla niin kuin kaupan hyllyillä”. Ensimmäiset ruumiit, jotka Ketola näkee, on ”pinottu päällekkäin niin kuin parrunpätkät, kasa oli metrin korkuinen ja kymmenen pitkä”. Kalevankankaalle kaivetut haudat olivat ”parikymmentä metriä pitkiä ja niitä oli peräkkäin kymmenen”. Näihin hautoihin punaisia ladottiin ”rinnakkain ja päällekkäin eikä yritettykään tutkia, minkä nimisiä vainajat olivat ja mistä päin Suomea ne olivat lähteneet Tampereelle kuolemaan”.64 Tie Tampereelle -teoksessaan Ylikangas lainaa useampia lähteitä, joissa kerrotaan ruumiskasojen olleen jopa sata metriä pitkiä. Yksi muistelija kirjoittaa vainajien olleen ”kuin halot pinossa”.65 Sota tuottaa tehokkaasti valtavia määriä ruumiita, niin punaisia kuin valkoisia, ja Ketolalla on ”mistä kyytiläisiä valita: miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, suomalaisia ja venäläisiä”.66 Jopa majoitustilasta on miesten ensin siirrettävä entiset, jo imelältä haisevat asukkaat pois:

Sain kolme vainajaa mahtumaan kärryille niin, että ne olivat rinnakkain, puoliksi istumassa, ja kun lähdettiin asemalle, en noussut itse kärryille vaan kävelin niiden vieressä. Vainajat huojuivat huonolla tiellä niin kuin humalaiset, ja jokainen vastaantulija pysähtyi katsomaan meitä ja seisoi hetken ihmettelemässä ennen kuin ymmärsi mitä väkeä olimme kuskaamassa Viinikasta.67

Groteski kuvaus rattailla huojuvista vainajista on hyvä esimerkki Tuurin kerrontatavasta, jossa ”tavalliset ja kauheat asiat” kerrotaan samaan yksinkertaiseen tyyliin. Kohtauksessa arkisen tuttu asia, humalaiset, paljastuu lähemmin tarkasteltuna kaatuneiksi, joille normaalisti osoitettaisiin asianmukaista kunnioitusta. Kylmien kyytimies täyttää täysin Tuurin oman määritelmän sodanvastaisuudesta: se kuvaa sotaa niin, ettei sinne tee mieli mukaan.68

Nuori sankaripoika

”Asemalta vangit marssitettiin torille.” Tämä lakoninen toteamus aloittaa Antti Tuurin romaanin Surmanpelto. Se vie lukijan Uudenkaarlepyyn aseista riisutuille venäläissotilaille tarkoitetulle vankileirille. Kaupunkiin tuotiin alkuvuodesta 1918 vankeja lähialueilta ja noin 1500 heistä sijoitettiin kansakouluopettajien seminaaritiloihin. Vangit asuivat kerrossänkyjä täyteen ahdetuissa huoneissa ilman pesumahdollisuuksia; koulun alue alkoi pian löyhkätä, niin että kaupunkilaiset valittivat. Seminaarirakennuksen kattoon jouduttiin tekemään aukko tuuletusta varten. Kaupunkiin tuotiin tonneittain elintarvikkeita venäläisten varuskunnista, mutta niitä ei ilmeisesti jaettu vangeille. Tapahtumista Uudenkaarlepyyn vankileirillä on kirjoittanut Lars Westerlund kuvaavan otsikon saaneessa artikkelissaan ”Tehkää mitä pirua haluatte nälkälakon johtajille”.69 Nämä tapahtumat, samoin lukuisat yksityiskohdat – puolalaisen luotsivanhin Baranieckin surma, jossa taustalla oli yksityisen henkilön kostonhalu, vankien vetoomus leirin olojen kohentamiseksi ja ruoka-annosten lisäämiseksi, vetoomuksen takana olleiden komitean jäsenten kuolemantuomiot ja teloitus – löytyvät Tuurin romaanista. Kertomusten tapahtumat ovat siis lähes identtiset, mutta Tuuri valottaa niitä fiktiivisen päähenkilön näkökulmasta. Seitsemäntoistavuotiaan pojan kokemukset, ajatukset ja tunteet elävöittävät tapahtumat ja luovat samaistumispintaa lukijoille.

Pian sodan päätyttyä ilmestyi Elsa Hästeskon (myöh. Heporauta) toimittama kolmiosainen teossarja Sankaripoikia. Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi (1918-1919). Tavoitteena oli kertoa sekä valkoisten että punaisten puolella taistelleista nuorista, mutta pääosassa ovat valkoiset sankarikuoleman kohdanneet nuorukaiset. Kirjoittajissa oli sekä tunnettuja kirjailijoita että sodan kokeneita. Monet kirjoittivat itselleen tutusta henkilöstä, mutta näissäkin tarinoissa saatetaan kuvata pojan ajatusmaailmaa tai tuntemuksia ennen kuolemaa, mistä kirjoittajalla ei ole voinut olla tietoa. Tuloksena on näin ihannoitu kuva sodan viattomista uhreista. ”Uhrautuvaisuus, pelottomuus kuoleman edessä, halu antaa kaikkensa isänmaalle ja hyvä toverihenki yhdistävät kaikkia sankaripoikia”, toteaa teossarjaa tutkinut Ilona Kemppainen.70 Näistä ominaisuuksista vain viimeksi mainittu eli hyvä toverihenki sopii Tuurin nuoreen sankariin.

