FM Seija Johnsonin etnologian väitöskirja ”I den folkliga modedräktens fotspår. Bondekvinnors välstånd, ställning och modemedvetenhet i Gamlakarleby socken 1740 – 1800” tarkastettiin 9.3.2018 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi yliopistonlehtori, FT, dosentti Pia Olsson (Helsingin yliopisto) ja kustoksena oli professori Outi Fingerroos (Jyväskylän yliopisto). Teos on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7368-1
Maria Laiberg dog i Nedervetil by år 1767. Hennes man, kyrkomålaren Johan Backman hade dött två år tidigare men det äkta parets gemensamma bouppteckning upprättades först efter hustruns död. På 1700-talet skrevs en bouppteckning på landsbygden alltid av en sockenskrivare, länsman eller någon annan skrivkunnig man. I Nedervetil borde det i detta fall ha varit länsman Johan Carlenius men bouppteckningen upprättades av handelsman och vågskrivare Jacob Engmark. Barnens rätt bevakades av Nedervetil församlings Sacellan Herr Magister Anders Chydenius och Styrman Johan Kort från Gamlakarleby stad. Johan Backman var en skolad kyrkomålare och hans referensgrupp i 1700-talets ståndssamhälle var hantverkare men det som väckte min uppmärksamhet var Maria Laibergs klädförteckning som innehåller från de övriga bondekvinnornas klädförteckningar avvikande klädesplagg och tygsorter.
Hennes klädförteckning börjar med en ras de sicile -mössa, två fasonerade mössband, en armosins huva och fortsätter bl. a. med en liten ryssdamastskofta, en satinkjol och ett randigt bastförkläde. Hela dräkten kunde bestå av klädesplagg som var sydda av importerade tyger.
Maria Laiberg behövde också vardags- och vinterkläder så bland de 26 plagg som antecknades i hennes klädförteckning finns en hemvävd, randig kalminkskjol, ett gammalt randigt lärftsförkläde, en grön damastpäls och en röd kamlotts karpus. Orsaken till att jag ville utforska Maria Laibergs och hennes samtida bondekvinnors välstånd, ställning och modemedvetenhet i Gamlakarleby socken på 1700-talets senare hälft var två föremål som var mycket sällsynta ännu under Maria Laibergs tid, d.v.s. hennes solfjäder och regnkappa.
En annan utgångspunkt för min forskning har varit bygdedräkter: revitaliserade 1700- och 1800-tals allmogedräkter. För att bättre kunna identifiera mig med de kvinnor som har burit de ursprungliga allmogedräkterna valde jag att göra en mikrohistorisk studie utgående från bondekvinnors bouppteckningar. Mitt syfte är att öka kunskapen om äganderättens betydelse, österbottniska bondekvinnors ekonomiska, samhälleliga och sociala ställning samt deras klädsel och modemedvetenhet på 1700-talet. Min studie är en del av den klädforskning som försiggår just nu i Norden.
Olen valinnut tutkimukseeni mikrohistoriallisen näkökulman. Se edellyttää, mutta myös mahdollistaa sen, että tutkimukseni keskiössä on koko ajan Maria Laiberg sekä yksilönä että yhtenä 64 muun naisen joukossa. Mikrohistoriallinen näkökulma mahdollistaa sen, että voin mainita tutkimani henkilöt nimeltä ja lähteiden tulkinta on tärkeämpää kuin lähteiden monimuotoisuus ja määrä. 1700-luvun asiakirjoja eli kirkonkirjoja ja perukirjoja olen lähestynyt yhä uudelleen toistuvan lähiluvun ja tutkimusaineistolle esittämieni kysymysten avulla.
Tutkimukseni osoittaa, että Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaiset olivat vakavaraisia vaikka he eivät olleet erityisen varakkaita. Talonpoikaisnaisten varallisuuteen, joka tässä tutkimuksessa on laskettu irtaimesta omaisuudesta, kuuluivat hopeaesineet ja rahat, hevoset ja karja sekä heidän vaateomaisuutensa. Monessa tapauksessa naisen perintöosa, joko isän tai äidin jälkeen, saattoi olla naisen kuollessa vielä elossa olevan vanhemman tai vainajan vanhimman veljen hallussa. Talonpoikaisnaisten sosiaalinen asema 1700-luvun sääty-yhteiskunnassa oli pitkälti määritelty sekä vuoden 1686 kirkkolaissa että vuonna 1734 säädetyssä Ruotsin valtakunnan laissa. Talonpoikaisnaisten oikeudet periä omaisuutta, omistaa ja hallita maaomaisuutta oli rajoitettu laissa, joten talonpoikaisnaisen sosiaalinen asema oli riippuvainen hänen miehensä asemasta talonpoikien keskuudessa. Kirkon penkkijärjestys, joka määräsi Kokkolan kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun asukkaiden istumajärjestyksen seurakunnassa, korosti myös heidän yhteiskunnallista asemaansa.
