FL Risto Reunan poliittisen historian väitöskirja ”’Ei tullutkaan vallankumousta’ – sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Äärivasemmiston kesäkuun 1946 offensiivi ja metallityöväen työpaikkavastarinta” tarkastettiin 23.2.2018 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Pauli Kettunen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Vesa Vares (Turun yliopisto).
Nuoret ikäluokat joutuivat sodissamme koville sekä rintamalla että koti-Suomessa, jossa 15-16 -vuotiasta, ellei hän ollut koulussa, pidettiin aikuisena. Tästä lähtökohdasta määritän kokemuksellisen sotasukupolven, jolla oli pitkä ajallinen varjonsa. Patriarkaaliset ikärajat rikkoutuivat, ikäkäsitykset ehdollistuivat ja samassa saumassa syntyi valtiollinen nuorisopolitiikka. Sen piirissä pohdittiin tällöin jo, että koululaitos olisi avattu Ruotsin tapaan oppilaiden yhteiskunnalliselle toiminnalle. Ikäsuhteiden murros keskittyi sosiaaliseen ikään, ikävaiheeseen, jolloin ihminen tiedostaa yhteiskunnan ja kansalaisuuden. Näkyvin täysivaltaisuutta koskenut törmäys tapahtui eduskunnassa, jossa ns. asevelisosialisteista erottui häirikköryhmä. Tuoreina kansanedustajina he ärsyttivät vanhaparlamentaarikot vasemmalta oikealle. Sodat jouduttivat sukupolvijaksotuksellisen historian tarkastelua, Suomessa pitkällä viipeellä. Kun maailmansodan voittajavalloissa sotasukupolvea juhlittiin kultaisena sukupolvena, Suomessa se vaiettiin. Kaappi avautui vasta 1980-luvulla Jeja-Pekka Roosin ja Erik Allardtin tutkimuksissa. Niissä kokemusperäisellä muistitiedolla oli keskeinen merkitys.
Erotan yhteiskunnallisiksi sukupolviksi vuoden 1918 kahtiajakautuneen viha-, 1930-luvun lama- sekä vuosien 1939-45 suuren sotasukupolven. Se ei ollut yhtenäinen blokki, vaan elämänkokemuksellisesti kaksi erilaista ikäpolvikiinteytymää. Ne pilkkoutuivat rintamajoukkoihin, kotirintamatyöntekijöihin ja kolmanneksi niihin, jotka kotiutettiin kesken töihin ja joilla oli myös rintamamiesstatus.
Sodanjälkeinen uusi työsukupolvi kiinteytyi lähinnä niistä 140-150 tuhannesta jatkosotaan lähetetystä nuoresta, jotka aikuistuivat sotavuosina. Kotiuduttuaan he olivat vailla ammattia, elämä vasta edessä ja oli aloitettava alusta. Toinen sodanjälkeinen jälleenrakentajapolvi olivat vuosina 1927-34 syntyneet sota-ajan nuoret. Varsinainen kapinamieli kumpusi kuitenkin vanhoista työntekijäikäluokista, ikääntyneistä sodasta palaajista sekä vuoden 1918 punakaartilaisista. He vaativat perinpohjaista hyvitystä, olivat lakkoherkkiä ja kiihkoilivat kumouksen puolesta vaatien, että työväenliike olisi julistanut vuoden 1917 suurlakon kaltaisen yleislakon. Nuorista jäi seurailijoita. Heidän oli vaiettava työpaikoilla ja he tulivat myös sotasyyllistetyiksi venäläisten ampumisesta sodassa sotilasjohdon välttyessä syytteiltä. Syyllistämisen varjo laskeutui nuorten veteraanien ylle. Psykologinen tekijä, joka tutkimuksilta on jäänyt huomaamatta.
Sodissa kansa kuulutettiin tehokkaasti koolle. 16 prosenttia väestöstä, yli puoli miljoonaa toisilleen vierasta ihmistä asui vuosikaudet metsissä vieraalla maaperällä. Toinen puoli kansaa ponnisteli kotirintamalla, jolloin varsinkin asetyöntekijöiden ja rintamamiesten kesken syntyi jännite, joka sotaonnen käännyttyä 1943 nosti metallityöntekijöiden profiilia. Heillä oli tavaraa ja tavaroita ja maaseudun tilallisilla vielä elintarvikkeita, joilla oli välitöntä vaihtoarvoa. Nuoret kotiutujat olivat tyhjätaskuja, monilla ei kotiakaan, elleivät palanneet kotitiloilleen, joilla riitti tekemätöntä työtä ja oli tilaa käsitellä sotakokemuksensa.