Surmanpellon minäkertoja on nuori, lähes nimetön silminnäkijä ja tarkkailija. Paulin etunimi paljastuu kuin ohimennen teoksen puolivälissä, kun hän vie vangitulle aliupseeri Pjotr Popoville viestiä tämän naisystävältä. Sukunimi tulee esiin aivan lopussa, kun Pauli kieltäytyy teloittamasta vankeja kuularuiskulla eli konekiväärillä. Von Kraemerin kysymykseen, olivatko he ”sotilaita vai akkoja”, Pauli vastaa ”oikein ruotsin kielellä: – Käring”.71 Kun von Kraemer ilkkuu sukunimen olevan Kniv mutta miehen akka, Pauli oikaisee nimensä olevan Kniivilä. Vuonna 1984 ilmestyneessä romaanissa Talvisota kertojan henkilöllisyys paljastuu niin ikään vasta teoksen lopulla. Kirjallisuudentutkija Jyrki Nummi pitää tällaista minuuden häivyttämistä tyylillisen niukkuuden ohella Tuurille ominaisena piirteenä.72 Nimettömyys viestii myös tyypillisyydestä ja siitä, että kuka tahansa voisi joutua tahtomattaan vastaavaan tilanteeseen. Vankileirien vartijat olivat pääsääntöisesti rintamapalvelukseen syystä tai toisesta kelpaamattomia, vähäisen kokemuksen omaavia, iältään nuoria tai jopa alaikäisiä. Uudenkaarlepyyn vankileiri ei ollut tästä poikkeus: kaupungin suojeluskunnan esikunta joutui huomauttamaan asiasta ja pyytämään kuntia lähettämään kelvollisia vartiomiehiä, ”ei kuten viime päivinä nuoria ja lyhytkasvuisia sotureita”.73 Pauli on tässä mielessä tyypillinen vankileirin vartija.

Päähenkilön nuoruutta korostetaan pitkin matkaa. Muiden mielestä seitsemäntoistavuotias olisi kuulunut ”äidin helmoihin”74, ja hänestä tekevät lempeää pilaa niin toverit, vangitut venäläissotilaat kuin tytöt, joiden luona Pauli käy ystävänsä Laitilan kanssa iltaa istumassa. Pauli harmittelee muitten vähätteleviä huomautuksia mutta pysyy kiusoittelusta huolimatta uskollisena itselleen. Tuurin Lapin sotaa kuvaavassa Rauta-anturassa (2013) on samankaltainen asetelma: päähenkilö yhdeksäntoistavuotias Heikki osallistuu Tornion valtaukseen, paimentaa saksalaisten viinoista päihtyneitä tovereitaan ja joutuu kuljettamaan saksalaisten hylkäämät naiset Muoniosta Ouluun, mutta on silti jollain tapaa viaton sivustakatsoja. Surmanpellossa ulkopuolisuutta lisäävät kielivaikeudet: suomenkielisenä Paulin on vaikea ymmärtää ”Nykaapin” suojeluskuntalaisten murteellista ruotsia ja vankien venäjää.

Pojat harjoittelevat vapaa-ajalla tuleviin ylioppilaskirjoituksiin: Laitila opiskelee ruotsia lukemalla Zachris Topeliuksen teosta Blad ur min tänkebok (1898), ja Pauli ratkoo matematiikan tehtäviä Neovius-Nevanlinnan algebran kirjasta. Paulille funktioiden ”lainmukaisesti ja säännöllisesti”75 kulkevat käyrät ja Pascalin kolmion pysyvyys edustavat ehdotonta totuutta, joka muutoin sisällissodan Suomessa ja vankileirillä näyttää kadonneen. Matematiikka toimii myös pakopaikkana julmasta todellisuudesta. Teoksen lopussa odottaessaan junakuljetusta rintamalle – von Kraemerin rangaistus siitä, että Pauli kieltäytyi teloittamasta vankeja – Pauli laskee mielessään funktioita ja uskoo näin tavoittavansa ”jotakin puhdasta, kaunista ja totta”.76 Laitila puolestaan löytää jotain vastaavaa Topeliuksen kristillistä elämänfilosofiaa kuvaavasta Mietekirjani lehtisiä -teoksesta. Vaikka Pauli pyytää, että Laitila armahtaisi häntä Topeliuksesta, saavat kirjailijan ajatukset enkeleistä hänet laittamaan algebran oppikirjan hetkeksi syrjään. Topeliusta, joka oli ”Nykaapin poikia”, kuten seminaarilaiset huomauttavat, on pidetty historiallisen romaanin isänä. Historiaa opiskeltiin lyseossa, ja olisi voinut kuvitella Laitilan valinneen Topeliuksen Välskärin kertomuksia tai vielä ennemmin Runebergin Vänrikki Stålin tarinat, jonka heerosten kaltaisiin urotöihin osa Sankaripoikia-teoksissa kuvatuista nuorukaisista halusi yltää.77 Laitila ja Pauli tekevätkin valinnoillaan eroa Sankaripoikien välittämään stereotyyppiseen sankaruuskäsitykseen, mitä toistuvat viittaukset Neovius-Nevanlinnan ja Topeliuksen teoksiin vielä korostavat.

Pauli haluaisi rintamalle pois vankeja vahtimasta, mutta hän ei tavoittele sankaruutta, kuten Laitila, joka luettuaan lehdestä vahvasti liioiteltuja uutisia Ruoveden taisteluissa surmatuista sadoista venäläisistä kaipaa sinne, ”missä talviset hanget punertuivat sankarien verestä”.78 Sankaruus asettuu ironiseen valoon heti teoksen alussa, kun leiriä ensimmäisinä päivinä johtanut luutnantti Axel Wikberg kieltää muita nauramasta Paulille ja kertoo tämän olleen mukana Seinäjoella riisumassa venäläisiä aseista.

