2018/3
Monipuolista Suomi-kuvaa eilen ja tänään
Referee-artikkelit

Kivikauden kuvia – Kaukaisimman menneisyyden representaatiot Suomi-kuvaa rakentamassa

Liisa Kunnas-Pusa

Johdanto

Menneisyyden kuvittaminen ja kertomuksellistaminen on aina ollut yksi keinoista luoda, ylläpitää ja vahvistaa mielikuvia Suomesta ja suomalaisista. Menneisyyttä esittävä kuvasto ja menneestä kerrotut tarinat sisältävät monenlaisia historiallisia kerrostumia ja painolasteja. Sekä menneisyyttä esittävät kuvat että tekstit kertovat usein enemmän valmistumisajankohdastaan kuin kuvaamastaan ajanjaksosta. 1800—1900-lukujen vaihteessa suomalaisissa menneisyyden visuaalisissa representaatioissa korostui rautakauden lopun kuvasto, ja usein kivikauden asemaa kansallisen menneisyyden rakentamisessa onkin pidetty vähäisenä1. Arkeologisten tulkintojen valtavirrassa kivikauden ”suomalaiset” olivat etnisyydeltään vieraita aina 1980-luvun alkuun saakka. Tästä huolimatta kivikautta ei kuitenkaan ole sivuutettu Suomen kansan menneisyyttä esiteltäessä.

Tarkastelen kivikauden elämää kuvailevia tekstejä ja kuvia sekä sitä, mitä näillä representaatioilla on haluttu kertoa Suomesta ja suomalaisista. Onko kivikausi osa ”Suomi-kuvaa”, ja voiko se edes olla sitä? Löytyykö kivikauden kuvauksista jotain myöhemmistä Suomi-stereotypioista tuttua, vai onko kivikausi saavuttamattoman kaukainen vieras maa? Olen valinnut aineistokseni neljä suurelle yleisölle suunnattua Suomen esihistoriaa käsittelevää teosta 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Lopuksi tarkastelen mahdollisimman tuoretta kuvaa suomalaisesta kivikaudesta, eli Kansallismuseon vuonna 2017 avattua uusittua esihistorian näyttelyä (artikkelin otsikkokuva). Kansallismuseon perusnäyttely on, tai ainakin pyrkii olemaan, uusinta tutkimusta edustava suomalaisen menneisyyden näyteikkuna. Artikkelissa käsiteltyjen teosten kivikausikuvaukset taas edustavat erilaisia kerrostumia Suomen kivikaudesta muodostuneessa kuvassa. Peilaamalla niitä näyttelyn antamaan kuvaan pyritään tarkastelemaan suomalaisille kivikausitulkinnoille ominaisia aikaa kestäneitä ideoita sekä muutosta ja jatkuvuutta suhtautumisessa kivikauden vierauteen.

Kivikautista keramiikkaa Kansallismuseon esihistorian näyttelyssä. Isot, sirpaleista kootut astiat havainnollistavat kivikauden materiaalista todellisuutta. Kuva: Liisa Kunnas-Pusa.

Tässä käsitellyt teokset2 on pyritty tarkoituksellisesti valitsemaan niin, että ne edustaisivat erilaisia näkökulmia kivikauteen nimenomaan suomalaisuuden kontekstissa. Teokset ovat eriaikaisia, vaikka ne karkeasti voidaankin niputtaa edustamaan kiivainta kansallisen menneisyyden rakentamisen aikaa. Teosten kirjoittamisen ja julkaisun taustalla ovat vaikuttaneet kirjoittajien erilaiset motivaatiot, ja ne ovat syntyneet ja eläneet erilaisten aikalaiskeskustelujen konteksteissa. J. R. Aspelinin Suomen asukkaat pakanuuden aikana (1885) on esihistorian yleisesitys ja sellaisena pioneerityö Suomessa. Zachris Topeliuksen Maamme kirja (1878/1915/1944) edustaa oppikirjanakin käytettynä ehkä eniten tietoista kansanvalistustyötä ja kansallisen menneisyyden rakentamista. Eri painosten ja sisällön uudistamisen myötä teos on myös alkanut elää omaa elämäänsä Topeliuksen alkuperäisen idean jatkumona. Sakari Pälsin Kulttuurikuvia kivikaudelta (1916) on tarkoitettu nimenomaan popularisoimaan kivikaudesta saatuja tutkimustuloksia ja se asettuu oman aikansa kansainväliseen arkeologisen ja etnografisen tutkimuksen ja viihteellisen popularisoinnin perinteeseen. Aarno Karimon Kumpujen yöstä (1929—1932/1983) on kansallistunteen läpitunkema mutta selvimmin kaunokirjallinen teos. Teosten analysoinnissa kivikautta käsittelevät osuudet on luettu tarkkaillen mainintoja suomalaisuudesta ja etnisyydestä kivikauden kuvauksissa ja kirjoittajan näkökulmaa kivikauden ajalliseen ja kulttuuriseen etäisyyteen sekä sitä, miten nämä heijastuvat kivikauden tulkinnassa ja kivikautta esittävissä kuvissa3.

Menneisyyden representaatioiden joukossa kivikauden kuvasto ja tarinat ovat erityisen mielenkiintoisia juuri siitä syystä, että kivikausi ajallisesti kaukaisena ja kulttuurisesti vieraan tuntuisena saattaa tarjota lähihistoriaa paremman temmellyskentän nykyhetken poliittisten ja ideologisten virtausten projisointiin, myös tiedostamattomasti. Suurelle yleisölle suunnatuissa esityksissä ajallisen etäisyyden tuottamaa tunnetta kivikauden vieraudesta on usein pyritty loiventamaan tunteisiin vetoavan, nykyajasta tuttuja asioita toistavan kuvaston ja samaistuttavia kosketuspintoja tarjoavan kertomuksellistamisen avulla. Arkeologiassa menneisyyden ja narratiivien4 välistä suhdetta ei ole kuitenkaan tutkimuksessa käsitelty ollenkaan samassa määrin kuin historian tieteenalalla. Esihistoriallisen ajan arkeologia käsittelee yleensä niin kaukaista menneisyyttä, etteivät yksittäiset ihmiset tule tutkimusmateriaalissa esiin kirjallisten lähteiden tavoin. Lisäksi käsiteltävät ajanjaksot ovat usein niin paljon ihmisikää pidempiä, että niitä on helpompi lähestyä luonnontieteellisellä tutkimusotteella. Ehkä näistä syistä menneisyyden kertomuksellistaminen tuntuu olevan yleisempää, ja ehkä hyväksytympää, historiankirjoituksessa kuin arkeologiassa.

Narratiivit auttavat kuitenkin kaukaisimmankin menneisyyden käsittelyssä, koska niiden kautta muuten vaikeasti käsitettävä menneisyys ja ajallisuus tulevat ymmärrettäviksi.5 Esimerkiksi Fernand Braudelin mukaan historian kertomuksellisuus antaa menneisyyden tapahtumille merkityksen sen sijaan, että ne olisivat vain hajanaisia, yksittäisiä tapahtumia.6 Ainakin välitettäessä tietoa suurelle yleisölle esihistorian kertomuksellistamista käytetäänkin juuri menneisyyden elävöittämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen vuoksi, vaikkakaan se ei suinkaan ole ainoa tapa jäsentää menneisyyttä ja kertoa siitä. Visualisaatiot ja narratiivit ovat entistäkin tärkeämpiä menneisyyden popularisoinnin välineitä nykyajan maailmassa, jossa pysäyttävät kuvat ja tunteisiin vetoavat tarinat ovat niin yksityisen kuin julkisenkin viestinnän ydinaluetta.

Artikkelin aluksi käsittelen arkeologian representaatioiden7 teoriaa Stephanie Moserin tutkimusten pohjalta. Taustaksi esittelen myös aiempaa Suomessa tehtyä tutkimusta esihistorian representoinnista ja sen merkityksestä suomalaisuudelle. Tarkoitukseni ei ole lähtökohtaisesti olettaa, että menneisyyden kuvaaminen tietynlaisena syntyisi aina tietoisesta ideologisesti motivoituneesta pyrkimyksestä, vaan kuvailun taustalla vaikuttavat usein tiedostamatta erilaiset ajattelun ja symboliikan kerrostumat.

Representaatioiden arkeologia purkaa esihistorian kuvastoa

Kun esihistorian ja kivikauden käsitteet alkoivat muodostua 1800-luvun alun länsi- ja pohjoiseurooppalaisessa tiedemaailmassa ja tulivat vähitellen osaksi ihmisen menneisyyden aikajanaa, niihin sulautui paljon merkityssisältöä aiemmasta kaukaisinta menneisyyttä koskeneesta kielenkäytöstä. Idea kaukaisimmasta menneisyydestä oli olemassa, koska ihmiset olivat aina olleet kiinnostuneita alkuperästään ja toisista ihmisistä, mutta nykymuotoisten tieteellisten käsitteiden muodostuminen edellytti luonnontieteiden kehityksen mahdollistamaa ymmärrystä maapallon ja ihmiskunnan paljon aiemmin tunnettua pidemmästä historiasta Myös jo olemassa olevaa kuvasymboliikkaa alettiin liittää uusiin käsitteisiin. Kun tieteellinen käsitys esihistoriasta muodostui, sen visualisointiin oli jo valmiina oma, vuosisatojen ajan kehittynyt kuvakielensä ja symboliikkansa.8 Stephanie Moserin mukaan tämä menneisyyttä ja varsinkin kivikautta esittävä kuvasto on osa antiikin teksteistä alkanutta jatkumoa, jonka ”kuvallinen sanasto” (engl. visual vocabulary) muodostaa kokonaisen ikonografisen perinteen. Klassisen, keskiaikaisen, renessanssin ja antikvaarisen perinteen kautta kumuloitunut symbolijärjestelmä luo meille tutun kuvan kivikauden elämästä.9 Representaatioita toistetaan ja niistä muodostuu ikoneja, joissa yhteen kuvaan tai kuvassa esiintyvään symboliin on tiivistetty olennainen tieto. Representaatiot toimivat ideoiden ja käsitteiden symboleina, jotka merkkijärjestelmän tunteva katsoja ymmärtää välittömästi kaikkine konnotaatioineen.10

Jo antiikin ajan kuvat Herakleesta nuijineen ja eläimentaljoineen ja esitykset barbaarikansoista, jättiläisistä, kentaureista ja amatsoneista sisältävät samoja attribuutteja kuin nykyisetkin kivikauden representaatiot.11 Kivikauden esittämisen kuvakieleen on vaikuttanut myös Raamatun tapahtumia esittävien kuvien symboliikka. Esimerkiksi kuvat, jotka esittävät Aatamin ja Eevan raadantaa Paratiisista karkotuksen jälkeen, ovat vaikuttaneet myöhempiin kivikauden elämän ankaruutta ja taistelua luonnonvoimien kanssa kuvaaviin esityksiin.12 Keskiajan heraldiikassa esiintyvä villimies-hahmo taas on suoraan vaikuttanut populaarikulttuurissa sitkeästi elävään luolamies-kuvastoon.13

Moser jakaa arkeologiset representaatiot tiedeyhteisölle suunnattuihin menneisyyden kuvallisiin esityksiin ja suurelle yleisölle suunnattuihin esityksiin, joihin sisältyvät muun muassa museonäyttelyt, populääritieteelliset kirjat ja artikkelit, koulujen oppikirjat, televisiodokumentit sekä arkeologista tietoa hyödyntävä fiktio. Varsinainen arkeologian representaatioiden tutkimus keskittyy tähän jälkimmäiseen, ei-arkeologiyleisölle suunnattuun materiaaliin.14 Moserin peräänkuuluttamassa representaatioiden tutkimuksessa arkeologian kuvaston symboleja ja ideoita tarkastellaan niiden historiallisessa kontekstissa. Tällainen visuaalinen analyysi lähestyy käsitehistoriallista metodia: tekstuaalisen aineiston ja käsitteiden tilalla ovat visuaaliset representaatiot ja niiden merkityssisällöt historiallisine painolasteineen.15

Moserin tutkima aineisto käsittää pääasiassa paleoliittisen kivikauden kuvauksia.16 Paleoliittisella kivikaudella tarkoitetaan ihmisen menneisyyden varhaisinta vaihetta, joka alkoi noin kolme miljoonaa vuotta sitten ensimmäisten työkalujen käyttöönotosta Afrikassa ja päättyi noin 11000 vuotta sitten viimeisimmän jääkauden päättyessä ja nykyisen geologisen ajanjakson, holoseenin, alkaessa. Paleoliittisen kivikauden maailma on ajallisen etäisyyden, valtavan aikajänteen ja nykyisestä poikkeavan luonnonympäristön vuoksi hyvin vieraan tuntuinen, ja siksi visualisoinnit ovat olleet erittäin tärkeitä ajanjaksoa koskevan tutkimustiedon popularisoinnissa. Paleoliittista aikaa kansoittivat paitsi rinnakkain omien esi-isiemme kanssa elävät toiset ihmislajit, myös sittemmin sukupuuttoon kuolleet eläimet.

