”Kaameata kidutusta fasisti-Suomen vaivaistaloissa” – Suomi-kuva Punaisessa Karjalassa 1920–1937

Johdanto

Lokakuussa 1920 Onni Tuomi, Neuvosto-Venäjälle loikannut entinen Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kansanedustaja, määrättiin matkustamaan Pietarista Petroskoihin. Matkan syynä oli uuden, suomenkielisen sanomalehden perustaminen Neuvosto-Karjalaan. Tuomen oli määrä ryhtyä toimittajaksi lehteen, jonka julkaisuun ei aina löytynyt paperia, painomustetta eikä avustavia toimittajiakaan. Saavuttuaan määränpäähänsä Tuomelle osoitettiin toimistohuone, jossa toimittajan oli ajateltu työskentelevän. Lyhyen perehdyttämisen jälkeen kävi ilmi, että toimisto olisi alkuvaiheessa myös Tuomen asunto. Niinpä pitkän päivän jälkeen Tuomi oikaisi raajansa ja kävi nukkumaan uuden asuntonsa kirjoituspöydälle.1

Edellä kuvatuista lähtökohdista Tuomi, päätoimittaja Juho Komu ja harvalukuiset avustajat alkoivat rakentaa Petroskoissa Neuvosto-Karjalan ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä, Karjalan Kommuunia. Lehden nimi muutettiin vuoden 1923 lokakuussa muotoon Punainen Karjala.2 Lehti uutisoi Neuvosto-Venäjän suurista saavutuksista, tuki suomen kielellä sosialistista rakennustyötä sekä rakensi viholliskuvaa kapitalistisesta maailmasta.

Tässä artikkelissa tarkastellaan sitä, millaista Suomi-kuvaa ja samalla viholliskuvaa Suomesta rakennettiin Neuvosto-Karjalassa ilmestyneessä suomenkielisessä Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala -sanomalehdessä vuosien 1920—1937 välillä. Millä tavalla suomalaisten toimittamassa lehdessä valkoista Suomea ja suomalaisia kuvattiin? Entä kuinka kuvaukset peilautuivat oman ryhmän, punaisten suomalaisten, identiteetin määrittämiseen? Artikkelin aineistona on käytetty Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala -lehden artikkeleita koko lehden ilmestymisajalta, vuosien 1920—1937 väliltä. Aineistoa on tulkittu sekä käsitehistoriallisesti eri termejä analysoiden että laajemmin laadullisen sisällönanalyysin avulla.

Neuvosto-Karjalan suomalaiset ovat esiintyneet useissa tutkimuksissa, mutta heidän lehdistöretoriikkaansa ei ole käsitelty viholliskuvan näkökulmasta. Lähimpänä omaa kysymyksenasetteluani on historioitsija Markku Kangaspuron väitöskirja, joka osoittaa suomalaisten käyttäneen nationalismia oman valta-asemansa pönkittämiseksi Neuvosto-Karjalassa.3 Pääasiassa arkistolähteisiin perustuva Kangaspuron tutkimus toimii kiinnostavana vertailukohtana tutkimukselleni, sillä sanomalehtiretoriikassa suomalaisnationalistiset viittaukset olivat varsin pienessä osassa toimittajien keskittyessä sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseen bolšševikkien ehdoilla.

Suomalaisnationalististen viittausten vähyys sanomalehdissä johtui todennäköisesti siitä, että punaisten suomalaisten kirjoittelu valkoisesta Suomesta ei ollut ainoastaan emigranttien puuhastelua Neuvostoliiton rajaseudulla; se oli myös osa bolšševikkien lehdistön kautta toteuttamaa yhteiskunnallista rakennustyötä, jonka osaksi viholliskuvien rakentaminen kytkettiin. Tutkimukseni tuokin uutta tietoa suomalaisista osana neuvostolehdistöä. Neuvostolehdistön toimintaa ovat aiemmin tutkineet ainakin Jeff Brooks4, Matthew Lenoe5 ja Peter Kenez6, joiden kaikkien teoksissa painottuu lehdistön keskeinen rooli osana neuvostoyhteiskunnan rakentamista ja bolšševikkien vallankäyttöä.

Neuvosto-Karjalan suomalaiset kuvasivat valkoisen Suomen hyvin negatiivisessa valossa Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan kirjoituksissa, mutta esittivätkö he valkoiset suomalaiset vihollisina vai vain itsestään erilaisina ”toisina”? Marja Vuorinen on eritellyt ytimekkäästi näiden käsitteiden eroa teoksen Enemy Images in War Propaganda johdannossa. Hän yhdistää termit identiteetin luomiseen, jota varten tarvitaan erottautumista muista. Vuorisen mukaan oman ryhmän määrittämiseksi on ensin luotava ero itsen ja muiden välille, jonka jälkeen epämieluisat ominaisuudet liitetään toiseen osapuoleen, muihin. Jako itsen ja toisen välillä viimeistellään vastakuvalla, joka korostaa omia eroavaisuuksia suhteessa toiseen ja erityisesti hänen negatiivisiin puoliinsa.7

Vihollisuus muodostuu itselle aiheutuvan uhkan pohjalta, minkä vuoksi kaikki ”toiset” eivät suinkaan ole vihollisia. Koska vihollinen uhkaa omaa ryhmää, on jatkuvasti oltava valppaana ja valmiina puolustautumaan tai ehkä jopa hyökkäämään vihollista vastaan. ”Toinen” ei välttämättä muodosta uhkaa, vaan häntä voi tarkastella turvallisen välimatkan päästä alentuvin katsein. Vihollinen sen sijaan ei välttämättä pysyttele turvallisen välimatkan päässä, vaan on syytä uskoa sen syyllistyvän kavalaan hyökkäykseen, jopa murhiin, orjuuttamiseen ja muuhun tuhoon.8

Vuorinen jaottelee useita erityyppisiä vihollisia, jotka voivat uhata omaa ryhmää erilaisin tavoin. Ulkoinen vihollinen uhkaa yleensä rajan takaa, esimerkiksi naapurimaasta. Läheinen vihollinen uhkaa omasta yhteiskunnasta mutta oman ryhmän ulkopuolelta, kuten luokkavihollinen. Sisäinen vihollinen puolestaan muodostaa näkymättömän ja siksi erityisen pelottavan uhkan oman ryhmän sisällä, kuten poliittisen vakaumuksensa hylännyt entinen vallankumouksellinen.9

Neuvosto-Karjalan suomalaisten luoman Suomi-kuvan perusta

Suomen esittämiseen vihollisena oli monia syitä, joista painavimpana oli epäilemättä bolšševikkien pyrkimys esittää kapitalistiset maat neuvostovallan vihollisina. Bolšševikkien näkökulmasta Suomi tosin oli vain yksi kapitalistinen valtio muiden joukossa, mutta osalla punaisista suomalaisista toimittajista oli myös henkilökohtaisia syitä entisen kotimaansa mustamaalaamiseen. Näistä punaisten tappio Suomen sisällissodassa tuskin oli vähäisimpiä. Vuoden 1918 tapahtumat olivat monelle suomalaiselle, myös lehden toimittajille, pääasiallisin syy, miksi he olivat päätyneet Neuvosto-Venäjälle, joko omasta tahdostaan tai siihen pakotettuina. Häviö sisällissodassa aiheutti katkeruutta, ja punaisten kokemien julmuuksien epäilemättä koettiin oikeuttavan viholliskuvan rakentamisen valkoisesta Suomesta.

Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan Suomi-kuvaa luoneet toimittajat olivat kansalaisoikeutensa menettäneitä sisällissodan häviäjiä, jotka luokiteltiin Suomessa maanpettureiksi ja ideologisista syistä lähes venäläisiksi.10 Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan mukaisesti taas punaiset suomalaiset luokiteltiin joko suomalaisiksi tai karjalaisiksi mutta ei ainakaan venäläisiksi.11 Punaisten suomalaisten muukalaisen asema Neuvosto-Venäjällä heijastui epäilemättä myös heidän propagoimaansa Suomi-kuvaan, jonka kautta he hakivat osittain oikeutusta omalle asemalleen Neuvosto-Karjalassa.

Neuvosto-Karjalan suomalaiset julistautuivat Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tavoin osaksi kansainvälistä työväenluokkaa.12 Suomesta kirjoitettaessa käytettiin selvyyden vuoksi yleensä etuliitettä ”lahtari”13 tai ”fasisti”14, jotta valkoinen Suomi olisi erotettu selkeästi siitä Suomesta, jossa suurin osa lehden toimittajista oli aikanaan syntynyt.