Vaikka vastassa oli ollut tuhat ryssää, olin aseettomana kiipinyt kasarmin ikkunasta sisään ja vaatinut ryssiä luovuttamaan aseensa. En muistanut, että Seinäjoen kasarmit aivan sillä tavalla olisi vallattu, mutta en alkanut vastaankaan väittää.79

Liioitellun tarinan Paulin toiminnasta Seinäjoen kasarmien valtauksessa voi käsittää Wikbergin hyväntahtoiseksi pilailuksi. Sen sijaan tapahtumien kaunistelu ja suoranainen vääristely ilmenevät seuraavasta tapauksesta, jonka myötä Pauli ja Sjögren pääsevät sankareiksi tarkoittamattaan. Poikien tehtävänä on hoitaa seminaarin pihalle sijoitettua konekivääriä. Erään yöllisen hälytyksen aikana ase laukeaa vahingossa: ”[N]äin, kuinka luotisuihku pöllytti lunta aidan takana ja jokirannan penkassa. Vankien hyyskästä ryntäsi ulos muutama mies housujaan kannatellen – -.”  Von Kraemer luulee poikien ampuneen karanneita vankeja ja ampuu itse yhtä miehistä. Komendantti kiittelee heitä ”valppaudesta ja urhoollisuudesta, jota ei jätettäisi palkitsematta”.80 Sjögren kieltää Paulia kertomasta totuutta. Myöhemmin Pauli törmää liioiteltuihin tarinoihin heidän sankariteostaan:

Sanoin kuulleeni leirin portilla, että olimme Sjögrenin kanssa ampuneet viisi venäläistä; Sjögren ei pitänyt sitä mahdottomana, sen verran kuularuisku oli ehtinyt luoteja sylkäistä ennen kuin saimme sen pysähtymään.

Laitila sen sijaan pyytää, ettei hänelle ”kerrottaisi perättömiä sankaritekoja”, sillä ”niiden aika olisi vasta sitten kun sota oli ohi, ja miehet kotipitäjissä muistelemassa mitä olivat tehneet isänmaan vapauden eteen”.81 Toteamus antaa ironisesti ymmärtää, että sodan jälkeen tapahtumista tultaisiin kertomaan vähemmän totuudellisia sankaritarinoita.

Aivan kuten Suuri asejuna Pietarista -romaanin kuvauksissa Eino Rahjasta, Tuuri käyttää hyväkseen lähteistä löytämiään tarinoita von Kraemerista. Seuraavat kaksi episodia kuvaavat niitä keinoja, joita historiallinen romaani on alusta saakka käyttänyt yhdistellessään faktaa ja fiktiota. Kun haavoittunutta vankia ollaan viemässä sairaalaan, von Kraemer kysyy tältä ”Sattuuko”, johon vanki vastaa myöntävästi. ”Niin pitääkin”, toteaa komendantti.82 Tuuri valaisee von Kraemerin luonnetta toistamalla tapauksen, joka muistelusten mukaan tapahtui Riihimäen vankileirillä. Westerlund kertoo, että von Kraemerilla oli takanaan jo pitkä sotilasura, kun hänestä tuli Uudenkaarlepyyn vankileirin johtaja. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat joutuneet punaisten vangeiksi, mitä on pidetty yhtenä syynä hänen kovuuteensa vangittuja venäläissotilaista kohtaan. Pelko vankien paosta ja levottomuuksista saivat von Kraemerin jo varhaisessa vaiheessa pyytämään esikunnalta lisää aseita ja ammuksia. Toukokuun alusta hän toimi Riihimäen vankileirin johtajana. Siellä hänen kerrotaan kulkeneen pihalla ase kädessä ja ampuneen toisinaan syyttä kohti vankeja.83 Tuuri noudattaa klassisen historiallisen romaanin sääntöä, jonka mukaan kirjailija voi toimi niin sanotuilla harmailla alueilla (dark areas), joista virallinen historiankirjoitus ei kerro.84 Toisten kirjailijoiden mielestä tähän kuuluvat myös henkilöiden ajatukset ja tunteet, mutta Surmanpellossa Tuuri rajoittaa henkilöiden sisäisen elämän kuvauksen fiktiivisiin hahmoihin. Sen sijaan hän käyttää hyväkseen tarinaa, joka luonnehtii olennaisesti henkilöä, vaikka tapahtui eri paikassa ja eri aikana. Käytäntö on tuttu jo varhaisista historiallisista romaaneista. Näin puolustautuu välskäri Topeliuksen Välskärin kertomuksissa, kun yksi kuuntelijoista epäilee hänen tarinoitaan:

[M]inulla on vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan – – sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse.

Välskärin mukaan ”enemmän todellista sisältöä” on keksityissä, mutta henkilön luonnetta kuvaavissa tarinoissa kuin esimerkiksi kuvauksessa Napoleonista syömässä voileipää, vaikka hän sellaisen tapauksen olisi nähnyt.85 Välskäri – tai ehkä voi sanoa Topelius – seuraa tässä Aristoteleen näkemystä, jonka mukaan ”[y]leinen totuus on, mitä tietynlainen ihminen joko todennäköisesti tai välttämättä sanoo tai tekee tietyssä tilanteessa”. Aristoteleen Runousopin mukaan historia kuvaa yksityistapauksia, tosiasiallisesti tapahtunutta ja runous – tässä ymmärrettynä laajemmin fiktioksi – sitä mikä olisi saattanut tapahtua, sitä mikä on todennäköistä.86 Historiallisen romaanin sisäinen ristiriita, faktan ja fiktion yhteensovittamisen mahdottomuus, pohjautuu näihin Aristoteleen ajatuksiin.87 Antti Tuurin ei tarvinnut keksiä tarinaa, hän vain siirsi sen tilanteesta toiseen. Seuraavassa kohtauksessa Tuuri toimii välskärin tavoin ja laittaa von Kraemerin nimiin teon, joka kuvaa hänen luonnettaan mutta jota hän ei lähteiden mukaan tehnyt.