Itselleni tärkeintä tässä tutkimuksessa oli määrittää Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaisten muotitietoisuus ja pukeutumisen tapa. Sen perusteella, että olen muodostanut Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaisten perukirjojen vaateluetteloista kokonaiskuvan heidän pukeutumisestaan ja verrannut sitä Kokkolan kaupungin porvarisrouvien vaateluetteloihin, olen voinut määrittää talonpoikaisnaisten käyttämän kaksiosaisen röijypuvun kansanomaiseksi muotipuvuksi. Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaiset seurasivat muotia ja loivat sitä myös itse siinä määrin kuin se oli ylellisyysasetusten rajoitusten vuoksi mahdollista.
Min studie kan betecknas som grundforskning eftersom det finns ingen motsvarande studie om bondekvinnor i Gamlakarleby socken som jag kunde bygga min studie på. En ny forskning om1700- och 1800-talens allmogekläder och det folkliga modet påbörjades i slutet av 1900-talet och i början av 2000-talet. Jon Fredrik Skauges (2005) studie om klädskick i Orkdal fögderi och Trondheim stad, Bjørn Sverre Hol Haugens (2009) studie om bondekvinnors huvudbonader från Hedmarken samt om klädskicket i Romerike, norr om Oslo, har varit belysande. Enligt dessa norska forskare var det vanligaste allmogeplagget både till vardag och fest en tvådelad tröjdräkt vars tröja var av ylle eller silke. Enligt överflödsförordningarna var det egentligen förbjudet av bondbefolkningen att använda silke utom i halsdukar och mössor, men i undantagsfall, enligt Haugen, var det möjligt att skaffa sig en tröja av silke. Bjørn Sverre Hol Haugen framhäver, att den modernaste var en tröjdräkt där kjolen och tröjan var sydda av samma tyg. Haugen ser ingen skillnad i kvinnornas och männens sätt att klä sig. Husbönderna var lika modemedvetna i sina åtsittande byxor, sidenvästar och rockar som var prydda med band och knypplade dekorationer. (Haugen 2009, 331, 335).
Talonpojat olivat Ruotsin valtakunnassa näennäisesti yhtenäinen luokka, mutta tutkimukseni osoittaa, että Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaiset erottuivat muotitietoisuutensa ja uudistusmyönteisyytensä ansiosta pukeutumisessaan samalla tapaa kuin talonpoikaisnaiset sekä Ruotsissa että Norjassa jos heillä oli mahdollisuus omien toimiensa avulla olla osana muodin luomisen prosessia. Naisten vaateomaisuus ei kuitenkaan ollut suoraan verrannollinen tilan varallisuuteen, sillä myös heikommassa taloudellisessa tilanteessa olevalla emännällä saattoi olla huomattava vaateomaisuus. Vaatteet olivat myös se jäämistön osa, joka oli mahdollista jakaa, myös alaikäisten perillisten kesken. Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaisten perukirjojen vaateluettelot osoittavat, että tämän alueen talonpoikaisnaisten pukeutuminen liittyy laajempaan pohjoismaiseen pukeutumisperinteeseen, jossa myös muodin osuus oli merkittävä.
Jag har studerat 1700-talets värld, bondekvinnors ekonomiska förhållanden, deras sociala ställning i ståndssamhället, tolkat bondekvinnornas vardagsliv och deras modemedvetenhet. Men hur kan vi förstå den gångna tidens fenomen i dagens värld? Borde vi förstå den gångna tidens fenomen i dagens värld? Som etnolog kan jag utforska aktuella företeelser eller fenomen men jag har valt att studera den bakgrund som mitt yrke som hemslöjdslärare och forskare har grundat sig på. Inom mina tidigare studier har jag lärt mig många gamla handarbetstekniker men det faktum att många av dem hörde till en gången tid med en svag anknytning till dagens värld var förbryllande. Ett av de gångna tidens fenomen som var avgörande för mina fortsatta studier är bygdedräkter, revitaliserade allmogedräkter, deras tillverkning och användning. Bygdedräkternas förebilder, bondbefolkningens festdräkter från 1700- och 1800-talen, är från tiden före industrialiseringen och de är präglade av bygden men inte av tiden. I dag vet vi att den beskrivning av bygdedräkter som fastställer att bygdedräkterna är präglade av bygden men inte av tiden har kanske ansetts som en myt men kan nu betraktas som en sorts vanföreställning. Ett mångsidigare och grundligare forskningssätt har gjort det möjligt att beakta att dessa kläder kunde vara präglade av tiden. En datering av allmogekläder har tidigare bedömts svår t.o.m. meningslös. Nu kan man närma den ur en ny synvinkel. Berit Eldvik, som har katalogiserat 25 000 klädesplagg i Nordiska museets samlingar, kunde se hur kläderna bildade ett tidsbestämt mönster och hur det möjliggjorde att se hur landsbygdens människor klätt sig och hur de ständigt varit påverkade av omvärlden och stått i dialog med dräktmodet på olika sätt (Eldvik 2014, 9).
