Suomen kulttuuri-instituutin perustaminen Pariisiin esimerkkinä suomalaisen kulttuuridiplomatian peruspiirteistä 1979–1991

Johdanto

Sorbonne-yliopiston pääluentosalissa oli 18. lokakuuta 1990 Suomi kunniapaikalla, kun Pariisin yliopisto-konsortion johtaja Michèle Gendreau-Massaloux avasi puheellaan Suomen Pariisin-instituutin avajaistilaisuuden. Gendreau-Massaloux oli ollut presidentti François Mitterrandin neuvonantajana ja tiedottajana toimiessaan ennenkin kontaktissa suomalaisten viranomaisten kanssa, ja hän kuvaili lämpimin sanoin Suomen ja Ranskan kulttuurisuhteita. Helsingin yliopiston professori Matti Klinge ja silloinen eduskunnan puhemies Kalevi Sorsa puhuivat Gendreau-Massaloux’n jälkeen, Klinge tähdentäen erityisesti instituutin merkitystä Suomen ”eurooppalaiselle tulevaisuudelle”. Vaikka instituutin tilat Sorbonnen sivukadulla rue des Écolesillä olivat vain juuri valmistuneet, juhlaväki painosti instituutin ensimmäisen johtajan Tarmo Kunnaksen esittelemään niitä. Kunnas kirjoittaa muistelmissaan, miten ”kaikkien turvallisuusmääräysten vastaisesti lähes tuhatpäinen ihmisjoukko yritti yhtaikaa sisälle Instituuttiin. Oven ulkopuolella jonotti arvovaltaisia vieraita.”1

Väenpaljoudesta johtunut onnettomuus avajaispäivänä olisi ollut ikävä loppuhuipennus instituutin pitkälle perustamisprosessille. Omaelämäkerrallisen kirjasarjansa neljännessä osassa Klinge tarjoaa pitkän kuvauksen moniäänisestä prosessista, jossa oli mukana monia toimijoita ja vastaavasti monia tavoitteita ja toivomuksia ja joka saavutti täyttymyksensä tammikuussa 1991 Suomen Ranskan instituutin avaamisessa Pariisiin neljäntenä suomalaisena tiede- ja kulttuuri-instituuttina ulkomailla². Instituutin puolestapuhujat olivat lähtöisin erilaisista taustoista, ja heillä oli erilaisia näkemyksiä instituutin tehtävästä, luonteesta ja tarpeista. Kirjassaan Klinge yhdistää Pariisin instituutin perustamisen samalla sen laajempaan kontekstiin eli Suomen kulttuurisuhteisiin ulkomaiden kanssa sekä Suomen valtion harrastamaan kulttuuridiplomatiaan.

Kulttuuridiplomatia on hyvä erottaa omaksi alueekseen osana maan kulttuurisuhteita. Jos kulttuurisuhteet sisältävät kaikki kulttuuriset kytkökset eri maiden kanssa, kulttuuridiplomatia tarkoittaa valtion pyrkimystä käyttää kulttuuria, kulttuurisia elementtejä, tiedettä ja taidetta tukena sen diplomaattisessa toiminnassa. Tutkimuksessa on korostettu tapoja, joilla erityisesti kylmän sodan aikana kulttuuria on käytetty ulkopoliittisena työkaluna, ja on julkaistu paljon vertailevia tutkimuksia kulttuuridiplomatiasta3. Eri maiden kulttuuridiplomatiaa on tutkittu omissa yhteyksissään, ja tutkijat ovat pohtineet mukana olleita toimijoita ja heidän tavoitteitaan. Suomessa aihetta on kuitenkin tutkittu melko vähän, ja Pariisin-instituutin projekti antaa meille mahdollisuuden tarkkailla 1980-luvun Suomen kulttuuridiplomatian suuria dilemmoja ja eri toimijoita4. Instituuttiprojektia analysoidessamme voimme tehdä kiinnostavia oivalluksia suomalaisesta kulttuuridiplomatiasta ylipäänsä. Artikkelini tavoitteena on Klingen muistelmien innoittamana tarkastella toimijoita, heidän argumenttejaan ja etenemismenetelmiään instituutin perustamisprojektissa sekä lopuksi myös sitä, kuinka Suomen Pariisin-instituutin perustaminen toimii esimerkkinä Suomen kulttuuridiplomatiasta.

Aihe ei ole täysin koskematon, ja monet aikalaiset ovat Klingen lailla palanneet siihen muistelmissaan. Akateemisen tutkimuksen piirissä Anna Salonsalmi tarjoaa erinomaisessa vuonna 2008 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassaan laajan yleisesityksen instituutin perustamisvaiheista. Tunnustan tässä kunnioittavasti velkani Salonsalmen työlle, vaikka pyrkimykseni ja lähteeni ovat vähän toisenlaiset. Yhdistän artikkelissani ensinnäkin opetusministeriön sekä Suomen Pariisin-instituutin säätiön papereihin ulkoasiainministeriön arkistodokumentteja saadakseni paremmin esiin myös diplomaattien näkemyksen asiasta. Lisään myös analyysiini havaintoja ranskalaisista arkistopapereista. Ongelmana viimeksi mainittujen kanssa on, että Ranskan arkistolain 30 vuoden salassapitovelvollisuuden takia erityisesti Ranskan ulkoministeriön paperit ovat saatavilla ainoastaan vuoteen 1985 asti. Ne sisältävät kuitenkin Ranskan Suomen-suurlähetystön kulttuuri-aiheisia raportteja samoin kuin ranskalais-suomalaisen kulttuurisopimuksen sekakomission pöytäkirjoja. Presidentti Mitterrandin arkistot Mauno Koiviston vierailuista Pariisissa vuosina 1987 ja 1990 eivät ole vielä saatavilla, kuten eivät myöskään mahdolliset asiaan liittyvät Ranskan kulttuuriministeriön arkistot. Suomessa olen sen sijaan saanut käyttää sekä presidentti Mauno Koiviston että opetusministeriön virkamiesten Kalervo Siikalan ja Jaakko Nummisen arkistopapereita.

Suomen ja Ranskan väliset kulttuurisuhteet kylmän sodan aikana

Koiviston vuoden 1987 Ranskan-valtionvierailua varten tehdyt tasavallan presidentin kanslian tietokansiot antavat hyvän käsityksen silloisista Ranskan ja Suomen suhteista5. Ranskalla oli tuolloin asema Suomen ulkopolitiikassa erityisesti Euroopan yhteisöjen tärkeänä jäsenenä, jolta toivottiin tietoa ja tukea Suomen lähestyessä Euroopan laajuisia organisaatioita kuten Euroopan neuvostoa sekä Euroopan yhteisöjä. Kaupallisesti Ranska oli keskiverto markkina-alue Suomen tuotteille, mutta oli olemassa muutamia tärkeitä kahdenvälisiä suhteita, muun muassa Suomen puutavaramyynti sekä suomalaisten firmojen investoinnit EY-kauppablokkiin kuuluvaan Ranskaan. Kooperaatio radiopuhelinten kehitystyössä sekä ranskalaisten ydinvoimalaitosten ostamisessa olivat nekin tärkeitä taloudellisia kahdenvälisiä kysymyksiä. Vuonna 1988 perustettu Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta eli Kantine määritteli Ranskan tärkeäksi kohdemaaksi Suomen kulttuuri- ja imagodiplomatialle nimenomaan edellä mainituista syistä6. Erityisesti ulkoasiainministeriössä ajateltiin, että Suomea ei tunnettu riittävästi Ranskassa.

Pariisia pidettiin tärkeänä Suomi-kuvan ”myyntivitriininä” maailmalla. Ranskaan ei liittynyt Länsi-Saksan lailla sodan muistoja, eikä maa ollut niin anglosaksinen kuin Iso-Britannia. Urho Kekkosen vuonna 1962 tekemän Ranskan-vierailun jälkeen poliittisten suhteiden kehitys Ranskan kanssa vaikuttikin lupaavalta. Silloinen presidentti Charles de Gaulle oli korostanut julkisesti Suomen olevan puolueeton maa, ja hänen vuonna 1969 valittu seuraajansa Georges Pompidou oli vastaanottavainen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Etykin suunnitelmille. Ranskan pääkaupungissa toimi myös Unescon päämaja, mikä lisäsi paikan merkitystä kulttuuriasioiden hoidossa entisestään. Ranska näytti siis mahdolliselta kulttuurisuhteiden ovelta länteen, mihin voidaan vielä lisätä monien tärkeiden suomalaisten kulttuurivaikuttajien henkilökohtaiset mieltymykset ja suhteet Ranskaan, ranskalaiseen kulttuuriin sekä ranskan kieleen⁷. Matti Klinge, opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston johtaja Kalervo Siikala, saman ministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ja pitkäaikainen ministeri Kalevi Sorsa olivat kaikki joko asuneet Ranskassa tai ainakin vahvasti kiinnostuneita maasta, sen kielestä ja tieteellisistä sekä kulttuurisista saavutuksista. Klingelle erityisesti ranskan kielen ja kulttuurin esille tuominen vastustuksena angloamerikkalaisen kulttuurin ja kielen ylivallalle oli sydämen asia. Kulttuuriseen mieltymykseen liittyi Klingen ajattelussa myös käsitys, että päästäkseen lähemmäs ”vanhaa Eurooppaa” ja sen yhä tiiviimmin yhdistyvää kauppablokkia Suomen oli paremmin tunnettava muun muassa Ranskan kieltä ja kulttuuria8.

Tietyt paikat, järjestöt ja ihmiset olivat pitäneet yllä Pariisissa Suomen ja Ranskan välisiä kulttuurisuhteita ennen Suomen instituutin perustamista. Suurlähetystössä kulttuuri- ja lehdistöasioita hoiti 1980-luvulla lehdistöneuvos, jonka tehtävässä toimi vuosina 1979—1983 Mauri Elovainio ja hänen jälkeensä Carl-Erik Smedslund, ja lehdistöavustaja, joka vuodesta 1984 lähtien oli Hannele Voionmaa. Vuonna 1984 Elovainio siirtyi Helsinkiin Posti- ja telelaitoksen päätarkastajaksi, mutta hän säilytti hyvät kontaktinsa Ranskaa koskevassa kulttuuritoiminnassa. Ulkosuomalaisten yhteisö Ranskassa ja erityisesti Pariisissa muodosti tärkeän osan maiden kulttuurisuhteita, kuten myös Suomessa toimivat Suomi—Ranska-ystävyysseurat, ranskalais-suomalainen kauppakamari sekä Suomalais-ranskalainen teknillistieteellinen seura. Oli myös laaja joukko henkilöitä, jotka saivat suhteissa tärkeän roolin suomalaisen kulttuurin vähäisen hierarkkisuuden, Suomen eliittien suppeissa piireissä helposti solmittavien henkilökohtaisten suhteiden ja valtiojohtoisen suhdetoiminnan resurssien vähäisyyden seurauksena. Mainitut henkilöt olivat toimittajia, kuten 1940-luvulla Pariisiin muuttanut Mirja Bolgàr, yliopistoihmisiä, kuten professorit Heikki Kirkinen ja Matti Klinge, ynnä muita Ranskaa ja ranskan kieltä harrastavia.

Juuri Suomen kielen ja historian lehtorit sekä professorit Pariisin yliopistoissa olivat olleet erityisen tärkeitä inhimillisiä kulttuurikanavia. Suomen kielen kurssit Pariisin itämaisten kielten instituutissa INALCO:ssa juonsivat juurensa 1900-luvun alkuun⁹: ensimmäinen suomen kielen professorin oppituolin haltija INALCO:ssa oli Aurélien Sauvageot vuosina 1931—1967. Hänen ensimmäisenä lehtorinaan (répétiteur) toimi vuosina 1931—1934 Eero Neuvonen, joka myös oli Pariisissa Bibliothèque Nordiquen eli Pohjoismaisen kirjaston ensimmäinen suomalainen johtaja. Aimo Sakari aloitti sitten vuonna 1937 mainitussa lehtorin tehtävässä, jäi Ranskaan toisen maailmansodan yli ja palasi Suomeen vasta vuonna 1958. Vuonna 1965 Sorbonne antoi fennougristiikan kurssin Aurélien Sauvageot’n opetettavaksi, mutta suuri muutos tapahtui seuraavana vuonna, kun oppiaineeseen perustettiin apulaisprofessorin virka. Sen ensimmäiseksi viranhaltijaksi tuli syksyllä 1967 Heikki Kirkinen, ja häntä seurasi vuonna 1970 Matti Klinge. Samoihin aikoihin perustettiin Sorbonnen yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten keskus eli Centre d’études finno-ougriennes¹⁰.