”Ruokatarvikkeiden puutteesta ja nälkiintymisemme johdosta Ny-Karlebyssä olevat sotilaat vaativat seuraavaa”.88 Näin alkaa venäläissotilaiden komendantille suuntaama vetoomus, jossa vaaditaan kuivamuona-annosten suurentamista nälkälakon uhalla. Jos nälkälakko ei tehoa, sotilaat uhkaavat lähteä marssimaan Venäjälle, vaikka heitä ammuttaisiin. Von Kraemer ottaa yhteyttä päämajaan Seinäjoelle, josta tulee lupa teloittaa niskuroivat vangit. Epäonnekseen Sjögren ja Pauli määrätään tuomaan konekivääri seminaarilta teloituspaikalle. Kun pojat ovat kieltäytyneet ampumasta aseettomia miehiä, von Kraemer komentaa heidät sivuun, ”kun miehet alkaisivat miesten työt”. Huomautus olisi huvittava, jollei kyse olisi niin järkyttävästä tapahtumasta kuin teloitus, joka vielä epäonnistuu pahoin. Konekivääri asetetaan kivelle, ja ilman sanaakaan tuomituille komendantti käskee avata tulen.

Kun katsoin kydölle, näin, että kuularuisku oli pudonnut kiveltä, makasi kyljellään lumessa, mutta syyti kuulia lumeen, kivien kylkiin ja pitkin kytöä. Se teutaroi lumessa niin kuin joku elävä ja kärsivä olento, jolla oli ääni ja joka makasi maassa ja vääntelehti tuskissaan.89

Kuolemaa sylkevä ase on kuvattu tuskissaan vääntelehtivänä elollisena olentona, ikään kuin vastalauseena väärinperustein tuomittujen, huonosti kohdeltujen vankien teloittamiselle. Osa vangeista kuolee, mutta monet vain haavoittuvat, osa yrittää pakoon. Von Kraemer komentaa vartijat ampumaan henkiin jääneet, itse hän teloittaa niskalaukauksella kiven taakse piiloutuneen Popovin. Westerlundin lähteiden mukaan Popovin ampuja oli yksi suojeluskuntalaisista. Toisaalta hän viittaa kahteen erilaiseen kuvaukseen, joista niukemmassa todetaan vain konekiväärin reistailleen, kun taas toisessa kerrotaan vaikeuksista yksityiskohtaisemmin. Tuuri on käyttänyt hyväkseen lähteiden epävarmuutta ja laittanut von Kraemerin ampujaksi, mikä hänestä kerrotun perusteella olisi ollut täysin mahdollista. Poikien aiemmin vahingossa ansaittu, paikkansapitämätön sankaruus nousee vielä kerran esiin. Yksi päälliköistä kiittää muita teloitukseen osallistuneita mutta ei Sjögreniä tai Paulia. Sen sijaan hän ihmettelee, miten pojat olivat ”vielä muutama viikko sitten ampuneet karkuun yrittäneitä vankeja, mutta nyt emme enää halunneet ampua rikollisia, jotka oikeus oli tuominnut kuolemaan ja antanut oikeuden teloituksiin”.90

Arvioissa Paulia on Kylmien kyytimiehen Jussi Ketolan tavoin pidetty poikkeusyksilönä ja pasifistina.91 Teoksen kritiikki venäläisvihaa kohtaan tuotiin vahvasti esiin. Helsingin Sanomien Antti Majander nostaa aiheen jo otsikkoon: ”Venäläisistä tehtiin Nykaapissa ryssiä”.92 Moni kriitikoista mainitsee naisten inhimillisemmän suhtautumisen vankeihin ja viittaa joko suoraan tai epäsuorasti kohtaukseen, jossa poikien tuntemat tytöt kyseenalaistavat ”ryssänhuorista” puhumisen:

Aino sanoi tuntevansa jokaisen ryssänhuoran Nykaapissa; ei niitä kukaan ollut ymmärtänyt huoritella niin kauan kun Suomi oli ollut osa Venäjänmaata ja Venäjän sotilaat tsaarin alamaisia samalla tavalla kuin suomalaisetkin. Myös Laina kyseli, oliko senaatti julistanut nämä naiset huoriksi joulukuussa samalla kun julisti Suomen itsenäiseksi.93

Turun Sanomissa Putte Wilhelmsson viittaa venäläisvastaisuuden poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen. Sotilaiden pelättiin liittyvän punakaartiin, mistä seurasi Mannerheimin laistaminen lupauksestaan antaa aseensa luovuttaneiden palata Venäjälle ja vankien tahallinen näännyttäminen leirillä.94 Tuurin nähtiin Surmanpellossa kyseenalaistavan niin sisällissotakuvauksen perinteet kuin sankaripoika-aiheen.95 Ilona Kemppainen toteaa tutkimuksessaan sankaruudesta seuraavasti: ”Sankaritarina ei ehkä koskaan kuvaa eikä haluakaan kuvata todellista ihmistä ja/tai sotilasta; sen sijaan sankari-ihanteet ovat aina oman aikansa tuotetta ja tarinat on todellakin syytä kertoa uudelleen, jos niiden halutaan koskettavan uusia sukupolvia.”96 Antti Tuurin seitsemäntoistavuotiaan nuorukaisen sankarallisuus ei ole taisteluissa osoitettua rohkeutta vaan kykyä ja tahtoa nähdä ihmisyys myös viholliseksi leimatussa ja uskallusta kieltäytyä tappamasta. Tuuri on päivittänyt runebergiläisen sankaripoikahahmon ja arvioista päätellen onnistunut koskettamaan lukijoitaan.