Suomessa viimeisin jääkausi tarjoaa kätevän historiallisen nollapisteen Suomen asuttamiselle, jolloin paleoliittista aikaa ei ole ja esihistorian käsittelyssä päästään vähän helpommalla.17 Arkeologien tai suuren yleisön ei tarvitse kohdata todellista, ”syvää” menneisyyttä, kuten niillä alueilla, joiden asutushistoriassa paleoliittinen kivikausi on mukana, esimerkiksi jo Keski-Euroopassa tai Brittein saarilla. Paleoliittista aikaa esittävä kuvakieli on kuitenkin soluttautunut koko kivikautta koskeviin käsityksiin ja symboliikkaan ja vaikuttaa siksi suomalaisiinkin käsityksiin.

Paleoliittista aikaa seuranneen myöhemmän kivikauden18 kuvastoon ja varsinkin arkielämää esittäviin visualisointeihin ovat eurooppalaisessa perinteessä vaikuttaneet suuresti eurooppalaisten kohtaamien alkuperäiskansojen kulttuurit tai ehkä oikeammin niiden Euroopassa tunnetut representaatiot. Amerikan mantereen alkuperäiskulttuureja esittävillä kuvilla ja kertomuksilla oli valtava merkitys Euroopan esihistorian ymmärtämiselle. Uuden maailman kulttuurit aiheuttivat 1700-luvulla varsinkin ranskankielisessä tiedemaailmassa paljon keskustelua kulttuurien synnystä yleensä ja eurooppalaisten omasta esihistoriasta.19 Alkuperäiskansojen elämäntavan kuvauksia käytettiin analogiana sille, miltä eurooppalaisten ihmisten esi-isien kulttuuri on näyttänyt, ja näitä vaikutteita on edelleen selvästi havaittavissa kivikauden representaatioissa.

Moserin mukaan varsinkin paleoliittisen kivikauden visualisoinnit nojaavat edelleen 1800-luvulla kehittyneisiin, aiempien vuosisatojen kuvakieleen pohjautuneisiin traditioihin.20 Nykyisissäkin visualisoinneissa toistuvat tietyt attribuutit, jotka tuntuvat ikään kuin kuuluvan asiaan, vaikkei niillä olisi itse asiassa mitään tieteellistä todellisuuspohjaa. Tällaisia attribuutteja ovat esimerkiksi nuijat aseina, asuminen luolissa, alastomuus tai vain vähäiset karkeasti eläinten taljoista valmistetut vaatteet ja apinamainen ulkomuoto. Kivikauden elämästä esitetään pääasiassa muutamaa peruskuva-aihetta, joita ovat muun muassa ihmisen ja pedon välinen taistelu, elämä luolassa tai leirissä sekä työkalujen valmistus.21

Siitä huolimatta, että jotkin Moserin paleoliittisen ajan kuvauksista tunnistamat stereotypiat eivät sellaisinaan esiinnykään suomalaisissa kivikauden kuvauksissa, myös niissä toistuvat tietyt asiat. Arkielämä kylässä ja työkalujen valmistus ovat suomalaisissakin kuvaesityksissä yleisiä aiheita. Ensin mainitussa aiheessa huomio kiinnittyy yhteisö- ja perhekuvaan, joka kivikauden representaatioissa yleensä muistuttaa aika tavalla 1900-luvun ideaalia heteroseksuaalista ydinperhettä. Kivikauden arkielämää esittävissä kuvauksissa myös työnjako on yleensä jyrkästi sukupuolittunut: työkalujen valmistus on ehdottomasti miesten työtä ja keramiikan valmistus naisten (kuva 2). Esimerkiksi Vesa-Pekka Herva on kiinnittänyt huomiota siihen, miten naisille biologisista syistä lankeavan lastenhoitovastuun vaikutusta elinpiiriin ja hoidettaviin tehtäviin on arkeologisissa tulkinnoissa liioiteltu ja miten etnografista vertailuaineistoa on usein tulkittu tarkoitushakuisesti tai liian suoraviivaisin analogioin.22

Naispuolinen kiviseppä Worthington George Smithin teoksessa Man, the primeval savage vuodelta 1894 (s. 263). Kivikauden sukupuoliroolit eivät välttämättä ole yksiselitteisen jyrkkiä vielä 1800-luvun kuvauksissa. Piirros: Worthington George Smith.

Minna Rönkä on käsitellyt pro gradussaan suomalaisten esihistorian näyttelyiden ihmiskuvaa ja sivuaa myös sukupuolten välisestä työnjaosta annettua kuvaa. Kaikkien esihistorian ajanjaksojen kohdalla kuvissa toistuu asetelma, jossa miehet ovat keskemmällä kuvaa ja naiset taka-alalla usein lähempänä asumuksia. Kivikaudesta kertovien tekstien kielenkäyttöön työnjako heijastuu usein siten, että kiviteknologian kohdalla korostetaan kivisepän ammattitaitoa ja osaamista mutta naisten valmistamaksi oletetun keramiikan kohdalla tekijöiden innovaatiokykyä tai taitoa ei korosteta.23

Kivikauden elämä kuvataan ehkä jyrkän sukupuolittuneena, mutta sosiaalista eriarvoisuutta tai yhteiskunnan kerrostuneisuutta taas ei yleensä esitetä olevan ollenkaan. Röngän tutkimissa esihistorian näyttelyiden teksteissä hierarkkinen, epätasa-arvoinen yhteisö liittyy aina vasta maatalouden myötä pronssi- ja rautakauteen. Viimeksi mainittujen kausien näyttelyteksteissä arvokkaiden esineiden kerrotaan kuuluneen rikkaille ja arvostetuille henkilöille. Kivikauden erikoiset, harvinaiset ja arvokkaatkin esineet sen sijaan tulkitaan vain kauppatavaraksi eikä merkiksi siitä, että jollain yhteisön jäsenellä olisi ollut statuksensa vuoksi enemmän kauniita tai arvokkaita esineitä kuin muilla.24

Luonnolla ja kivikaudella on representaatioissa erityinen suhde, joka Moserin mukaan juontaa juurensa jo antiikin kuvauksiin ihmisten alkuajoista ja toisaalta barbaarien ja mytologisten olentojen luontoyhteydestä vastakohtana sivistykselle ja kaupunkiasutukselle.25 Kivikauden ihmisten rinnastaminen nykyisiin ”luonnonkansoihin” korostaa tätä jakoa ”villiin” ja ”sivistyneeseen”. Nykyajan ihmiset länsimaisessa kulttuurissa hallitsevat ja muokkaavat luontoa, kun taas kivikauden elämä ja kulttuuri esitetään usein pikemminkin vapaa-ajan viettona luonnossa. Kuitenkin luonnonolojen ja ympäristön kuvataan myös hallitsevan kivikauden ihmisten elämää.26 Luontosidonnaisuuden ja varsinkin luontoharmonian korostaminen yhdistää käsityksiä kivikauden kulttuureista ja nykyisistä alkuperäiskansoista, vaikka todellisuudessa kaikki ihmisyhteisöt, myös metsästäjä-keräilijät, pyrkivät muokkaamaan ympäristöään. Kivikauden ihmisten ajallisen etäisyyden aiheuttama kaukaisuus rinnastuu alkuperäiskansojen maantieteellisen etäisyyden luomaan kaukaisuuteen ja eksoottisuuteen.27

Menneisyyden kuvasto ja Suomi-kuvan symbolit

Esihistorian ja kivikauden vieraus ja etäisyys saivat uusia merkityksiä 1800-luvun loppupuolella, kun arkeologian ja historian avulla alettiin rakentaa Euroopan kansallisia menneisyyksiä.28 Vaikka aluksi ajatus kirjallisten lähteiden ulottumattomissa menneisyydessä eläneistä tuntemattomista kansoista ja kulttuureista tuntui epämukavalta, 1800-luvun kuluessa idea alkoi tuntua tarpeelliselta. Kansallisvaltioiden menneisyyttä rakennettaessa halutut osuudet esihistoriasta pystyttiin sitomaan etnisesti ja kulttuurisesti samaan jatkumoon nykyhetken kanssa korostamalla historian ja esihistorian välistä jatkuvuutta ja osoittamalla tarinaan sopimattomat osat kulttuurievolutiivisen lähestymistavan mukaisesti karsiutuneiksi.29 Tällöin arkeologisiin representaatioihin tuli myös poliittinen ulottuvuus: positiiviseksi ja samaistuttavaksi tarkoitettujen visualisaatioiden tarkoitus ei ollut herättää yhteenkuuluvuuden tunnetta menneisyyden ihmisiin pelkästään yhteisen jaetun ihmisyyden vaan pikemminkin kansallisen jatkuvuuden pohjalta.

Derek Fewster on tutkinut 1800—1900-lukujen vaihteen nationalistisen ja kansallisromanttisen historiankirjoituksen suhdetta esihistoriaan ja osoittanut, miten rautakauden kuvastoa hyödynnettiin kansallisen yhtenäisyyden rakentamisessa. Fewster kiinnittää huomiota myös siihen, miten tietyt ”muinais-Suomen” visuaaliset representaatiot kehittyivät, tai kehitettiin, ehkä virheellisellekin todellisuuspohjalle ja miten ne levisivät siitä huolimatta yleiseen tietoisuuteen ja kummittelevat kuvakielessä vieläkin ”perinteisinä” muinaisen suomalaisuuden symboleina.30 Fewster nojaa tutkimuksessaan muun muassa Anthony D. Smithin ”kansallisten myyttien” teoriaan. Smithin mukaan tärkeänä kansallisen identiteetin rakennuspalikkana toimivat kansan yhteisestä menneisyydestä luodut myytit ja tarinat.31

Rautakauden loppuvaihe, juuri ennen ruotsalaisten tuloa, oli sopiva ajanjakso kansallisen menneisyyden huippukohdaksi ja Suomen kansan ideaaliseksi tilaksi. Se ei ollut liian kaukana teksteille rakentuneen perinteisen historiankirjoituksen reunojen ulkopuolella, mutta silti se oli juuri sopivasti omaleimainen, jotta sen kautta pystyttiin rakentamaan sekä kansallista yhtenäisyyttä että vastakkainasettelua naapurikansojen kanssa. Tässä mielessä Fewsterin kuvailema nationalistinen esihistorian käyttö on suoraa jatkumoa 1600—1700-lukujen historiankirjoitukselle, jossa pyrittiin ruotsalaisten esikuvien mukaan luomaan Suomellekin loistokas menneisyys muinaiskuninkaineen ja myöhemmin ruotsalaisten sorron yhteydessä tuhoutuneine lähteineen.32

Fewster esittää, että kivikauden oletettu etninen vieraus oli ratkaiseva seikka siinä, miksi kivikauden kuvasto ja representaatiot eivät tulleet osaksi kansallisen menneisyyden kertomusta, siis Suomi-kuvaa. 1900-luvun alun käsityksen mukaan kivikaudella Suomessa eläneet ihmiset eivät olleet suomalaisten suoria esi-isiä, joten heitä ei voinut nostaa muinaissankareiden asemaan.33 Nykyinen käsitys Suomen alueen kivikaudelle asti ulottuvasta asutusjatkuvuudesta hyväksyttiin laajasti vasta 1980-luvulla. Keskustelu nykyhetken suomalaisten juurista ja kivikauden suomalaisten etnisiteetistä puolestaan jatkuu edelleen, nyt uuden DNA-tutkimuksen tukemana.

Syy rautakauden korostumiseen Suomi-kuvan rakentamisessa löytyy ehkä sittenkin tahallisen kivikauden marginalisoinnin sijaan yksinkertaisesti lyhyemmästä ajallisesta etäisyydestä: rautakauden loppupuolen kulttuuri oli —tai sen voi helpommin nähdä olevan — lähempänä myöhempää suomalaista kulttuuria. Mitä pidemmälle ajassa kurkotetaan, sitä suuremmaksi kasvaa menneisyyden vieraus. Kivikauden kulttuureilla ei yleensäkään eurooppalaisessa traditiossa ole samanlaista roolia kansallisen identiteetin osana kuin kirjoitettua historiaa lähempänä olevilla ajanjaksoilla34.