Punaiset suomalaiset asemoivat lehtikirjoittelussa itsensä Neuvosto-Karjalan turvallisuuspoliittiseen keskiöön. Yksi keskeisimmistä argumenteista oli heidän suuri tehtävänsä neuvostomaan läntisen rajan vartijoina lännestä nousevaa uhkaa vastaan. Uhkan aiheutti aggressiivinen Suomi, jonka sotaisista pyrkimyksistä todisti jo se, että sen valtaapitävät olivat osallistuneet Suomen sisällissotaan valkoisten puolella15. Kuten valkoisen Suomen edustajat katsoivat maansa seisovan lännen etuvartiona idästä nousevaa uhkaa vastaan16 oli Neuvosto-Karjalan, suomalaisten johdolla, toimittava idän etuvartiona lännen kapitalismia vastaan.17 Neuvosto-Karjalan suomalaiset vartioivat konkreettisesti raja-aluetta, mutta myös uuden, Suomessa tapahtuvan työväen vallankumouksen valmistelu nähtiin Neuvosto-Karjalan suomalaisten tehtäväksi.18

Neuvosto-Karjalaan vastikään asettuneet suomalaiset etsivät paikkaansa neuvostomaassa, jonka yhteiskuntarakenne oli vasta muotoutumassa keisarin vallan kukistuttua ja bolšševikkien noustua valtaan. Sisällissota oli romuttanut maan taloutta ja sen rakenteita, joita pyrittiin nyt rakentamaan uudestaan. Tuhannet Neuvosto-Venäjälle asettuneet suomalaiset pyrkivät määrittämään oman asemansa ja uutta identiteettiä rakennettiin muun muassa kansainvälisen työväenliikkeen oppien perustalta19. Karjalassa tilanne oli tätäkin monitahoisempi. Sosialistista Neuvosto-Karjalaa alettiin rakentaa 1920-luvun alussa suomalaiskansalliselta pohjalta, bolšševikkien valtaan nostaman johtajansa, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen entisen kansanedustajan, Edvard Gyllingin aloitteesta.20

Neuvosto-Karjalan suomalaiset osana neuvostolehdistöä

Petroskoihin saapunut Onni Tuomi tuskin hätkähti Karjalan Kommuunin toimituksen alkeellisia oloja. Hän oli toiminut lehtimiehenä jo Suomessa asuessaan, kuten Jyväskylässä ilmestyneen Sorretun voima -lehden päätoimittajana vuosina 1911—1918.21 Myös suomalaisen työväenlehdistön alkuvaiheet olivat myös olleet aineellisesti puutteelliset. Kun Tuomi aloitti toimittajan uransa Suomessa, toimitukset saattoivat sijaita latomon nurkassa, työväentalon kokoushuoneessa tai päätoimittajan kotona. Alkuvaiheessa sähkövalokaan ei ollut toimituksissa itsestäänselvyys.22

Suomalaisen työväenlehdistön historiaa tutkineen Juha Matikaisen mukaan Suomessa työväenlehdistön perustamista ja toimitustyötä leimasi alkuun asiantuntemuksen puute ja heikko taloudellinen tilanne, jotka korvattiin aatteellisella palolla.23 Neuvosto-Karjalassa suomenkielisen sanomalehdistön perustaminen kärsi suurista taloudellisista vaikeuksista, mutta asiantuntemuksen puutteesta toimittajia ei sentään voinut syyttää. Suuri osa suomalaisista toimittajista oli pitkän linjan poliittisia vaikuttajia, joista moni oli toiminut Suomessa kansanedustajana ennen Neuvosto-Venäjälle siirtymistään. Suomalaiset entiset kansanedustajat olivatkin kysyttyä työvoimaa Neuvostoliiton luoteisten alueiden poliittisissa ja yhteiskunnallisissa tehtävissä etenkin 1920-luvun puolivälissä24.

Vaikka useat punaemigrantit olivat työskennelleet toimittajina Suomessa25, heidän oli opittava Neuvosto-Venäjällä täysin toisenlaiseen työkulttuuriin ja käsitykseen sananvapaudesta. Bolšševikkien lehdistöä ja Suomen työväenlehdistöä erotti muun muassa valvonnan ja ohjauksen määrä. Siksi Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan vertaaminen esimerkiksi Suomen työväenlehdistöön ei ole kovin osuvaa, sillä Suomessa sosiaalidemokraattinen puolue ei vuoteen 1918 mennessä omistanut yhtään 16 puoluelehdestä, eikä se ollut saanut niitä valvontaansa yrityksistään huolimatta.26 Tilanne oli Suomessa siis täysin toinen kuin neuvostovallassa, missä lehdistön kontrollointi oli yksi avainkysymyksistä maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi.27

Karjalan Kommuunin toimittajat noudattivat ilmiselvästi tarkkaan Moskovasta saneltuja ohjeistuksia. Kaikki keskeiset lehdessä käsitellyt Suomi-kuvan teemat ovat liitettävissä laajempiin neuvostoyhteiskunnan rakentamiseen suuntaaviin tavoitteisiin. Suomalaiset toimittajat myötäilivät bolšševikkien linjaa, mutta omaleimaisen Karjalan Kommuunista teki sen luoma (osin kuvitteellinen) yhteys suomalaisten ja karjalaisten välille. Lehden mukaan suomalaisia ja karjalaisia yhdisti yhteinen historia, mutta suomalaisia, karjalaisia ja bolšševikkeja yhdisti yhteinen tulevaisuus.

Karjalan Kommuuni omaksui heti neuvostolehdistön linjan sekä sisällöltään että muodoltaan. Myös Suomen työväenliikkeen järjestämä puhujakoulutus ja agitaatiokurssit olivat jättäneet jälkensä toimittajien käyttämään lehdistöretoriikkaan. Sekä Tuomi että Karjalan Kommuunin ensimmäinen päätoimittaja Komu olivat toimineet sosiaalidemokraattisina puhujina Suomessa suurlakon 1905 ja ensimmäisen maailmansodan välillä. Puhujien vaikutuksenteko ei perustunut varsinaisesti puheen sosiaalidemokraattiseen sisältöön vaan tunnedynaamisen intensiteetin luomiseen, joka näyttäytyi pitkälti luokkavihan herättämisenä porvaristoa kohtaan.28

Myös bolšševikkien lehdistöretoriikka pyrki vetoamaan tunteisiin. Neuvostolehdistölle oli tyypillistä poikkeuksellisen sotaisan ja hyökkäävän ilmaisutavan käyttö, jonka tavoitteena oli juurruttaa neuvostokansalaisiin tietoisuus siitä, että Neuvostoliiton ulkopuolella on vihamielinen maailma ja että maan rajojen sisäpuolellakin on kommunismiin vihamielisesti suhtautuvia, vaarallisia ihmisiä, joita tuli vihata ja vastustaa kaikin voimin. Sotien välisen ajan poliittinen kieli oli suunnattu erityisesti vähän koulutetulle väestölle, minkä vuoksi se oli yksinkertaista ja täynnä viholliskuvan muodostamiseen tarkoitettuja sanontoja. Tekstin tavoitteena oli vedota lukijoiden tunteisiin, ja niinpä neuvostokielessä käytettiin paljon emotionaalisesti värittyneitä luonnehdintoja esimerkiksi vihollisen aggressiivisuudesta.29 Sotaisa retoriikka oli perua Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan ajoilta. Erityisesti puna-armeijan päällikön Lev Trotskin mahtipontiset taistelukehotukset vaikuttivat neuvostolehdistön sanastoon.30

Merkittävä vaikutus lehdistöretoriikkaan oli myös sensuurilla. Virallisen näkemyksen mukaan Neuvostoliitossa ei ollut lainkaan sensuuria, ja niinpä valtiollinen sensuurivirasto Glavlit31  valvoi, että aiheesta ei kirjoitettu mitään. Lehdistön kontrollointi pidettiin välttämättömänä ympäröivien vihollisten voiton estämiseksi, eikä painettua bolšševikkien vastaista propagandaa saanut päätyä lukijoiden käsiin. Lenin perustelikin vuonna 1917 aloitetun sensuuritoiminnan tarpeellisuutta sillä, että lehdistön vapaus olisi tarkoittanut ikään kuin aseen ojentamista viholliselle.32  Taistelua porvaristoa vastaan tuli jatkaa, ja lehdistön rooli tässä taistelussa oli tärkeä.

Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan Suomi-kuva palveli ennen kaikkea neuvostopropagandaa. Tarkasteltaessa lehden sisältöjä koko ilmestymisajalta, esiin nousee muutama toistuva kuvaus Suomesta. Kuvaukset sisälsivät liioiteltuja ja epäilemättä jopa valheellisia tietoja. Seuraavissa luvuissa esittelen tarkemmin, kuinka Suomi esitettiin 1920-luvun alussa aggressiivisena sotaa uhkuvana rakkikoirana Neuvosto-Venäjän länsirajalla, vuosikymmenen kuluessa kommunisteja sortavana fasistisena valtiona ja 1930-luvun laman aikana suorastaan taloudellisesti sortuvana valtiona. Karjalan Kommuunin toimittajat saivat liitettyä kaikki edellä mainitut teemat Suomen taholta Neuvosto-Karjalaan kohdistuvaan uhkaan, jonka punaiset suomalaiset tulisivat päättäväisesti ja menestyksellisesti torjumaan.