Lopuksi

Edellä käsitellyille teoksille yhteistä on epätavallinen lähestymiskulma sotaan. Suuri asejuna Pietarista ja Suuri viljajuna Siperiasta romaaneissa tapahtumat nähdään punaisten, vieläpä kaartin johtohahmoihin lukeutuvien henkilöiden perspektiivistä. Kylmien kyytimiehessä ja Surmanpellossa näkökulma on valkoisten, mutta päähenkilöt ovat sivustakatsojia: edellisessä sotaan pakotettu kristillisen maailmankatsomuksen omaava aseistakieltäytyjä ja jälkimmäisessä alaikäinen vankileirin vartija. Uusin Tammikuu 18 asettuu tähän jatkumoon ongelmitta, vaikka nyt liikutaan valkoisen Pohjanmaan maisemissa ja pääasiallisena toimijana on venäläissotilaiden aseistariisuntaa johtava henkilö.

Tuuri ei kuvaa sodan keskeisiä tapahtumia, sen sijaan hän tarkastelee erilaisia ilmiöitä sen reunamilta ja tuo näin uusia piirteitä vuoden 1918 tapahtumia koskevaan muistikulttuuriimme. Dokumenttiromaaneissa Suuri asejuna Pietarista, Suuri viljajuna Siperiasta ja Tammikuu 18, joissa päähenkilöt ovat historiankirjoituksesta tuttuja henkilöitä, liikutaan niin ajallisesti kuin paikallisesti keskeisten taistelujen ulkopuolella. Historiallisissa romaaneissa Kylmien kyytimies ja Surmanpelto tarkastellaan oloja vankileirillä, vihollisen kohtelua ja sodan väistämätöntä satoa eli haavoittumista ja kuolemaa. Vankileirikuvauskaan ei käsittele kesän 1918 punavankileirejä vaan harvemmin kuvattua venäläissotilaiden internointia.

Rahjan veljeksistä ja vankileirin komendantti von Kraemeristä Tuuri rakentaa fiktiiviset muotokuvat, joiden taustalla on eri lähteistä kerätty aineisto. Eino Rahjan henkilökuvassa Tuuri kirjoittaa jossain määrin yleistä käsitystä vastaan, mutta ei silti anna täysin siloteltua kuvaa äkkipikaiseksi leimatusta punapäälliköstä. Dokumentaaristen teosten kritiikeissä kiinnitettiin enemmän huomiota henkilökuviin, sen sijaan Kylmien kyytimiehen ja Surmanpellon arvioissa huomio kiinnittyi universaaleihin teemoihin, joskin tämä tapahtui päähenkilöiden Jussi Ketolan ja Pauli Kniivilän kautta, jotka näkivät vihollisessa itsensä kaltaisen ihmisen. Humaanisuus, sodanvastaisuus ja perinteisen sankaruuden kyseenalaistaminen nostettiin esiin useissa arvioissa. Antti Tuurin tapa liikkua sodan marginaalisissa ilmiöissä lisää tietoamme ja ymmärrystämme tapahtumista. Hänen kykynsä käsitellä myös sodan nurjaa puolta ja teemoja, joista ei sankaritarinoita kirjoiteta, rikastaa kuvaamme sisällissodasta ja sen ihmiskohtaloista.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka tutkii sodan representaatioita 2000-luvun historiallisessa romaanissa Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaineessa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Kohdeteokset

Tuuri, Antti. Suuri asejuna Pietarista. Kustannus HD, Loimaa 2006 (= SAP)

Tuuri, Antti. Kylmien kyytimies. Otava, Helsinki 2007. (= KK)

Tuuri, Antti. Surmanpelto. Otava, Helsinki 2008. (=S)

Tuuri, Antti. Suuri viljajuna Siperiasta. Kustannus HD, Loimaa 2009. (= SVS)

Tuuri, Antti. Tammikuu 18. Otava, Helsinki 2017. (= T)

Tutkimuskirjallisuus

Aamun kirja. Haastateltavana Antti Tuuri. [TV-ohjelma] Toimittajat: Nadja Nowak ja Seppo Puttonen. Yle TV1. 4.12.2007. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/25/antti-tuurin-kylmien-kyytimies-pasifistinen-tarina-vuoden-1918-sodasta. [Viitattu 19.1.2018]

Aristoteles. Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava, Helsinki 1967/1982.

Erll, Astrid. Memory in Culture. Translated by Sara B. Young. Palgrave Macmillan, New York 2011.

Hosiaisluoma, Yrjö. Kirjallisuuden sanakirja. WSOY, Helsinki 2003.

Huomenta Suomi. Haastateltavina Antti Tuuri ja Ilkka Vanne. [TV-ohjelma] MTV3, 26.1.2018.

Hyvärinen, Juuso. Suuri viljajuna Siperiasta. Tavanomaisia tarinoita tavallisen miehen tavanomaisesta maailmasta. 2.10.2009. URL: http://hyvarinen.blogspot.fi/2009/10/suuri-viljajuna-siperiasta-tanaan-ei.html. [Viitattu 10.1.2018]

Ihonen, Markku. Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930-1940-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran

Toimituksia 573. SKS, Helsinki 1992.