Tärkeitä askeleita otettiin myös virallisissa suhteissa Kekkosen vuoden 1962 vierailun jälkeen. Kun kulttuuriministeri André Malraux tuli Suomeen vuonna 1965, kulttuurisuhteista puhuttiin paljon¹¹, ja Suomen ja Ranskan välinen sopimus sivistyksellisestä ja tieteellisestä yhteistyöstä solmittiin syyskuussa 1970 Ranskan ulkoministeri Maurice Schumannin Suomen-vierailun yhteydessä¹². Ranska oli ensimmäinen kylmän sodan läntisen blokin maa, jonka kanssa Suomi solmi kulttuurisopimuksen. Sopimuksella perustetun sekakomission säännölliset kokoukset olivat kuitenkin pitkälti pettymyksiä suomalaisille, kun ranskalaiset olivat kiinnostuneita pääasiassa Ranskan kielen opetuksen sekä Helsingissä toimivien ranskalaisten kulttuurijärjestöjen, ranskalaisen koulun ja kulttuurikeskuksen kehittämisestä¹³. Euroopan laajuinen kulttuuriasioiden keskustelu sai kuitenkin lisää ponttia Etykistä tavalla, joka vaikutti myös keskusteluun kulttuuri-instituuteista. Wienissä vuosina 1986—1989 järjestetty Etyk-seurantakokous hyväksyi tammikuussa 1989 loppuasiakirjan, jossa osanottajamaat päättivät muun muassa sallia vieraiden maiden kulttuuri-instituuttien perustamisen omalle alueelleen¹⁴.

Samanaikaisesti 1980-luvun puolivälissä havahduttiin siihen, että huonoimmin Suomi tunnettiin suurista EY-maista nimenomaan Ranskassa¹⁵ ja suomalaiset itse kaipasivat lisää tietoa Ranskasta. Vaikka Neuvostoliitto pysyi Suomen tärkeimpänä partnerina, Suomen mahdollisuudet lähetä länsiblokkia paranivat 1980-luvulla, ja monet eri toimijat aktivoituivat paitsi talouden myös kulttuuriasioiden saralla. Voidaan täysin yhtyä Anna Salonsalmen toteamukseen, että ”Pariisin-instituutti oli länteen suuntautuneessa kehityksessä edelläkävijän asemassa”¹⁶. Suomen kulttuurisuhteet, maan kulttuuridiplomatia sekä Suomi-kuvan merkitys alettiinkin ottaa uudestaan huomioon. Etsittiin aktiivisempaa kulttuuridiplomatiaa, mistä seurasi 1980- ja varsinkin 1990-luvulla kulttuuri- ja tiede-instituuttien perustaminen erityisesti Eurooppaan mutta myös esimerkiksi Japaniin ja Lähi-itään.

”Pariisin rouvien” ja Helsingin herrojen ensi aloitteet instituutin perustamiseksi

Suomalaisen taide- tai kulttuurikeskuksen mahdollinen perustaminen Pariisiin pysyi pitkään Ranskan ja Suomen välisten kulttuurisuhteiden keskustelunaiheena, mutta varsinaiset aloitteet tulivat pääasiassa hyvin verkostoituneilta suomalaisilta yksityishenkilöiltä. Päätavoitteina oli silloin auttaa suomalaisia tiedemiehiä ja taiteilijoita ylläpitämään kosketustaan Ranskan kulttuuriin sekä tehdä Suomen tiedettä ja kulttuuria tunnetuksi Ranskassa.

Heinäkuussa 1961 kauppaneuvos Maja Genetz ja Koneen toimitusjohtaja, vuorineuvos Heikki Herlin ottivat yhteyttä Helsingin yliopiston professoriin L. A. Puntilaan ja sen jälkeen Suomen Kulttuurirahastoon pyytääkseen rahoitusta. Tukea haettiin hankkeelle, jonka tavoitteena oli perustaa ”eurooppalaisen kulttuurin keskuspaikkaan” Pariisiin talo, ”jonka suojissa ranskalaiset saisivat kosketuksen suomalaiseen kulttuuriin ja sen edustajiin”¹⁷. Talo olisi eräänlainen suomalainen kulttuurikeskus, josta käsin ”kävisi niin ikään suomalaisille tutkijoille, opiskelijoille ja taiteilijoille helpommaksi päästä ranskalaisen tieteen ja taiteen läheisempään tuntumaan”. Lontoossa oli olemassa suomalainen Finland House, lähetystö, konsulaatti ja lisäksi vielä merimieskirkko, mutta Pariisissa ei ollut mitään vastaavaa. Herlin edisti aktiivisesti hanketta, ja hän sai apua Pariisissa toimivalta suomen kielen lehtorilta Vilho Kallioiselta sekä vanhalta pariisinsuomalaiselta, toimittaja ja au pair -välittäjä Gurli Sevón-Rosenbröijeriltä. Asia ei kuitenkaan edennyt rahan ja Kulttuurirahaston kiinnostuksen puutteen vuoksi. Sen jälkeen Suomen ja Ranskan välisellä kulttuurisopimuksella säädetyissä sekakomissioissa pohdittiin kuitenkin pitkin 1970-lukua Pariisissa toimivien Suomea koskevien kulttuuri- ja tiedelaitosten, mahdollisen suomalais-ugrilaisen opetuskeskuksen sekä Sainte-Genevièven kirjaston Pohjoismaiden osaston roolia¹⁸. Kulttuurisuhteet otettiin puheeksi myös Ranskan presidentin Valéry Giscard d’Estaingin vuoden 1980 valtiovierailun valmistelujen yhteydessä, kun kesäkuussa 1979 Ranskan Suomen-suurlähettiläs Jacques Chazelle esitti keskustelussa ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen kanssa ”ajatuksen suomalaisen kulttuuri- ja opintotukikeskuksen perustamisesta Ranskaan”¹⁹.

Presidentti Giscard d’Estaingin vierailun jälkimainingeissa uusi aloite asiasta nousi ensimmäiseksi vuonna 1947 toimintansa aloittaneen ja Suomessa toimivan Suomi—Ranska-yhdistyksen eli Société France-Finlande -seuran piireistä heti 1980-luvun alussa. Instituutti-idean edistäjiä olivat alusta lähtien Heikki Kirkinen, edellä mainitun seuran puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston kunnallisoikeuden ja kunnallistalouden professori Tore Modeen sekä Matti Klinge. Huhtikuussa 1980 yhdistys vastasi opetusministeriön kyselyyn, mihin asioihin opetusministeri Pär Stenbäck voisi kiinnittää huomiota Ranskan-vierailunsa aikana. Vastauksessa otettiin esiin instituutti, joka majoittaisi, opastaisi ja kaikin tavoin auttaisi Suomesta saapuvia nuoria stipendiaatteja²⁰. Mallina oli Rooman Villa Lante, ja instituutin tehtävänä olisi olla apuna Suomesta tuleville tutkijoille, järjestää heille kontakteja ja kursseja sekä yleisesti rikastuttaa Suomen kulttuuri- ja yhteiskuntaelämää ranskalaisen kulttuurin ja tutkimustyön tuntemuksella. Pär Stenbäckin vierailun jälkeen annetussa tiedotteessa todetaan, että ”eräänä mahdollisuutena on perustaa [— —] erityinen ranskalais-suomalainen säätiö” sekä ”ryhtyä toimiin suomalaisten opiskelijain ja tutkijain asuntolan perustamiseksi Pariisiin”.²¹ Opetusministeriön kertomus vierailusta ilmaisi keskustelun lähtökohdan selvemmin: ”Kysymys ei olisi varsinaisesta kulttuuri-instituutista, vaan pikemminkin asuntolasta ja siihen liittyvistä palveluista”.²²

Samaan aikaan Pariisista tuli aloite kaupungissa asuvilta suomalaisilta ja heidän järjestöiltään²³. Pariisin alueella asui 1980-luvulla 2000—3000 suomalaista, ja siellä toimivan Association France-Finlande -seuran aktiivisimmat toimijat olivat sekä suomalaisia että suomalaisten kanssa naimisiin menneitä tai suomen kielen ja kulttuurin parissa työskenteleviä ranskalaisia, kuten kääntäjä Marjatta Crouzet, Suomen pääkonsuli Kristian Packalén, lakimies Michel Fliniaux sekä kirjailija ja kääntäjä Hugues Colin du Terrail. Association France-Finlande oli perustettu jo joulukuussa 1947, ja vuosina 1981—1986 sitä johti professori Jean Perrot. Yhdistystä vaivasivat 1980-luvulla monet käytännön ongelmat. Sillä oli toimisto rue de l’Arcadella Norja—Ranska-yhdistyksen Cercle Norvégienin tiloissa, mutta vuonna 1981 sen oli pakko muuttaa kulttuurikeskuksena ja au pair -välittäjänä toimivan Accueil franco-nordique -järjestön tiloihin. Hyvien toimitilojen löytäminen sekä Association France-Finlandelle että sen järjestämälle ”keskiviikkokoululle” eli Pariisissa asuvien suomalaislasten kielikylpykoululle osoittautui erittäin hankalaksi. Tilanne huononsi suomalaisten elämänlaatua Pariisissa, jossa oli vaikea löytää suomenkielisiä harrastuksia, harjoittaa omaa uskontoa suomeksi tai saada hengellistä, sosiaalista ja psykologista tukea suomeksi. Tilanne vaikeutti myös yhdistyksen pyrkimystä edustaa ja ylläpitää Suomen kulttuuria Ranskan pääkaupungissa. Sellaista toimintaa, jota Suomen Merimieskirkko hoiti muun muassa Hampurissa, Lontoossa ja ranskalaisessa satamakaupungissa Rouenissa, ei ollut saatavilla Pariisissa.

Pariisinsuomalaisten aktivoituminen alkoi suomalaisen kulttuurin edistämistoimikunnan perustamisella vuonna 1981. Kesäkuun 10. päivänä järjestettiin toimikunnan ensimmäinen kokous ”keskiviikkokoulun” johtajan Annikki Galloyn johdolla. Läsnä olivat suurlähetystön lehdistöattasea Elovainio, merimiespastori Peter Gustaffsson, Suomi-seuran edustaja Rauni Heikkilä, INALCO:n lehtori Anna Kokko-Zalcman ja muita aktiiveja. Toimikunta toimi Suomi-seuran suojeluksessa. Se lähetti Suomen opetusministeriölle apuraha-anomuksen ja keräsi 500 suomalaisen ja ranskalaisen allekirjoituksen adressiin, jonka Association France-Finlande lähetti Per Stenbäckille sekä eduskunnan sivistysvaliokunnalle helmikuussa 1981.²⁴ Raha-anomuksessa esitettiin tavoitteeksi toimitilojen järjestäminen Pariisin suomalaisyhteisölle muun muassa oman lehden toimittamiseen sekä opetus-, kokoontumis-, harrastus- ja kerhokäyttöön. Heinäkuussa 1981 ministeriö myönsi rahaa, ja edistämistoimikunta jätti selvityksensä sekä esityksensä kulttuurikeskuksen perustamisesta opetusministeriölle maaliskuussa 1983.²⁵

Instituutin perustamisen jälkeen opetusministeriön kansainvälisen osaston johtaja Kalervo Siikala korosti haastattelussaan nimenomaan suomalaisten — Siikalan sanoin ”Pariisissa asuvien sivistyneiden suomalaisnaisten” — aktiivisuuden olleen merkittävää asiassa.²⁶ Pariisinsuomalaisten aloitteellisuus ei kuitenkaan herättänyt kiinnostusta suomalaisen kulttuuripolitiikan piireissä 1980-luvun alussa yhtä paljon kuin Suomi-Ranska-yhdistyksessä. Edistämistoimikunnan adressi annettiin sivistysvaliokuntaan ainoastaan ”tiedoksi”, eikä sitä sen koommin käsitelty. Kerätty adressi herätti kiinnostusta erityisesti opetusministeriössä, jossa ideaa kulttuurikeskuksen perustamisesta oli jo ehditty pohtia kansainvälisten asioiden osastolla. Jaakko Nummisen arkistoista löytyy huhtikuulta 1981 raportti, jossa ”Kalervo” eli Kalervo Siikala raportoi ”Raijalle” eli osaston kulttuurisihteeri Raija Kalliselle matkastaan Pariisiin. Siellä hän oli tavannut pariisinsuomalaisia, jotka toivoivat saavansa ministeriön osastopäälliköstä vipuvoimaa, sekä Mauri Elovainion ja suurlähettiläs Aimo Karhilon²⁷.