Aspelinin ja Topeliuksen raa’at villit35 Suomi-kuvan ulkopuolisena alkunäytöksenä

Arkeologi J. R. Aspelinin Suomen asukkaat pakanuuden aikana vuodelta 1885 on esimerkki varhaisesta suurelle yleisölle suunnatusta Suomen esihistoriaa käsittelevästä kirjasta. Aspelinin tavoitteina on ollut muodostaa Suomelle samanlainen kokonaisesitys esihistoriallisesta ajasta kuin muissa Pohjoismaissa aiemmin julkaistut, tuoda suomalaisia arkeologisia löytöjä tunnetuiksi ja sovittaa suomalainen esihistoria osaksi samaa esihistorian todellisuutta, jota pohjoismaisten kollegoiden teoksissa jo oli rakennettu.36 Aspelin kertoo kivikauden olevan ensimmäinen ihmiskunnan tunnetuista sivistysasteista, jolloin ”ihminen oli jo oppinut kivestä teräaseita sepittämään”, vaikka metallit olivatkin vielä tuntemattomia.37 Kuten Salminenkin huomauttaa38, Aspelinin kivikautta käsittelevä osuus on hyvin teknologiapainotteinen. Lähes kaikki kuvat esittävät työkaluja ja vain muutamat kuvat muita esineitä. Varsinaisia kivikauden ihmistä tai elämää esitteleviä visuaalisia representaatioita ei nähdä.

Tekstissä kivikauden Suomea verrataan toistuvasti esimerkiksi Siperian alkuperäiskansoihin ja saamelaisiin; jälkimmäisten Aspelin esittääkin olevan kivikauden kulttuurin ja kansan jatkajia.39 Aspelinin tekstissä heijastuva käsitys menneisyyden ajanjaksoista poikkeaa nykyisestä. Hän esimerkiksi ajattelee kivikauden ja ylipäätään esihistoriallisen ajan Suomen alueella kestäneen paljon vähemmän aikaa kuin nykyään tiedetään ja olettaa, etteivät pronssi- ja rautakautiset kulttuurit yksinkertaisesti ehtineet kaikkialla Suomessa syrjäyttää kivikautista kulttuuria ja teknologiatasoa ennen kristinuskon saapumista ja esihistoriallisen ajan loppua.40

Aspelin erottaa esinemuotojen perusteella ”Suomenniemellä ainakin kaksi kivikauden maakuntaa”, joista toinen vastaa Lounais-Suomea ja toinen Itä- ja Pohjois-Suomea.41 Itä- ja Länsi-Suomen erottelu ei hänen näkemyksensä mukaan kuitenkaan ole niin jyrkkä kuin minä se toisinaan myöhemmässä tutkimuksessa esitetään42. Aspelinin tarkoitus ei myöskään ole tässä rakentaa nyky-Suomeen asti ulottuvaa kulttuurista vastakkainasettelua. Aspelinille kivikauden ihmiset eivät ole nykyisten suomalaisten esi-isiä, joten kivikautta ei käsitellä yhteydessä myöhäisempiin ajanjaksoihin ja näin se jää niitä epäpoliittisemmaksi. Kun ”oikeat suomalaiset” ilmestyvät näyttämölle Aspelinin käsityksen mukaan, ollaan jo historiallisten lähteiden piirissä. Kirjan myöhemmissä rautakauden kuvauksissa heijastuukin Aspelinin ajan Suomen geopoliittinen todellisuus, kuten myös kieliriitoihin kytkeytyvät sisäpoliittiset kiistat: esihistoriallisen ajan lopun suomalaiset kärsivät veronalaisina ”kehittyneempien naapuriensa ylivaltaa” mutta kuitenkin saavat Suomen alueella jalansijan niin, että aiempi ”germanilainen asutus” häviää ja ruotsalaiset siirtyvät pois tieltä.43

Kirjailija, toimittaja ja historioitsija Zachris Topeliuksen Maamme kirja ilmestyi ensimmäisen kerran ruotsiksi 1875 ja suomeksi 1876. Suomenkielisen version kieliasua korjattiin vuonna 1878, ja sen jälkeen sekä ruotsin- että suomenkielisestä versiosta on otettu useita painoksia. Tehdyt uudistukset ovat pääasiassa koskeneet kielen päivittämistä, mutta myös sisältöä on muutettu ja osuuksia poistettu ja lisätty. Suomenkielisen laitoksen suurimmat sisällölliset uudistukset on tehty vuosien 1915 ja 1944 painoksiin, jolloin on tarkoituksellisesti pyritty mukauttamaan sisältöä uusiin poliittisiin tilanteisiin44. Mari Hatavaran mukaan varhaisinta historiaa käsitteleviä osuuksia on muokattu vain kevyellä kädellä, verrattuna raskaasti uudistettuihin myöhempiä aikoja kuvaaviin teksteihin, varsinkin vuoden 1944 painoksessa. Keskeisin muokkauksen kohde on ollut suomalaisten suhde Ruotsiin ja Venäjään historian aikana.45

Kivikautta käsittelevä osuus on vain parin sivun mittainen, mutta siinäkin on eroavaisuuksia vuosien 1878, 1915 ja 1944 painoksissa.46 Vuoden 1915 painokseen on ilmestynyt mukaan maininta siitä, että kivikauden esineitä on kerätty Suomesta talteen ”monia tuhansia”, kun taas ensimmäisessä suomenkielisessä painoksessa vuodelta 1878 kerrotaan vain näiden maasta löytyneiden muinaisten työkalujen olleen myöhemmin käytössä taikakaluina47. Kivikautisten esineiden systemaattinen keruu tai tutkimus eivät olleet 1870-luvulla vielä varsinaisesti alkaneet, mutta kansanperinteen ukonvaajoina kivikautiset esineet olivat kyllä laajasti tunnettuja48. Kivikauden ajoituksen tarkennus on mukana vuoden 1915 painoksessa ja säilynyt samana vuonna 1944: vuoden 1878 version ”Jo ammoin, siihen aikaan, jota nimitetään kivikaudeksi” on muuttunut muotoon ”Jo ammoin, luultavasti muutamia tuhansia vuosia ennen meidän ajanlaskumme alkua”49.

Suurimmat muutokset ovat kuitenkin tapahtuneet itse kivikauden ihmisiä koskevassa osuudessa. Laitoksessa vuodelta 1878 todetaan yksinkertaisesti, ettei kukaan tiedä, ketkä ovat asuneet Suomessa kivikaudella, mutta oletettavasti ”ne lienevät olleet metsä-ihmisiä [— —] ja asuskelleet vuorten onkaloissa ja maakuopissa”. Tätä seuraava teksti kivikauden ihmisistä myöhempien tarinoiden jättiläisinä ja peikkoina on mukana vielä vuoden 1944 laitoksen tieteellisen osuuden jatkona lähes sellaisenaan.50 Vuoden 1915 painoksen maininnat kivikauden kansan ja kulttuurin kansainvälisistä yhteyksistä sekä Ruotsiin että Venäjälle on sitä vastoin poistettu viimeistään vuoden 1944 versiosta, jonka mukaan ”vajavaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän maassamme on näitä kiviaseita käyttänyt”. Tätä seuraa kuitenkin lyhyt esittely kampakeraamisesta kulttuuripiiristä ja myöhemmin saapuvasta ”keskieurooppalaisesta” sotakirveskansasta, joka kuitenkin sulautui alkuperäiseen väestöön.51.

Topeliukselle on selvää, että kivikauden ihmiset eivät ole olleet suomalaisia vaan jossain määrin epäinhimillisiä olentoja, ja tämä käsitys on säilytetty myöhemmissäkin painoksissa. Kivikautiset alkuasukkaat ovat sitten taistelleet myöhemmin maahan tulleiden ”varsinaisten suomalaisten”52 kanssa ja tulleet vähitellen ajetuksi erämaihin: ”Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten viimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä”. Vuoden 1878 versiossa arvellaan, että ehkä muinaisten metsäihmisten jälkeläisiä elää yhä, koska ”muutamissa maamme osissa tavataan vielä väkeä, joka ei ole ympärillä asuvan väen kaltaista ja jonka luonnossa vielä ilmaantuu muinais-ajan villiyttä”; painoksesta vuodelta 1915 tämä osuus on otettu kokonaan pois ja 1940-luvulla muuttunut suoraksi oletukseksi saamelaisista muinaisen kivikauden kansan jälkeläisinä.53 Etnisten suomalaisten kerrotaan vuosien 1878 ja 1915 painoksissa tulleen Suomeen Venäjältä, mutta vuoden 1944 painoksen mukaan ”Suomenlahden etelärannikolta”54.

Maamme kirjan sisältöä on siis selvästi uudistettu sopimaan paremmin muuttuviin poliittisiin tilanteisiin, ja muuttelu on ulottunut kivikauden Suomea koskeviin teksteihin asti55. Siinä missä vuonna 1915 on haluttu korostaa kivikauden ihmisten kansainvälisiä yhteyksiä, vuoteen 1944 mennessä keskiöön on noussut heidän vastarintansa sekä maahan vasarakirveskansan muodossa tunkeutuvia vieraita eurooppalaisia vaikutteita että myöhemmin saapuvia suomalaisia kohtaan. Kuva kivikaudesta myyttisenä ”metsäläisten” aikana on kuitenkin säilynyt ennallaan. Taustalla tuntuvasta poliittisesta painostavuudesta huolimatta 1940-luvun painoksen uudistamistyöryhmä56 on kuitenkin pyrkinyt ottamaan tekstiä muokatessaan huomioon myös uuden arkeologisen tutkimuksen.

Maamme kirjan kuvaesitys kivikauden elämästä sisältää monia kivikauden kuvituksessa yleisiä attribuutteja. Kuva esiintyy ensimmäisen kerran vuoden 1944 painoksessa. Piirros: Alf Danning.

Maamme kirjan kuvitusta lisättiin ja uudistettiin vuoden 1944 painokseen, jolloin mukaan tuli myös kivikauden Suomea esittävä kuva57 (kuva 3). Kuvatekstillä ”Kivikauden kansaa” varustetussa kuvassa alkeelliseen turkisasuun pukeutunut mies on kaatamassa puuta tomahawkin näköisellä kivikirveellä. Taustalla niin ikään yksinkertaisessa nahka-asussa nainen istuu hämmentämässä pataa nuotiolla. Naisen seurassa on myös alaston lapsi. Koko kuvaelma tapahtuu tyynen vesistön rannalla. Kuvassa nähdään useitakin kivikausikuvausten stereotypioita: Miehen turkisasun viimeistelemättömyyttä korostavat vyötäisille sidottu naru ja olalla näkyvä solmu, jotka havainnollistavat ompelutaidon kaltaisen sivistyksen merkkipaalun puutetta58. Miehen tekemä työ on aktiivista ja kuvan keskiössä mutta naisen työ passiivista ja taka-alalla. Puun kaataminen voidaan myös nähdä kivikauden representaatioille tyypillisenä luonnonvoimia vastaan kamppailemisena.

Topeliuksen jaottelussa esihistoria sisältyy osioon ”Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta”. Katolinen aika Suomessa siis rinnastuu epämääräiseen ja usvaiseen esihistorialliseen aikaan, varsinaisen historian alkaessa vasta reformaatiosta ja Kustaa Vaasasta. Tämä muistuttaa 1700-luvun teksteissä esiintyvää historiakäsitystä59. Varsinaisen Suomi-kuvan rakentaminen aloitetaan vasta myöhemmistä historian vaiheista, ja kivikausi jää taas alkunäytökseksi ennen ”varsinaisten suomalaisten” tarinan alkua. Maamme kirjan kuvaus kivikaudesta sisältää kuitenkin edelleen yllättävän paljon ”raakalaismaisuuden” konnotaatioita vielä 1940-luvun painoksessa60. Toisaalta jo Topeliuksen elinaikana esitettiin kivikaudesta monipuolisempia tulkintoja, mutta hän on halunnut eristää sen suomalaisesta menneisyydestä erilliseksi puolimyyttiseksi vuorenpeikkojen valtakunnaksi. Esimerkiksi Aspelin kehuu kivikauden teknologiaa ja taitoa tehdä kauniita esineitä, mutta Topelius ei tunnu oikein arvostavan sitäkään, vaikka hän myöntääkin joidenkin ”suurella huolella ja taidolla” valmistettujen esineiden olevan ”hyvinkin koreita”61.