Sotaisa Suur-Suomi

Keskeinen osa Suomi-kuvaa oli valkoisen Suomen poliittisen johdon sotaisuuden korostaminen. Tämä konkretisoitui esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumien muisteluna ja sisällissodassa koetun tappion käsittelynä.33 Suomen sisällissota oli yksi keskeisimpiä teemoja, joka esiintyi Suomesta rakennetun viholliskuvan perustana. Suomen sisällissotaa muun muassa muisteltiin aktiivisesti vuosittain julkaistuissa muistelmissa34. Sodassa koettu tappio muodostui myös tärkeäksi osaksi emigranttien identiteettiä.35

Suomen sotaisaa imagoa vahvistivat Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja-alueella käydyt niin sanotut heimosodat vuosina 1918—1922. Heimosotien innoittajana toimi 1800-luvun alussa Suomessa muodostunut ajatus Suomen ja Karjalan kansallisesta yhteenkuuluvuudesta. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua erinäiset aktivistipiirit nostivat ajatuksen Suomen ja Karjalan yhteydestä uudestaan esiin. Sotilaallisiin toimiin ryhdyttiin vuonna 1918 Mannerheimin annettua tunnetun päiväkäskynsä, jossa julistettiin valkoisen armeijan tavoitteisiin kuuluvan Vienan Karjalan heimoveljien vapauden puolustamisen sekä Suomen ja Karjalan puhdistamisen punaisista.36

Heimosodat saivat ymmärrettävästi paljon huomiota Karjalan Kommuunin ja myöhemmin Punaisen Karjalan uutisoinnissa, sillä ne koskettivat konkreettisesti Neuvosto-Karjalassa asuvia suomalaisia. Suomesta kertovia artikkeleita julkaistiin lehden historian aikana ylivoimaisesti eniten vuosina 1921—1922. Erityisen suurta huomiota tuolloin sai Karjalan kansannousuksi kutsuttu kahakka Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja-alueella vuosien 1921 ja 1922 vaihteessa. Kansannousussa karjalaiset nousivat kapinaan valkoisten suomalaisten aktivistien johdolla vastustaakseen Tarton rauhansopimuksen päätöstä liittää rajapitäjät Repola ja Porajärvi Neuvosto-Venäjään. Puna-armeija, viime kädessä punaupseeri Toivo Antikaisen johtamien suksijoukkojen ansiosta, torjui kapinan ja noin 12000 karjalaista pakeni aktivistien mukana Suomeen.37 Punaisen Karjalan mukaan tapahtuma osoitti, että valkoiset suomalaiset näyttivät jälleen todellisen karvansa, aivan kuten sisällissodassa vuonna 1918. Luokkavastakohtaisuuden ja Suomen sisällissodan muistolle pitkälti nojautunut viholliskuva sai Karjalan kansannoususta uusia, ajankohtaisia aineksia: ”Meillä Karjalan asukkailla on Suomen porvariston heimorakkaus myös tuoreessa muistissa. Eihän ole ehtinyt kulua täyttä kahta vuotta siitä, kun valkoiset verikoirat riehuivat kauniin Karjalamme kylissä, levittäen ympärilleen hävitystä ja kuolemaa.”38

Karjalan kansannoususta tuli samanlainen toistuva aihe kuin vuoden 1918 sodasta, ja sitä käytettiin toistuvana esimerkkinä suomalaisten aggressiivisuudesta. Erotuksena Suomen sisällissodasta heimosotien taistelut koskettivat suomalaisten lisäksi myös karjalaisia ja venäläisiä, joihin punasuomalaiset joutuivat nyt määrittämään suhteensa. On varsin kiinnostavaa, että myös punaiset suomalaiset näkivät Karjalan osana Suomen kulttuuripiiriä ja karjalaiset suomalaisten heimokansana. Erityisesti 1920-luvun alussa lehdessä käytetyt argumentit karjalaisten ja suomalaisten vuosisataisesta yhteydestä olivat käytännössä samat kuin valkoisessa Suomessa.39 Kuva karjalaisista noudatti hyvin pitkälti Suomessa vallalla olevia käsityksiä uneliaasta ja epäitsenäisestä heimokansasta ”joka tähän saakka on uneksinut, soittanut kanneltaan ja hyrissyt itkuvirsiään saloseutujen syvissä uumenissa.”40

Markku Kangaspuron mukaan Edvard Gyllingin ja muiden suomalaisten tapa perustella Suomen ja Karjalan yhteyttä yltyi parhaimmillaan tyypilliseksi nationalististen käsitteiden viljelyksi. Gyllingin politiikan lähtökohta oli 1920-luvun alusta lähtien ollut yhdistää Karjala punaiseen Suur-Suomeen ja sitä kautta Skandinaviaan, ei suinkaan Venäjän slaavilaisiin kansoihin. Gyllingin karjalaistamismallista nousi myös esiin suoranaisia kulttuurikarelianismin piirteitä, jotka korostivat suomalaisten ja karjalaisten sukulaisuutta erotuksena Venäjän kansoihin. Neuvosto-Karjalan suomalaisjohdon luotsaaman korenizatsija– eli karjalaistamispolitiikan oli tarkoitus ohjata Karjalan alueen kehitystä vuosina 1923—1928. Nimestään huolimatta politiikka tarkoitti käytännössä suomen kielen ja suomenkielisten aseman vahvistamista Karjalassa.41 Lehdessä erityisesti 1920-luvun alussa esiintyneillä suomalaisnationalistisilla ilmauksilla olikin poliittisia tarkoitusperiä, joiden tarkoituksena oli perustella vähemmistönä olleiden punaisten suomalaisten asema alueen johtopaikoilla.

Karjalan Kommuunissa ja Punaisessa Karjalassa valkoiset suomalaiset kuvattiin poikkeuksetta raakoina ja julmina vihollisina. Valkoisista suomalaisista muodostui selkeä punaisia suomalaisia uhkaava vastakuva, josta tietoisesti luotiin retorisin keinoin viholliskuva. Heikompina ”toisina” esitettiin ”täydellisessä pimeydessä”42 vaeltaneet karjalaiset, jotka kuvattiin usein yksinkertaisiksi talonpojiksi. He näyttäytyivät selkeästi ”toisina” neuvokkaiden punaisten suomalaisten rinnalla, joiden tehtävänä oli nostaa karjalaiset ”henkisestä pimeydestä”.43

Ongelmallinen tilanne syntyi, kun osa heimoveljinä pidetyistä karjalaisista liittyi valkoisten suomalaisten joukkoihin taistelemaan neuvostovaltaa vastaan. Tämän jälkeen he alkoivat näyttäytyä ”toisten” sijaan ääritapauksissa jopa ”vihollisina”. Vihollisuus johtui Suomen kanssa tehdystä yhteistyöstä, johon osa karjalaisista talonpojista antautui — pitkälti heikon elintarviketilanteen ja suomalaisten antaman ruoka-avun vuoksi.44 Niinpä karjalaiset ”verihurtat, rosvot ja roikaleet” nähtiin Suomen ”lahtariherrojen” oppipoikina ja kisälleinä, jotka palvelivat ”suomalaiskiihkokansallista imperialismia”45.

Karjalaisten esittäminen passiivisina valkosuomalaisten petettyinä uhreina osoittaa, että Punaisen Karjalan toimittajien asenne karjalaisia kohtaan oli alentuva. Valkoisen Suomen katsottiin käyttävän heitä vain käsikassaranaan Karjalan valtausaikeissa.46 Punaiset suomalaiset kehottivatkin karjalaisia kavahtamaan ”kapitalismin mustia korppeja, joitka [sic] heimorakkautta teeskennellen luihusti lähentelevät meitä.”47

Viholliskuvaa Suomea vastaan ylläpidettiin aktiivisesti ja Karjalan kansannousun aikaisiin tapahtumiin viitattiin vielä 1930-luvullakin, kun todisteltiin valkoisen Suomen asettamaa sodan uhkaa neuvostovallalle:

Tasavaltamme perustamisen 10-vuotispäivän yhteydessä on meidän muistettava Suomen valkobandiittien monet hyökkäykset maatamme vastaan. Emme saa ummistaa silmiämme tosiasialle, että entistä kiihkeämpänä ulvoo imperialistien rakkikoira rajoillamme. Voimakas maanpuolustuksen hyväksi työskenteleminen, valmis joka hetki muuttamaan sotarakin ulvonta kuoleman korahteluksi, jos se uskaltaa rajojemme yli astua — se on meidän jokaisen tehtävä.48

Sortava fasisti-Suomi

Suomi, jonka emigrantit olivat jättäneet taakseen, rakentui 1920- ja 1930-luvuilla sisällissodan voittajien ehdoilla. Punaisen puolen käsitykset sisällissodan tapahtumista lakaistiin viralliseksi muodostuneen, valkoisen tulkinnan alle. Esimerkiksi valkoisten punaisista kertomista kauhutarinoista tuli osa virallista julkisuutta, joiden avulla valkoiset myös oikeuttivat omat sota-ajan toimensa.49 Punaisten vainajien kunnioittamista haudoilla pidettiin valkoisen Suomen häväistyksenä, mutta valkoisten vapaussotajuhlat olivat luonnollisia tilaisuuksia. Suomalaisen kommunismin tutkija Tauno Saarela onkin todennut, että sisällissodasta tuskin olisi tullut niin keskeistä tekijää kommunisteja edustaneen Suomen sosialistisen työväenpuolueen identiteetille, elleivät valkoiset olisivat pyrkineet tekemään omasta sodan tulkinnastaan ainoaa oikeaa.50

Suomen oloja seurattiin Neuvosto-Karjalassa tarkkaan ja niistä raportoitiin lehdissä toistuvasti ilmestyvällä Kuulumisia Suomesta -palstalla. Suomessa olot olivat monelta osin vaikeat sisällissodan häviäjille, ja tilanteesta otettiin Punaisessa Karjalassa kaikki irti. Toimittajat kirjoittivat pitkin 1920- ja 1930-lukuakin Suomesta ikään kuin vuonna 1918 roihahtanut sisällissota olisi edelleen jatkunut maassa. Lehdissä mukavuudenhaluiset ja vain voittoja tavoittelevat porvarit riistivät edelleen köyhää työläistä ”isänmaallisuuden ollessa kokonaan heidän taskujensa ja kukkarojensa pohjalla”51.