Inhimillinen tekijä. Pimeämpi historia. [TV-ohjelma] Keskustelemassa Anneli Kanto, Hanneriina Moisseinen ja Teemu Keskisarja. Inhimillinen tekijä. Yle TV1. 15.2.2017. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/02/13/inhimillinen-tekija-pimeampi-historia. [Viitattu 10.1.2018]

Jatkosodan rivit kirjailijan silmin. Haastateltavana Antti Tuuri. [Radio-ohjelma] Toimittaja Jukka Kuosmanen. – Yle. Kirjakerho. 12.9.2014. URL: https://areena.yle.fi/1-2335987. [Viitattu 10.1.2018]

Karonen, Vesa. Tuuri kulkee rutiinilla Siperiassa. Helsingin Sanomat 18.10.2009.

Keskisarja, Teemu. Viipuri 1918. Siltala, Helsinki 2013.

Kemppainen, Ilona. Sankaripoikia ja nuoren kansakunnan kasvukipuja. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2/2009.

Korhonen, Jussi. Sisällissota pasifistin silmin. Uusi Suomi 9.11.2007.

Korhonen, Kuisma. Kulttuurinen muisti ja kirjallisuus. Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.) Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, Tampere 2016, 237-269.

Koskela, Lasse. Niin murenee sodan komeus. Parnasso 5/2008, 62-63.

Kulmala, Markku. Leninin lahjapyssyjä tuomassa. Ilkka 2006. Julkaistu myös Kustannus HD:n sivuilla. URL: http://www.kustannushd.fi/kirjailijat-tuuri-lehtijuttuja.htm. [Viitattu 10.1.2018]

Kuosmanen, Ilkka: Pohjanmaan mies punikkien asialla. Etelä-Suomen Sanomat 2006. Julkaistu myös Kustannus HD:n sivuilla. URL: http://www.kustannushd.fi/kirjailijat-tuuri-lehtijuttuja.htm. [Viitattu 10.1.2018]

Leppänen, Veli-Pekka. Kapinalliset kiväärit. Helsingin Sanomat 5.11.2007.

Lyytikäinen, Pirjo. How to Forge a Victory out of a Defeat. Uses of War in Finnish Nation Building. Teoksessa Isabel Capeloa Gil & Adriana Martins (eds.) Plots of War. Modern Narratives of Conflict. Culture & Conflict 2. De Gruyter, Berlin/Boston 2012, 139-156.

Majander, Antti. Näin punaiset saivat aseensa. Helsingin Sanomat 28.9.2006.

Majander, Antti. Venäläisistä tehtiin Nykaapissa ryssiä. Helsingin Sanomat 23.9.2008.

Majander, Antti. Pohjanmaa 1918. Ei ollut tarkoitus ryhtyä ampumaan omia. Helsingin Sanomat 13.8.2017.

McHale, Brian. Postmodernist Fiction. Methuen, London 1987.

Mitä Suomi lukee? Kirjakauppaliitto. URL: https://kirjakauppaliitto.fi/kirja-ala-suomessa/mita-suomi-lukee/. [Viitattu 24.1.2018]

Muilu, Heikki. Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa. Atena, Jyväskylä 2010.

Nummi, Jyrki. Sodasta ja ihmisestä. Antti Tuurin Talvisodan yksinäisyys. Teoksessa Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.) Kiviaholinna. Suomalainen romaani. Avain, Helsinki 2013, 261-285.

Puumala, Anne. Antti Tuuri kirjoittaa romaania tammisunnuntaista 1918. Ilkka 26.4.2017. URL: https://www.ilkka.fi/uutiset/kulttuuri/antti-tuuri-kirjoittaa-romaania-tammisunnuntaista-1918-1.2275277. [Viitattu 24.1.2018]

Sankaripoikia II. Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Toinen kirja. Elsa Hästesko (toim.). Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1918.

Sankaripoikia III. Vapaussodassamme kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Kolmas kirja. Elsa Hästesko (toim.). Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1919.

Sipilä, Juhani. ”Niin kuin ison kirjan miehet ennen vanhaan”. Raamattu Antti Tuurin siirtolaisromaanien intertekstinä. Teoksessa Hannes Sihvo & Jyrki Nummi (toim.) Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaunis tarina ja Jumalan keksintö. Toinen korjattu painos. Yliopistopaino, Helsinki 2002a, 254-272.

Sipilä, Juhani. Maa luja, taivas korkia. Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja. Otava, Helsinki 2002b.

Soikkeli, Markku. Antti Tuuri kuvaa romaanissaan sisällissodan alkutahteja Ylistarossa tammikuussa 1918. Aamulehti 7.9.2017.

Tarkka, Pekka. Pyhä Fransiskus Tampereella. Antti Tuuri katsoo vihan ja koston aikaa historian yläpuolelta. Helsingin Sanomat 18.9.2007.

Topelius, Z. Välskärin kertomuksia. Ensimmäinen osa. Suom. Juhani Aho. WSOY, Porvoo 1998/1895.

Tuuri, Antti: Antti Tuuri. Teoksessa Ritva Haavikko (toim.) Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. WSOY: Porvoo 1991, 286-316.

Tuuri, Antti. Kirjailijan kynästä. Tammikuu 18. Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 1.11.2017. URL: https://www.kaupunkiuutiset.com/uutiset/279057-tammikuu-18. [Viitattu 10.1.2018]

Waarala, Hannu. Antti Tuuri – Surmanpelto. Savon Sanomat 11.9.2008.

Vainikkala, Marja-Riitta. Sisällissota alkaa Etelä-Pohjanmaalla. Kaleva 16.10.2017.

Vares, Vesa. Älymystö ja historiatietoisuuden heikkous. Kanava 4-5/2008, 410-415.