Pälsin ”alkeelliset luonnonlapset” ympäristön ja sukupuolen armoilla

Arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsin Kulttuurikuvia kivikaudelta ilmestyi vuonna 1916 ja sisälsi myös melko runsaasti kuvitusta. Teos on suunnattu suurelle yleisölle, ja siinä kivikauden elämää Suomessa yritetään tuoda lähelle lukijaa antropologisella otteella. Kansallinen menneisyys ei ole Pälsillä niinkään tärkeässä osassa, vaan keskeistä on kivikauden elämän vertailu nykyaikaan ja kivikautisten kulttuurien jonkinasteinen universaali yhtenäisyys. Pälsi korostaa etnografisten analogioiden merkitystä menneisyyden kulttuurin rekonstruoinnissa ja ihmiskulttuurin yhtenäisyyttä kaikissa ajoissa ja paikoissa: ”Emme tänä päivänä tietäisi, mitä kapineita vanhat kivikirveet ovat olleet, elleivät meidän metalliset teräkalumme ja nykyajan villien kiviaseet selittäisi niiden tarkoitusta.”62

Myös Pälsin asennoitumisessa kivikauteen näkyy kulttuurien arvottaminen kehityksen eri asteille. Pälsi esittelee ”lappalaisten” alkeellista kulttuuria kontrastina oman aikansa suomalaiselle ja eurooppalaiselle kulttuurille. Tämä ilmenee muun muassa siten, että vaikka lappalaisetkin osaavat esittää musiikkia ja tehdä työkaluja, heiltä puuttuu toiminnasta korkeammille kulttuuriasteille ominainen järjestelmällinen suunnittelu. Jossain määrin sivistysaste on myös kiinni yhteiskuntaluokasta: Pälsin ”meikäläinen kansanmies” on ymmärtämykseltään ja maailmankatsomukseltaan lähellä luonnonkansoja.63 Kivikauden Suomi rinnastuu voimakkaasti yhä eläviin alkuperäiskansoihin myös kuvamateriaalissa. Esimerkiksi saviastian valmistamista havainnollistaa aikalaisvalokuva eteläamerikkalaisesta alkuperäiskansan jäsenestä valmistamassa keramiikkaa.64

Vastakkaisena kivikaudesta usein esitettyyn kuvaan sosiaalisesti kerrostumattomana yhteiskuntana Pälsi tulkitsee omien kaivaushavaintojensa perusteella Räisälän Pitkäjärven kodan kuuluneen ”suurelle herralle, mahtavalle heimoruhtinaalle, jolla oli hallussaan joukko kalliita meripihkahelmiä” ja muutakin ylellisyyttä.65 Useita kertoja pohtiessaan kivikauden ihmisten elinkeinoja tai asumuksia Pälsi etsii vertailumateriaalia muista pohjoisen pallonpuoliskon kansoista ja toteaa samanlaisten luonnonolojen eri aikoina ja eri paikoissa tuottavan samanlaisia kulttuuri-ilmiöitä66. Tässä ajattelussa Pälsi edustaa sekä vasta paljon myöhemmin 1960-luvulla yleistyvää prosessualistisen arkeologian tulkintaa kulttuurista pohjimmiltaan adaptaationa olosuhteisiin67 että 1700-luvulta periytyvää ympäristöteoriaa kansanluonteen kehittymisessä.68 Toisaalta Pälsi jakaa kansoja ”heikkoihin”, joiden onnettomuudet johtuvat ”heidän omasta saamattomuudestaan”, ja elinvoimaisiin ja edistyskykyisiin.69 Tällaiset kansat saattavat asua lähekkäinkin, joten ainakin osittain Pälsi ajattelee ihmisryhmissä olevan myös tarkemmin selittämättömiä synnynnäisiä eroja.

Pälsi käsittelee melko paljon sukupuolten välistä työnjakoa kivikaudella, jossa hän katsoo tavanomaiseen tapaan miehen hoitaneen suurriistan metsästyksen ja naisten tuoneen jokapäiväisen leivän pöytään kalastuksella ja keräilyllä: ”Nainen hankkii säännöllisellä, sitkeällä uurastuksella varsinaisen elatuksen, ruokkien itsensä, lapsensa ja hyvin suureksi osaksi miehensä. Mies puolestaan vuoroin laiskottelee, vuoroin heittäytyy suuriin ponnistuksiin…”70. Pälsille miehen ja naisen ero, ensin mainittu aktiivisena ja jälkimmäinen passiivisena toimijana, on ihmisille luonteenomainen ja samanlainen kaikissa ajoissa, paikoissa ja kulttuureissa.71 Kuitenkin Pälsi kuvaa sivistyskansojen ja luonnonkansojen välistä eroa toteamuksella, että ”luonnonlapsi karttaa säännöllistä uurastusta, mutta suosii aika ajoin tapahtuvaa ponnistelua”72, mikä vastaa Pälsin yleisesti miehiä kuvaavaa ilmaisua.

Pälsi ulottaa analogiansa sukupuolten välisestä epätasa-arvosta nykyaikaan, mikä on ehkä yksi tehokeino tuoda kivikauden Suomea lähemmäksi Pälsin elinajan Suomea. Automaattisen luonnonjärjestyksen kautta miehille kuuluu enemmän vapaa-aikaa ja huvituksia ja naisille enemmän työtä ja velvollisuuksia.73 Vaikka Pälsi suhtautuu miehiseen ylemmyydentuntoon ja itsekorostukseen huvittuneesti ja oikeuttaa sen miehisellä suojeluvaistolla naisia ja lapsia kohtaan, kiinnittyy nykylukijan huomio silti eräänlaiseen naisten sulkemiseen ulos ihmisyydestä ikään kuin omaksi lajikseen, joka on vain miehille ominaisten, ihmisyyteen kuuluvien heikkouksien ulottumattomissa.74

Pälsi toteaa kivikauden ihmisten etnisiteetistä: ”kun kysytään Laatokan kivikauden alueen asukkaiden kansallisuutta, tuntuu luonnollisimmalta vastata, että ne ovat olleet suomalaisia”. Lounais-Suomessa ja rannikolla hän ajattelee kuitenkin kivikaudellakin olleen germaanista, siis epäsuomalaista asutusta.75 Kivikauden suomalaiset eivät kuitenkaan Pälsin kirjassa nouse suurten kulttuurikansojen joukkoon, joskaan se ei ole heidän syynsä: ”Kivikauden aikaiset esi-isämme kuuluivat neoliittisen Euroopan alhaisimmalla kannalla olleisiin heimoihin. Heidän karut asumamaansa tekivät jo alusta alkaen kaiken sivistyksellisen nousun mahdottomaksi”.76

Karimon rauhaa rakastava kivikansa

Kirjailija ja taidemaalari Aarno Karimon77 Kumpujen yöstä on enemmänkin taiteilijan vapaudella tehty yritys kuvittaa ja elävöittää Suomen menneisyyttä kuin faktoihin perustuva historiankirja78. Mielikuvituksen käytöstä ja historiallista romaania muistuttavasta kerronnasta huolimatta Karimo pyrki kuitenkin hyödyntämään tekstien ja kuvien pohjana mahdollisimman paljon uutta tutkimusta, ja teoksen laatimisessa oli apuna useita arkeologeja ja historioitsijoita, esihistoriaa käsittelevissä osuuksissa arkeologit Julius Ailio, Sakari Pälsi ja Aarne Äyräpää (Europaeus).79 Kumpujen yöstä ilmestyi ensimmäisen kerran neliosaisena vuosina 1929—1932, myöhemmin kolmiosaisena 1953—1954 sekä 1958—1959 ja vuonna 1983 yhteen koottuna laitoksena80.

Karimon kuvauksessa elämän alusta Suomessa ja jääkauden päättymisestä on harkittua raamatullista luomisen ja vedenpaisumuksen symboliikkaa. Jään vetäydyttyä vesi laskee ja uusi maa kohoaa esiin. Suoraan Raamattua lainaten todetaan, että ”alussa maa oli vielä autio ja tyhjä”. Elämä saapuu ajopuun mukana tulevina kasvien siemeninä, ja kasvillisuuden jälkeen tulevat eläimet. Näin maa on valmis ihmiselle, joka saavuttuaan alkaa elää ”tuntemattomassa maassa, suuressa niemessä, jota vasta paljon myöhemmin, lukemattomien miespolvien synnyttyä, taisteltua elämäntaistelunsa ja siirryttyä ikuisuuteen, alettiin kutsua nimellä SUOMENMAA”.81

Karimon ”kivikansa” eli kampakeraamisen kulttuurin edustajat eivät ole etnisesti ”toisia” vaan ”jotakin suomensukuista alkukansaa”, minkä vielä korostetaan olevan faktatietoa: suomensukuisuuden ovat päätelleet ”tiedemiehet löydettyjen esineiden nojalla”82. Myös kuvissa kivikauden ihmisten ulkomuoto muistuttaa stereotyyppisiä suomalaisia.83 Kivikansa kuvataan positiivisessa valossa kauneutta ja rauhaa rakastavana luonnonkansana. Tutustuminen kivikauteen aloitetaan kuitenkin konfliktista: Rauhallisen, omissa oloissaan kylissään elelevän kivikansan ”elämä on tullut käännekohtaan”, kun meren takaa saapuu väkivaltaisia ja teknologisesti ylivoimaisia maahantunkeutujia. Nuorakeraamisen väestön saapuminen esitetään yöllisenä yllätyshyökkäyksenä kivikansan kylään. Tekstissä korostetaan, miten kivikansa joutuu puolustautumaan metsästysaseillaan, kun taas hyökkääjien vasarakirveet ovat nimenomaan sotaan tarkoitettuja. Hyökkääjät voittavat paitsi ylivertaisilla aseillaan myös järjestäytyneemmällä taktiikallaan. Vähitellen kirveskansa valloittaa koko Suomen rannikon ja sulautuu kivikansaan tuoden paljon uusia innovaatioita.84 Nuorakeraamikkojen, tai ”vasarakirveskansan”, kuvaaminen vierasmaalaisina, indoeurooppalaista kieli- ja kulttuuripiiriä edustavina hyökkääjinä vastassaan kampakeramiikan rauhanomaiset esisuomalaiset onkin kestävä narratiivi suomalaisen kivikauden kuvauksissa.85

”Kivikansan kylä” -kuvatekstillä varustetussa tunnetussa kuvassa86 miehet vaikuttavat olevan mukana keramiikan valmistuksessa, mikä on poikkeuksellista kivikauden representaatioille. Kuvassa on myös vanha nainen lapsi selässään. Kuvan keskiössä on ihmisten sijaan pikemminkin keramiikka, jonka kampaleimakoristelu on Karimolle tärkeä suomalaisuuden symboli kivikauden kontekstissa. Kuvan kivikauden kylä sijaitsee rantahietikolla, ja sen kodat ja kuvassa näkyvien ihmisten vaatetus tuovat mieleen Amerikan alkuperäiskansoja esittävät kuvaukset87.

Karimon kivikaudesta esittämä kuva poikkeaa monin tavoin tavanomaisista stereotypioista sekä yleisesti että suomalaisen kivikausitradition kannalta. Karimo ei esimerkiksi esitä kivikauden kulttuuria sen enempää poikkeuksellisessa harmoniassa luonnon kanssa kuin jatkuvassa taistelussakaan sen kanssa, vaan yksi tarinoista kertoo esimerkiksi kivikautisesta kaskiviljelystä. Karimon mukaan luonto alkaa asettaa ihmisille haasteita vasta pronssikaudella, kun ilmasto kylmenee. Huonojen olojen seurauksena maa onkin melkein autioitunut ”kivikansan” ja ”kirveskansan” jälkeläisistä siinä vaiheessa, kun varsinaiset ”Suomen heimot” eli nykyisten suomalaisten suorat esi-isät saapuvat. Tässäkin vaiheessa Karimo kuitenkin muistuttaa, että joidenkin tutkijoiden mukaan suomalaisten esi-isät ovat asuneet Suomen alueella kivikaudelta lähtien88.

