Filosofian maisteri Katariina Parhin aate- ja oppihistorian väitöskirja ”Syntyneet poikkeaviksi: Psykopatiadiagnoosin historiasta Suomessa” tarkastettiin 16.6.2018 Oulun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Elizabeth Lunbeck (Harvardin yliopisto) ja kustoksena professori Petteri Pietikäinen (Oulun yliopisto).
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat.
Väitöskirjani kertoo paljolti unohdetusta diagnoosista, joka tunnettiin aluksi Saksassa nimellä Psychopathie. Se sikisi 1800-luvun loppupuolella saksalaisyhteiskunnan muutosten myllerryksissä, osana eurooppalaisia aatevirtauksia. Pian se löysi tiensä maailmankuuluille psykiatrian klinikoille Berliinin Charitéen ja modernin psykiatrian isäksi tituleeratun psykiatri Emil Kraepelinin luotsaamaan Müncheniin. Siellä diagnoosi tarttui innokkaiden suomalaislääkärien mukaan, matkusti kohti pohjoista ja pesiytyi mielisairaaloihin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ja lopulta se vaelsi pitkin tiettömiä kinttupolkuja kaukaisiin torakoiden täyttämiin mökkeihin ja löysi kotinsa väkivaltaisesta perheenisästä tai perheenäidistä, jonka omituisuus tunnettiin kylällä asti. Eikä aikaakaan, kun suuret ikäpolvet tankkasivat Koululaisen sivistyssanastoa ja tiesivät, että psykopaatti on sairasmielinen ihminen. Psykopaatti muuttui haukkumasanaksi niin kuin neekeri tai imbesilli, kätkeytyi uusiin lääketieteellisiin termeihin ja katosi – vain löytyäkseen uudelleen persoonallisuushäiriöiden eri muodoista.
Psykopatiadiagnoosin historia on historiaa ei-hulluudesta 1900-luvun yhteiskunnassa. Se on sellaisten historia, jotka lähetettiin psykiatrien hoidettavaksi tai jotka itse hakeutuivat hoitoon, mutta jotka eivät kuitenkaan olleet mielisairaita siinä mielessä kuin mielisairaus perinteisessä mielessä ymmärretään. ”Psykopaatteja” oli huorissa, juopoissa, vangeissa, taiteilijoissa, kirjailijoissa, väkivaltaisissa puolisoissa, tansseihin karkaavissa neidoissa, erakoissa, sotilaissa, naapureissa, perheenjäsenissä. Kukkeimpina päivinä neljäsosa potilaista suomalaismielisairaaloissa oli psykopaatteja. Nämä ihmiset sijoittuvat epänormaaliuden, yhteiskunnan ja kärsimyksen yhtymäkohtaan. Kärsimys saatteli heidät sairaalaan, lääketieteellisesti todettu epänormaalius muutti heidät patologisiksi yksilöiksi, ja yhteiskunta oli se peili, jota vasten heidän käyttäytymistään ja persoonallisuuttaan heijastettiin.
Väitöskirjani antaa pilkahduksia siitä, miten Saksasta 1900-luvun alussa Suomeen kulkeutunut diagnoosi otettiin käyttöön aluksi pienimuotoisesti, mutta pian laajemmin mielisairaalakäytössä. Tarkastelen, kuinka mielisairauden ja mielenterveyden välistä harmaata aluetta on käsitteellistetty eri aikoina ja keihin psykopatiadiagnoosia on sovellettu. Kontekstualisoin psykiatrian historiaa laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin ja avaan samalla kunkin aikakauden käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1968 saakka. ”Psykopaattinen” yksilö oli yhteiskunnan vääristynyt peilikuva: hänet määriteltiin epänormaaliksi, mutta samaan aikaan normaali jäi myytiksi, jonka yhteiskunta määritteli negaation kautta: sen, mikä ei ole normaalia.
Väitöskirjani koostuu neljästä kansainvälisessä tieteellisessä lehdessä julkaistusta artikkelista, jotka käsittelevät psykopatian eri käyttökonteksteja. Väitänkin tutkimukseni yhteenvedossa, että käsitteellisesti laajan diagnoosin historiaa tulisi tarkastella aina käyttökontekstin kautta, ei pelkkänä kaatoluokan historiana, niin kuin psykopatian historiaa on useammassa yhteydessä kuvattu.
Siinä missä psykopatiadiagnoosin käyttöön menneisyydessä kylläkin liittyy piirteitä, jotka nykynäkökulmasta saattavat vaikuttaa epätieteellisiltä tai mielivaltaisilta, olisi sen käytön mieltäminen kokonaisuudessaan kaatoluokaksi harmillista psykiatrian historian hahmottamisen kannalta. Psykopatiadiagnoosilla oli sekä erikseen korostamattomia että terminologisesti nimettyjä alakategorioita, jotka jakoivat psykopatiaa eri tyyppeihin. Yhteisiä nimittäjiä psykopatiadiagnoosin käytössä ovat puolestaan olleet poikkeavuus, mielenterveyden ja mielisairauden välinen rajatila, interventio, pysyvyys, synnynnäisyys sekä epänormaalius, joka liittyy tunteisiin, vietteihin ja tahtoon.