Westerlund, Lars. Tehkää mitä pirua haluatte nälkälakon johtajille. Uudenkaarlepyyn vankileirin satakunta venäläissurmaa. Teoksessa Lars Westerlund (toim.) Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914-22. Osa 2.2. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja. 3/2004. Valtioneuvoston kanslia: Helsinki, 21-50. URL: http://www.finrosforum.fi/wp-content/uploads/2009/03/venalaissurmat.pdf. [Viitattu 10.1.2018]

Wilhelmsson, Putte. Tovereita ja vihollisia. Turun Sanomat 14.9.2008.

Virtanen, Arto. Requiem tuntemattomille sotilaille. Parnasso 6/2007, 54-55.

Ylikangas, Heikki. Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. Toinen painos. WSOY, Porvoo 1993.

Åhman, H. J. W. Ainutlaatuinen viljanhakumatka Siperiaan v. 1918. Veturimies 4/1948, 116-118.

Ånes, Markus. Poikkeuksellinen näkökulma, suorastaan säädytöntä – Antti Tuuri katsoo sisällissotaa valkoisten silmin. Suomen Kuvalehti 9.9.2017.

 

1. Kuosmanen 2006. [↩]
2. Ks. esim. Majander 2006; Soikkeli 2017. [↩]
3. Brian McHalen (1987, 87-88) mukaan klassisen historiallisen romaanin kuvaama maailma ei saa olla ristiriidassa historiankirjoituksen välittämän tiedon kanssa. Kuvaus ei saa sisältää anakronismeja ja sen on vastattava loogisesti ja fyysisesti tuntemaamme todellisuutta. Kirjailija on vapaa käyttämään mielikuvitustaan niillä alueilla, joista viralliset dokumentit vaikenevat. [↩]
4. Hosiaisluoma 2003, 161. [↩]
5. Sarjaa (Rukajärven tiellä, 1990, Rukajärven aika, 1991, Rukajärven linja, 1992) varten haastateltiin yli viittäsataa Rukajärven suunnalla mukana ollutta miestä ja naista. Tuuri 1991, 311. [↩]
6. Tuuri 1991; Virtanen 2007. [↩]
7. Hyvärinen 2.10.2009. [↩]
8. Korhonen 2016, 237; Erll 2011: 14-16, 28-31. [↩]
9. Erll 2011, 33, 155. [↩]
10. Esimerkiksi juttu Tammikuu 18 -romaanin kirjoittamisesta julkaistiin lehdissä noin puoli vuotta ennen kirjan ilmestymistä. Puumala 26.4.2017. [↩]
11. Mitä Suomi lukee? Ks. syyskuu ja marraskuu 2017. [↩]
12. SAP, 35. [↩]
13. SAP, 33. [↩]
14. SAP, 118. [↩]
15. Ylikangas 1993, 273. Keskisarja 2013, ks. esim. 204, 264, 287. [↩]
16. Suinulan Markkulan talon tapahtumista ks. esim. Ylikangas 1993, 33-36. [↩]
17. SAP, 153. [↩]
18. SAP, 193. [↩]
19. Ylikangas 1993, 35, 152, 368-369. [↩]
20. SAP, 75-76. [↩]
21. Keskisarja 2013, 111-114. [↩]
22. Leppänen 5.11.2007. Helsingin Sanomat on julkaissut osasta Tuurin romaaneja toisen arvion pokkariversion ilmestyessä. [↩]
23. Majander 28.9.2006. Rahjasta sankarihahmona ks. myös Kuosmanen 2006. [↩]
24. Kuosmanen 2006. [↩]
25. SVS, 7. [↩]
26. Karonen 18.10.2009. [↩]
27. SVS, 63. [↩]
28. SVS, 97. [↩]
29. Åhman 1948, 116-118. [↩]
30. SVS, 14-15. [↩]
31. Lyytikäinen 2012, 141. [↩]
32. Keskisarja 2013, 29. [↩]
33. SVS, 172. [↩]
34. SAP, 183. [↩]
35. SAP, 202. [↩]
36. Kulmala 2006. [↩]
37. Sipilä 2002b. [↩]
38. Huomenta Suomi. Haastateltavina Antti Tuuri ja Ilkka Vanne 26.1.2018. [↩]
39. Markku Soikkeli puhuu arviossaan vakavahenkisestä farssista. Soikkeli 7.9.2017. [↩]
40. T, 33. [↩]
41. T, 42. [↩]
42. Kynnysteksti eli parateksti tarkoittaa varsinaista tekstiä ympäröiviä otsikoita, esipuhetta, viitteitä jne. Parateksteihin voidaan lukea myös teokseen liittyvät arvostelut, haastattelut, käsikirjoitukset yms. Hosiaisluoma 2003, 684-685. Myös takakansiteksti luetaan kynnysteksteihin, mutta on epävarmaa, onko Tammikuu 18 -romaanin takakansiteksti Tuurin vai kustantajan kynästä. [↩]
43. Ks. esim. Vainikkala 16.10.2017. [↩]
44. Majander 13.8.2017. [↩]
45. T, 185-186. [↩]
46. Tuuri 1.11.2017. [↩]
47. Ks. esim. Vares 2008, 411-412. [↩]
48. Ånäs 9.9.2017; ks. myös Majander 13.8.2017. [↩]
49. KK, 23. [↩]
50. Korhonen 9.11.2007; Aamun kirja: Haastateltavana Antti Tuuri. 4.12.2007. [↩]
51. Virtanen 2007, 55; Aamun kirja: Haastateltavana Antti Tuuri. 4.12.2007. [↩]
52. KK, 202. [↩]
53. KK, 35. [↩]
54. KK, 188. [↩]
55. KK, 159; ks. myös 174, 175, 278. [↩]
56. Tuuri 1991, 304. [↩]
57. KK, 153. [↩]
58. Sipilä 2002a, 262. [↩]
59. KK, 88. [↩]
60. Keskisarja 2013, 319. [↩]