Verrattuna Karimon kuvauksiin myöhemmistä ajanjaksoista kivikauden kuvaus tuntuu jotenkin jopa raikkaalta ja edistykselliseltä. Karimon oma kertojanääni tulee selvästi vahvemmaksi tarinan edetessä rautakaudelle ja siitä eteenpäin. Rautakauden kuvaukset ovatkin kestäneet paljon huonommin aikaa kuin kivikauden osuus, ja niissä on aistittavissa selvä 1930-luvun historiankirjoitukselle ominainen nationalistinen paatos. Rautakausi on selvästi ollut Karimolle henkilökohtaisesti kiinnostavampi ajanjakso, joten ehkä hän on kivikauden kohdalla pystynyt suhtautumaan aihepiiriin puolueettomammin ja ottamaan paremmin huomioon avustajina toimineiden arkeologien kommentit. Kaikki kyseiset arkeologit olivat kivikauden tutkijoita ja suomalaisen kivikauden arkeologian uranuurtajia, mikä saattaa osaltaan selittää teoksen monipuolista kivikausikuvaa. Julius Ailio kuului vieläpä niihin omana aikanaan harvinaisiin tutkijoihin, jotka kritisoivat teoriaa ”oikeiden suomalaisten” saapumisesta vasta rautakaudella89. Koska Karimon tarkoituksena oli kertoa nimenomaan Suomen kansan tarina, ajatus ”suomensukuisuuden” kivikaudelle ulottuvasta jatkuvuudesta on oletettavasti kiehtonut häntä.

Uudistettu suomalaisen kivikauden representaatio Kansallismuseossa

Kansallismuseon nykyinen esihistorian näyttely avautui yleisölle 1. huhtikuuta 2017 ja herätti paljon keskustelua suomalaisten arkeologien keskuudessa90. Uusi näyttely on rakennettu kronologisesti etenevän kerronnan sijaan temaattisille kokonaisuuksille, minkä koettiin hämärtävän ihmisten käsitystä esihistorian ajanjaksoista. Edellinen esihistorian näyttely avattiin vuonna 1995, ja myös silloin näyttelystä keskusteltiin paljon91.

Minna Rönkä on huomioinut, että esihistorian näyttelyiden kielenkäytössä kivikauden kohdalla käytetään usein ”me”-termiä niin, että saataisiin luotua yhteys näyttelykävijän ja kivikauden ”suomalaisen” välille. Tämä koskee kuitenkin yleensä vain mesoliittista kivikautta ja kampakeramiikkaa, kun taas nuorakeraamisen kulttuurin kohdalla käytetään ”he”-termiä.92 Vasarakirveskansa siis kuvataan Karimonkin esittämän narratiivin tapaan vieraina maahantunkeutujina eikä osana suomalaista identiteettiä. Uudessa esihistorian näyttelyssä on heti näyttelyn alussa kosketeltava vasarakirves, jonka yhteydessä olevassa tekstissä kirveen tekijää poikkeuksellisesti kutsutaan ”meidän esi-isäksemme” (kuva 4). Luultavasti vasarakirves on kuitenkin valittu kosketeltavaksi sen tunnistettavan ja mielenkiintoisen muodon perusteella, eikä tarkoitus ole tuoda kävijän mieleen nuorakeraamikkojen etnisyyttä koskevia keskusteluita.

Kosketeltava vasarakirves Kansallismuseon esihistorian näyttelyssä. Perinteisestä suomalaisen kivikauden kertomuksesta poiketen nuorakeraamiseen kulttuuripiiriin liittyvä esine esitetään ”esi-isämme” tekemäksi. Tätä etnistä tai geneettistä samaistuttavuutta tarjotaan kuitenkin vain suomenkielisessä tekstissä. Ruotsin- ja englanninkielisessä tekstissä esinettä ei yhdistetä suomalaisiin. Kuva: Liisa Kunnas-Pusa.

Kivikauden Suomi esitetään näyttelyssä varsin yhteisöllisenä ja homogeenisena eikä alueellisia tai mahdollisia kulttuurisia eroavaisuuksia nosteta esiin. Näyttelyn julkaistussa käsikirjoituksessa tosin korostetaan, että Suomen alueen kivikausi piti sisällään valtavan kulttuurisen monimuotoisuuden.93 Monikulttuurisuus ei kuitenkaan näyttäydy uhkana, eikä kivikauden yhteisöjen välisiä suhteita näyttelyssä kosketella sen enempää. Vielä edellisessä esihistorian näyttelyssä nuorakeraamisen kulttuurin potentiaalinen sotaisuus, vasarakirveet ”päälliköiden merkkeinä” sekä kampakeraamisen alkuperäisväestön ja nuorakeraamikkojen väliset jännitteet mainittiin ainoana esimerkkinä kivikauden sodankäynnistä. Nyt kivikauden elämän haasteeksi esitetään pelkästään luonnonolot ja ravinnon saanti, ja ”heimojen väliset kahinat” ilmestyvät kuvaan vasta rautakaudella. Kivikauden esittämiseen näyttelyissä liittyykin suomalaisissa representaatioissa aika yleisesti rauhanomaisuuden korostaminen, kun taas rautakaudelle tultaessa sodan, väkivallan ja aseiden läsnäolo korostuu.94 Näyttelyn käsikirjoituksessa tätä tematiikkaa käsitellään myös kivikautisten yhteisöjen kohdalla varsin runsaasti95, mutta harmillisesti se ei tule esiin näyttelyssä.

Kivikauden ”vierasmaalaisuutta” ei näyttelyssä oikeastaan pyritä häivyttämään, vaan oletettavasti harkittu lähestymistapa on korostaa sen erilaisuutta nykyaikaan nähden96. Ote kivikauteen on myös tästä syystä puolueettomuuteen pyrkivä ja antropologinen: näyttelyssä esitelty kivikauden elämä voisi lähes yhtä hyvin olla Amazonin alkuperäiskansojen kuin kivikauden ”suomalaisten”. Kivikauden maailmankuvaa pyritään kyllä avaamaan emotionaalisen ja moniaistillisen tulkinnan avulla97: esimerkiksi kivikautisen keramiikan kohdalla kerrotaan saven ja saventyöstön symbolisista ja maailmankuvaa muokkaavista ulottuvuuksista98.

Kansallismuseon verkkosivuilla uuden esihistorian perusnäyttelyn mainostetaan tarjoavan oivalluksen siitä, miten paljon yhteistä meillä on menneisyyden ihmisten kanssa.99. Itse näyttely on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin pelkistetty ja varsinkin kivikauden osuuksissa ihmistä, siis kivikauden ”suomalaista”, on vaikea tavoittaa. Jos arkeologiassa yksilö usein muutenkin hukkuu esinetyyppien, kulttuurien ja yhteisön alle100, kivikauden kohdalla vaara siihen on kaikkein suurin. Kivikauden elämän läheisyyttä luontoon ja riippuvaisuutta siitä korostetaan, mutta konkreettisia esimerkkejä vaikkapa talven pimeydestä selviämiseksi ei juurikaan ole. Kivikauden ruokakulttuuria havainnollistaisi ravintopyramidia paremmin jonkinlainen visualisointi nykypäivän ja kivikauden keskivertoaterioista. Ehkä kivikauden ”suomalainen” tulisi sittenkin lähemmäksi runsaammalla visuaalisten representaatioiden käytöllä, kuten juuri esimerkiksi asumusten, vaatteiden, valaistuksen tai ruuan havainnollistamisella, koska jaamme heidän kanssaan kuitenkin jossain määrin saman luonnonympäristön.

Ajallinen ja kulttuurinen etäisyys kivikauden kuvan haasteena ja ominaispiirteenä

”Kivikauden Suomi-kuva” on jo itsessään mahdoton käsite, koska kivikaudella ei ollut suomalaisia siten kuin me suomalaisuuden nykypäivänä käsitämme. Esihistoriaa koskevassa kielenkäytössä ”Suomen” käsite esiintyy kuitenkin yllättävän usein101. Kansallismuseon esihistorian näyttelyssä esineiden löytöpaikkoja esittävissä kartoissa ei ole merkitty moderneja valtioiden rajoja, mutta näyttelyn teksteissä käytetty termi ”Suomen alue” vaihtuu rautakauden lopulla ”Suomeksi”, vaikka sen käyttö silloin on yhtä anakronistista kuin kivikaudenkin kohdalla. Näyttelyn käsikirjoituksessa kuitenkin muistutetaan, ettei ”suomalaisuuden” kaltaisia nykymuotoisia etnisiteettejä voi ulottaa esihistorialliseen aikaan, ei edes rautakauden loppuun.102

Kaikissa tämän artikkelin käsittelemissä teoksissa ja jossain määrin myös esihistorian näyttelyssä kivikausi jää eräänlaiseksi Suomen ja suomalaisuuden tarinan ulkopuoliseksi alkunäytökseksi, johon kuitenkin pääsääntöisesti suhtaudutaan positiivisesti ja jota yritetään ottaa mukaan tarinaan ajallisen etäisyyden tuomien haasteiden rajoissa. Selvimmin tämä näkyy edellä käsitellyissä Aspelinin teoksessa ja Topeliuksen Maamme kirjassa. Pälsin teos ja Kansallismuseon näyttely pyrkivät suomalaisuuden tarinan sijaan etäännytetyn antropologiseen otteeseen, ja varsinkin Pälsi tavoittelee samaistuttavuutta ihmisluonnon universaaliudesta. Karimon ”kivikansa” ja ”kirveskansa” ovat omalla tavallaan osa suomalaisuuden historiaa, vaikkakin kaukaista sellaista.

Derek Fewsterin mukaan juuri kivikauden ihmisten nykysuomalaisista poikkeava etnisiteetti on johtanut sen sulkemiseen ulos kansallisen menneisyyden kertomuksesta103, mutta tarkemmin katsottuna kivikauden ”toiseus” onkin sitoutunut paljon laajempiin ajallisuuteen ja historiankirjoituksen traditioihin liittyviin teemoihin. Vaikka kivikauden Suomen etninen poikkeavuus nykysuomalaisista on ollut yksi suomalaisen kivikauden kestävistä narratiiveista, on yleinen poikkeavuus muutenkin olennainen osa kivikautta, muutakin esihistoriaa ja laajemmassa määrin koko menneisyyttä yleensä104. Menneisyyden vierauden tiedostaminen on olennainen osa arkeologista uteliaisuutta, ja mielenkiinto menneisyyteen perustuu ymmärrykseen menneisyyden ja nykyisyyden välisestä erosta.105 Kivikauden vieraus pohjautuu tieteellistä kivikauden käsitettä varhaisempiin kaukaisimman menneisyyden käsitteisiin ja sekä konkreettisesti että symbolisesti kaukaisten maiden ja kulttuurien ideoihin. Käsitteiden tapaan myös kivikauden representaatioilla on oma kerrostunut kuvakielensä ja symboliikkansa, joiden tarkoitus on tehdä menneisyys ymmärrettävämmäksi katsojalle. Kivikauden visualisaatiot ovat kehittyneet tarpeeseen tuoda outo ja kaukainen kivikauden vieras maa ihmisineen lähemmäksi nykyajan ihmisiä ja kuvittaa ennen elettyä elämää.

Nykyään kritisoidut, jopa humoristisen näköiset, perinteiset kuvaukset kivikauden sukupuolirooleista ja länsimaisen ydinperheen kuvastoa toistavat representaatiot ovat arkeologian popularisoinnin historiassa olleet tärkeä tapa yrittää ylittää kivikauden ja nykyhetken yleisön välistä kuilua. 1950-luvun ihminen koki ehkä kivikauden perheen läheisemmäksi, jos jälkimmäinen kuvattiin toistamassa tuttuja sukupuolirooleja ja yhteisöllistä hierarkiaa. Samalla nykyhetken poliittisten tai ideologisten konstruktioiden projisointi menneisyyteen antoi niille perinteisyyteen perustuvaa valtaa nykyhetkessä. Virheellinenkin tai jonkun ideologian pönkittämiseen luotu representaatio tulee toistojen kautta osaksi yleisesti tunnettua kuvastoa ja vahvistaa käsitystä vaikkapa naisten ja miesten ikiaikaisista rooleista.106

Toisaalta tätä analogiaa voisi jatkaa nykyaikana tehtävään menneisyyden tulkintaan ja visualisointiin. Koska nykyään pidämme hyvänä ja luonnollisena asiana esimerkiksi monikulttuurisuutta tai sukupuolten, erilaisten seksuaalisten suuntautumisten ja etnisten ryhmien välistä tasavertaisuutta, haluamme projisoida oman maailmankuvamme myös menneisyyteen ja etsiä todisteita siitä arkeologisista löydöistä. Representaatiot, jotka tekevät vaikkapa kivikaudesta kovin poikkeavan nykyisistä moraaliarvoista, eivät auta tekemään sitä samaistuttavaksi. Esihistorian ja ympäristömme historiallisen kerrostuneisuuden ymmärtäminen lisää ymmärrystä itsestämme ja tarjoaa perspektiiviä ja uusia ajattelumalleja nykyajan haasteisiin. Monikulttuurisuus ja kasvava kansainvälisyys vastavoimineen ovat myös herättäneet henkiin vanhoja yltiönationalistisia narratiiveja Suomen kansan menneisyydestä. Menneisyyden representaatioissa ja kertomuksellistamisessa tulisikin pyrkiä menneisyyden esittämiseen sen kaikessa monikulttuurisessa, monimuotoisessa ja sirpaleisessa todellisuudessaan, jolloin ehkä huomaisimme jakavamme kivikaudenkin ”suomalaisten” todellisuuden kanssa ilmaston ja ympäristön lisäksi monta muutakin asiaa.