Suomen Ranskan-suurlähetystössä näkemys mahdollisesta instituutista oli kehittynyt ajan mittaan. Klinge kirjoittaa muistelmissaan, että Suomen instituutista Pariisissa oli pitkään ollut puhetta mutta diplomaatit olivat olleet kielteisellä kannalla. Hän korostaa, että erityisesti vuosina 1972—1976 suurlähettiläänä toiminut Ralph Enckell oli ottanut idean vastaan pelkällä olankohautuksella. Enckell oli arvioinut, että instituutin toiminta olisi liiaksi päällekkäistä suurlähetystön toiminnan kanssa²⁸. Äänensävyt olivat kuitenkin muuttuneet 1980-luvun alussa, ja Siikala sai raportoida vuonna 1981, että suurlähettiläs Aimo Karhilo suhtautui huomattavasti edeltäjäänsä myönteisemmin instituuttiajatukseen. Suurlähettiläs toimitti ulkoasiainministeriöön pariisinsuomalaisten yhdistyksen vetoomuksen, vaikka huomauttikin asian monimutkaisuudesta: ”Kysymys on varsin monitahoinen, sillä esimerkiksi yliopistollisten piirien, tiedemiesten ja taiteilijoiden näkemykset ja tarpeet mahdollisen säätiön kohdalla poikkeavat jossakin määrin toisistaan.” Karhilo esitti kuitenkin toivomuksen, että löytyisi ”joukko yhteisiä intressejä joiden varaan toivottu suomalainen laitos täällä voitaisiin perustaa”.²⁹ Hän toivoi, että Heikki Kirkinen voisi perustaa säätiön, joka saisi tukea Suomesta eri lähteistä, koulun ja kulttuuritoiminnan osalta myös opetusministeriöltä³⁰.

Suurlähettilään myönteisestä kannasta huolimatta suurlähetystössä myös emmittiin jonkin verran säätiön perustamisasiassa, lähinnä siksi, että jo täysin työllistettyjen lehdistö- ja kulttuurineuvoksen Carl-Erik Smedslundin ja avustaja Hannele Voionmaan pitäisi osallistua vielä instituutin valmisteluun. Vuonna 1984 päädyttiin lehdistöattasea Elovainion siirryttyä muihin tehtäviin ottamaan hänen tilalleen Hannele Voionmaa avustajana eikä neuvoksena nimenomaan siihen ajatukseen pohjaten, että Voionmaalla olisi vähemmän työtä instituutin järjestelyissä.³¹ Ratkaisu ei silti suinkaan tuonut helpotusta kulttuuritehtävien hoitoon suurlähetystössä. Suurlähetystö halusi instituuttisuunnitelmia toteutettaessa mahdollisimman tehokkain toimenpitein parantaa Suomen yleistä imagoa, mikä tarkoitti tiedotus- ja lehdistötehtäviä hoitaville virkamiehille jatkuvaa instituutin perustamisvaiheen sekä sen toiminnan alun valvontaa.

Näkemysten yhteensovittaminen ja säätiön perustaminen Helsinkiin

Aloite instituutin perustamisesta Pariisiin tuli siis 1980-luvun muuttuvassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa samanaikaisesti usealta taholta, mutta suurin osuus instituutin toteutumisessa oli opetusministeriön osastonjohtaja Kalervo Siikalalla sekä Suomessa toimineella Suomi—Ranska-yhdistyksellä. Yhdistys järjesti 2.kesäkuuta 1982 keskustelutilaisuuden, jonka jälkeen se asetti Heikki Kirkisen johtaman työryhmän valmistelemaan instituuttihanketta. Työryhmän varapuheenjohtajana toimi Matti Klinge, ja sen jäseninä oli muun muassa Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Maija Lehtonen, Kalervo Siikala ja muita Ranskasta kiinnostuneita, kuten edellä mainitusta yhdistyksestä sihteeri Eila Hagfors ja puheenjohtaja Tore Modeen. Ryhmästä tuli varsinainen instituutin selvitys- ja suunnittelutyön keskus.³² Se kokoontui ensimmäisen kerran syyskuussa 1982 ja sen jälkeen aina säännöllisesti. Asiakirjoista syntyy vaikutelma, että kokouksissa huomioitiin kaikkia eri näkemyksiä ja toiveita, joita projektiin kohdistui, ja yritettiin tehdä kompromisseja suunnitellun instituutin luonteen ja tehtävien määrittelyssä. Yhteistyötä ryhmä teki pariisinsuomalaisten sekä eri viranomaisten, erityisesti ulkoasiainministeriön ja opetusministeriön kanssa. Verkostoituminen toi selvitysryhmälle alusta lähtien vaikutusvaltaisen aseman ja merkittäviä kontakteja; ryhmä sai esimerkiksi luettavakseen Suomen ja Ranskan kulttuurisopimuksen sekakomission pöytäkirjat.

Keskustelut tulevan instituutin roolista ja tehtävästä jatkuivat pitkän aikaa, ja asiaa puitiin myös suomalaisessa lehdistössä.³³ Joulukuussa 1982 ulkoasiainministeriön lehdistö- ja kulttuuriosasto lähetti Pariisiin Mauri Elovainiolle Suomi—Ranska-yhdistyksen työryhmän muistion luonnoksen, joka antaa hyvän kuvan kaikista niistä erilaisista näkökulmista, joita yritettiin sovittaa yhteen. Instituutin tehtäviä kuvaillaan luonnoksessa hyvin laveasti: sen tulisi ”tukea Suomen pyrkimyksiä Ranskan kulttuurin tuntemuksen hyödyntämiseksi Suomessa; tukea ja edistää sopivin tavoin Suomen kulttuurin tuntemusta Ranskassa; tukea instituutin toimintaan sopivalta osalta Ranskassa oleskelevien suomalaisten kulttuuripalvelujen saantia”. Muistioluonnoksessa mainitaan myös, että instituutti tarjoaisi majoituksen tutkijoille sekä avustaisi Suomen suurlähetystöä kulttuuritehtävissä Suomen ja Ranskan kulttuuriyhteyksien hoitamiseksi ja edistämiseksi³⁴.

Suomen Ranskan Instituutin Säätiön säännöt hyväksyttiin marraskuussa 1983 sanankääntein, joilla saatiin aikaan kompromissi erityisesti Klingen ja Kirkisen ajatusten välillä.³⁵ Siinä missä Kirkinen ajatteli Suomen kulttuurin ”viemistä” Ranskaan, Klingen tavoitteena oli enemmänkin kohottaa ja kehittää Suomessa ”Ranska-orientaatio”, eräänlainen sivistyksellinen ja tieteellinen suuntautuminen ei-anglosaksiseen ja -saksankieliseen Eurooppaan.³⁶ Instituutin toiminta olisi luonteeltaan tieteellistä ja keskittyisi Ranskan kulttuurin tuntemukseen ja sen välittämiseen Suomeen. Klinge oli myös vieraantunut Kirkisen ”kalevalamaisesta” näkemyksestä Suomen kulttuurista.

Opetusministeriön sekä Tore Modeenin tehtäväksi lankesi ”kirkisläisten” ja ”klingeläisten” näkemysten sovittaminen yhteen. Keskusteluista tulee ilmi, ettei Klingen toivoma³⁷ ”kulttuuri-isku”, jonka ”olisi pitänyt suuntautua Suomeen ja eurooppalaisuuden opettamiseen suomalaisille”, ollut laajalti jaettu käsitys instituutin perustoiminnasta. Monille opetus- ja ulkoasiainministeriöissä oli pääajatuksena rakentaa ”vitriini”, jolla tehdä Suomea tunnetuksi maassa, joka oli Suomessa vieras mutta jonka vaikutus Euroopan integraatiossa oli pakko tunnustaa. Etsittiin keinoja esitellä ulkomailla Suomesta kuvaa puolueettomana maana sekä tapoja vahvistaa Suomen ulkopolitiikan uskottavuutta kulttuurin avulla. Kulttuurivientiä sekä Suomen kulttuuri-instituutteja pidettiin erityisesti ulkoasiainministeriössä sopivana välineenä parantaa Suomi-tuntemusta maailmalla ja edistää Suomen kansallisia etuja.³⁸ Jotkut taas kannattivat suomalaisen kulttuurin vientiä mutta kyseenalaistivat kulttuuri-instituuttien tarpeellisuuden sillä perusteella, etteivät valtion viranomaiset olleet heidän mielestään parhaita tahoja hoitamaan luontevasti kulttuurisia suhteita. Esimerkiksi Jörn Donner kirjoittaa vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan Suomi-kuva vuonna nolla, että kulttuuriviennin olisi pitänyt tapahtua suoraan kulttuuria tuottaneiden henkilöiden tai organisaatioiden kesken ilman välittäviä organisaatioita. Kulttuuri-instituutit olisivat turhia välikäsiä kahdenkeskistä vaihtoa hidastamassa.³⁹ Suomi—Ranska-yhdistyksen piirissä mietiskeltiin myös rahoituskysymystä: Modeen pohti marraskuussa 1984, olisiko ”Suomen poliittinen valtionjohto kiinnostunut investoida Ranskan (kulttuurin) tuontiin ellei Suomen (kulttuurin) vientiä liity siihen?”⁴⁰

Samalla keskustelussa tulevasta Ranskan-instituutista pariisinsuomalaisten ääni jäi etäiseksi. Huhtikuussa 1986 eli perustamisprosessin jo ollessa hyvin pitkällä kielikylpykoulun johtaja Annikki Galloy kirjoitti Suomen Ranskan Instituutin Säätiön asiamiehelle Erik Kruskopfille kohteliaan mutta ilmeisen loukkaantuneen kirjeen ja raportin, jossa hän pyysi ”kohteliaasti saada palauttaa muistiin” pariisinsuomalaisten tekemän työn instituutin perustamisen hyväksi sekä heidän näkemyksensä asiassa. Galloy muistutti, että Pariisissa toimivien suomalaisten järjestöjen

rooli paikalla olemassa olevina kulttuurimme edusryhminä on kuitenkin tärkeä, vaikkakin nyt kehitteillä olevan kulttuurisäätiön varsinaisen toiminnan puitteissa ne tulevaisuudessa muodostaisivat vain yhden, sinänsä ennen kaikkea suomalaisen siirtokunnan kannalta tärkeän osan, suunnitellun kulttuuri-instituutin toimintaohjelmassa.⁴¹

”Pariisin rouvat” eivät nähneet, että instituutissa oli kyse myös kulttuuripolitiikasta eikä pelkästään heidän kokoontumistilastaan. Klinge kuvaileekin muistelmissaan tilanteita, joissa hän selitti pariisinsuomalaisille instituutin oleva sopimaton paikka ”kolonian klubiluonteiseen yhteistoimintaan ja suomalaisen lastentarhan ja koulun toiminnan ylläpitämiseen”.⁴² Toisaalta Suomessa ei aina muistettu huomioida riittävästi heidän tarpeitaan.⁴³ Kun Ranskan-suurlähettiläs Ossi Sunell yritti Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 1985 kuvailla instituutin perustamisen tilannetta, pariisinsuomalaisten kaipaamaa kerho- ja kokoontumispaikkaa ei edes mainittu:

Nyt täytyisi keskittää kaikki voimat ja olisi saatava kaikki intressipiirit puhaltamaan samaan hiileen [——]. Sen (instituutin) perusluonteinen tehtävä on käsittääkseni Suomen kulttuurin tunnetuksi tekemisen tehostaminen Ranskassa. Valtavirta olisi Suomesta Ranskaan päin, mutta jokunen puronen virtaisi toiseenkin suuntaan [——].⁴⁴

Keskustelut ranskalaisten kanssa ja instituutin perustaminen Pariisiin

Käydyn pitkän keskustelun yhteydessä Suomen Ranskan instituutin perustamista tukeva säätiö perustettiin kesäkuussa 1984. Klingestä tuli sen hallituksen puheenjohtaja ja Elovainiosta asiamies. Säätiön ensimmäinen budjetti oli 104000 Suomen markkaa (noin 36500 euroa45), joista 100000 markkaa käytettiin sijoituksiin. Raha oli tullut opetusministeriöltä mutta myös erilaisilta järjestöiltä ja säätiöiltä Åbo Akademista Suomi-seuraan ja suomalaisista yliopistoista ranskan kielen lehtorien järjestöihin. Mukana ei ollut yhtäkään yksityistä kaupallista yhtiötä, vaikka säätiötä perustettaessa toivottiin, että olisi mahdollista houkutella mukaan myös teollisuuden, matkailun sekä liike-elämän edustajia46.

Säätiön perustamisen aikana instituuttiasia oli jo edennyt korkean tason toimijoille ranskalaisten ja suomalaisten välisissä keskusteluissa. Instituuttiprojekti otettiin puheeksi helmikuussa 1983 opetusministeri Arvo Salon Ranskan-vierailulla, jonka aikana Salo selosti Ranskan kulttuuriministeri Jack Langille Suomen Pariisin-instituutin suunnitelmaa, ”jonka tarkoituksena olisi auttaa suomalaisia tiedemiehiä ja taitelijoita ylläpitämään yhteyksiä Ranskan kulttuuriin ja siten voimistamaan sen vaikutusta Suomessa”. Klingen mukaan ministeri Lang ”suhtautui erittäin ymmärtäväisesti instituutti-hankkeeseen, vaikkakaan ei voinut varmuudella sanoa voitaisiinko Ranskan taholta osallistua sen toteuttamiseen. Sen sijaan ministeri Lang ehdotti, että Suomi rakentaisi maailmannäyttelyyn oman paviljonkinsa, joka sitten jäisi instituutin tiloiksi”47. Paviljonkia ei koskaan toteutettu Ranskan luovuttua näyttelyn järjestämisestä.