Olen tutkimuksessani ottanut kantaa myös alueen kansallispukuihin. Tehtyäni työtä käsiyön opettajana, perehtymällä 1700-luvun ompelun ja kudonnan saloihin, osallistumalla kansallispukujen suunnittelu- ja tarkistusprosessiin olen yhä enemmän tullut tietoiseksi siitä, että ymmärtääksemme näiden pukujen nostamista tähän päivään ja uuteen käyttötarkoitukseensa on meidän myös oltava tietoisia siitä millaiset lähtökohdat pukujen alkuperäisillä kantajilla on ollut. Tällaisen kansanperinteeseen kuuluvan puvun ei kuitenkaan tulisi olla niin pyhä, että sen paikka on vaatekaapin uumenissa. Myös se, että kansallispukujen osat ovat saaneet nyt 2000-luvulla oman uuden ns. tuunatun elämän, on mielenkiintoinen ilmiö vaikka kokonaisuudesta ei tingittäisikään.
Tutkimukseni kattaa ajallisesti vain 1700-luvun jälkipuoliskon. Kokkolan kaupungin porvaristo vaurastui purjemerenkululla, laivojen, tervan, puutavaran ja naulojen viennillä ja se mahdollisti pääasiassa suolan, mutta myös kahvin, teen, sokerin, tupakan, hedelmien, mausteiden, väriaineiden ja posliiniesineiden tuonnin. Tuontia edustivat myös naisten vaateluetteloissa esiintyvät tehdasvalmisteiset kankaat, vaikka Kokkolan satama ei ollut kankaiden tuontisatama.
Kokkolan porvarisrouvien vaateluettelot edustavat sitä alati uusiutuvaa Euroopan hoveista johdettua muodin monikerroksisuutta, josta kokkolalaiset porvarisrouvat olivat hyvin tietoisia ja jonka he olivat omaksuneet pukeutumiseensa. Tutkimustulosteni perusteella pukututkimusta voidaan Kokkolan pitäjän alueella tehdä jatkossa uudesta, laajemmasta näkökulmasta ja kansainvälisiä tutkimuksia hyödyntäen.
Nyt kun on varmistunut, että Kokkolan pitäjän talonpoikaisnaisten ja porvarisrouvien pukeutuminen ei ollut paikkakunnan perinteisiin sidottua vaan heidän pukeutumiseensa vaikuttivat kunkin aikakauden muodin erityispiirteet, olisi syytä tutkia miten naisten pukeutuminen muuttui 1800-luvulla. Kokkolan purjemerenkulku hiipui puisten laivojen väistyttyä, Krimin sota ylsi myös Kokkolaan ja sotaa seurannut lama-aika sekä sääty-yhteiskunnan hajoaminen vaikuttivat myös naisten pukeutumiseen. Toisaalta siihen vaikuttivat myös 1800-luvulla tapahtunut teollistuminen ja naisen aseman kehitys. Euroopassa 1700-luvun puolessa välissä alkanut kulutusvallankumous ylsi vähitellen myös Suomeen, talonpoikaisnaisen perinteinen rooli tuottajasta ja perinteisestä kuluttajasta muuttui yhä enenevässä määrin modernin kuluttajan rooliksi.
Tutkimukseni lähtökohtia olivat talonpoikaisnaisten arkielämä, naisten mahdollisuudet selvitä 1700-luvun yhteiskunnassa ja heidän pukeutumistapansa määrittäminen. Tutkimusprosessini kestäessä on 1700-lukua tutkittu uusista näkökulmista ja erityisesti pohjoismaisessa pukututkimuksessa on kansanomaisen muotipuvun käsite jo hyväksytty. Se, että Kokkolan pitäjän ja erityisesti Kokkolan kaupungin porvarisrouvat olivat muotitietoisia ei ollut ainoastaan paikallinen ilmiö vaan osa valistusaikaan kuuluvaa sivistämisprosessia, joka alkoi jo 1600-luvulla jatkuen yhä vilkkaampana 1700- ja 1800-luvuilla. Kokkolan pitäjässä ei rajoituttu vain vastaanottamaan uusia ajatuksia muualta maailmasta vaan pyrittiin myös aktiivisesti osallistumaan yhteiskuntaa uudistaviin keskusteluihin. Ensin Alavetelin ja myöhemmin Kokkolan kirkkoherrana toimineen Anders Chydeniuksen kauaskantoisen työn jälkiä voi seurata myös tutkimusaineistostani, joskus näennäisesti pienissä kirkonkirjojen tai perukirjojen merkinnöissä, joskus pitempinä pöytäkirjamerkintöinä, mutta aina seurakuntalaisistaan huolehtivana pappina ja valtiomiehenä.