Sota prässäsi väestön yhteiskunnalliseen ojennukseen, jossa se organisoitui alas asti. Ase- ja sotakorvausteollisuuden metallityöntekijöistä korottui työväestön teollinen eturyhmä samalla, kun yhteiskunnasta syveni funktionaalinen työnjakoyhteiskunta. Oli pärjätty, miten taidettu, mikä sodan jälkeen tarjosi liittoutuneiden tarkkailijoille ihmettelyn aiheen. Miten oli voitu sotia ilman uudenaikaisen aseteknologian vaatimaa väkevän rikkihapon tuotantoa tai kaupungit säilyä vähäisillä vaurioilla verrattuna sorakasoina olleisiin Keski-Euroopan kaupunkeihin. Neuvostoliitto ja Englanti ymmärsivät, että edullisin tapa hyödyntää voittoa oli tehdä Suomesta kauppa- ja talouspoliittinen kolonia.
Ohitan tässä valtioelämän kalenterin. Maa oli vuosina 44-48 yhä poliisivaltio ja kansalaisoikeudet kalvakka kuvajainen. Eikä ollut yksi tai kaksi helsinkiläistä, jotka uskoivat todellisen hallituksen istuvan hotelli Tornissa. Äärivasemmisto kiisti lisäksi, että maa oli ollut demokratia. Uuden demokratian airut SKDL-SKP tähtäsi siirtymiseen kansandemokratiaan, jossa kommunisteilla lopulta olisi puolueylivalta.
Äärivasemmistosta tuli äkkiä valtionhoitajapuolue J. K. Paasikiven kolmen suuren puolueen hallituksessa. SKP teki ja oli tekemättä vallankumousta. Neuvostojohto jätti vastaamatta sen johdon tiedusteluihin maan liittämisestä neuvostokansoihin. Ja itse kenraalieversti Andrei Danov torjui sisäministeri Yrjö Leinon esityksen, jolla olisi kertarysäyksellä puhdistettu vanha virkakunta. Sen asemasta opastettu SKP:n johto ryhtyi kaavailemaan Tšekkoslovakian kansallisen rintaman kaltaisen taloudellisen blokin rakentamista, johon olisi istutettu myös työnantajat. Samalla puoluejohto torjui säännönmukaisesti työläisten torikokousten esitykset yleislakon julistamisesta. Kaikki tämä on tuttua, mutta ei ole olemassa kollektiivista selitystä sille, miksi työväestö ei syttynyt kansandemokratialle.
Kansandemokratian muuntokaavassa ensimmäinen tehtävä oli avata sosiaalidemokratian solmu hajottamalla sos.dem. puolue ja kääntämällä se oppositionsa avulla itäohjaukseen ja neuvottelemaan yhtymisestä SKDL:ään. Suunnitelma karahti odottamatta kiville väylällä, jossa sellaisia ei uskottu enää olevan, ensin kesällä 1945 Metalliliitossa, joka säilyi poikkeuksellisesti sodanaikaisen johtonsa käsissä, ja loppukeväällä 1946 SAK:ssa, jonka määräysvalta jäi saavuttamatta. Tappiosuma kasvoi, kun SKP:n samassa yhteydessä toimeenpanema offensiivi julkishallinnon virkamiesten puhdistamisesta epäonnistui. Tämä ”Suureksi demokraattiseksi käänteeksi” ristitty offensiivi sisälsi piilosuunnitelman erottaa sos.dem. kenttäväki asevelijohtonsa alta ja harpata askel kohti kansandemokratiaa. Tästä suunnitelmasta SKP:n johdossa sovittiin talvella 1946.
Jo kesäkuussa 1946 ”Tšekkoslovakian tie” oli kuitenkin pakenemassa rakentajiensa jalkojen alta. SKP menetti tällöin oman käden kautta 30.5.1946 pidettäväksi määrätyn SAK:n ensimmäisen sodanjälkeisen edustajakokouksen, joka olisi ollut kommunistienemmistöinen. Vastoin ammattiyhdistystoveriensa kantaa SKP:n pääsihteeri Ville Pessi päätti tällöin peruuttaa kokouksen ja siirsi sen seuraavalle määrävuodelle. Syy oli megaluokkaa. Voitto piti hetkellisesti unohtaa ja keskittyä kolmen viikon päässä odottaneeseen SDP:n puoluekokoukseen ilman, että työväen keskuudessa syntyisi yhtenäisyyttä heikentäviä riitaisuuksia, joiden seurauksena sos.dem. puolueoppositio menettäisi ulko- ja sisäpoliittiset valttinsa.