Instituutin perustamista käsitellään vain vähän ranskalaisissa arkistodokumenteissa, ja jos suomalaisten arkistopapereissa tai muistelmissa tunnutaan toivovan ranskalaisilta paljon tukea, intoa ei vaikuta olevan yhtä paljon ranskalaisten puolella. Ranskan viranomaisten näkökulmasta Suomi oli pieni asia, vaikka 1980-luvulla muutamat seikat nostivat sen ylemmäs maan johdon näkökenttään: Suomi pystyi toimimaan hyvänä tietolähteenä ja kontaktina Neuvostoliitoon suuntaan, ja Ranskan ulkoministeriö toivoi solmivansa enemmän taloudellisia ja kulttuurisia kontakteja Suomen kanssa. Erityisesti mahdollisuutta lisätä yhteistyötä radiopuhelinalalla ja myydä ranskalaisia aseita sekä ranskalaisia ydinvoimalaitoksia Suomeen pohdittiin paljon⁴⁸. Veera Mitzner kuitenkin on osoittanut tutkimuksessaan, miten vuoden 1985 Eureka-keskustelussa Ranskan ulkopoliittisessa johdossa monet esittivät epäilyksiä Suomea kohtaan: maan suhteet Neuvostoliittoon nähtiin liian läheisinä ja sen suhtautuminen Länsi-Eurooppaan, Ranskaan ja ranskalaisiin tuotteisiin taas liian etäisenä49.

Kulttuurisia suhteita pidettiin siis yllä tilanteessa, jossa ranskalaisten näkemykset Suomesta olivat ristiriitaisia. Suomen kanssa asiat hoidettiin kuitenkin useimmiten virkamiestasolla, ja tällöin yritettiin korostaa jatkuvuutta ja Ranskan intressejä tietyissä tärkeiksi koetuissa asioissa. Kulttuurisopimuksen sekakomissiossa ranskalaisten näkökulmasta oli ranskan kielen opetuksen kehitys Suomessa tärkein asia, johon palattiin säännöllisesti 1970-luvun lopusta lähtien⁵⁰. Suomen instituutin asiaa pohdittiin kuitenkin sekakomissiotyössä vuodesta 1983 lähtien, ja Ranskan ulkoministeriön näkökulma vaikuttaa olleen monella tasolla varovaisen myönteinen. Ranskan Helsingin suurlähettiläs Philippe Husson kertoi ministeriölleen hyväksyvästi vuonna 1982 Modeenin järjestämästä seminaarista suomalaisen säätiön perustamisesta Pariisiin⁵¹, ja syksyllä 1983 raportti kulttuurisopimuksen sekakomission työstä⁵² sekä muistio maiden välisistä kulttuurisuhteista mainitsevat, että komission kokouksissa ranskalaiset osapuolet olivat sanoneet ”olevansa valmiit auttamaan sopivien tilojen etsimisessä Pariisissa suomalaisten suunniteltuun säätiöön”⁵³. Viimeksi mainitusta asiasta ranskalaiset ja suomalaiset sekakomission pöytäkirjat kertovat samaa tarinaa⁵⁴.

Vuosi Modeenin järjestämän seminaarin jälkeen Ranskan ulkoministerin Roland Dumas’n valmistautuessa Suomen-vierailuun maaliskuussa 1985 suurlähettiläs Husson täsmensi kuitenkin ranskalaislausuntoja ja varoitti mahdollisesta väärinymmärryksestä⁵⁵. Suomalaiset näyttivät Hussonin mukaan olevan vakuuttuneita siitä, että Ranska olisi syksyllä 1983 luvannut asettaa Pariisin keskustasta Suomen käyttöön jonkin Ranskan valtion omistuksessa olevan vanhan ja edustavan kerrostalon tai pienen historiallisen rakennuksen, pitkäaikaisesti ja nimellisellä vuokralla. Husson korostaa ministerille, ettei Ranska ollut koskaan sitoutunut moiseen; korkeintaan ranskalaiset tahot voisivat auttaa suomalaisia etsimään, Husson erikseen alleviivasi, sopivaa rakennusta. Hussonin näkemys toistuu muissakin Ranskan ulkoministeriön papereissa: jos ranskalaiset viranomaiset tukevatkin instituutin perustamista hyvänä ideana Suomen ja Ranskan kulttuuristen suhteiden elvyttämiseksi, rakennuksen asettamista suomalaisten käyttöön ei missään vaiheessa esitetä. Myöhemmin keskusteltu mahdollisuus sijoittaa Suomen instituutti Lyoniin ei myöskään tule esille Ranskan ulkoministeriön papereissa.

Kesäkuussa 1983 Suomi—Ranska-yhdistys anoi Suomen opetusministeriöltä määrärahaa instituutin perustamiseen ja pyysi opetus- ja ulkoasiainministeriöitä ajamaan asiaa ranskalaisten kanssa. Kun Ranskan opetusministeri Alain Savary kävi virallisella Suomen-vierailulla samana syksynä, suomalaiset korostivat keskusteluissa pariisinsuomalaisten ”keskiviikkokoulun” kärsimää tilojen puutetta. Suomalais-ranskalaisessa kielten opetusta käsittelevässä työryhmässä, joka oli perustettu jo kaksi vuotta aiemmin Stenbäckin Ranskan-matkan aikana, ranskalaiset kuitenkin osoittivat vain vähäistä kiinnostusta suomalaisten ehdottamaan Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin perustamiseen⁵⁶.

Lokakuussa 1983 Heikki Kirkisen instituuttia valmisteleva työryhmä pyysi, että instituutti otettaisiin myös puheeksi presidentti Koiviston valtiovierailun yhteydessä marraskuussa 1983, ja presidentin valmistelukansiosta löytyy Margaretha Mickwitzin kirjoittama muistio Ranskan presidentti François Mitterrandin kanssa käytävää keskustelua varten.⁵⁷ Muistiossa mainitaan, että instituutin tehtävinä on edistää suomalaisten tiedemiesten, kirjailijoiden ja opettajien mahdollisuuksia perehtyä Ranskan tieteelliseen ja kulttuurielämään ja hyötyä siitä, tarjota ranskalaisille mahdollisuus solmia yhteyksiä suomalaisiin tietopalveluihin ja kirjastoihin sekä järjestää yhteistyössä pienimuotoisia näyttelyjä ja taidetilaisuuksia sekä tarjota toimitiloja suomalaiselle ja suomalais-ranskalaiselle järjestö-, koulutus- ja seurakuntatoiminnalle Suur-Pariisin alueella. Vaikka itse matkan aikana asiasta oli puhetta ranskalaisten kanssa ainoastaan sivumennen, Koiviston vierailun jälkeen instituuttiprojekti eteni. Tahti oli hidas, ja vaikka Suomen ja Ranskan väliset suhteet asiassa aktivoituivat, poliittinen ilmasto ei ollut ainoastaan myönteinen. Veera Mitzner osoittaa onnistuneesti artikkelissaan Suomen pyrkimyksestä liittyä Euroopan tutkimus- ja kehitysorganisaatio Eurekaan, kuinka kulttuuriasiat olivat 1980-luvulla sidoksissa yleiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa Suomen puolueettomuutta ja suhteita Neuvostoliittoon ei katsottu ainoastaan hyvällä⁵⁸.

Ulkoasiainministeriö oli jo ennen Koiviston vuoden 1983 Pariisin-vierailua saanut lähetystöstä vinkkejä, mistä ranskalaiset ja erityisesti presidentti Mitterrand haluaisivat keskustella⁵⁹. Kulttuuriasioiden joukossa lähetystö oli maininnut kulttuuri-instituutin: ”Presidentti Mitterrand haluaa keskustella myös Pariisin suomalaista kulttuuri-instituuttia koskevasta suunnitelmasta.” Erityisesti ranskalaiset halusivat lähetystön mukaan tietää, mitä instituutti tekisi, jotta kiinteistö-asioissa voitaisiin auttaa. Koiviston kansliasta joku kysyi Suomen Ranskan-suurlähetystön viestin saatuaan lisää neuvoja ulkoasiainministeriön lehdistö- ja kulttuuriosaston päälliköltä Alec Aallolta, ”mitä presidentti sanoo tästä ranskalaisia kiinnostavasta asiasta Mitterrandille”. Aalto vastasi, että projekti oli ollut kauan vireillä ja siitä oli käyty keskusteluja myös ranskalaisten kanssa: ”Kulttuuri-instituutin perustehtävästä ollaan eri mieltä: onko sen pääasiallinen tehtävä ranskalaisen kulttuurin kanava Suomeen; Suomen ikkuna Pariisissa; suomalaisen kolonian Pikku-Suomi.” Aalto oli sitä mieltä, että pääasiassa instituutin pitäisi toimia ”Ranskaan suuntautuneiden tutkijoiden ja muiden kulttuuritekijöiden tukipisteenä” mutta että pyrkimys lisätä Ranskan kulttuurin vaikutusta Suomeen sopisi myös Ranskan viranomaisille, joista suomalaiset olivat riippuvaisia kiinteistökysymyksessä⁶⁰.

Edellä kuvatun pohjalta ulkoasiainministeriö antoi Koiviston nähtäväksi ”kulttuuriaikaiset puheenvuoroluonnokset”, joihin sisältyi muun muassa Suomen kulttuuri-instituuttihanke Pariisissa. Koivistoa neuvottiin puhumaan hankkeesta ja sanomaan, että

olisi tärkeä suunnata suomalaisten tiedemiesten ja kulttuurityöntekijöiden kiinnostus nykyistä huomattavasti suuremmissa määrin Ranskaan [——]. Kulttuuri-instituutin menestys on riippuvainen Ranskan viranomaisten myötävaikutuksesta. Ensisijaisen tärkeää olisi sopivien tilojen löytäminen Pariisin keskustasta ja niiden asettaminen instituutin käyttöön sellaisilla ehdoilla, että toiminta pitkällä tähtäyksellä olisi turvattu.⁶¹

Koivisto mainitsikin asiasta Jacques Chiracille osoitetussa puheessa 16. marraskuuta 1983 todeten, että ”suomalaisten ja Pariisin Suomen ystävien piirissä on herännyt ajatus suomalaisen kulttuuri- ja tiedeinstituutin perustamisesta tähän kaupunkiin”.⁶²

Jatkuvassa, monitahoisessa keskustelussa, jota instituutin perustamisesta käytiin vuosina 1981—1986, myös tulevan organisaation sijainti oli toistuva keskustelunaihe; Pariisi ei nimittäin ollut kaikille itsestäänselvyys. Matti Klinge korosti prosessin aikana käsitystään, että presidentti Mitterrandin kaudella aloitetun desentraalisaatio-ohjelman, vallan hajauttamisprosessin, vaikutuksesta Pariisi oli menettänyt ehdottoman ylivaltansa Ranskan kulttuurisena ja poliittisena keskuksena⁶³. Arkistodokumenteista saa käsityksen kovasta keskustelusta, jossa Klingeä vastustamaan nousivat suurlähetystön edustajat⁶⁴ mutta myös pariisinsuomalaiset. Instituutin sijainnista suurlähetystö oli varhaisessa vaiheessa sitä mieltä, että Pariisi oli ainoa järkevä valinta. Toki toukokuussa 1985 suurlähetystö raportoi ulkoasiainministeriöön, että ”Ranskan UM:n edustaja on ilmoittanut 22.5. suullisesti suurlähetystölle ministeriönsä olevan valmis auttamaan taloudellisestikin sopivan huoneiston löytämiseksi tulevalle kulttuurikeskukselle mikäli ko. keskus voitaisiin ajatella sijoittaa Lyoniin”. Tästä suullisesta ilmoituksesta ei kuitenkaan löydy jälkiä Ranskan ulkoministeriön papereista. Suurlähetystö jatkoi mainittua kirjettä varovaisempaan sävyyn ilmoittamalla ajattelevansa ”omalta osaltaan, että kulttuurikeskuksen sijoittaminen muualle kuin Pariisiin olisi virheinvestointi”.⁶⁵ Helsingissä opetusministeriökin korosti, miten juuri Pariisiin keskittyvät vahvasti niin hallinto, taide- ja tiedelaitokset, tärkeimmät Suomeen ja suomalaisiin liittyvät järjestöt kuin suurin osa Ranskassa asuvista suomalaisista⁶⁶.

Instituutin kiinteistön löytäminen ja Tarmo Kunnaksen kauden alku

Tammikuussa 1986 asiantuntijavaltuuskunta teki viikon mittaisen matkan Ranskaan tarkastamaan instituutin mahdollisia sijaintipaikkoja⁶⁷. Valtuuskunta suuntasi ensin Pariisiin ja sieltä Bordeaux’hon, Arlesiin ja Lyoniin. Siikala, Klinge, opetusministeriön rakennushallinnon pääjohtaja Matti K. Mäkinen, valokuvaaja Markus Leppo sekä Mauri Elovainio ja Suomen Ranskan-suurlähettiläs Ossi Sunell osallistuivat matkaan. Suomen valtio oli jo silloin sitoutunut ostamaan instituutille kiinteistön⁶⁸, ja valtuuskunta päätyi lopulta ehdottamaan rakennuksen ostamista Pariisista sekä haaraosaston perustamista Lyoniin⁶⁹.