Sisällissodan asetelmat säilyivät Punaisen Karjalan kirjoituksissa ja tappion syitä perattiin huolella. Erityisesti punaisten joukkojen johtamisen katsottiin olleen heikkoa ilman kommunistista puoluetta. Osansa kritiikistä saivat myös sodassa punaisella puolella taistelleet sosiaalidemokraatit.52 Sosiaalidemokraateista oli tullut osa valtiollista Suomea ja heidät kirjattiin osaksi valkoista riistojärjestelmää. Kun sosiaalidemokraatit vaativat parlamentissa punavankien armahtamista, heidän toimensa leimattiin liian laimeiksi, mikä osoitti heidän ”olevan niin lähellä pyöveleitä, että teidän on siteitänne niiden kanssa paljon vaikeampi katkaista”.53

Suomessa Etsivän keskuspoliisin otteet olivat kovia, ja vaikka väkivallan käyttö poliisin toiminnassa oli laitonta, se oli silti sotien välisenä aikana yleistä.54 Vuonna 1923 Etsivän keskuspoliisin tekemät kommunistien pidätykset ja työväenlehtien lakkauttamiset saivat luonnollisesti paljon palstatilaa Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan sivuilla. Venäjän kommunistisen puolueen suomalaisen jaoston keskustoimiston julkilausumassa todettiin, että Suomen hallitus oli aloittanut häikäilemättömän hävityssodan työväen vapausliikkeen tuhoamiseksi. Lehdessä viitattiin vuoden 1918 tapahtumiin muistuttamalla, että ”Suomen kapitalistien kädet ja jalat ovat jo entuudestaan yltäänsä työväen veressä” ja että kymmenet tuhannet työväenluokan parhaista ovat nurmen alla tai ”voihkivat ohranan55 kidutuskammioissa kärsien lahtarirääkkäyksen tuskia ja kauhuja.” Suomen työväestö tulisi kuitenkin voittamaan ”verivihollisensa ja vainoojansa”56.

Petroskoissa jopa osoitettiin mieltä Etsivän keskuspoliisin toimia vastaan. ”Tuhannet kansalaiset kuuntelivat syvällä suuttumuksella puhujain antamia tietoja naapurivaltion hirvittävistä oloista”, Karjalan Kommuuni uutisoi elokuussa 1923. Tilaisuudessa puhunut Edvard Gylling selitti pidätyksiä porvarien pelolla uutta vallankumousaaltoa vastaan. Toisena tärkeänä syynä pidätyksille hän selitti olevan porvarien epäonnistuneen Karjala-politiikan, jolla Gylling ilmeisesti tarkoitti heimosotia ja Karjalan kansannousua. Gyllingin mukaan tästä epäonnistumisesta haluttiin kääntää huomio nyt pois rynnistämällä työväenjärjestöjen kimppuun. Tilaisuuden päätteeksi pidetyssä loppukokouksessa puhunut karjalaisten ylioppilaiden edustaja vielä korosti, että Suomen työväen tukeminen ei ollut ainoastaan Venäjän työväestön tehtävä, vaan koko kansa tahtoi olla siinä mukana, ”sillä Suomen porvaristo on osoittautunut julmaksi kansan viholliseksi”.57

1920- ja 1930-lukujen Suomessa kommunismin vastaisuus oli yleistä, mutta se sai aivan uudet mittasuhteet mainittujen vuosikymmenten taitteessa perustetun Lapuan liikkeen myötä. Kesäkuuta 1930 on kuvattu suomalaisen poliittisen terrorin huippukaudeksi, kun Lapuan liike kaappasi ja pahoinpiteli vasemmistolaisiksi katsomiaan miehiä. Kolme kyyditettävää murhattiin, työväentaloja suljettiin, sanomalehtiä lakkautettiin, Suomen sosialistinen työväenpuolue julistettiin laittomaksi ja kansanedustajia siepattiin.58

Punainen Karjala seurasi Lapuan liikkeen toimintaa tiiviisti. Erityisen suurta pahennusta herätti sorron lailliseen muotoon pukeminen. Toimittajat näkivät Lapuan liikkeen toiminnan tavoitteena olevan sekä työväen taistelutoiminnan kieltämisen että sotavalmistelujen kiihdyttämisen Neuvostoliittoa vastaan.59 Tähän pyrittiin vastaamaan esimerkiksi Punaisessa Karjalassa julkaistuilla vetoomuksilla, joissa tuomittiin Lapuan liikkeen toimet60, sekä oman puolustuskuntoisuuden kohentamisella, esimerkiksi keräämällä varoja ”Vastauksemme lapualaisille” -nimisen lentokoneen rakentamista varten.61

Punaisen Karjalan artikkeleissa korostui erityisesti Lapuan liikkeen asettama sotilaallinen uhka Neuvostoliitolle. Lehti uutisoi lokakuussa 1930, että Lapuan liike on julistamassa Suomen diktatuuriksi, jonka päämääränä on sodan provosoiminen Neuvostoliiton ja Suomen välille.62 Kuulumisia Suomesta -palsta nimettiin vuonna 1930 uudelleen, ensin muotoon Valkoisesta Suomesta63 ja myöhemmin provosoivammin, Fascisti-Suomesta64.

Neuvostolehdistön toimintaa ohjasi Leninin teoria, jonka mukaan agitaatiota ja propagandaa tuli käyttää kansanjoukkojen mobilisointiin. Lehdistön tehtävänä oli tämän mukaan sivistää lukijoita, motivoida heitä toimintaan tunteisiin vetoamalla ja organisoimalla heidät poliittiseen toimintaan tai taloudellisen tuotannon tehtäviin. Lehdistössä käytettiin sekä tunteisiin vetoavaa ”taisteluagitaatiota” yksinkertaisine sloganeineen että monimutkaisempia ajatuskulkuja sisältävää propagandaa. Johtavia lehtiä, jollainen Punainen Karjala oli Karjalassa, kehotettiin välttämään keinotekoista agitaatiota.65

Suomen oloihin kohdistunut propaganda ja agitaatio todella pyrkivät vetoamaan tunteisiin. Toimittajat valitsivat parjauskohteensa siten, että ne usein viittasivat johonkin todelliseen ongelmakohtaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Tällä tavalla agitaatio ei välttämättä vaikuttanut aivan keinotekoiselta, vaikka itse uutinen aiheesta olisi sitä saattanut ollakin. Tunteisiin vetoamisen takaamiseksi kirjoittelun aiheeksi otettiin usein haavoittuvimmassa asemassa olevat — kuten sairaat ja lapset. Punaisen Karjalan toimittaja väitti esimerkiksi, että Valkealan kunnalliskodin työläisasukkaiden ”hoito sairausaikana on ollut kaikkea inhimillisyyttä vailla”. Sairaiden työläisten hoitamatta jättäminen ja kiduttaminen olivat lehden väittämän mukaan syynä useisiin kunnalliskodissa tapahtuneisiin epäselviin kuolemantapauksiin.66 Lehdessä julkaistiin myös erään Neuvosto-Karjalaan hiljattain saapuneen työläisnuorukaisen ”kokemuksia” vaivaistalosta Pyhäjärveltä Oulun läänistä, jossa hän oli viettänyt neljä kuukautta sairautensa takia. Lehdessä kuvailtiin, että miestä kohdeltiin huonommin kuin muita talon asukkaita, kun kävi ilmi, että hänen isänsä oli loikannut Neuvostoliittoon. Kainalosauvoilla kulkevan miehen oli tullut tehdä töitä kuin terveempienkin, ruoka oli ollut sanomattoman kurjaa — perunaa, leipää ja vettä — saunassa saivat käydä vain säännöllisesti työtätekevät hoidokit, ja mielisairaat makasivat pimeän ja kylmän putkan lattialla. ”Kuinka toisin onkaan järjestetty sairashoito ja työhön kykenemättömien huolto täällä Neuvostojen maassa”, lehdessä vielä viisastellen todettiin.67