Kysymys siitä, asuiko Suomessa jo kivikaudella nykyisten suomalaisten esi-isiä, on kiinnostanut suuresti sekä arkeologeja että suurta yleisöä. Ihmiset kokevat tärkeäksi tietää, mistä he ovat peräisin, ja takertuvat mieluusti teoriaan, joka tuntuu vastaavan kysymykseen tarpeeksi vakuuttavasti ja yksinkertaisesti107. Nykyään geenitutkimuksesta haetaan menneisyyden tapahtumille samanlaista kaiken selittävää yleismallia, jota aikoinaan edustivat esimerkiksi kielitieteelliset mallit tai Raamatun historiatraditio. Kivikauden pitkä ajallinen etäisyys hälvenee yllättävän nopeasti kiistattoman biologisen sukulaisuuden todistamisella. Koko Euroopan mittakaavassa suhtautuminen neandertalilaisiin on tästä varsin selvä esimerkki. Uusien DNA-tutkimusten osoitettua eurooppalaisten kantavan neandertalilaisten geenejä ovat neandertalilaiset vapautuneet alkukantaisen luolamiehen leimasta. Heitä koskeva uutisointi on nykyään pääsääntöisesti positiivista ja korostaa neandertalilaisten kulttuurin samaistuttavia piirteitä. Myös neandertalilaisten ulkomuodon kuvauksissa korostuvat nykyään vaalea iho ja hiukset sekä muu fyysinen samankaltaisuus stereotyyppiseen eurooppalaisuuteen.108

Suomalaisissa kivikauden representaatioissa on toisaalta kerroksia samasta yleiseurooppalaisesta traditiosta kuin Moserin esimerkeissä, toisaalta ”suomalaiseen kivikauteen” liittyy omia vakiintuneita narratiiveja ja symboleita. Tällaisia ovat esimerkiksi aiemmin mainittu jääkauden loppu Suomen historian alkupisteenä109 ja länsi- ja itäsuomalaisen kulttuurin erojen selittäminen kivikauden väestöhistorialla. Kaukaisinkin menneisyys representaatioineen on osa suomalaisuuden tarinaa. Kuten alussa todettiin, kivikausi tarjoaa kaukaisena ja vieraana aikana puhtaamman peilin nykyhetken projisointiin kuin myöhemmät ajanjaksot. Kivikauden kuvaukset kertovatkin paljolti luomishetkestään ja heijastavat aikansa yhteiskunnallista keskustelua. Pikemminkin kuin voisi sanoa kivikauden kertomuksia tai kuvia aktiivisesti käytetyn Suomi-kuvan rakentamiseen, on kulloistakin Suomi-kuvaa heijastettu käsitykseen kivikauden Suomesta.

FM, arkeologi Liisa Kunnas-Pusa valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa kivikauden tutkimuksen, ideoiden ja käsitteiden historiasta.

Artikkelin vertaisarvioijina ovat toimineet Johanna Enqvist (Helsingin yliopisto) ja Janne Tunturi (Turun yliopisto).

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Lähteet ja aikalaiskirjallisuus

Aspelin, Johan Reinhold. Suomen asukkaat pakanuuden aikana. K. E. Holm, Helsinki 1885.

Herva, Vesa-Pekka & Lahelma, Antti. Esihistoria on tässä. Johdatus Kansallismuseon esihistorianäyttelyyn. Museovirasto, Helsinki 2017.

Huurre, Matti. Kivikauden Suomi. Otava, Helsinki 2001.

Karimo, Aarno. Kumpujen yöstä. Suomalaisia vaiheita, tekoja ja oloja kivikaudesta nykyaikaan. WSOY, Porvoo 1983.

Purhonen, Paula & Miettinen, Tiina. Elämää kivikauden Suomessa. Museovirasto, Helsinki 2006.

Pälsi, Sakari. Kulttuurikuvia kivikaudelta. Otava, Helsinki 1916.

Smith, Worthington George. Man, the primeval savage: His haunts and relics from the hilltops of Bedfordshire to Blackwall. Edward Stanfoer, London 1894. Ladattavissa osoitteessa https://archive.org/details/manprimevalsava00smitgoog. Luettu 22.4.2018.

Topelius, Zachris. Maamme kirja. 2. painos (1878). Digitaalinen editio. Toim. Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko. SKS ja SLS, Helsinki 2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6609-1523551505 (luettu 9.7.2018).

Topelius, Zachris. Maamme kirja. 21., parannettu painos (1915). Digitaalinen editio. Toim. Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko. SKS ja SLS, Helsinki 2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6609-1523551505 (luettu 9.7.2018).

Topelius, Zachris. Maamme kirja. 47. painos (1944). Digitaalinen editio. Toim. Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko. SKS ja SLS, Helsinki 2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6609-1523551505 (luettu 9.7.2018).

Topelius, Zachris. Maamme kirja. Lukukirja Suomen alimmille oppilaitoksille. 47. painos. WSOY, Helsinki 1947.

Elektroniset lähteet

Kansallismuseon esihistorian perusnäyttelyn esittelysivu. https://www.kansallismuseo.fi/fi/naeyttelyt/esihistoria (luettu 15.8.2018).

Kertomuksen vaarat -projektin verkkosivut. https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ (luettu 9.7.2018).

Moilanen, Ulla & Närväinen, Ninni & Pienimäki, Aleksi & Etu-Sihvola, Heli. Arvostelussa Kansallismuseon uusi esihistorian perusnäyttely. Kirjoitus Kalmistopiiri-blogissa 11.4.2017. https://kalmistopiiri.wordpress.com/2017/04/11/arvostelussa-kansallismuseon-uusi-esihistorian-perusnayttely/ (luettu 21.2.2018).

Tieteen termipankki. Filosofia: narratiivi. http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:narratiivi (luettu 9.7.2018).

Tieteen termipankki. Kirjallisuudentutkimus: kertomus. http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kertomus (luettu 9.7.2018).

Yle Uutiset 25.3.2018. Wallius, Anniina. Taitavat naiset toivat kivikauden Suomeen uuden kulttuurin idästä. https://yle.fi/uutiset/3-10129250 (luettu 29.3.2018).

Sanoma- ja aikakauslehdet

Kettunen, Niko. Esivanhempiemme romanssit neandertalilaisten kanssa selittävät monia nykyihmisen piirteitä, kuten tupakoinnin ja ruskettumisen — kokeile, paljonko sinussa on neandertalilaista. Helsingin Sanomat 5.10.2017 (verkkolehti). https://www.hs.fi/tiede/art-2000005396670.html (luettu 25.2.2018).

Kettunen, Niko. Taiteellisesti kyvyttömänä pidetty neandertalinihminen piirsi kätensä seinään jo 64000 vuotta sitten — luolamaalausten ajoitus mullistaa käsityksiä muinaisista serkuistamme. Helsingin Sanomat 23.2.2018 (verkkolehti). https://www.hs.fi/tiede/art-2000005580522.html (luettu 25.2.2018).

Puttonen, Mikko. Suomessa asuu kaksi kansaa. Tiede 4(2015), 32—39.

Opinnäytteet

Nyholm, Mikael. Visuaalinen arkeologia. Näköaloja menneisyyteen — tulevaisuudessa. Pro gradu. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitos, arkeologia. Helsingin yliopisto 2012. Saatavissa E-Thesis-palvelussa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/45322 (luettu 12.2.2018).

Rönkä, Minna. Ihmis- ja kulttuurikuva suomalaisissa esihistorian näyttelyissä. Pro gradu. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitos, arkeologia. Helsingin yliopisto 2014. Saatavissa E-Thesis-palvelussa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154774 (luettu 6.2.2018).

Tutkimuskirjallisuus

Ailio, Julius. Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland I—II. Finnische Altertumsgesellschaft, Helsinki 1909.

Bradley, Richard. The Past in Prehistoric Societies. Routledge, London 2002.

Braudel, Fernand. 1980. On History. Weidenfeld & Nicholson, London 1980.

Fewster, Derek. The Invention of the Finnish Stone Age. Politics, Ethnicity and Archaeology. Teoksessa Matti Huurre (toim.) Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen. The Finnish Antiquarian Society, Helsinki 1999, 13—20.

Fewster, Derek. Lisiä muinaisuuden poliittisuuteen. Muinaistutkija 1(2000), 49—53.

Fewster, Derek. Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Studia Fennica Historica 11. Finnish Literature Society, Helsinki 2006.

Friedman, John Block. The Monstrous Races in Medieval Art and Thought. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts & London 1981.

Hamy, Théodore. Matériaux pour servir à l’histoire de l’archéologie préhistorique. Revue archéologique I (1906), 239—259.

Hatavara, Mari. Maamme kirja ja kirja maastamme. Teoksessa Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki & Ossi Kokko (toim.) Maamme kirja. Digitaalinen editio. SKS ja SLS, Helsinki 2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6612-1523551508 (luettu 15.8.2018).

Heikkinen, Antero. Historiallisen ajattelun historia. Eurooppalainen perinne antiikista nykypäivään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2013.

Herva, Vesa-Pekka. Miinoja avioliittokentässä. Yksilö ja seksuaalisuus Suomen esihistoriassa. Muinaistutkija 3(2001), 26—37.

Herva, Vesa-Pekka & Nordqvist, Kerkko. Savi ja saven käyttö neoliittisessa maailmassa. Tekemisen ja kokemisen näkökulma. Teoksessa Sirpa Niinimäki, Anna-Kaisa Salmi, Jari-Matti Kuusela & Jari Okkonen (toim.) Stones, Bones & Thoughts. Festschrift in honour of Milton Núñez. Milton Núñezin juhlakirjan toimituskunta, Oulu 2012, 36‒45.

Holopainen, Reeta, Katajamäki, Sakari & Kokko, Ossi. Johdanto. Teoksessa Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki & Ossi Kokko (toim.) Maamme kirja. Digitaalinen editio. SKS ja SLS, Helsinki 2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6612-1523551508 (luettu 9.7.2018).

Ikäheimo, Janne. ”Esihistorialliset ihmiset uskoivat, että elämää on kaikkialla” eli vierailu Kansallismuseon uudistetussa esihistorianäyttelyssä. Muinaistutkija 3(2017), 32—38.

Jokisalo, Jouko. Herder ja 1700-luvun lopun keskustelu rodusta, afrikkalaisista ja ihmisyydestä. Teoksessa Sakari Ollitervo & Kari Immonen (toim.) Herder, Suomi, Eurooppa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1060. SKS, Helsinki 2006, 158—166.

Juslenius, Daniel. Aboa vetus et nova. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1043. SKS, Helsinki 1700/2005.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki 2000.

Kannisto, Päivi. Suolatut säkeet. Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. SKS, Helsinki 1997.

Klinge, Matti. Kaksi Suomea. Otava, Helsinki 1982.

Kostet, Juhani. 9000 vuotta Suomen alueen historiaa näyttelynä. Muinaistutkija 1(1995), 22—23.

Kunnas-Pusa, Liisa. Tärvellyt ja kaaputetut. Kivikautiset irtolöydöt Jaakkiman pitäjästä ja kivikauden esineiden keräily 1800—1900-lukujen vaihteessa. Muinaistutkija 4(2016), 2—17.

Kunnas-Pusa, Liisa. Function follows form? The role of analogies in discovering the Stone Age. Interarchaeologia 5 — Proceedings of the 8th Baltic Archaeological Seminar. University of Tartu, Tartu. (in press).