61. T, 73. [↩]
62. KK, 247. [↩]
63. Tarkka 18.9.2007. Ks. myös Virtanen 2007. Arto Virtanen nostaa esiin sekä Proklin kohtalon että koiran ”sankaruuden”. Suomessa on kirjoitettu eläinten sotahistoriaa toisen maailmansodan ajalta, esimerkiksi suomenhevosesta, mutta ei juuri lainkaan sisällissodasta. Kaunokirjallisuudessa tuodaan jonkin verran esiin eläinkohtaloita, esimerkiksi hevosten pakko-otot ja karjan hoitamatta jääminen. [↩]
64. KK, 29, 61, 184. [↩]
65. Ylikangas 1993, 489-490. Pekka Tarkka mainitsee arviossaan Tuurin edeltäjänä Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -teoksen, joka ”yhdistää tutkimusta ja fiktiota”. Huomautus on mielenkiintoinen, sillä moni nykykirjailija viittaa Ylikankaan teokseen, jossa tämä tutkimustiedon ohessa siteeraa aikalaisten muisteluksia tapahtumista. Tuurin lisäksi voisi mainita Anneli Kannon ja Pirjo Tuomisen. Onko lähteenä Ylikankaan teos vai hänen siteeraamansa arkistomateriaali, on eri asia, mutta tällä tavalla jotkut tarinat kertautuvat ja jatkavat elämää. Tässä ei ole mahdollista analysoida syvemmin, mitkä tarinat ja miksi. [↩]
66. KK, 216. [↩]
67. KK, 164-165. [↩]
68. Jatkosodan rivit kirjailijan silmin. Haastateltavana Antti Tuuri 12.9.2014. [↩]
69. Westerlundin Suomen sotasurmat -projektissa toimittama kolmiosainen Venäläissurmat Suomessa 1914-22 valottaa venäläissotilaiden kohtaloita ennen ja jälkeen sisällissodan. Lähteinä hänellä ovat olleet suojeluskunnan pöytäkirjat, Erik Birckin kirjoittama Uudenkaarlepyyn historia vuodelta 1988 ja muut aiemmat tutkimukset. Westerlund 2004, 21-50. Kaksi vuotta Tuurin romaanin jälkeen ilmestyneessä teoksessaan Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (2010) Heikki Muilu kyseenalaistaa jossain määrin Lars Westerlundin kuvauksen. Lähteet ovat kutakuinkin samat, mutta johtopäätökset eriävät: Kaupunkiin tuotiin paljon elintarvikkeita, eivätkä ne voineet joutua muualle kuin vankileirin asukkaille. Vankien uhkaus ryhtyä nälkälakkoon oli heidän joukossaan olleiden bolsevikkien yritys järjestää joukkopako. Vankien vaatimus annosten lisäämisestä ja ”[r]uokajätteiden joukosta makupaloja etsiskelevä yksittäinen vanki” synnyttivät kaupunkilaisten keskuudessa mielikuvan siitä, että vankeja pidettiin nälässä. Muilu 2010, 119-142. [↩]
70. Kemppainen 2009. Teossarjassa on sadankymmenen alle 21-vuotiaan nuorukaisen tarina. Kirjoittajina ovat muun muassa Ilmari Kianto, Urho Kekkonen ja Anni Swan. Useissa henkilökuvissa on käytetty dialogia, ja kolmannen osan esipuheessa Hästesko viittaakin kertomuksiin novelleina. [↩]
71. S, 196. [↩]
72. Nummi 2013, 267-268. [↩]
73. Westerlund 2004, 26, 30. [↩]
74. S, 6. [↩]
75. S, 138. [↩]
76. S, 206. [↩]
77. Kemppainen 2009. Joissakin kertomuksissa kirjoittaja viittaa vain yleisesti Vänrikki Stålin tarinoihin sen ajan nuorten esikuvina, esim. Sankaripoikia III, 10. Toisissa mainitaan tietty henkilö tai viitataan epäsuorasti johonkin hahmoon. Yksi tällainen hahmo on 15-vuotiaana sankarikuoleman kärsinyt Wilhelm von Schwerin, joka esiintyy useampia kertoja. Ks. esim. Sankaripoikia II, 191 ja Sankaripoikia III, 4, 95. [↩]
78. S, 132. [↩]
79. S, 17. [↩]
80. S, 133. [↩]
81. S, 154-155. [↩]
82. S, 134. [↩]
83. Westerlund 2004, 31-33. [↩]
84. Klassisen historiallisen romaanin rajoituksista ks. McHale 1987, 87-88. Ks. myös alaviite 3. [↩]
85. Topelius 1998, 598-599. [↩]
86. Aristoteles 1982, 31-32. [↩]
87. Ihonen 1992, 34. [↩]
88. S, 177-178; Westerlund 2004, 35. Westerlundin lähteinä ovat Vapaussodan arkisto ja Sota-arkisto. Tuuri toistaa kirjelmän sanasta sanaa vain muutaman sanan kirjoitusasua muuttaen. [↩]
89. S, 197-198. [↩]
90. S, 199-200. [↩]
91. Waarala 11.9.2008; Majander 23.9.2008. [↩]
92. Majander 23.9.2008. [↩]
93. S, 75. [↩]
94. Wilhelmsson 14.9.2008. Myös Westerlund (2004, 48) viittaa tutkimuksessaan siihen mahdollisuuteen, että vangeilta haluttiin riistää aloitekyky antamalla heidän nähdä nälkää. [↩]
95. Koskela 2008. [↩]
96. Kemppainen 2010. [↩]