Tulemme ydinkohtaan; missä määrin kansandemokratia estyi luonnollista kautta elämän normalisoitumisella ja missä määrin patoamalla aktiivisesti kommunismin nousu. Järjestysvaltaa käsittelevissä historioissa sisäisille vallanotoille ei ole nähty edellytyksiä. Aivan varmoja emme silti voi olla, sillä loppukesällä 1945 isojen kaupunkien käymistila tarjosi tilaisuuden aidolle kansannousulle ja eskaloitumiselle väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Ne vain eivät sopineet Neuvostoliiton suurvaltalaskelmiin eivätkä etenkään Stalinille.
SDP:n ja SAK:n yhteinen ammattiyhdistysjaosto oli alkupuolella vuotta 1946 tietoinen äärivasemmiston kaksijakoisuudesta, SKP:n rynnäkkö- eli barrikadilinjasta, jota veti virkavapaalla ollut poliisijohtaja Aimo Aaltonen, sekä toisaalta kuusislaisten vallankumousstrategiasta, jota johti pääsihteeri Ville Pessi. Selvää näyttöä siitä, että SDP:n ammattiyhdistysjaosto olisi tällöin vielä asettanut linjat vastakkain, ei lähteistä löydy. On silti nähtävissä, että jotkut sen tekivät havaitessaan äärivasemmiston rakoilun. Ja ainoa kykenevä kiila siihen oli juuri SDP:n ammattiyhdistysjaoston metalliliittolainen johto. Tilanne oli houkutteleva, koska Moskovan moitteiden rasittama SKP polkaisi ylimitoitetun ulkoparlamentaarisen hyökkäyksen, jolla se piiritti eduskuntaa ja painosti hallitusta erottamaan ”kykenemättömät, virkavaltaiset ja fasistiset” virkamiehet. Offensiivista on jäänyt huomaamatta, että erotetut virkamiehet oli määrä korvata uudelle demokratialle myötämielisillä viranhaltijoilla. Tämän läpimurron jälkeen viikkoa myöhemmin kokoontuneessa SDP:n puoluekokouksessa oppositiolle olisi ollut tarjolla kanki vääntää asevelijohto sivuun ja avata kommunisteille väylä vaikuttaa sos.dem. puolueen päätöksiin.
Välitön sodanjälkeinen reaktiokausi ohitettiin alkukesällä 1946, jolloin täystyöllisyys oli saavutettu ja metalliteollisuuden ammattityövoiman pulaa paikattiin uuden työsukupolven koulutetuilla. Nämä perheellistyivät suurena avioliittojen hyökynä kiinnittyen paikoilleen työelämään. Konepajoilla puoluetoiminnaksi yltynyt äärivasemmiston komentelu häiritsi heitä kyllääntymiseen asti ja pani etsimään ulospääsyä. Siihen sosiaalidemokraattien kilpaileva työpaikkatoiminta tuli kuin tilauksesta. Äärivasemmistolle suotuisa ja poliisi- ja työpaikkaylivalta kääntyi sen jälkeen vastaiseksi. SKP:n johto kuitenkin uskoi vasemmistolaistumisen jatkuvan ja niissä merkeissä Hertta Kuusinen lähetti isälleen Moskovaan syntymäpäiväonnittelun, jossa lupasi lahjoittaa tälle Suomesta kansandemokratian.
Summa summarum, metalliteollisuuden uusista työntekijöistä nousi äärivasemmistolle ylittämätön este edetä valtaan. Vastoinkäymisten suma laukaisi vastarinnan työpaikoilla ja johti SKP:n puoluelinjat ristiin. Sopimushakuinen ja voittava ammattiyhdistyslinja söi tilaa äärivasemmistolta, samalla kun se jousti SAK:n hakeutumista pohjoismaisille reformistisille linjoille. Kommunistit valtasi neuvottomuus; kuinka tukea ja samanaikaisesti hävittää valtiokapitalismi. SKP kyllä vahvistui kohisten puolueena ja kasvatti ulkotyöväen, niin rakennus-, kuljetus- ja kuin metsäteollisuuden työntekijöiden kannatustaan mutta menetti kannatustaan metallityöväessä. Suurin selittävä tekijä oli metalliteollisuuden sisäinen työkulttuuri, vaativa koulutusvaihe, ammattityövoiman heikko korvattavuus sekä sotavuosien ns. patruunasopimukset.