Lahelma, Antti & Sipilä, Joonas. Pasifistiset pyyntikulttuurit? Sodan paradigmateoria ja kivikauden Suomi. Muinaistutkija 4 (2004), 2—22.

Lowenthal, David. The Past is a Foreign Country. Cambridge University Press, Cambridge 1985.

Lucas, Gavin. The Archaeology of Time. Routledge, London 2005.

Lähdesmäki, Ulla. Suomen esihistoria Kansallismuseossa. Muinaistutkija 1(1995), 13—15.

Mikkola, Kati. Suomen kehkeytyminen omaksi itsekseen. Herder ja Topeliuksen Maamme kirja. Teoksessa Sakari Ollitervo & Kari Immonen (toim.) Herder, Suomi, Eurooppa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1060. SKS, Helsinki 2006, 414—444.

Moser, Stephanie & Gamble, Clive. Revolutionary Images. The Iconic Vocabulary for Representing Human Antiquity. Teoksessa Brian Leigh Molyneaux (toim.) The Cultural Life of Images. Visual Representation in Archaeology. Routledge, New York 1997, 184—212.

Moser, Stephanie. Ancestral Images. The Iconography of Human Origins. Sutton Publishing, Stroud, Gloucestershire 1998.

Moser, Stephanie. Archaeological Representation. The Visual Conventions for Constructing Knowledge about the Past. Teoksessa Ian Hodder (toim.) Archaeological Theory Today. Polity Press, Cambridge 2001, 262—283.

Moser, Stephanie. Archaeological Representation. The Consumption and Creation of the Past. Teoksessa Chris Gosden, Barry Cunliffe & Rosemary A. Joyce (toim.) The Oxford Handbook of Archaeology. Oxford University Press, Oxford 2009, 1048—1077.

Nordqvist, Kerkko. From Separation to Interaction. Corded Ware in the Eastern Gulf of Finland. Acta Archaeologica, Vol. 87 (2016), 49—84.

Nordqvist, Kerkko. The Stone Age of North-Eastern Europe 5500—1800 calBC. Bridging the Gap Between the East and the West. Acta Universitatis Ouluensis, B Humaniora 160. University of Oulu, Oulu 2018.

Nordqvist, Kerkko & Mökkönen, Teemu. Periodisation of the Neolithic and radiocarbon chronology of the Early Neolithic and the beginning of the Middle Neolithic in Finland. Documenta Praehistorica XLIV (2017), 78—86.

Olivier, Laurent. Time. Teoksessa Paul Graves-Brown & Rodney Harrison & Angela Piccini (toim.) The Oxford Handbook of the Archaeology of the Contemporary World. Oxford University Press, Oxford 2013, 167—177.

Petersson, Håkan. Nationalstaten och arkeologin. 100 år av neolitisk forskningshistoria och dess relationer till samhällspolitiska förändringar. Gotarc serie B, No. 36. Göteborgs universitet, Göteborg 2005.

Phillips, James E. “To Make the Dry Bones Live”. Amédée Forestier’s Glastonbury Lake Village. Teoksessa Sam Smiles & Stephanie Moser (toim.) Envisioning the Past. Archaeology and the Image. Blackwell Publishing, Malden & Oxford 2005, 72—91.

Pratt, Stephanie. The American Time Machine. Indians and the Visualization of Ancient Europe. Teoksessa Sam Smiles & Stephanie Moser (toim.) Envisioning the Past. Archaeology and the Image. Blackwell Publishing, Malden & Oxford 2005, 51—71.

Ricœœur, Paul. Time and Narrative, vol 1. University of Chicago Press, Chicago 1984.

Salminen, Timo. Muinaistutkijat suomalaisia etsimässä. Muinaistutkija 1(2000), 43—48.

Salminen, Timo. Oscar Montelius’s Om lifvet i Sverige under hednatiden and Johan Reinhold Aspelin’s Suomen asukkaat Pakanuuden aikana. Concepts of Us and the Other and explanations of change. Fornvännen 112(2017), 154—165.

Salminen, Timo. Kuvitettu muinaisuus. Kuvitukset Suomen esihistorian yleisesityksissä 1880-luvulta nykypäivään. Muinaistutkija 1(2018), 2—28.

Seitsonen, Oula. Tasa-arvoisia kulttuurikuvia — eli mitä jo Pälsi sanoi miesten ja naisten töistä? Muinaistutkija 4(2004), 52—55.

Smail, Daniel Lord. On Deep History and the Brain. University of California Press, Berkeley 2008.

Smith, Anthony D. Myths and Memories of the Nation. Oxford University Press, Oxford 1999.

Tommila, Päiviö. Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historiaa. WSOY, Porvoo 1989.

Trigger, Bruce. A History of Archaeological Thought. Cambridge University Press, New York 2006.

Urpilainen, Erkki. Algot Scarin ja gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. Historiallisia Tutkimuksia 171. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.

Vallius, Antti. Kuvastojen tutkimus metodologisena haasteena. Esimerkkinä maisemakuvaston visuaalinen analyysi. Teoksessa Annika Waenerberg & Satu Kähkönen (toim.) Taidetta tutkimaan. Menetelmiä ja näkökulmia. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012, 165—187.