Osaltaan sivullisten uhrien, kuten sairaiden, naisten ja lasten kurjasta kohtelusta raportointi noudatti klassisen viholliskuvan rakentamisen perusteita ja vahvisti ajatusta tunteettomasta vihollisesta. Kertomalla näitä perättömiä tai liioiteltuja kauhukertomuksia Suomesta toimittajat noudattivat selkeästi neuvostolehdistölle annettua ohjeistusta kapitalististen maiden heikkouden osoittamisesta. Karkeat ja yksinkertaistavat esimerkit Suomen kauheista oloista verrattuna Neuvostoliiton erinomaisuuteen tuntuvat länsimaisen nykylukijan näkökulmasta epäuskottavilta ja jopa lukijaa aliarvioivilta. Nämä kuitenkin olivat keskeisesti juuri niitä piirteitä, jotka erottivat neuvostolehdistön muiden maiden journalismista. Neuvostoliiton propagandakeinoja tutkinut Peter Kenez syyttääkin bolšševikkien eliittiä ylimielisyydestä takapajuisena pitämäänsä kansaa kohtaan, mikä näkyi konkreettisimmillaan yksinkertaistettuna kielenkäyttönä lehdistössä.68

Sortuva pula-ajan Suomi

Taloudellisesti kituva Suomi oli yksi Punaisen Karjalan keskeisiä Suomi-kuvan elementtejä jo 1920-luvun alusta alkaen. Tuolloin korostettiin luokkaeroja, siis työläisten ankeaa asemaa riistävien porvarien ikeen alla. Vastakkainasettelu saatettiin tehdä lukijalle selväksi neuvostolehdistön linjaa noudattaen hyvin yksinkertaistetuin vastaparein: ”Kapitalistiluokka hekumoi ja elostelee satumaisen herkullisesti. Työväenluokka kituu nälässä ja puutteessa. Herrasluokka elää palatseissa, työläiset kurjissa hökkeleissä.”69 Vuonna 1925 työläisen aseman kerrottiin kurjistuvan Suomessa päivä päivältä70, ja 1930-luvun laman aikaan Suomi esitettiin jo suorastaan sortuvana yhteiskuntana, joka alisti nälkäkuoleman partaalla horjuvia työläisiään.71 Punainen Karjala julkaisi ilkamoiden omia versioitaan suomalaisten lehtien uutisoinneista, joissa kerrottiin esimerkiksi metsätöiden vähyydestä Pohjois-Suomessa, alhaisista palkoista sekä ”hulikanismin” ja rikollisuuden rehottamisesta72.

Uutisoinnissa oli toki totuudenmukaisiakin aineksia ja aihe oli sikäli tärkeä, että Suomen todelliset talousvaikeudet olivat keskeinen yksittäinen syy siihen, miksi suomalaiset muuttivat joukolla itään 1930-luvun ensimmäisinä vuosina. Suomalaiset ylittivät Neuvostoliiton rajan usein laittomasti, minkä vuoksi Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisten tarkkaa määrää ei tiedetä. On kuitenkin arvioitu, että noin 20000—30000 suomalaista muutti Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-lukujen aikana.73 Pelkästään huippuvuonna 1932 Suomesta siirtyi Neuvostoliittoon loikkariliikennettä tutkineen Auvo Kostiaisen mukaan ainakin 820 suomalaista. Laskelma perustuu sukulaisten ilmoittamiin tai loikkareiden itse paluuanomuksissa esittämiin tietoihin rajanylityksen ajankohdasta. Koska suurta osaa salaa tehdyistä, laittomista loikkauksista ei kirjattu mihinkään, on todellinen luku kuitenkin oletettavasti edellä mainittua huomattavasti suurempi. Rajan ylityksiä tehtiin samaan aikaan myös toiseen suuntaan, sillä osa loikkareista pettyi neuvostomaan oloihin ja moni anoi paluuta Suomeen pian loikkaamisen jälkeen.74

Suuret loikkariluvut ja Suomen heikko taloustilanne antoivat Punaiselle Karjalalle aihetta vertailuun Suomen ja Neuvosto-Karjalan välillä, vaikka Karjalassa kurjuus ei missään nimessä ollut sen vähäisempää kuin Suomessakaan. Päinvastoin, bolšševikkien vuonna 1929 käynnistämän pakkokollektivisoinnin seurauksena maanomistajien tiloja pilkottiin ja uudistusta vastustavien omaisuutta takavarikoitiin. Osa heistä leimattiin neuvostovastaisiksi ja tuomittiin kuolemaan. Kollektivisoinnin tavoitteena oli ottaa suuremmat tilat neuvostovallan haltuun, mutta Karjalassa seurauksena ei suinkaan ollut viljantuotannon kasvu vaan viljellyn peltoalan pieneneminen. Tämä johtui yksityistilojen viljelemän peltopinta-alan vähenemisestä, sillä suuri osa alueen talonpojista oli karkotettu tai vangittu. Järjestely johti nälänhätään Karjalassa etenkin vuosina 1931—1933.75

Lukijoiden huomio pyrittiin kuitenkin kääntämään pois sisäisistä ongelmista, ja niinpä Punainen Karjala uutisoi mielellään ulkomaiden talousahdingosta. Neuvostolehdistön omintakeinen piirre olikin esittää ulkomaan uutiset siinä valossa, että lukijalle jäi mielikuva neuvostojärjestelmän ylivertaisuudesta kapitalistiseen järjestelmään verrattuna.76. Punainen Karjala noudatti tätä linjaa julkaisemalla esimerkiksi vuonna 1932 artikkelin Amerikasta Karjalaan saapuneesta Ivar Mikkolasta, jonka mukaan kapitalistisesta maasta Neuvostoliittoon muuttava työläinen kokee valtavan muutoksen siirtyessään epätoivoisen synkistä oloista ”kuumeisen rakennustyön elävöittämiin olosuhteisiin”.77

Vuonna 1930 kollektivisointi laajeni koskemaan myös metsätalouspiirejä ja kolhoosit eli yhteistoimintatilat rakennettiin palvelemaan metsätalouden tarpeita.78 Neuvosto-Karjalan metsätöihin tarvittiin paljon työvoimaa ja työntekijöitä pyrittiin värväämään myös rajan takaa Suomesta. Jo keisarin aikaan Karjalan alueen tärkein työllistävä tekijä oli ollut metsä79, jota punaiset suomalaiset alkoivat valtaan tultuaan vartioida mustasukkaisesti. Punaisen Karjalan mukaan sotaisa Suomi pyrkikin havittelemaan häikäilemättömästi Karjalan metsävaroja ja uhkaamaan neuvostovaltaa jopa sodalla, jotta saisi nämä luonnonrikkaat alueet haltuunsa.80

Metsätyömaille värvättiin työvoimaa myös Pohjois-Amerikasta, jossa massatyöttömyys loi pohjaa niin sanotulle ”Karjalan kuumeelle”. Kanadan ja Yhdysvaltain suomalaiset tiedettiin ammattitaitoisiksi työmiehiksi, sillä metsätyömailla työskennelleitä amerikansuomalaisia oli muuttanut Petroskoihin jo 1920-luvulla. Tämän vuoksi oli varsin luonnollista, että suomenkielistä ammattitaitoista työvoimaa ja uutta tekniikkaa lähdettiin hakemaan Pohjois-Amerikasta, mistä muuttikin Karjalaan kaiken kaikkiaan noin kuusituhatta ihmistä.81

Amerikansuomalaisten siirtolaisuutta Neuvosto-Karjalaan tutkineen Reino Keron mukaan Edvard Gylling toimi aktiivisesti suomalaisten työläisten saamiseksi Karjalaan. Gylling kirjoitti Canadan suomalaiselle järjestölle maaliskuussa 1931 kirjeen, jossa hän toivoi Karjalaan rekrytoitavan suomea puhuvaa lisätyövoimaa. Gylling näki lännestä Neuvosto-Karjalaan tulevalla siirtolaisjoukolla myös propaganda-arvoa. Hän kirjoitti Kanadaan, että ”Juuri nyt, kun valkoisten fasistikenraalien natsionalismiin nojaantuva interventsiopropaganda [sic] on korkeimmillaan, tällaisen joukon Neuvosto-Karjalaan tulo tekisi vaikutuksen myös rajamaiden työtätekevien joukkojen keskuudessa”.82 Länsimaista tulevalla siirtotyövoimalla pyrittiin siis houkuttamaan Suomestakin uusia työntekijöitä Neuvosto-Karjalan metsä- ja teollisuustyömaille.