Valtuuskunnan matkan aikana pariisilaisia kiinteistöjä oli jo tutkittu jonkin verran opetusministeriössä, aluksi siinä uskossa, että kulttuurisopimuksen hengessä Ranska suostuisi nimellisellä vuokralla luovuttamaan instituutille toimitilat Pariisin keskustasta⁷⁰. Ranskalaisten pysytellessä hyvin passiivisina tultiin kuitenkin siihen käsitykseen, että Suomen valtion olisi pakko ostaa pariisilainen kiinteistö ja luovuttaa se instituutin käyttöön. Ensin harkittiin osoitteessa 45 Quai des Grands Augustins sijaitsevia tiloja, joiden hinta oli kuusi miljoonaa markkaa, minkä lisäksi tarvittaisiin neljä miljoona markkaa korjaustöihin. Kesällä 1985 opetusministeriö esitti, että valtioneuvosto tekisi periaatepäätöksen 10 miljoonan markan lisämenoarvioesityksestä kuluvalle vuodelle kiinteistön ostamiseen ja korjaamiseen. Raija Kallinen kuittasi viestilomakkeella Jaakko Nummiselle valtioneuvoston vastauksen nopeasti: ”Hanke on hylätty kokouksessa.”⁷¹ Tämän jälkeen lokakuussa 1985 opetusministeriö otti tarkasteluun uuden kiinteistön latinalaiskorttelissa rue des Écolesillä, Sorbonne-yliopistoa vastapäätä⁷². Kiinteistö oli entisen elokuvateatteri Cluny-Écolesin rakennus. Teatteri oli juuri suljettu, ja kiinteistö ostettiin huhtikuussa 1986, loppuhintana remonttikuluineen vähän yli 11 miljoonaa markkaa (vähän yli 3,5 miljoona euroa). Opetusministeriön maksettavana oli miltei koko hinta⁷³.

Virallisella Suomen-vierailullaan vuonna 1987 presidentti Mitterrand totesi isännilleen: ”te suunnittelette avaavanne piakkoin Pariisissa kulttuuri-instituutin”⁷⁴. Vierailun yhteydessä myös ranskalainen lehdistö mainitsi instituutin avautuvan ”piakkoin”, ja Le Quotidien jopa ilmoitti, että ”Pariisi tulee olemaan ensimmäinen eurooppalainen pääkaupunki, johon perustetaan kahden vuoden päästä suomalaista kulttuuria edistävä instituutti”⁷⁵. Ranskan tutkimus- ja korkeakouluministeri Jacques Valaden Suomen-vierailun aikana helmikuussa 1988⁷⁶ Siikala kertoi tälle instituutin tulevista vaiheista ja toimintasuunnitelmasta. Valade ilmoitti Ranskan hallituksen olevan valmis eri tavoin tukemaan Suomen instituutin toimintaa ja tarvittaessa osoittamaan Ranskan yliopistolaitoksen edustajia osallistumaan sen toimintaan. Ministeri piti tärkeänä, että instituutti ulottaisi toimintansa myös Pariisin ulkopuolelle.

Kun sopiva tila instituutille oli löydetty, sen remontointi vei vielä paljon aikaa. Suurlähetystö ilmoitti varhain, että heillä ei ollut riittävästi henkilöresursseja seuraamaan työmaata kokopäiväisesti. Lähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvos Carl-Erik Smedslund ehdotti hallintomallia, jossa instituutti olisi suurlähetystöstä riippumaton. Mallin tavoitteena ei ollut vain säästää suurlähetystön resursseja, vaan Smedslund korosti myös, että ”vieraan valtion ohjaama kulttuuritoiminta saatetaan Ranskassa kokea vastenmieliseksi”.⁷⁷ Lähetystön Smedslund ja Voionmaa olivat silti usein avuksi hankeen konkreettisessa valmistelussa⁷⁸. Pääurakoitsijaksi otettiin arkkitehti Juhani Pallasmaa, joka oli hoitanut suurlähetystön sisustustyöt. Työmaalla etenemistä hidastuttivat lukuisat konkreettiset ongelmat sekä itse kiinteistössä että ranskalaisten rakennusfirmojen kanssa. Remontointi maksoi lopulta noin 15 miljoona markkaa (noin 5 miljoona euroa) ja kesti melkein kolme vuotta. Instituutti avattiin syksyllä 1990, mutta yleisöä saatettiin päästää sisään ensimmäisen kerran vasta tammikuussa 1991⁷⁹.

Instituutin avajaiset järjestettiin Sorbonnessa 18. lokakuuta 1990 instituutin tilojen ollessa vielä keskeneräisiä. Instituutin esitevihossa kerrotaan, että tiloista rakennetaan suomalaisen ja ranskalaisen kulttuurin, tieteen ja yhteiskuntaelämän kohtaamispaikka ja suomalainen kulttuurikeskus, jossa pidetään kokouksia, kollokvioita, kursseja ja seminaareja sekä järjestetään konsertteja, elokuvailtoja, näyttelyitä, tanssiesityksiä ja muuta vastaavaa toimintaa: ”Instituutti harjoittaa ja avustaa suomalaista Ranskan kulttuuriin kohdistuvaa tai Ranskassa harjoitettavaan tieteeseen liittyvää tutkimusta. Tutkijoille ja taitelijoille pyritään hankkimaan stipendiasuntoja eri puolilta Ranskaa.”⁸⁰ Instituutin henkilökunta oli alusta lähtien aika pieni. Kaarina Pelkonen avusti käytännön asioissa, samoin kuin myöhemmin Liisa Peake, josta tuli instituutin pitkäaikainen asiamies. Sihteeri Nora Couavoux ja intendentti Ali Lacheb työskentelivät hyvin aktiivisesti toiminnan alussa. Klingen lähtiessä instituuttisäätiön hallituksesta 1990-luvun alussa säätiön avainhenkilöitä olivat Suomi—Ranska-yhdistyksen puheenjohtaja Tore Modeen, säätiön asiamies Kruskopf, Siikala, Suomen hypoteekkiyhdistyksen pankinjohtaja Osmo Kalliala, kirjailija Pentti Holappa sekä liike-elämän Raimo Mali ja sittemmin teknologianteollisuuden etujärjestön asiantuntija Kari Norkonmaa.

Kiinteistön löydyttyä vuosien 1985 ja 1986 taitteessa vuorossa oli seuraavaksi instituutin johtajan valinta. Säätiön hallituksen kokouksessa heinäkuussa 1988 todettiin, että tarjolla ollutta kolmen vuoden tehtävää oli hakenut 13 hakijaa, joista parhaita olivat kirjallisuustieteilijä Tarmo Kunnas, taidehistorioitsija Erik Kruskopf sekä kirjailija ja antiikin kirjallisuuden tutkija Kirsti Simonsuuri. Lopuksi päädyttiin palkkamaan Kunnas⁸¹. Klinge ja Kunnas kuvailevat kukin muistelmissaan⁸² tapahtunutta samalla tavalla: Klinge kehotti syksyllä 1988 Kunnasta hakemaan paikkaa. Kunnas oli vanha Ranskan ja ranskan kielen harrastaja, joka oli asunut Ranskassa ja kirjoittanut väitöskirjansakin ranskaksi. Kunnas sai hoitaakseen instituuttirakennuksen kunnostamisen, ohjelman järjestämisen sekä instituutin henkilökunnan rekrytoimisen. Vuoden 1989 aikana hän kävi usein Pariisissa ja asui instituutin työmaan lähellä. Kunnas tähdentää muistelmissaan, miten Pallasmaan minimalististen piirustusten mukaan tehty remontti velvoitti tulevan instituutin aktiiviseen suomalaisen kulttuurin ja taiteen esittelyyn eikä miksikään täydennyskoulutuskeskukseksi tai Pariisin suomalaisten varikoksi. Paikka oli edustukseen tarkoitettu, vaikka siellä oli käytännön ongelmia: työmaa kesti ensin pitkään, ja remontin valmistumisen jälkeenkin hienon fasadin takana riitti monia arkiongelmia, ahtaista työtiloista rikkinäisiin ovenkahvoihin⁸³.

Kunnas oli kiitosta usein saanut johtaja⁸⁴, jolla oli hallussaan niin sosiaaliset taidot, paljon energiaa kuin selvä käsityskin siitä, mitä toimintaa hän halusi instituutissa järjestää. Alussa hänen päämääränään oli esitellä Suomen kulttuurista ja historiallista taustaa ranskalaisyleisölle. Suomalaisille tarkoitetuilla tieteellisillä jatkokoulutustilaisuuksilla oli varsin huomattava osuus instituutin toiminnassa. Muistelmissaan Kunnas kuvaa Klingen ja Kirkisen ristiriitaisia käsityksiä instituutin tehtävästä ja painottaa, että instituutin tarjonnan piti olla mahdollisimman monipuolista ulottuen taiteesta tieteeseen ja Suomi-kuvan vahvistamisesta Ranskan-tuntemuksen hankkimiseen. Päätavoitteena oli selvästi suomalaisen kulttuurin esiintuominen Ranskassa, mutta Kunnas mainitsee myös tavoitteet, joita Klinge oli yrittänyt säätiön sisällä ajaa: instituutin oli myös oltava Villa Lanten tapaan suomalaisten tutkijoiden jatkokouluttaja ulkomaisen tieteen ja kulttuurin tuntemiseen ja tuotava esille tieteen ajankohtaisia kysymyksiä ja keskusteluja⁸⁵.

Kunnas esittää itse halunneensa levittää ulkomailla monipuolista ja tasapainoista kuvaa Suomesta, ei ainoastaan ”avantgardea” ja räväkkää kriittisyyttä⁸⁶. Hän johti myös lukuisia Suomen elinkeinoelämän ja valtionhallinnon keskeisille henkilöille suunnattuja polkupyöräretkiä eri puolille Ranskaa valloittaen näin Ranskalle ja sen kulttuurille suuren määrän merkittäviä ystäviä ja tutkijoita. Tasapuolisesti hän piti esillä sekä suomalaisia ajankohtaisia aiheita että klassisia kulttuuriteemoja ja yritti korostaa toiminnassaan Suomen yhteyksiä Ranskaan sekä Eurooppaan. Margaretha Mickwitz totesi häntä haastatellessani, että kyse oli myös symbolisesta näkyvyydestä Pariisissa.⁸⁷ Instituutti oli riippumaton valtiosta mutta silti myös hyvin riippuvainen Suomen yleisestä kulttuuri- ja maakuvadiplomatiasta. Vuonna 1995 Kalervo Siikala luonnehti Suomi-instituuttien olevan ”säätiöiden ylläpitämiä vapaita sivistyslaitoksia, joiden toimintaa valtio opetusministeriön kautta tukee”.⁸⁸ Kunnas suuntasi instituutin toimintaa erityisesti ranskalaisille, ja hän toteaa muistelmissaan, että ei ”olisi tosin ollut vain eduksi Instituutin ranskalais-suomalaiselle ja kansainväliselle imagolle, jos se olisi saanut liian voimakkaan leiman Pariisin suomalaisten keskuksena”. Yhteistyötä Pariisin Suomi-seuran kanssa silti oli, ja Kunnas muistaa sen sujuneen hyvin⁸⁹.

Vaikka Kunnas oli arvostettu johtaja myös Suomen Ranskan-suurlähetystön piireissä, instituutin jo aloitettua toimintansa suurlähetystö valitti 1990-luvun alussa sen asioiden hoitamisen tuottamasta työstä sekä vaikeuksistaan koordinoida toimintaansa säätiöpohjaisen instituutin kanssa. Suurlähetystön tarkastuksessa vuonna 1990 henkilökunta kuvaili instituuttityön vaikutusta:

Lehdistö- ja kulttuuriosaston yksi lähiaikojen tärkeistä tehtävistä on toimintojen koordinointi ja yhteistyön suunnittelu Pariisin kulttuuri-instituutin kanssa. Tähän mennessä on voitu havaita, että instituutin aiheuttama Suomea kohtaan tunnetun kiinnostukseen lisääntyminen on lähinnä lisännyt suurlähetystön työtä tällä sektorilla [——].⁹⁰

Instituutin tuottamasta työstä valittamisen taustalla on eri ministeriöiden välillä Suomen kulttuuristen ulkosuhteiden hoitamisesta käyty kilpailu, joka oli vanhaa perua. Kun Päivi Setälän toimittama selvitys instituuttien toiminnasta julkaistiin vuonna 1998, silloinen opetusministeriön kansainvälisen osaston johtaja Margaretha Mickwitz puntaroi kirjeessään Siikalalle, oliko selvityksen julkaisu juuri sillä hetkellä hyödyksi vai haitaksi opetusministeriölle. Useat suurlähettiläät, hän kirjoitti, olivat edelleen sitä mieltä, että instituuttien tulisi kuulua ulkoministeriölle. Mickwitzin mukaan ulkoministeriön haluja ei vastannut Siikalan esittämä tavoite, että instituutit olisivat välittömässä yhteydessä Suomen kulttuuriin ja että kansainväliset kulttuurisuhteet yleensä olisivat sidoksissa substanssiasioihin, suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan⁹¹. Vuonna 1993 pois Pariisista siirtyessään suurlähettiläs Matti Häkkänen kiitteli kuitenkin Kunnaksen hyvin tekemää työtä ja yhteistyöhalua sekä instituutin merkitystä suurlähetystön kulttuurityössä⁹². Hän korosti myös, miten toiminnan koordinointi ja tehtävien jako hoidettiin tapauskohtaisesti, pikemmin henkilökohtaisten kontaktien kuin selkeiden toimintakaavioiden välityksellä.