Seuraavaksi kuvaan tulevan keskustelun seuraamisen helpottamiseksi lyhykäisesti aiheet, joita olen tarkastellut artikkeleissani:
Artikkeli ”Young Man M” käsittelee suomalaisen oikeuspsykiatrian alkutaivalta ja diagnoosia nimeltään moraliskt vansinne. Se edelsi psykopatiaa eikä koskaan saavuttanut suurta suosiota suomalaislääkärien keskuudessa, mutta sitä hyödynnettiin alentuneen syyntakeisuuden kategorian puolustamisessa. Kategoria päätyi rikoslakiin ja on siellä tänäkin päivänä.
Artikkelissa ”The Unjustified Emotions” analysoin yhdessä tohtori Mikko Myllykankaan kanssa lasten itsemurhien käsittelyä suomalaisessa psykiatriassa ja sitä, kuinka jotkut lasten tunteista miellettiin patologisiksi. Oli olemassa oikeutettuja, ymmärrettäviä tunteita sekä oikeuttamattomia, juuri niitä, joita psykopaattisiksi tulkitut lapset kokivat. Tällaiset tunteet saattoivat johtaa lapsen itsemurhaan.
Kolmas artikkeleista, ”Socialising the Anti-Social”, jonka olen kirjoittanut yhdessä professori ja tämän tilaisuuden kustoksen Petteri Pietikäisen kanssa, kuvaa psykopatiadiagnoosin käyttöä täällä Oulussa Oulun piirimielisairaalassa. Toisen maailmansodan jälkeen, jälleenrakennusaikana, oli yksilöitä, jotka eivät sopeutuneet yhteiskunnan menoon, vaikka heitä yritettiin sopeuttaa. Sopeutumattomista äärimmäisimmät tapaukset päätyivät mielisairaalaan ja sittemmin tutkittavaksemme.
Neljännessä artikkelissani käsittelen psykopatiadiagnoosin Transvestitismus-alakategoriaa ja tämän diagnoosin saaneita potilaita sekä lääkäreitä, jotka pyrkivät selvittämään, mistä on kysymys, kun potilas väittää olevansa eri sukupuolta kuin mikä hänen syntymässä määritelty sukupuolensa on. Artikkeli kuvaa uuden tieteellisen tiedon vaiheittaista omaksumista sekä potilaiden omaa tietämystä ja sen vaikutusta suhteessa lääkäriin.
Miten psykopatia on määritelty menneisyydessä, ja miten menneisyyden psykopatia liittyy nykypäivään? Olen rajannut psykopatian käytön määrittelyn suomalaisen Lääkintöhallituksen määräämiin virallisiin diagnooseihin. Psykopatia on ollut tutkimuksessani diagnoosi, termi, jonka sisällä on sen olemassaolon aikana tapahtunut käsitteellisiä muutoksia. Psykopatia siis syntyi oman näkemykseni mukaan silloin, kun se ensimmäistä kertaa kirjoitettiin potilaskertomukseen diagnoosiksi. Tämä lienee tapahtunut Lapinlahden sairaalassa 1900-luvun alussa. Psykopatia lakkasi olemasta vuonna 1968, sillä termistä luovuttiin tuolloin virallisessa tautiluokituksessa. Määritystäni rajaa olennaisesti diagnoosin käyttö.
Tämä ei tarkoita sitä, että psykopatia olisi käsitteenä saman ikäinen, sillä se ei syntynyt tyhjästä eikä kadonnut kuin tuhka tuuleen. Joidenkin tulkintojen mukaan sitä on ollut aina, eräänlaisena luonnonilmiönä. Nykyinen näkemys psykopatiasta persoonallisuuden häiriönä, johon liittyy muun muassa manipulatiivisuutta, empatiakyvyn ja syyllisyydentunnon puutetta sekä pidäkkeettömyyttä, on kapeampi kuin menneisyyden psykopatia. Se eriytyi laajemmin ymmärretystä psykopatiasta, mutta peri nimen, jota näinä aikoina varsin mielellään toistellaan.
Voisin jopa väittää, että menneisyys ei ollut samaan tapaan lähes pakkomielteisen kiinnostunut juuri tunnekylmästä psykopatiasta. Tuolloin psykopaattista oli myös tunteminen, mikäli tuntemisessa oli jotain äärimmäiseksi tulkittua. Sittemmin tunteettomuudesta on monella tapaa tullut pahuuden synonyymi.
Olen seurannut viime aikojen uutisointia psykopatiasta ja havainnut, kuinka lehdistössä korostetaan mielellään psykopaattien olemassaoloa. Psykopaatit ovat vaarallisia, he lymyävät kaltereiden takana ja punovat juoniaan, että pääsevät hukuttamaan, kuristamaan, manipuloimaan ja kiristämään. En ole vakuuttunut siitä, että harmillisten yksittäistapausten yksityiskohtainen puiminen ja niillä mässäily edistää turvallisuudentunnetta tai kriminaalipolitiikkaa. Päätöksiä tehdessä ei tule jatkossakaan unohtaa ihmisyyttä, vaikka se on vaikea tehtävä. Jotkut teot on helpompi käsittää pahojen ja vaarallisten tekeminä. Vaikeampaa on ymmärtää ja hyväksyä joidenkin yksilöiden vaikutus muihin, ja tämän vaikutuksen seuraukset. Vaikeampaa on myös ymmärtää ja hyväksyä aste-eroja ja samankaltaisuuksia suhteessa itseemme.
Seuraavaksi on aika avata toisaalta menneisyyteen unohtuneen, mutta samalla nykypäivässä kummittelevan diagnoosin saloja.
Dear Professor Elizabeth Lunbeck, as the opponent named by the University of Oulu Graduate School, I now call upon you to present your critical comments on my doctoral thesis.