Osin onnistuneen propagandan seurauksena Neuvostoliittoon loikkasikin suuri määrä suomalaisia. Useat heistä kuitenkin totesivat neuvosto-olot paljon vaatimattomammiksi kuin olivat kuvitelleet ja pyrkivät palaamaan Suomeen pian loikkaamisen jälkeen.83 Negatiivisen Suomi-kuvan luomisen yhtenä syynä oli epäilemättä myös halu antaa neuvostomaan oloihin pettyneille suomalaisille kuva, ettei entiseen kotimaahan kannata palata. Punainen Karjala julkaisi jo 1920-luvun alusta alkaen artikkeleita, joissa suomalaisia toppuuteltiin olemaan menemättä takaisin Suomeen, jossa ”luokkasuhteet ovat nyt sata kertaa jännittyneemmät työttömyys ja nälkä siellä olevillakin yleinen joten tulevaisuus ei ole menneisyyttä lupaavampi [sic]”.84 1930-luvulla länteen lähtijät leimattiin luokkapettureiksi tai rintamakarkureiksi ja heitä muistutettiin muun muassa sisällissodassa tapahtuneista murhista sekä Suomessa yhä riehuvasta ”valkoterrorista”.85

Punaisiin suomalaisiin käännetty viholliskuva

Punaiset suomalaiset loivat retoriikassaan negatiivista kuvaa valkoisesta Suomesta, mutta toisaalta he edustivat paikallisväestölle itsekin Suomea. Tämä johti erikoiseen tasapainoiluun 1930-luvun puolivälissä, jolloin Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa alettiin korostaa venäläisyyden valta-asemaa suhteessa vähemmistökansoihin.86 Lehdissä suomalaiset näyttäytyivät ylivertaisina karjalaisiin nähden, mutta 1930-luvun alusta lähtien suomalaisuuden korostaminen alkoi hiipua. Toimittajat vakuuttivat entistä yksitotisemmin bolšševismin ylivoimaa ja uuden neuvostoihmisen syntyä.87

Valkoinen Suomi alkoi jäädä Punaisen Karjalan artikkeleissa taka-alalle viimeistään vuodesta 1934 alkaen, jolloin lehdet alkoivat keskittyä lähinnä sosialistisen rakennustyön saavutusten esittelyyn valtakunnallisella ja paikallisella tasolla.88 Huomio kapitalistisesta Suomesta siirtyi uuden neuvostokarjalaisen ihmistyypin rakentamiseen,89 johon ei mahtunut enää ajatus punaisista suomalaisista neuvostomaan länsirajan vartijoina.

Suomalaiset siirtolaiset toimivat 1930-luvun puolivälissä yhä Neuvosto-Karjalan johtavilla paikoilla, vaikka heitä oli vain 15000 eli 3,2 % alueen väestöstä. Suomalaisen väestöosuuden kasvaessa Karjalassa Neuvostoliiton salainen poliisi GPU alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota maahanmuuttajiin, joita pidettiin epäluotettavana aineksena. Ennen kaikkea epäluulo kohdistui suomalaisiin, laittomasti rajan ylittäneisiin loikkareihin.90

Epäluuloa lietsoi Edvard Gyllingin 1920-luvulta alkaen johtama karjalaistamispolitiikka. Politiikan lähtökohta, Karjalan yhdistäminen punaiseen Suomeen aiheutti jännitteitä Venäjän kommunistisen puolueen omaksuman linjan kanssa, joka poikkesi melkoisesti Gyllingin tavoitteista. Gyllingin esittämiä ajatuksia käytettiin hyväksi loppuvuodesta 1934, jolloin suomalaisia ”paikallisia nationalisteja” ryhdyttiin syrjäyttämään Karjalan johdosta. Venäläiset alkoivat maalata uhkakuvaa, jossa ulkoinen vihollinen ja paikalliset nationalistit saattaisivat salakavalasti yhdistää voimansa: punaiset suomalaiset voisivat liittoutua Helsingissä olevien aktivistien kanssa todellisen Suur-Suomen luomiseksi.91

Tammikuussa 1935 järjestetyssä yleiskarjalaisessa neuvostojen edustajakokouksessa suomalaiset joutuivat ahtaalle. Edvard Gylling ja Karjalan puoluejohtaja Kustaa Rovio yrittivät kääntää kokouksen huomion paikallisen nationalismin vastaisesta taistelusta ulkoiseen uhkaan. Rovio korosti valkoisen Suomen uhkaa Karjalalle ja koko Neuvostoliitolle fasismin ja Suur-Suomi-tavoitteiden muodossa. Karjalan päävihollisena esitettiin suomalainen fasismi, jotta punaiset olisivat voineet toivoa, ettei nationalismin vastainen kampanja muuttuisi etnisin perustein toteutetuksi suomalaisvastaiseksi kampanjaksi. Vaikka Rovio julisti, että ”Me Karjalan väestö emme ole Suomen porvariston heimoveljiä”, oli neuvostopolitiikan suunta ehtinyt jo muuttua ja venäläinen nationalismi nousta valtaan.92

Punaisen Karjalan toimittajat julkaisivat tammikuun kokouksen suomalaisia kritisoivat puheenvuorot sellaisinaan mutta eivät kommentoineet niiden sisältöä.93 Suomalaisten vaino kuitenkin jatkui, ja syksyllä 1935 Gylling ja Rovio syrjäytettiin Neuvosto-Karjalan johtavilta paikoilta.94 Tähän Punaisen Karjalan oli jo pakko tarttua, ja sen se tekikin uutisoimalla täysistunnosta, jolla oli ”historiallinen merkitys Karjalan puoluejärjestön elämässä”. Rovion ja Karjalan aluekomitean byroon todettiin kokonaisuudessaan osoittautuneen ”itse useissa tapauksissa olevansa porvarillisen Suomen puolelle kallistuvien natsionalististen [sic] ainesten talutusnuorassa”.95 Suomalaiset toimittajat kritisoivat avoimesti Neuvosto-Karjalan suomalaisjohtoa ja tuomitsivat sen toimet.

Stalinin terrorin kiihtyessä punaisia suomalaisia alettiin syyttää yleisesti suomalaisesta nationalismista rajansiirtoaikomuksineen. Kautta maan oli käynnissä taistelu ”porvarillista nationalismia” vastaan, joka oli suomalaisten vainoja Karjalassa tutkineen Irina Takalan mukaan erottamaton osa bolšševikkien terrorikoneistoa. Karjalassa terrori kohdistui erityisesti epäilyttäviksi katsottuihin suomalaisiin, joilla todettiin olevan suhteita porvarilliseen naapurimaahan.96

Aluekomitean byroo irtisanoi elokuussa 1937 Punaisen Karjalan suomalaiset toimittajat sillä perusteella, että he ”eivät olleet poliittisesti täysin luotettavia”. Aluekomitea katsoi myös, että lehti ei paljastanut ”piileviä kansanvihollisia — suursuomalaisia nationalisteja, trotskilais-porvarillisia vakoilijoita ja tuholaisia”.97 Paradoksaalista onkin, että vaikka lehden 17 vuotta rakentama Suomi-kuva perustui valkoisen Suomen vihollisuuteen, syrjäytettiin punaiset suomalaiset syyttämällä heitä ”suomalaisen porvarillisen nationalismin” levittämisestä paikallisten keskuuteen. Tämän perusteella suuri osa heistä myös tuomittiin vankileireille —— ja jopa kuolemaan.

Punaisen Karjalan ensimmäisiä toimittajia ollut Onni Tuomi vältti tuhansien Neuvosto-Karjalan suomalaisten kohtalon kohdattuaan luonnollisen kuoleman vuonna 1933. Ilmeisesti keuhkotautiin kuollut Tuomi haudattiin juhlallisin menoin Leningradissa. Hautajaisissa suomalaiset muistelivat vainajaa keskeisenä vuoden 1918 vallankumoustaistelijana ja julistivat, että Tuomen aloittama työ proletaarisen vallan hyväksi oli vietävä loppuun. Vuonna 1933 Tuomen suomalainen syntyperä ei vielä ollut taakka, ja niinpä hänet kohotettiin Punaisen Karjalan sivuilla vielä rehdin neuvostokansalaisen asemaan, joka luotti horjumattomasti ”proletaarisen vallankumouksen ja sosialistisen rakennustyön voittoon”.98

Yhteenveto

Neuvosto-Karjalan suomalaisten Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala -lehdessä rakentama Suomi-kuva oli yksiselitteisesti viholliskuva. Valkoiset suomalaiset nähtiin luokkavihollisina, pahoina toisina, joiden ulosrajaaminen omasta suomalaisuudesta oli välttämätöntä. Viholliskuvia tutkineen Marja Vuorisen jaottelua seuraten valkoinen Suomi nähtiin läheisenä luokkavihollisena, muiden kapitalistimaiden edustaessa ulkoista vihollista.

Suomi kuvattiin Neuvostoliittoa uhkaavana aggressiivisena naapurivaltiona, jonka fasistiset vallanpitäjät sortivat rehellistä työväkeä. Karjalan Kommuunin ja Punaisen Karjalan mukaan valkoisen Suomen asettama sodan uhka oli todellinen ja suuntautui Neuvosto-Karjalaan johtuen alueen rikkaista metsävaroista sekä aktivistien Suur-Suomi-suunnitelmista. Suomen työväestön asemaa kuvattiin sekä taloudellisesti että poliittisesti ”hirvittäväksi” ja työväen sortoa valtion taholta organisoiduksi. Lehden mukaan 1930-luvun pula-aika lisäsi entisestään omistavan luokan ja köyhän työväestön vastakkainasettelua. Suomeen liittyviä artikkeleita julkaistiin ajankohtaisia merkittäviä aiheita mukaillen. Erityistä huomiota saivat Karjalan kansannousu, kommunistien pidätykset, Lapuan liike ja pula-ajan aiheuttama työttömyys.