  1. Esim. Fewster 1999; Fewster 2006. [↩]
  2. Paljon kivikautta esittelevää kuvitusta ja tekstiä on jätetty tämän esittelyn ulkopuolelle, eikä tavoitteena olekaan kattava läpileikkaus suomalaisten kivikauden representaatioiden kehityksestä. Laajan katsauksen suomalaisiin esihistorian kuvituksiin on äskettäin julkaissut Timo Salminen (2018). Salmisen mukaan kivikauden kuvitus keskittyy pitkään työnteon ja olemassaolon taistelun teemoihin, ja vasta viime vuosikymmeninä mukaan ovat tulleet muutkin elämän osa-alueet, esimerkiksi henkinen kulttuuri. [↩]
  3. Kivikauden ja menneisyyden ”toiseus” ja sen vaikutus tutkimukselle ja tutkimuksen popularisoinnille ovat laajoja historianfilosofisia teemoja. Artikkelin kontekstissa on pyritty keskittymään kulttuurisen ”outouden” tunteiden käsittelyyn lähdemateriaalissa ja tapoihin, joilla kivikauden asutus on joko kytketty mukaan Suomen kansan tarinaan tai jätetty sen ulkopuolelle. [↩]
  4. Narratiivin käsite viittaa jonkin tapahtumasarjan esittämiseen tietyssä järjestyksessä. Tapahtumien kulku koostetaan lähdemateriaalista ja esitetään kertomuksena. Alun perin käsitettä käytettiin lähinnä taiteen tutkimuksessa (varsinkin kirjallisuustieteessä), mutta kertomuksellisuus ja sen tutkimus on nykyään laajentunut useille humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille tutkimusaloille (ks. esim. Tieteen termipankki: Filosofia: narratiivi, http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:narratiivi (luettu 9.7.2018); Tieteen termipankki: Kirjallisuudentutkimus: kertomus, http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kertomus (luettu 9.7.2018); Kertomuksen vaarat -projektin verkkosivut, https://kertomuksenvaarat.wordpress.com/ (luettu 9.7.2018); Heikkinen 2013, 262). Tässä artikkelissa sillä viitataan menneisyyden tapahtumista muodostettuihin ns. suuriin kertomuksiin, kuten esimerkiksi ”Suomen kansan tarinaan”, joka voidaan aloittaa jo jääkauden päättymisen jälkeen tapahtuvasta Suomen alueen ensimmäisestä asutuksesta. [↩]
  5. Esim. Ricœœur 1984, 3, 52, 65, 67, 91–92. [↩]
  6. Braudel 1980, 4. [↩]
  7. Tarkoitan tässä ”arkeologian representaatioilla” arkeologisen tiedon representaatioita eli sitä, miten arkeologisilla tutkimuksilla menneisyydestä saatava tieto esitetään kuvallisessa ja tekstuaalisessa muodossa suurelle yleisölle. [↩]
  8. Moser 1998, 2. [↩]
  9. Esim. Moser 1998, 24–27; Moser 2001, 266. [↩]
  10. Moser 2001, 271. [↩]
  11. Moser 1998, 28–31, 42. [↩]
  12. Moser 1998, 46, 48–49. Uskonnollisen käsitteistön vaeltamisesta osaksi tieteellistä kieltä esim. Smail 2008, 4. [↩]
  13. Esim. Friedman 1981, 200–201. [↩]
  14. Moser 2009, 1048–1049; Moser 2001, 264. [↩]
  15. Vrt. Vallius 2012, 167–168, 172–173. [↩]
  16. Esim. Moser & Gamble 1997. [↩]
  17. Kivikausi Suomessa alkaa ensimmäisistä jääkauden jälkeisistä ihmisasutuksen merkeistä n. 11000 vuotta sitten ja päättyy vähitellen n. 1900–1700 eaa. [↩]
  18. Myöhempi kivikausi jaetaan mesoliittiseen ja neoliittiseen aikaan, mutta ajanjaksojen periodisaatiossa ja määrittelyssä on eroavaisuuksia Euroopan eri osissa. Esimerkiksi Välimeren ympäristön klassisessa kronologiassa neoliittinen aika aloitetaan melkein suoraan jääkauden päättymisestä 10000 vuotta sitten ja sen olennaisena osana on maanviljelyksen kehittyminen. Pohjois-Euroopassa taas maanviljelykseen siirrytään vasta myöhemmin ja neoliittisen ajan tunnusmerkkinä on perinteisesti ollut keramiikan käyttöönotto. Jääkauden jälkeistä aikaa ennen neoliittista aikaa kutsutaan mesoliittiseksi ajaksi. Suomessa mesoliittinen aika vaihtuu vähitellen neoliittiseksi n. 5500 eaa (ks. esim. Nordvist & Mökkönen 2017; uudesta neolitisaation tutkimuksesta Nordqvist 2018). [↩]
  19. Esim. Pratt 2005; Hamy 1906; Kunnas-Pusa in press. [↩]
  20. Moser & Gamble 1997, 184. [↩]
  21. Moser & Gamble 1997, 188, 190, 193. [↩]
  22. Herva 2001. [↩]
  23. Rönkä 2014, 67–68, 71–72. Nykyään asetelma on kuitenkin muuttumassa, ja arkeologit myös kiinnittävät entistä enemmän huomiota tämänkaltaisiin seikkoihin tiedotuksessa, esim. Wallius, Anniina. Taitavat naiset toivat kivikauden Suomeen uuden kulttuurin idästä. Ylen verkkouutinen 25.3.2018, https://yle.fi/uutiset/3-10129250 (luettu 29.3.2018). [↩]
  24. Rönkä 2014, 55–58. [↩]
  25. Moser 1998, 23–27, 38. [↩]
  26. Rönkä 2014, 57. [↩]
  27. Esim. Bradley 2002, 3–5. [↩]
  28. Esim. Salminen 2017. [↩]
  29. Lucas 2005, 124–125. [↩]
  30. Fewster 2006, 64–77. [↩]
  31. Fewster 2006, 17; Smith 1999. [↩]
  32. Esim. Juslenius 1700/2005, ks. myös mm. Fewster 2006, 55; Tommila 1989, 30; Urpilainen 1993, 47–48. [↩]
  33. Fewster 1999, 14–15; ks. myös Salminen 2000; Fewster 2000. [↩]
  34. Joskin kivikautisia kulttuureja on pyritty yhdistämään nykyisiin kielialueisiin ja etsimään niistä kansakuntien esimuotoja, ks. esim. Petersson 2005. [↩]
  35. Aspelinin käyttämä sana ”raaka” vastaa Oscar Monteliuksella esiintyvää ruotsin sanaa ”rå”, ja Aspelin käyttää sitä samalla tavalla kuvaamaan primitiivisiä kulttuureja erotuksena sivistyskansoista, ajalleen tyypillisen kulttuurievolutiivisen edistyksen käsityksen mukaisesti (ks. Salminen 2017, 161). Aspelin käyttää kivikauden ihmisistä myös sanaa ”alkuasukas”. [↩]
  36. Salminen 2017, 155–156. [↩]
  37. Aspelin 1885, 1. [↩]
  38. Salminen 2018, 7. [↩]
  39. Aspelin 1885, 30–31. [↩]
  40. Aspelin 1885, 33. [↩]
  41. Aspelin 1885, 25. [↩]
  42. Suomen kansan ja kulttuurin kahtiajakoa Itä- ja Länsi-Suomeen – tai oikeastaan sisämaahan ja rannikkoseutuihin – käsitellään jo 1700-luvun esityksissä (ks. esim. Klinge 1982). Suurelle yleisölle suunnatuissa esityksissä ajatus ”Suomen kahdesta kansasta” on vain vahvistunut DNA-tutkimuksen myötä, ja usein jakautumisen taustan esitetään olevan kivikaudella (esim. Puttonen 2015). Idän ja lännen dikotomia nimenomaan kivikauden osalta ulottuu syvälle suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa ja kytkeytyy laajasti mm. edistyksen ja takapajuisuuden teemoihin, kulttuurien arvottamiseen ja erilaisiin poliittisiin ulottuvuuksiin. Pohjimmiltaan kyse on nyky-Suomen kulttuurisesta ja valtiollisesta identiteetistä poliittisesti ja kulttuurisesti latautuneiden ”idän” ja ”lännen” käsitteiden välissä ja tähän liittyvän tematiikan heijastamisesta esihistorialliseen aikaan (esim. Nordqvist 2018, 82, 117–119). [↩]
  43. Aspelin 1885, 57; vrt. myös Klinge 1982, 16. [↩]
  44. Maamme kirjan painoksista ja sisältöön tehdyistä muutoksista ks. Hatavara 2018; Holopainen et al. 2018. [↩]
  45. Hatavara 2018. [↩]
  46. Topelius 1878, 254–255; Topelius 1915, 249–250; Topelius 1944, 225–227; Topelius 1947, 223–225. Painoksia 1878, 1915 ja 1944 on vertailtu Maamme kirjan digitaalisesta editiosta (2018). Lisäksi verrattavana on ollut vuonna 1947 painettu versio, jonka kivikauden osuuden sisältö on sama kuin vuoden 1944 painoksessa, vaikka sivunumerot ovatkin hieman muuttuneet. [↩]
  47. Topelius 1878, 254; Topelius 1915, 249. [↩]
  48. Ks. Kunnas-Pusa 2016. [↩]
  49. Topelius 1878, 254; Topelius 1915, 249; Topelius 1944, 225. [↩]
  50. Topelius 1878, 255; Topelius 1944, 226–227. [↩]
  51. Topelius 1915, 250; Topelius 1944, 226. [↩]
  52. 1878 ja 1915 painoksissa tätä ”myöhemmin tullutta kansaa” ei vielä identifioida suomalaisiksi. [↩]
  53. Topelius 1878, 255; Topelius 1915, 250; Topelius 1944, 227. [↩]
  54. Topelius 1878, 255; Topelius 1915, 251; Topelius 1944, 227; Topelius 1947, 225. [↩]
  55. Toisin kuin esim. Kanniston (1997, 201) väitteessä, että tekstejä olisi muokattu vain ”valtiollisten tietojen ja uusien teknisten keksintöjen osalta”. Maamme kirjan esihistoriakuva ja sen muutos eri ruotsin- ja suomenkielisissä versioissa olisikin jo itsessään mielenkiintoinen tutkimuskohde. [↩]
  56. Työryhmään kuuluivat Pentti Eskola, Martti Haavio, Eino Jutikkala, Reino Kalliola, Jaakko Keränen, Aarni Penttilä ja Aatos Tavaila (Topelius 1947, 4), joista kukaan ei siis varsinaisesti edustanut arkeologiaa. [↩]
  57. Topelius 1944, 226. Vuoden 1944 painoksen kuvituksesta vastasi taiteilija Alf Danning (1893–1953). [↩]
  58. Moser 1998, 30. [↩]
  59. Ks. myös Mikkola 2006. [↩]
  60. Tosin tekstissä kivikauden ”metsä-ihmiset” muuttuvat ”raakalaisiksi” vuosien 1878 ja 1915 välissä, mutta 1944 painoksessa palautuvat taas metsäläisiksi ja alkuasukkaiksi (Topelius 1878, 255; Topelius 1915, 250; Topelius 1944, 226–227. Digitaalisen edition johdanto-osuuksissakin (Hatavara 2018; Holopainen et al. 2018) kiinnitetään huomiota siihen, että 1940-luvun painoksen sisältämien alkuperäisteoksesta suoraan peräisin olevien osuuksien myötä kansakoulujen opetuksessa on siis opetettu 1870-luvulta peräisin olevaa ajatusmaailmaa. Maamme kirjasta on otettu uusia painoksia myös 1940-luvun jälkeen, mutta kirjaa ei enää käytetty kouluopetuksessa. [↩]
  61. 1915 ja 1944 painoksissa ”siroja”, Topelius 1878, 254; Topelius 1915, 250; Topelius 1944, 226. [↩]
  62. Pälsi 1916, 8. [↩]
  63. Pälsi 1916, 13. [↩]
  64. Pälsi 1916, 54. [↩]
  65. Pälsi 1916, 64, 175–176. [↩]
  66. Esim. Pälsi 1916, 67. [↩]
  67. Esim. Trigger 2006, 398. [↩]
  68. Esim. Jokisalo 2006, 164–166; Mikkola 2006, 428–429. [↩]
  69. Esim. Pälsi 1916, 98–99. [↩]
  70. Pälsi 1916, 121. [↩]
  71. Pälsi 1916, 119–121, ks. myös Seitsonen 2004, 54. [↩]
  72. Pälsi 1916, 93. [↩]
  73. Pälsi 1916, 122. [↩]
  74. Esim. Pälsi 1916, 126. [↩]
  75. Pälsi 1916, 176–179. [↩]
  76. Pälsi 1916, 180. [↩]
  77. Karimo (1886–1952, vuoteen 1906 Hasselqvist) tunnetaan Kumpujen yön lisäksi suomalaista menneisyyttä esittävistä kuvituksista, joita on käytetty mm. opetustauluina kouluissa. Karimo toimi myös pilapiirtäjänä, piirsi propagandajulisteita ja on suunnitellut talvisodan muistomitalin. [↩]
  78. Esimerkiksi vuoden 1983 painoksen takakannessa teoksen kerrotaan olevan ”mielikuvituksellinen kertomuskokoelma ja kuvakavalkadi Suomen historiasta”. Karimo korostaa itsekin johdannossaan mielikuvituksen osuutta: ”teos ei mitenkään pyri olemaan kansamme historia eikä tieteellinen esitys”, vaan tavoitteena on ollut menneisyyden olojen havainnollistaminen; Karimo 1983, XI. [↩]
  79. Karimon johdantoteksti (Karimo 1983, XI) ja Päiviö Tommilan vuoden 1983 painokseen laatima teoksen taustoja selvittävä esipuhe (Karimo 1983, VII). [↩]
  80. Artikkelissa käsitellyt kivikausiosuudet sisältyvät esihistoriaa Suomen asuttamisesta keskiajan alkuun käsittelevään ensimmäiseen osaan Kumpujen yöstä 1. Muinaiskansaa, joka ilmestyi 1929. Karimon alun perin tuohon teokseen laatima johdanto on sisällytetty myös vuoden 1983 versioon. 1950-luvun versiossa alkuperäisen teoksen joitain tekstejä lyhennettiin ja poistettiin poliittisesti arkaluontoiseksi koettuja kohtia (esim. viittauksia Suur-Suomi-ajatteluun). Lyhennetyssä versiossa pyrittiin lisäksi parempaan tasapainoon käsiteltyjen aikakausien välillä: Karimon oma kiinnostus Suomen kansan varhaisvaiheisiin näkyi rautakauteen kiinnitettynä erikoishuomiona; Karimo 1983, VII, Päiviö Tommilan esipuhe. [↩]
  81. Karimo 1983, 3–4. [↩]
  82. Karimo 1983, 5. [↩]
  83. Esim. Karimo 1983, 5, 11. [↩]
  84. Karimo 1983, 5–8. [↩]
  85. Esim. Huurre 2001, 55. Kivikauden loppupuolen kampakeraamisen kulttuuripiirin assosioiminen suomalais-ugrilaisiin kieliin on pääasiassa syntynyt siitä, että kulttuuriin liittyvää esineistöä löytyy samalta laajalta alueelta, jolla kyseisiä kieliä on puhuttu historiallisella ajalla tai puhutaan edelleen. Kampakeraaminen kulttuuri on joskus, kuten esimerkiksi Karimon teoksessa, haluttu nähdä eräänlaisena protosuomalaisena yhtenäiskulttuurina. Noin vuodesta 2800 eaa. eteenpäin Suomenkin alueelle (mutta vain Länsi- ja Etelä-Suomeen) levisi Euroopasta uudenlainen kulttuuripiiri, joka poikkesi kampakeraamisesta kulttuurista mm. erilaisella materiaalisella kulttuurillaan ja hautaustavoillaan. Perinteisesti suomalaisessa arkeologiassa nämä nuorakeraamikot yhdistetään maanviljelyyn ja karjanhoitoon ja koko Euroopan laajuiseen mullistukseen, johon liittyi indoeurooppalaisten kielten leviäminen. Uusista nuorakeramiikan tulkinnoista ks. esim. Nordqvist 2016, 52–53. [↩]
  86. Karimo 1983, 5. Kuvaa on käytetty opetustauluna kouluissa, ja se on julkaistu myös Suomen historiallinen kuvasto -sarjassa vuonna 1934. [↩]
  87. Vrt. Pratt 2005. [↩]
  88. Karimo 1983, 13–14, 16–17. [↩]
  89. Esim. Ailio 1909, 105–109. [↩]
  90. Esim. Moilanen et al. 2017; vrt. myös Ikäheimo 2017. [↩]
  91. Esim. Lähdesmäki 1995; Kostet 1995. [↩]
  92. Rönkä 2014, 47–48. [↩]
  93. Herva & Lahelma 2017, 88–89. [↩]
  94. Esim. Rönkä 2014, 59–61; myös mm. Lahelma & Sipilä 2004, 8–9, 12; Pälsi 1916, 172. [↩]
  95. Herva & Lahelma 2017, 93–95. [↩]
  96. Sama yleisvaikutelma tulee myös näyttelyn käsikirjoituksesta. [↩]
  97. Vrt. Nyholm 2012, 84. [↩]
  98. Herva & Lahelma 2017, 32; ks. myös Herva & Nordqvist 2012. [↩]
  99. Kansallismuseon esihistorian perusnäyttelyn verkkosivu https://www.kansallismuseo.fi/fi/naeyttelyt/esihistoria (luettu 15.8.2018). [↩]
  100. Mm. Herva 2001, 23. [↩]
  101. Esim. Rönkä 2014, 45–46. [↩]
  102. Herva & Lahelma 2017, 88–90 [↩]
  103. Fewster 1999. [↩]
  104. Esim. Lowenthal 1985; vrt. myös Kalela 2000, 104, 195. [↩]
  105. Esim. Olivier 2013, 170. [↩]
  106. Phillips 2005, 86. [↩]
  107. Varsinkin vanhempien suomalaisten kanssa keskustellessa huomaa kuvan esihistoriasta sisältävän ehdottoman selvän narratiivin siitä, miten suomalaisten esi-isät saapuivat vasta rautakaudella ”Volgan mutkasta” ja ajoivat saamelaiset tieltään pohjoiseen, eivätkä mitkään uudet tutkimustulokset saa heitä muuttamaan mieltään. [↩]
  108. Esim. Kettunen, Niko. Esivanhempiemme romanssit neandertalilaisten kanssa selittävät monia nykyihmisen piirteitä, kuten tupakoinnin ja ruskettumisen – kokeile, paljonko sinussa on neandertalilaista. Helsingin Sanomat (verkkolehti) 5.10.2017, https://www.hs.fi/tiede/art-2000005396670.html (luettu 25.2.2018) ja Kettunen, Niko. Taiteellisesti kyvyttömänä pidetty neandertalinihminen piirsi kätensä seinään jo 64000 vuotta sitten – luolamaalausten ajoitus mullistaa käsityksiä muinaisista serkuistamme. Helsingin Sanomat (verkkolehti) 23.2.2018, https://www.hs.fi/tiede/art-2000005580522.html (luettu 25.2.2018). [↩]
  109. Erikoisen poikkeuksen suomalaisten kivikauden representaatioiden joukossa tarjoaa Museoviraston julkaisema lastenkirja Elämää kivikauden Suomessa (Purhonen & Miettinen 2006), jossa on mukana kiistelty Karijoen Susiluolan neandertalilaisasutus. Susiluolan elämää esittävät kuvat ovat täysin Moserin paleoliittisen kivikauden kuvastoa koskevien huomioiden mukaisia. [↩]