Jälkimäinen puolisko 1990-lukua oli instituutille ilmeisesti ensimmäistä vaikeampi. Suomalaisen laman seuraukset asettivat rajoituksia Kunnaksen kunnianhimoiselle tieteelliselle ja taiteelliselle ohjelmalle. Taloudelliset ongelmat pakottivat johtajan anomaan opetusministeriöltä lisää resursseja jo vuonna 1992, ja kaksi vuotta myöhemmin instituuttia tukevan säätiön uuden hallituksen puheenjohtaja Risto Alapuro kohdisti välttämättömiä säästöjä erityisesti edustusmenoihin⁹³. Kulttuuridiplomatiaa tutkinut Jenni Helenius kuvailee, miten Kunnaksen seuraajan Kimmo Pasasen kaudesta lähtien instituutin toiminnan fokus siirtyi yhä enemmän eri taiteenalojen esittelyyn näyttely- ja tapahtumatoiminnan avulla⁹⁴. Klingen sanoin instituutti luopui Kunnaksen tieteellisistä ambitioista ja keskittyi ”Suomen erinomaisuuden esittelyyn”.⁹⁵

Jos instituutin ensimmäinen johtaja oli korostanut sen tieteellistä ja kulttuurista funktiota, nykyään instituutti on ennen kaikkea kahvila ja näyttelytila, jossa Suomi-kuvaa tuotetaan ikään kuin ”mutkan kautta”: yleisö tulee kahville ja saa samalla myös vähän tietoa Suomesta. Taloudellisten valintojen ohjaama kehitys on muuttanut instituutin luonnetta ja samalla maakuvaa, jota siellä tuodaan esille. 1980-luvun puhtaammin kulttuuripainotteisesta suunnasta on siirrytty taloudelliseen hyötyajatteluun ja kulttuuriviennin maailmaan⁹⁶.

Suomen Pariisin-instituutti ja suomalaisen kulttuuridiplomatian perusominaisuudet

Suomen Pariisin-instituutin perustaminen on 1980-luvun historiallisen tilanteen tuottama kehityskulku, mutta siitä voi havaita myös tietynlaisia Suomen kulttuuridiplomatiassa toistuvia peruspiirteitä. Instituuttiprojektia ajoi ensinnäkin hajanainen joukko toimijoita ja organisaatioita yksityisen ja julkisen sektorien välillä, ja tämän joukon toiminta kulki ad hoc -pohjalta erityisesti henkilökohtaisten suhteiden välityksellä. Toimijat tunsivat hyvin toisensa ja olivat enemmän tai vähemmän niitä samoja, jotka esiintyivät muidenkin kulttuuriasioiden yhteydessä. Toiminnassa merkitsivät henkilökohtaiset suhteet ja julkisten, puolijulkisten —esimerkiksi valtion kokonaan rahoittamien järjestöjen — sekä yksityisten toimijoiden välinen yhteistyö enemmän kuin viralliset hierarkiat. Toimintaresurssit olivat pienet, ja aloitteet tulivat usein aktiivikansalaisilta, järjestöiltä ja yhdistyksiltä tai tärkeiltä, verkostoituneilta henkilöiltä. Ranskan-instituutin perustamisessa aktiivisista ryhmistä näkyy hyvin juuri Suomen kulttuuridiplomatialle tyypillinen yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Keskeisessä asemassa rahoittajana ja koordinoivana tahona toimi Suomen opetusministeriö ja erityisesti sen kansainvälisten asioiden osasto, jota johti instituuttiasiassa aktiivinen Kalervo Siikala. Ministeriöllä oli resurssit ja valtuudet panna toimeen kulttuuri-instituutin kaltaisia projekteja. Ulkoasiainministeriö oli toinen pooli, joka Ranskan-instituutin tapauksessa ei ollut kaikkein aktiivisin mutta vaikutti silti koko ajan tapahtumien taustalla. Kolmas toimintaan osallistunut ryhmä oli Pariisissa asunut suomalainen yhteisö, ja neljäntenä prosessissa mukana oli Suomessa toimineita kulttuurihenkilöitä ja -aktivisteja, joista Matti Klinge on näkyvin mutta joihin voidaan laskea myös esimerkiksi Erik Kruskopf ja Tore Modeen. Elinkeinoelämä ei ollut järjestelyissä näkyvästi mukana, mutta instituutin säätiön hallituksessa istui Kari Norkonmaa, joka teki pitkän uran vienninedistämisasioiden parissa sekä Ranskan että esimerkiksi Lähi-idän suuntaan.

Pariisin instituutti asettuu myös historialliselle jatkumolle Rooman ja Ateenan instituuttien perustamisen perään sekä Ranskan ja Suomen kulttuurisuhteiden lomaan. Tärkeinä vaikuttajina kehityskulussa olivat sekä kylmän sodan loppuprosessi, Suomen EY-pyrkimykset että Suomen sisäiset muutokset ja erityisesti yksityisen sektorin roolin kasvu 1980-luvun lopussa. Tällä tavalla Ranskan-instituutin perustaminen asettuu osaksi Länsi-Eurooppaa kohtaan heränneen uuden kiinnostuksen ja 1980-luvun länsilähestymisen kontekstia. Suomen kulttuuridiplomatia oli etsinyt rooliaan idän ja lännen välillä, mutta Ranskan-instituutti perustettiin aikana, jolloin jälkimmäinen oli nousemassa entistä tärkeämmäksi Suomen ulkosuhteissa. Samalla Ranska vaikutti merkittävältä siksi, että se oli Euroopan integraatiossa keskeinen maa. Kulttuuriseen frankofiliaan yhtyivät yhtäkkiä myös politiikka ja vienti-intressit. Kulttuuria ja kulttuurisuhteita käytettiin yhtenä keinona sopeuttaa Suomi uuteen maailmaan ja kylmän sodan kontekstissa hyväksyttävänä tapana lähestyä Länsi-Eurooppaa.

Instituutin perustamiseen liittyneet dilemmat ja näkökulmat olivat vastaavia kuin muissakin Suomen kulttuuri- ja imagodiplomatian tapauksissa. Prosessissa voi havaita erilaisia lähtökohtia, jotka ovat loppujen lopuksi vain erilaisia tapoja ymmärtää ja tehdä kulttuuridiplomatiaa. Ranskan-instituutin tapauksessa voidaan hieman karrikoiden esittää neljä tapaa tai lähtökohtaa. Ensinnäkin Siikala ja Klinge korostivat tarvetta ”tuoda maailma Suomeen” ja suomalaiset taiteilijat ja tutkijat tarvetta tutustua Ranskaan, ”sivistää” suomalaisia. Klinge puolustaa painokkaasti juuri tätä näkemystä muistelmissaan: hänestä kyse oli, ei niinkään Suomen kulttuurin viennin edistämisestä, vaan nimenomaan Rooman-instituutin tapaan kulttuurin tuonnista Suomeen.⁹⁷ Klinge edustaa selvästi ajattelutapaa, jossa kulttuurieliitit pyrkiessään ohjamaan omaa kansankuntaansa uuteen ja modernimpaan suuntaan näkevät itsensä kansallisina valistajina98 ja käyttävät ulkomailta saatuja vaikutteita nykyaikaistamisen työkaluna. Kansankunnan saattaminen moderniuteen vaatii eliittien ajamien uusien ideoiden ja vaikutteiden lisäämistä kansalliseen itseymmärrykseen. Kulttuuridiplomatian ja kulttuuristen suhteiden vahva yhteys kansalliseen itsemäärittelyyn näkyy selvästi Klingen toiminnassa.

Toiseksi ulkoasiainministeriö, Suomen Ranskan Instituutin Säätiö ja opetusministeriö tavoittelivat kulttuuridiplomatialle instrumentaalisempaa arvoa ja instituutille ”virallisempaa” roolia Suomen kulttuurin esittelijänä ranskalaisille. Julkisesta rahoituksesta riippuvaisena instituutin piti heidän mielestään osallistua valtion Suomi-kuvatyöhön ja esitellä Suomen kulttuurin monipuolisuutta ja rikkautta. Tähän liittyi kuitenkin keskustelu siitä, minkälaista kuvaa haluttiin tuoda esiin. Keskustelu voidaan tiivistää eksoottisen Suomen kuvan ja kulttuurieurooppalaisen Suomen kuvan väliseksi jännitteeksi, mutta mukaan kuuluvat myös kysymykset siitä, halutaanko korostaa ”korkeakulttuuria” vai vaikkapa Kunnaksen esimerkin mukaisesti ”groteskia” taidetta ja popkulttuuria.

Kolmas tapa ymmärtää instituutin funktio oli pariisinsuomalaisten: he tarvitsivat instituutin eräänlaiseksi varikoksi Pariisin suomalaiselle yhteisölle, toimintakeskukseksi, jossa esimerkiksi ”keskiviikkokoulu” löytäisi paikansa ja jossa pariisinsuomalaiset voisivat pitää yllä kontakteja Suomeen. Tätä voi verrata esimerkiksi Hampurin merimieskirkon funktioon. Viimeinen, neljäs lähestymistapa kumpuaa talouden logiikasta: instituutin tulee ensisijaisesti olla tasapainoisella budjetilla toimiva laitos, ja lisäksi sen pitäisi auttaa erityisesti vienninedistämistä ja niin kutsuttua kulttuurivientiä eli palvella suomalaisten kulttuuri- ja teollisuustuotteiden myyntiä ulkomaille.

Edellä esitetyt erilaiset ymmärtämistavat ovat selvästi osa yleistä suomalaista kulttuuridiplomatiaa, ja ne näkyvät Ranskan-instituutin tapauksessa erityisen hyvin. Yksi aspekti, jonka voi havaita vielä Suomen 1960-luvun kulttuuridiplomatiassa muttei enää Pariisin-instituutin tapauksessa, on suomalaisten kylmän sodan varhaisvaiheessa hellimä tietynlainen idealismi kansainvälisissä kulttuurisuhteissa ja Unescon toiminnassa. Erityisesti Siikalan 1960- ja 1970-luvun kirjoituksissa nousee esiin vahvasti se idea, että kulttuurien dialogi toisi maailmalle rauhaa ja kansojen välille parempaa ymmärrystä99. Tämä aspekti puuttuu miltei täysin 1980-luvun Pariisin-instituutin keskusteluista. Samalla keskustelussa ei vielä esiinny kovinkaan paljon taloudellista hyötyajattelua, joka sittemmin 1990-luvun alun jälkeen vaikutti niin voimakkaasti Suomen ”kulttuuriviennin” keskusteluun100.

Kiinnostava jatkotutkimuksen aihe voisi olla Suomen Pariisin-instituutin ja muiden tiede- ja kulttuuri-instituuttien perustamisten välinen vertailu. Voisin kuvitella, että erityisesti 1990-luvun perustettujen instituuttien syntyvaiheissa on samoja piirteitä kuin Pariisin-instituutista käydyssä keskustelussa. Yhtäläisellä tavalla muissa voi luultavasti havaita Suomen 1980- ja 1990-luvuilla monipuolistuneiden kansainvälisten kulttuurisuhteiden sekä muuttuneen geopoliittisen taustan vaikutuksen. Samalla voidaan ajatella, että vaikka jokaisen instituutin tapauksessa taustana toimivat luultavasti bilateraaliset suhteet kunkin kohdemaan tai -alueen kanssa, kulttuuridiplomatian yleiset piirteet erilaisine toimijaryhmineen ja lähestymistapoineen tulevat esiin. Tutkimuksellista vertailua kuitenkin monimutkaistaa tiede- ja kulttuuri-instituuttien arkistojen kirjava tilanne. Suomen Pariisin-instituutti ja Villa Lante ovat tällä hetkellä helpoimmat tutkimuskohteet sen takia, että niiden arkistot ovat saatavilla, päinvastoin kuin muiden instituuttien. Tilanne on harmillinen, koska Suomen tiede- ja kulttuuri-instituutit antavat tutkijoille erinomaisen ikkunan Suomen kulttuurisuhteisiin ja kulttuuridiplomatiaan.