Suomi-kuva motivoitui neuvostolehdistön tavoitteilla, hävityllä Suomen sisällissodalla sekä kansainvälisen kommunismin ideologialla. Kuva valkoisesta Suomesta ei pyrkinyt olemaan vain reaktiivinen ja maan tapahtumia kommentoiva, vaan sillä oli suurempi tarkoitus: 1920-luvun alussa se tasoitti tietä Neuvosto-Karjalan suomalaisten tavoitteelle uuden vallankumouksen toteuttamiseksi Suomessa. 1930-luvulla Suomi-kuva liittyi laajempaan neuvostolehdistössä käytettyyn propagandaan kapitalistisia maita vastaan. Negatiivisen kuvan luominen Suomesta sopi erinomaisesti osaksi neuvostolehdistön linjaa, jota Karjalan Kommuuni alkoi heti ilmestyttyään noudattaa.

Suomi-kuvan muodostamiseen vaikutti merkittävästi neuvostolehdistön linjaus, jonka mukaan kapitalistisista yhteiskuntajärjestelmistä tuli antaa epäedullinen kuva verrattuna neuvostovaltaan. Tämä ja muut neuvostolehdistön säädökset epäilemättä ohjasivat kirjoittelua, vaikka suurella osalla suomalaista oli myös henkilökohtaista paloa kohdistaa katseensa valkoisen Suomen epäkohtiin. Kirjoittelua ohjasi myös Neuvostoliiton massiivinen sensuurikoneisto. Vaikka suomalaisilla olisi jostain syystä ollut intoa julkaista entisestä kotimaasta nostalgisia muistelmia, ne tuskin olisivat läpäisseet tiukkaa sensuurijärjestelmää.

Suomen kurjista oloista raportoiminen peilasi osaltaan Neuvosto-Karjalan oloja, jotka tuottivat pettymyksen monelle länsimaista tulleelle. Vaikka Karjalan asunto- ja elintarviketilanne myönnettiin huonoksi, kuvattiin valkoisen Suomen työväen elävän säädyttömässä kurjuudessa, josta ei ollut poispääsyä. Neuvosto-Karjala sen sijaan tarjosi työväelleen lupaavan tulevaisuuden, kunhan vain työtä sosialistisen yhteiskunnan eteen tehtäisiin lujasti. Suomen surkeita oloja alleviivaamalla yritettiin epäilemättä hillitä katuvien emigranttien pyrkimystä takaisin länteen.

Punaisten suomalaisten rakentama viholliskuva valkoisesta Suomesta sai uutta käyttöarvoa 1930-luvulla, jolloin Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa tapahtui käännös ja Stalinin vainot alkoivat. Tuolloin vihollisia etsittiin ja löydettiin entistä kiivaammin myös omien rajojen sisäpuolelta. Suomalaisiin kohdistunut kansallisuusvaino huipentui vuosina 1935—1938, jolloin Karjalan suomalainen johto syrjäytettiin, suomenkielinen julkaisutoiminta käytännössä lakkautettiin ja tuhansia ihmisiä teloitettiin tai vietiin vankileireille. Syytteenä oli usein — suomalaisen porvarillisen nationalismin edistäminen.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopiston historian ja maantieteiden laitoksella Neuvosto-Karjalan suomenkielisen sanomalehdistön luomasta viholliskuvasta ja identiteetistä vuosina 1920—1937.

Artikkelin vertaisarvioijina ovat toimineet Simo Mikkonen (Jyväskylän yliopisto) ja Kristiina Kalleinen (Helsingin yliopisto).

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Sanomalehdet

Karjalan Kommuuni 1920—1923

Punainen Karjala 1923—1937

Internetlähteet

eduskunta.fi. Kansanedustaja Onni Tuomen esittely https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/911640.aspx (luettu 31.1.2018).

eduskunta.fi. Kansanedustaja Juho Komun esittely https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910775.aspx (luettu 22.7.2018).

Tutkimuskirjallisuus

Autio, Sari. Suunnitelmatalous Neuvosto-Karjalassa 1928—1941. Paikallistason rooli Neuvostoliiton teollistamisessa. Bibliotheca historica 71. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2002. Väitöskirja.

Baron, Nick. Politics, planning and terror in Stalin’s Russia, 1920—1939. BASEES/Routledge, Series on Russian and East European Studies 43. Routledge, New York 2007.

Brooks, Jeffrey. Thank You, Comrade Stalin! Soviet Public Culture from Revolution to Cold War, 1939—1953. Princeton University Press, Princeton 2000.

Ehrnrooth, Jari. Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905—1914. Historiallisia tutkimuksia 167. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992. Väitöskirja.

Harle, Vilho & Moisio, Sami. Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Vastapaino, Tampere 2000.

Kangaspuro, Markku. Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920—1939. Bibliotheca historica 60. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000. Väitöskirja.

Karemaa, Outi. Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917—1923. Bibliotheca historica 30. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998. Väitöskirja.

Kenez, Peter. The Birth of the Propaganda State. Soviet methods of mass mobilization, 1917—1929. Cambridge University Press, Cambridge 1985.

Kero, Reino. Neuvosto-Karjalaa rakentamassa. Pohjois-Amerikan suomalaiset tekniikan tuojina 1930-luvun Neuvosto-Karjalassa. Historiallisia Tutkimuksia 22. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1983.

Kostiainen, Auvo. Loikkarit. Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Otava, Helsinki 1988.

Lackman, Matti. Outo sellikuolema. Teoksessa Mikko Majander & Kimmo Rentola (toim.) Ei ihan teorian mukaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Helsinki 2012, 113—138.

Lenoe, Matthew. Closer to the masses. Stalinist culture, social revolution, and Soviet newspapers. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts, London 2004.

Matikainen, Juha. Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917—1918. Jyväskylä studies in humanities338. University of Jyväskylä, Jyväskylä 2018. Väitöskirja.

Muravev, Andrei. Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1918—1932 lähteneet poliittiset emigrantit ja heidän myöhempi kohtalonsa. Tietopaketissa Kansanvallan tulikoe: Radikaalivasemmiston sulkeminen eduskuntatyöstä ja kansanedustajien kohtalot Neuvostoliitossa. Eduskunnan kirjasto 2015. Saatavilla verkossa: https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/kirjasto/aineistot/yhteiskunta/historia/kansanvallan-tulikoe/Documents/Suomalainen%20poliittinen%20emigraatio.pdf (luettu 30.1.2018).

Peltonen, Ulla-Maija. Punakapinan muistot. Tutkimus työväen muistelukerronnan muotoutumisesta vuoden 1918 jälkeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 657. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1996. Väitöskirja.

Saarela, Tauno. Suomalaisen kommunismin synty 1918—1923. Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1996. Väitöskirja.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo. Suomalaiset fasistit, mustan sarastuksen airuet. WSOY, Helsinki 2016.

Sundelin, Apu. Taistelija, rakentaja, valistaja. Periodika, Petroskoi 2000.

Takala, Irina. Gyllingin-Rovion juttu. Kulttuurilehti Carelia 9/1991, 129—147.

Takala, Irina. Kansallisuusoperaatiot Karjalassa. Teoksessa Timo Vihavainen & Irina Takala (toim.) Yhtä suurta perhettä. Bolšševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920—1950-luvuilla. Kikimora Publications, Series B, 12. Aleksanteri-instituutti, Helsinki 2000, 181—232.

Takala, Irina. ”Ikimuistoisen läksyn me kaikille luemme”. Suuren terrorin kansallisuusoperaatioiden erityispiirteitä Karjalassa. Historiallinen Aikakauskirja 115:3 (2017), 291—302.

Vahtola, Jouko. ”Suomi suureksi — Viena vapaaksi”. Valkoisen Suomen pyrkimykset Itä-Karjalan valtaamiseksi vuonna 1918. Studia historica septentrionalia 17. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 1988.

Vuorinen, Marja. Herrat, hurrit ja ryssän kätyrit. Suomalaisuuden vastakuvia. Teoksessa Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen (toim.) Nationalismit. WSOY, Helsinki 2005, 246—264.

Vuorinen, Marja. Introduction. Enemy Images as Inversions of the Self. Teoksessa Marja Vuorinen (toim.) Enemy Images in War Propaganda. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle upon Tyne 2012.

Ylikangas, Mikko. Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917—1940. Kikimora Publications, Series A, 10. Aleksanteri-instituutti, Helsinki 2004. Väitöskirja.