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori, joka on keskittynyt tutkimuksessaan muun muassa Ranskan ja Suomen välisiin suhteisiin sekä Suomen julkisuus- ja kulttuuridiplomatiaan.

Lähteet

Arkistolähteet

Kansallisarkisto

Opetusministeriön arkisto

Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto

Tasavallan presidentin kanslia, Tasavallan presidentin kanslian III arkisto

Ulkoasiainministeriön arkisto

Suomen suurlähetystö Pariisi v. 1988—1992

Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982—1987

Opetusministeriön arkisto

Jaakko Nummisen kokoelma

Keskustan ja maaseudun arkisto

Kalervo Siikalan kokoelma

Archives diplomatiques françaises

Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981—1985, Finlande

Viranomais- ja lähdejulkaisut

Kontkanen, Riina, Saukkonen, Pasi & Mitchell, Ritva. Vientiä, vaihtoa, vaikuttavuutta. Selvitys kulttuuri- ja tiedeinstituuttien merkityksestä Suomelle. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen verkkojulkaisuja 12/2012. https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/riina-kontkanen-pasi-saukkonen-ja-ritva-mitchell-vientia-vaihtoa-vaikuttavuutta (luettu 23.8.2018).

Séranot, Christian (toim.) Mémoires d’avenir. Cinquante ans d’amitié franco-finlandaise, 1947—1997. Stock & Association France-Finlande, Paris 1997.

Ulkoasiainministeriö. ETYK. Wienin seurantakokouksen loppuasiakirja. Ulkoasiainministeriön julkaisuja 5/89. Ulkoasiainministeriö, Helsinki 1989.

Muistelmat

Klinge, Matti. Yliopistoa ja Itämerta. Siltala, Helsinki 2017.

Kunnas, Tarmo. Elämäniloa Pariisissa. WSOY, Helsinki 2001.

Aikakaus- ja sanomalehdet

FRAN-SU, Suomi-Ranska yhdistysten liitto ry:n jäsenlehti 2000—2017

Helsingin Sanomat 1988—1995

Hufvudstadtbladet 2014

Tutkimuskirjallisuus

Chaubet, François & Martin, Laurent. Histoire des relations culturelles dans le monde contemporain. Armand Colin, Paris 2011.

Clerc, Louis. Reputation by Committee? Finland’s Committee for International Information, 1988—1990. The Hague Journal of Diplomacy 9:2 (2014), 176—210.

Clerc, Louis. Place de Finlande — Suomen Ranskan-suurlähetystön historia. SKS, Helsinki 2017.

Clerc, Louis, Glover, Nikolas & Jordan, Paul (toim.) Histories of Public Diplomacy and Nation Branding in the Nordic and Baltic Countries. Representing the Periphery. Brill/Nijhoff, Leiden and Boston 2015.

Clerc, Louis & Ranki, Kristina (toim.) Suomalaisten Ranska. Kaunis tuntematon. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008.

Donner, Jörn & Häikiö, Martti. Suomi kuva vuonna nolla. WSOY, Porvoo 1990.

Helenius, Jenni. State of the Art. Cultural Diplomacy in France and Finland. Pro gradu, European Heritage, Digital Media and the Information Society, Turun yliopisto 2011a.

Helenius, Jenni. Institut finlandais suomalaisen tieteen ja tutkimuksen airueena Ranskassa. Tieteessä tapahtuu 29:3 (2011b), 25—26.

Hulkko, Jouko et al. (toim.) Itsenäisyyden näköaloja. Kirjayhtymä, Helsinki 1967.

Kivelä, Risto (toim.) 80-luvun kulttuuripolitiikan näköaloja. Opetusministeriö/Valtion Painotuskeskus, Helsinki 1983.

Klinge, Matti. Kulttuurista. Kansalaispuheenvuoroja. Gaudeamus, Helsinki 1986.

Kuusela, Hanna, Lehtonen, Mikko & Valaskivi, Katja (toim.) Tehtävä kulttuurille. Talouden ja kulttuurin muuttuvat suhteet. Vastapaino, Tampere 2014.

Melgin, Elina. Propagandaa vai julkisuusdiplomatiaa? Taide ja kulttuuri Suomen maakuvan viestinnässä 1937—52. Väitöskirja. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 36. Helsingin yliopisto, Helsinki 2014.

Mitzner, Veera. Almost in Europe? How Finland’s Embarrassing Entry into Eureka Captured Policy Change. Contemporary European History 25:3 (2016), 481—504.

Peltonen, Matti. Omakuvamme murroskohdat. Teoksessa Pertti Alasuutari & Pertti Ruuska (toim.) Elävänä Euroopassa. Muuttuva suomalainen identiteetti. Vastapaino, Tampere 1998, 19—39.

Ranki, Kristina. Isänmaa ja Ranska. Suomalainen frankofilia 1880—1914. Suomen tiedeseura, Helsinki 2007.

Reeves, Julie. Culture and international relations. Narratives, natives and tourists. Routledge, New York 2004.

Salonsalmi, Anna. Valistetuista ranskalaisia valistamaan. Suomen Pariisin kulttuuri-instituutin perustamisprosessi 1980-luvulla. Pro gradu, Suomen historia, Helsingin yliopisto, huhtikuu 2008.

Scott-Smith, Giles & Krabbendam, Hans (toim.) The Cultural Cold War in Western Europe, 1945—1960. Routledge, London, New York 2003.

Haastattelut (litteroinnit tekijän hallussa)

Mauri Elovainio, 27.3.2015.

Margaretha Mickwitz, 23.4.2015.