1. Tuomi, Onni. Kansankielisen sanomalehden perustamisajalta. Punainen Karjala 5.10.1930. [↩]
2. Sundelin 2000, 7, 17. [↩]
3. Kangaspuro 2000 (Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939). [↩]
4. Brooks 2000 (Thank You, Comrade Stalin. Soviet Public Culture from Revolution to Cold War). [↩]
5. Lenoe 2004 (Closer to the Masses. Stalinist Culture, Social Revolution, and Soviet Newspapers). [↩]
6. Kenez 1985 (The Birth of the Propaganda State. Soviet Methods of Mass Mobilization, 1917–1929). [↩]
7. Vuorinen 2012, 2. [↩]
8. Vuorinen 2012, 2–3. [↩]
9. Vuorinen 2012, 3. [↩]
10. Karemaa 1998, 86–87. [↩]
11. Takala 2000, 185. [↩]
12. Saarela 1996, 37. [↩]
13. Ks. esim. ”Lahtari-Suomen harjoittama provokatsioni”. Karjalan Kommuuni 11.12.1920. [↩]
14. Ks. esim. ”Fasisti-Suomessa valmistaudutaan eduskuntavaaleihin”. Punainen Karjala 24.6.1933. [↩]
15. Ks. esim. Katsaus fascisti-Suomeen. Punainen Karjala 26.2.1931. [↩]
16. Karemaa 1998, 16. [↩]
17. Ks. esim. Neuvosto-Karjalan vuosipäivänä. Karjalan Kommuuni 7.6.1923. [↩]
18. Ks. esim. Suomen vallankumous – Karjalan Kommuuni. Karjalan Kommuuni 28.1.1922. [↩]
19. Saarela 1996, 37. [↩]
20. Kangaspuro 2000, 44. [↩]
21. Onni Tuomen esittely eduskunnan verkkosivuilla: https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/911640.aspx (luettu 31.1.2018). [↩]
22. Matikainen 2018, 40. [↩]
23. Matikainen 2018, 40. [↩]
24. Muravev 2015, 4–5. [↩]
25. Ks. eduskunnan verkkosivuilta esim. Onni Tuomi https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/911640.aspx ja (Juho) Alfred Komu https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910775.aspx (luettu 22.7.2018). [↩]
26. Matikainen 2018, 70. [↩]
27. Ylikangas 2004, 58. [↩]
28. Ehrnrooth 1992, 526, 528, 532, 338. [↩]
29. Takala 2017, 298–299. [↩]
30. Lenoe 2004, 38. [↩]
31. Koko nimi: Glavnoe Upravlenie po Delam Literatury i Izdatelstv. [↩]
32. Ylikangas 2004, 15, 57–58. [↩]
33. Suomen ensimmäinen vallankumous päättyi tappioon – Eläköön Suomen toinen vallankumous! Punainen Karjala 5.2.1933. [↩]
34. Ks. esim. Muistelma v:lta 1918. Punainen Karjala 27.1.1925. [↩]
35. Suomen sisällissodan merkitystä Neuvosto-Karjalan suomalaisten lehdistöretoriikassa käsittelen laajemmin artikkelissani Suomen sisällissota Punaisessa Karjalassa 1920–1937. Teoksessa: Anne Heimo & Tiina Lintunen (toim.) Sisällissodan jäljet. Väki Voimakas 31. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2018. [↩]
36. Vahtola, 1988, 21–22, 29–30. [↩]
37. Baron 2007, 26; Kangaspuro 2000, 112–114. [↩]
38. Valkoisten naapuriemme toiveet pettävät. Punainen Karjala 8.1.1925. [↩]
39. Ks. esim. Uhtuan keskus. Karjalan Kommuuni 29.10.1921; Vahtola 1988, 21–22. [↩]
40. Puutteita ja toivomuksia. Karjalan Kommuuni 18.6.1921. [↩]
41. Kangaspuro 2000, 132, 143–144, 147. [↩]
42. Karjalan nousun surkea loppu. Karjalan Kommuuni 18.2.1922. [↩]
43. Ks. esim. Karjalan työkansan valistusahjo avattu, Karjalan Kommuuni 16.11.1920. [↩]
44. Kangaspuro 2000, 113. [↩]
45. Suomen herrojen Karjala-provokatsioni. Karjalan Kommuuni 14.12.1922. [↩]
46. Ilkeätä naapuria muistutettu. Karjalan Kommuuni 7.12.1922. [↩]
47. Orvo. Karjalan työläisnuorisolle. Karjalan Kommuuni 11.2.1922. [↩]
48. Imperialistien sotakoira ulvoo rajoillamme. Punainen Karjala 21.7.1933. [↩]
49. Peltonen 1996, 202. [↩]
50. Saarela 1996, 182, 179. [↩]
51. Ks. esim. Työmies. Herraslehtien teeskentelyä. Karjalan Kommuuni 30.11.1920. [↩]
52. Ks. esim. O. T. Suomen kansalaissodan tulokset. Karjalan Kommuuni 26.4.1923. [↩]
53. Hävettävää parlamenttitoimintaa. Karjalan Kommuuni 4.1.1921. [↩]
54. Lackman 2012, 124. [↩]
55. Keisarin aikaan Suomen salaisena poliisina toimi santarmiston poliittinen toimisto, jota kansalaiset nimittivät ohranaksi. Tämä nimitys siirtyi myöhemmin epävirallisesti myös Suomen valtiolliselle poliisille. [↩]
56. V.K.P. Suomal. Jaoston Keskus-Toimisto Suomalaiset työläiset ja talonpojat – Suomen fascistilahtarit hyökkäävät Suomen proletariaatin kimppuun valtiomahtinsa koko voimalla. Karjalan Kommuuni 14.8.1923. [↩]
57. Alas lahtarien terrori – työväenjoukot liikkeellä vastalausemielenosoituksella. Karjalan Kommuuni 28.8.1923. [↩]
58. Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, 157–158, 163. [↩]
59. Fascismi Suomessa. Punainen Karjala 8.1.1930. [↩]
60. Ks. esim. Alas Suomen fascistinen diktatuuri. Punainen Karjala 5.10.1930. [↩]
61. Kustaa. Vastauksemme lapualaisille – se on lentokone. Punainen Karjala 22.10.1930. [↩]
62. Lapua – suunnitellut diktaattorin asettamista ja sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Punainen Karjala 25.10.1930. [↩]
63. Ks. esim. Punainen Karjala 15.2.1930. [↩]
64. Ks. esim. Punainen Karjala 20.7.1930. [↩]
65. Lenoe 2004, 26–27, 32. [↩]
66. Fasisti-Suomi kunnostautuu köyhäinhoidossa – Valkealan kunnalliskodissa tapahtunut kaameita rikoksia. Punainen Karjala 16.9.1931. [↩]
67. Kaameata kidutusta fasisti-Suomen vaivaistaloissa. Punainen Karjala 26.6.1932. [↩]
68. Kenez 1985, 231, 7–8. [↩]
69. Suomen sisuksista. Karjalan Kommuuni 12.2.1921. [↩]
70. Lahtari-Suomesta. Punainen Karjala 25.2.1925. [↩]
71. Pettuleipä ei pelasta nälkäisten armeijaa hädästä vaan proletaarinen vallankumous. Punainen Karjala 10.5.1931. [↩]
72. Porvarilehti Lapin kansan kertomia kurjuuskuvia Pohjois-Suomesta. Punainen Karjala 26.3.1931. [↩]
73. Takala 2000, 188–191. [↩]
74. Kostiainen 1988, 80–81, 164–165. [↩]
75. Kangaspuro 2000, 185–190. [↩]
76. Kenez 1985, 231. [↩]
77. Todelliseen isänmaahan, tulevaan luokattomaan yhteiskuntaan. Punainen Karjala 26.5.1932. [↩]
78. Kangaspuro 2000, 191. [↩]
79. Autio 2002, 15. [↩]
80. Suomen lahtarit Karjalan metsähakkuista II. Punainen Karjala 2.3.1930. [↩]
81. Kero 1983, 21; Takala 2000, 190. [↩]
82. Kero 1983, 35. [↩]
83. Kostiainen 1988, 164–165. [↩]
84. Tarkoin ajateltava askel. Karjalan Kommuuni 14.5.1921. [↩]
85. Ks. esim. Ei yhtään rehellistä työläistä takaisin kapitalistisiin maihin – poliittista kasvatustyötä ulkomaalaisten keskuudessa voimistutettava. Punainen Karjala 11.5.1933. [↩]
86. Kangaspuro 2000, 265, 313. [↩]
87. Sankarillisen kansan parhaat pojat menevät Punaiseen Armeijaan. Punainen Karjala 3.9.1937. [↩]
88. Ks. esim. Punaisen laivaston vuosipäivä. Punainen Karjala 15.5.1934. [↩]
89. Ks. esim. Minun elämäkertani alkoi vasta Neuvostoliitossa. Punainen Karjala 1.5.1935. [↩]
90. Takala 2017, 294. [↩]
91. Kangaspuro 2000, 147, 292. [↩]
92. Kangaspuro 2000, 312–314. [↩]
93. X Yleiskarjalainen neuvostojen edustajakokous – Karjalan Toimeenpanevan Keskuskomitean puheenjohtajan tov. Averkijevin avajaispuhe. Punainen Karjala 8.1.1935. [↩]
94. Kangaspuro 2000, 319–321. [↩]
95. Historiallinen täysistunto. Punainen Karjala 4.10.1935. [↩]
96. Takala 1991, 129–131. [↩]
97. Takala 1991, 138. [↩]
98. Tov. Tuomen hautajaiset. Punainen Karjala 12.1.1933. [↩]