1. Klinge 2017, 269–270; Kunnas 2001, 98–102. [↩]
2. Klinge 2017, 257–270. Pariisin instituuttia perustettaessa oli Rooman Villa Lanten lisäksi olemassa vuonna 1970 perustettu Tukholman Suomi-talo sekä vuonna 1984 perustettu Suomen Ateenan-instituutti. Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien verkosto käsittää artikkelin kirjoitusajankohtana 17 itsenäistä, yksityisten säätiöiden tukemaa instituuttia, joiden toimintaa koordinoi Helsingistä käsin Suomen tiede- ja kulttuuri-instituutit ry. Tunnetuin ja vanhin, vuonna 1954 Roomaan perustettu ja renessanssihuvilaan sijoitettu Villa Lante loi esikuvan, joka perustui ”tiedeinstituutin” malliin. Nuorin on vuonna 2002 perustettu FinnAgora eli Suomen Unkarin-instituutti. Artikkelin aiheena olevan Suomen Ranskan instituutin, Pariisin-instituutin, synty sijoittuu ”instituuttibuumin” keskivaiheille eli 1990-luvun alkuun. Tuolloin uusia instituutteja perustettiin useita. Aktiivisuus johtui pääasiassa maailmanpolitiikan tilasta: kylmä sota oli päättymässä, eurooppalainen integraatio oli tihentymässä, ja Suomen kulttuuridiplomatia sai uusia sävyjä. Asiaan kuuluivatkin uudenlaiset bilateraaliset suhteet. Ks. Kontkanen, Saukkonen & Mitchell,2012; Helenius 2011b. [↩]
3. Ks. esim. International Journal of Cultural Policyn kaksi erikoisnumeroa: 23:6 (2017) (Cultural Diplomacy and International Cultural Relations 1) ja 21:4 (2015) (Cultural Diplomacy – Beyond the National Interest? Guest Editors Ien Ang, Yudhishthir Raj Isar and Philip Mar). Kulttuuridiplomatian peruskeskustelusta ks. Scott-Smith & Krabbendam (toim.) 2003; Reeves 2004. [↩]
4. Elina Melginin väitöskirja käsittelee Suomen kulttuuridiplomatiaa vain toisen maailmasodan loppuun asti (Melgin 2014). Kuuselan, Lehtosen ja Valaskiven toimittama kirja taas käsittelee pääasiassa 1980-luvun jälkeistä aikaa (Kuusela, Lehtonen & Valaskivi (toim.) 2014). Yritys kuvata suomalaisen imago- ja kulttuuridiplomatian kenttää ja vertailla sitä muiden Pohjoismaiden kanssa löytyy kirjasta Clerc, Glover & Jordan (toim.) 2015, 145–171. Jenni Helenius vertailee pro gradu -tutkielmassaan Suomen ja Ranskan kulttuuridiplomatioita (Helenius 2011a). [↩]
5. Ks. kirjeenvaihdot ja tietokansiot kotelossa Hcc:20 Vierailuihin liittyvät poliittiset keskustelut, Hcc, 1987, Tasavallan Presidentin kanslia, Tasavallan presidentin kanslian III arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
6. Ks. Clerc 2014. [↩]
7. Kristina Ranki on suomalaisen frankofilian paras tuntija: ks. Ranki 2007; Clerc & Ranki 2008. Ks. myös Suomen edustamisesta Ranskassa sekä yleensä Ranskan ja Suomen suhteista Clerc 2017. [↩]
8. Kyseessä oli asia, johon ranskalaiset kiinnittivät huomiota omissa raporteissaan. Ks. esim. Ranskan Suomen-suurlähettilään raportti Klingen artikkelista Ranskan kielen opetuksesta Suomessa: Ranskan Suomen suurlähettiläs Philippe Husson Ranskan ulkoministeriölle, 14 tammikuuta 1983, 32/EU, kansio Relations culturelles avec les autres pays que la France, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.3 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises, [↩]
9. Ks. Séranot 1997, 39 et al. [↩]
10. Séranot 1997, 45 et al. [↩]
11. Klinge 2017, 257. [↩]
12. Vuoden 1970 Suomen ja Ranskan välisestä kulttuurisopimuksesta ks. Salonsalmi 2008, 18 et al. [↩]
13. Muistio, 7.8.1990, Raija Kallinen, PM. Suomen ja Ranskan väliset kulttuurisuhteet, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
14. Salonsalmi 2008, 20–21; Ulkoasiainministeriö 1989, 52–53, 55. [↩]
15. Salonsalmi 2008, 24; Clerc 2014. [↩]
16. Salonsalmi 2008, 1. Veera Mitzner kuvaa toista vastaavanlaista tapausta, jossa kulttuuridiplomatian avulla yritettiin lähestyä länsiblokin järjestöjä ja maita, eli Suomen pyrkimystä vuosien 1984–1985 aikana Eureka-järjestön jäseneksi (Mitzner 2016). [↩]
17. Ks. kirjeenvaihtoa vuoden 1961 Suomi-keskuksen perustamisesta, kansio 11, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
18. Ks. esim. Pöytäkirja. Suomen ja Ranskan välisestä kulttuurin, tieteen ja taiteen vaihdosta, 1969-1970, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. Ministeriö pyysi Suomi–Ranska-yhdistykseltä syksyllä 1977 lausuntoa suomalais-ranskalaisesta kulttuurivaihto-ohjelmasta vuosille 1978–1980 (Diaari 7832/82/80, Suomi-Ranska yhdistyksen ehdotukset Suomen ja Ranskan välisen kulttuurisopimuksen toteuttamiseksi seuraavana kolmivuotiskautena 24.9.1980 vastauksena opetusministeriön 27.6.1980 lähettämään kirjeeseen, liitteessä Suomi-Ranskan yhdistyksen 31.10.1977 lausunto, vastaus OPM:in 9.9.1977 lähettämään kirjeeseen, Valtioneuvosto, Opetusministeriö, Kansallisarkisto). Vuoden 1977 lausunnossa ei vielä mainita kulttuuri-instituuttia. [↩]
19. UM, poliittinen osasto, P.M., 11.6.1979, Ranskan suurlähettiläs Chazelle ulkoministeri Väyrysen luona 5.6.1979, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
20. Klinge 2017, 260; Diaari 7832/82/80, Suomi-Ranska yhdistyksen vastaus opetusministeriön 19.3.1980 lähettämään Suomen ja Ranskan kulttuurisopimusta koskevaan kirjeeseen 9.4.1980, Valtioneuvoston arkisto, Opetusministeriö, Kansallisarkisto; Salonsalmi 2008, 32. [↩]
21. Opetusministeriö, Tiedote 6.5.1980, Opetusministeri Pär Stenbäckin Ranskan vierailun tulokset, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
22. Opetusministeriö, Kansainvälisten asiain osasto, 12.5.1980, Kertomus opetusministeri Stenbäckin virallisesta vierailusta Ranskaan 28.–30.4.1980, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
23. Ks. Séranot 1997, 13 et al. [↩]
24. Salonsalmi 2008, 36–37; Eduskunnan sivistysvaliokunnan pöytäkirja, 10.3.1981, 8/1981 vp., sekä liitteessä olevat Ulkoasiainministeriön saatekirje (6.3.1981) ja yhdistyksen vetoomuksen teksti (20.12.1980), Eduskunnan kirjasto. Kiitos paljon Jari Suutarille hänen tutkimusavustaan. [↩]
25. Opetusministeriö, PM, Ranskan opetusministeri Alain Savaryn virallisen Suomen-vierailun aikana 22.8.1983 käytävät neuvottelut; Margaretha Mickwitz, raportin liite 8, Kulttuuri- ja tiedeinstituutti Pariisissa, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
26. Karén, Lauri. Suomen Ranskan-instituutti avataan tänään. Helsingin Sanomat 18.10.1990. [↩]
27. Kalervo Siikala Raija Kalliselle, 8.4.1981, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. Ks. myös Opetusministeriö, Kansainvälisten asiain osasto, 28.5.1981, Kertomus osastopäällikkö Kalervo Siikalan virkamatkasta Ranskaan 7.3-15.5.1981, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
28. Klinge 2017, 259. [↩]
29. Eduskunnan sivistysvaliokunnan pöytäkirja, 10.3.1981, 8/1981 vp., sekä liitteessä olevat Ulkoasiainministeriön saatekirje (6.3.1981) ja yhdistyksen vetoomuksen teksti (20.12.1980), Eduskunnan kirjasto. [↩]
30. Kalervo Siikala Raija Kalliselle, 8.4.1981, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
31. Kulttuuriasioiden hoito Suomen Pariisin suurlähetystössä, muistio 22.3.1983, Seppo Pietinen, kansio Suomen suurlähetystö Pariisi v. 1988-1992, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
32. Opetusministeriö, PM, Ranskan opetusministeri Alain Savaryn virallisen Suomen-vierailun aikana 22.8.1983 käytävät neuvottelut sekä Margaretha Mickwitz, raportin liite 8, Kulttuuri- ja tiedeinstituutti Pariisissa, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto; Salonsalmi 2008, 41 et al. [↩]
33. Salonsalmi 2008, 40. [↩]
34. Sanoma UM:n lehdistö- ja kulttuuriosastosta Pariisin suurlähetystöön, 14.12.1982, sekä liitteessä oleva Suomi-Ranska yhdistyksen muistion luonnos, 9.12.1982, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
35. Ks. hallituksen kokouksen pöytäkirja, 28.11.1984, kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
36. Klinge 2017, 257, 265; Kivelä (toim.) 1983. Vuonna 1986 Klinge perusteli Villa Lanten tyyppisten kulttuuri-instituuttien avaamista, joiden avulla voitaisiin vaalia siteitä Eurooppaan ja maihin muissakin maanosissa. Hän ehdotti instituuttien paikoiksi ensisijaisesti Ranskaa ja Neuvostoliittoa ja toisena myös Saksaa ja Iso-Britanniaa. Instituuttien perustaminen olisi Klingen mukaan vastalääke Suomen kulttuurielämän mahdolliselle ”kansalliselle itseriittoisuudelle” (Klinge 1986, 89–91, 93–94). [↩]
37. Klinge 2017, 261. [↩]
38. Ks. Clerc 2014. [↩]
39. Donner & Häikiö 1990, 99. [↩]
40. Ks. hallituksen kokouksen pöytäkirja, 28.11.1984, pöytäkirjan jälkeiset käsinkirjoitetut keskustelumuistiinpanot, kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
41. Annikki Galloy Erik Kruskopfille, 28.4.1986, Kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
42. Klinge 2017, 267. [↩]
43. Riita näkyi jopa lehdistössä, ja esimerkiksi Mirja Bolgàrin artikkeli instituuttiprojektista ottaa pariisinsuomalaisten kannan: ”Ruotsilla on näin komea kulttuurikeskus Pariisissa. Millaisen saa Suomi ja milloin?” (Suomen Kuvalehti 25.1.1985). [↩]
44. Bolgàr, Mirja. Ruotsilla on näin komea kulttuurikeskus Pariisissa. Millaisen saa Suomi ja milloin? Suomen Kuvalehti 25.1.1985. [↩]
45. Valuutta-arvojen muuttamisessa on käytetty Rahamuseon rahanarvolaskuria (http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN) ja euron arvoa vuonna 2018. [↩]
46. Ks. säädekirja Suomen Ranskan Instituutin Säätiön perustamisesta, 23.1.1984, sekä säätiön tilintarkastuskertomus, 19.4.1985, Kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
47. Klinge 2017, 261. [↩]
48. Ks. keskustelu asiasta kansioissa Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.2/3 (1930-INVA), Relations culturelles avec la France. Relations scientifiques; FIN 6.1 (1930-INVA), Relations culturelles avec la France. Affaires culturelles, scientifiques et sportives finlandaises; FIN 8.2/4 (1930-INVA), Affaires nucléaires; FIN 8.4/2 (1930-INVA), Echanges commerciaux; FIN 8.4/6 (1930-INVA), Commissions mixtes économiques franco-finlandaises, Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
49. Mitzner 2016. [↩]
50. Ranskan Suomen suurlähettiläs Philippe Husson Ranskan ulkoministeriölle, 14 tammikuuta 1983, 32/EU, kansio Relations culturelles avec les autres pays que la France, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.3 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
51. Husson Ranskan ulkoministeriölle, 1 heinäkuuta 1982, 382/EU, kansio Relations culturelles avec la France. Affaires culturelles, scientifiques et sportives finlandaises, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.1 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
52. Procès-verbal de la 6e session de la commission mixte permanente franco-finlandaise, 22 septembre 1983, kansio Affaires culturelles, scientifiques et techniques, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.2/4 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
53. Raportti Note a.s. Cadre des relations culturelles et scientifiques entre la France et la Finlande, 20 octobre 1983, kansio Visite de Mr Dumas en Finlande, 21-22 mars 1985, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.12/4 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
54. Muistiinpanot, Raija Kallinen ja Jaakko Nummisen käsin kirjoitettu nootti, 9.6.1983, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
55. Raportti Note a/s des relations culturelles et scientifiques entre la France et la Finlande + annexes, Philippe Husson, 26 février 1985, kansio Visite de Mr Dumas en Finlande, 21-22 mars 1985, Correspondance Politique et Commerciale, Europe 1981-1985, FIN 6.12/4 (1930-INVA), Archives Diplomatiques Françaises. [↩]
56. Opetusministeriö, PM, Ranskan opetusministeri Alain Savaryn virallisen Suomen-vierailun aikana 22.8.1983 käytävät neuvottelut; Margaretha Mickwitz, raportin liite 8, Kulttuuri- ja tiedeinstituutti Pariisissa, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
57. Opetusministeriö, kv-asiain osasto, Margaretha Mickwitz, 29.10.1983, P.M, Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutti Pariisissa, kansio 1983 Hbb:9, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
58. Mitzner 2016. [↩]
59. Saapunut Sanoma, 25.10.1983, Pariisin edustusto, TP:n vierailu, presidenttien keskustelujen aiheet, puhe, kansio 1983 Hbb:9, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
60. Arto Mansala osastopäällikölle Seppo Pietinen, ilman päivämäärää; Alec Aalto Arto Mansalalle, 11.11.1983, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
61. Charles Murto, Tasavallan presidentin valtiovierailu Ranskaa; kulttuuriaikaiset puheenvuoroluonnokset, 14.11.1983, kansio 1983 Hbb:9, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
62. Tasavallan presidentin puhe pormestari Jacques Chiracille Pariisin kaupungintalossa 16. marraskuuta 1983, kansio 1983 Hbb:9, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
63. Klinge 2017, 266. [↩]
64. Mauri Elovainion haastattelu 27.3.2015; Pöytäkirja hallituksen kokous, 23.8.1985, Kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
65. Sanoma, Pariisi UM:lle, 23.5.1985, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
66. Ks. Klinge 2017, 268–269; Mauri Elovainion haastattelu 27.3.2015. [↩]
67. Pariisin suurlähetystö Opetusministeriölle, 18.12.1985, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto; Sanomat, Pariisi UM:lle, 10.10.1985; Pariisi UM:lle, 22.10.1985, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
68. Ks. Klinge 2017, 268–269; Mauri Elovainion haastattelu 27.3.2015. [↩]
69. Haaraosaston ideasta luovuttiin pian ja päädyttiin järjestämään Lyonin tutkijahotelli Cercle Villemanzyn kanssa sopimus, jolla suomalaiset tutkijat saivat majoittua Lyonissa Cercleen (ks. kirjeenvaihto kansio 12, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto). [↩]
70. PM, ilman päivämäärää, Kiinteistön ostaminen Suomen Ranskan instituutille, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
71. Viestilappu, 4.10.1985, Raija Kallisesta Jaakko Nummiselle, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
72. Pariisin suurlähetystön lehdistösihteeri Carl-Erik Smedslund UM:lle, 23.10.1985, ja liitteet, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
73. Pariisi UM:lle, 30.04.1986, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto; Opetusministeriön tiedotus, 3.4.1990, kansio Suomen Ranskan instituutti, 1990-1994, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
74. Mitterrandin puheen käännös, ilman päivämäärää, kansio 1987 Hcc:20, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
75. Lehtileikkeet, kansio 1987 Hcc:20, Tasavallan presidentin kanslian arkisto III, Kansallisarkisto. [↩]
76. PM, 9.2.1988, Ranskan tutkimus- ja korkeakouluministeri Jacques Valaden vierailu Suomessa 2-6.2.1988, Keskustelut opetusministeri Christoffer Taxellin kanssa, kansio Suomen kulttuurisuhteet – Ranska, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
77. Sanoma, Pariisi UM:lle, 26.9.1986; PM, Suomen suurlähetystö ja kulttuurikeskus; muutama huomio hallintomalleista ja työnjakokysymyksistä, Carl-Erik Smedslund, 4.2.1987, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
78. PM (luonnos), Joitakin ajatuksia Pariisiin perustettavan kulttuurikeskuksen hallintokysymyksiä, Carl-Erik Smedslund, 15.12.1986, Signum 83-6-RAN, kansio Suomen kulttuuri-instituutti Pariisissa v. 1982-1987, Kulttuuriyhteistyö Suomi-Ranska, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
79. Aloite, Raija Kallinen, 21.1.1989, Huoneiston hankkiminen, Da 142 Toisteet tammikuu 1989, Opetusministeriö arkistot, Kansallisarkisto. [↩]
80. Institut Finlandais -esitevihko, kansio Suomen Ranskan instituutti, 1990-1994, Jaakko Nummisen kokoelma, Opetusministeriön arkisto. [↩]
81. Pöytäkirja hallituksen kokous heinäkuu 1988, Kansio 1, Suomen Pariisin-instituutin säätiön arkisto, Kansallisarkisto. [↩]
82. Klinge 2017, 270; Kunnas 2001, 91. [↩]
83. Kunnas 2001, 91. [↩]
84. Ks. esim. Séranot 1997, 20, 50. [↩]
85. Kunnas 2001, 94, 113 et al. [↩]
86. Kunnas 2001, 108. [↩]
87. Mickwitzin haastattelu 23.4.2015. [↩]
88. Näin Kalervo Siikala kuvailee Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutteja ulkomailla niitä esittelevän näyttelyn avajaistekstissä vuonna 1995 (Kalervo Siikala, 30.5.1995, Suomen instituutit ulkomailla, kansio Kulttuuripolitiikka, kv-suhteita, 1989-1996, Kalervo Siikalan kokoelma, Keskustan ja Maaseudun arkisto). [↩]
89. Kunnas 2001, 197. [↩]
90. Tarkastuskertomus, 10.1.1991, Valvonta- ja tarkastusyksikkö, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
91. Margaretha Mickwitz Kalervo Siikalalle, 5.1.1998, Kansio Kulttuuripolitiikka, kirjeenvaihtoa 1996-2000, Kalervo Siikalan kokoelma, Keskustan ja maaseudun arkisto. [↩]
92. Matti Häkkäsen loppuraportti, 1993, Ulkoasiainministeriön arkisto. [↩]
93. Kunnas 2001, 292–293. [↩]
94. Helenius 2011b. [↩]
95. Klinge 2017, 271. [↩]
96. Kontkanen, Saukkonen & Mitchell 2012; Nikkanen-Kalt, Päivi. Meena Kaunisto. Suomi-instituutin johtaja Pariisissa elokuusta 2012 lähtien. FRAN-SU, Suomi-Ranska yhdistysten liitto ry:n jäsenlehti 1/2013, 22–23; Gestrin, Sunn. Impuls: Kultur och affärer. Hufvudstadtbladet 30.09.2014; Heikinheimo, Saara. Suomen Ranskan instituutti taideviennin edistäjänä. FRAN-SU, Suomi-Ranska yhdistysten liitto ry:n jäsenlehti 2/2013, 22–23. [↩]
97. Klinge 2017, 261. [↩]
98. Samaa on miettinyt Katja Valaskivi pohtiessaan Suomen nation branding -ohjelmaa 2000-luvulla (Kuusela, Lehtonen & Valaskivi 2014, 208, 217). Ks. myös Peltonen 1998. [↩]
99. Ks. esimerkiksi Siikalan kontribuutio kirjassa Hulkko et al. (toim.) 1967. [↩]
100. Tästä ”taloudellisesta tehtävästä”, joka asetettiin kulttuuriin ja kulttuurisuhteisiin 1990-luvun alun jälkeen, ks. Kuusela, Lehtonen & Valaskivi 2014. [↩]