M.A., M.Sc. Oula Seitsosen arkeologian väitöskirja ”Digging Hitler’s Arctic War: Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military Presence in Finnish Lapland” tarkastettiin 2.3.2018 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Paul Mullins (IUPUI, USA) ja kustoksena professori Suzie Thomas (Helsingin yliopisto). Tämä artikkeli on suomenkielinen versio (suomentanut Oula Seitsonen) väitöstilaisuudessa englanniksi esitetystä Lectio praecursoriasta. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/231761
“Synkkä kulttuuriperintö”, ”dark heritage”, on termi, joka esiintyy toistuvasti väitöskirjassani (Seitsonen 2018). Työni onkin osa laajempaa, monitieteistä “Lapin synkkä kulttuuriperintö”-projektia, joka tutkii Suomen Akatemian rahoittamana erityisesti saksalaisten toisen maailmansodan aikaista materiaalista perintöä Pohjois-Suomessa. ”Synkkä kulttuuriperintö”-termin käyttö on kirvoittanut suurelta yleisöltä joitakin kysymyksiä viimeisten neljän vuoden aikana, esimerkiksi mitä synkkyys ylipäänsä tarkoittaa perintökontekstissa.
“Synkän kulttuuriperinnön” käsite on yleistynyt arkeologian ja kulttuuriperintöalan keskusteluissa viime aikoina. Tämä on tapahtunut rintarinnan laajemman teoreettisen kehityksen kanssa, joka tunnustaa ja tunnistaa, että kulttuuriperintöarvot eivät ole läpinäkyviä ja yleismaailmallisia. Virallisen, kaiken kattavan ja ylhäältä sanellun näkökulman sijaan perintöä tulisi lähestyä tasa-arvoisemmin ja moniäänisemmin, ”jälkikoloniaalisen edustuksen ja erilaisuuden” politiikan hengessä, kuten Rodney Harrison (2013: 580) on asian ilmaissut. Tämä on erityisen merkittävää ja osuvaa Suomen Lapissa, joka on osa Sápmia, saamelaisten kotimaata, joka kattaa Euroopan koko pohjoisen rannikon. Sápmi on ollut vuosisatojen ajan kolonialistisen hyväksikäytön kohteena, mutta Pohjoismaat ovat olleet erittäin hitaita tunnustamaan tätä osana virallista ”kansallista kertomustaan”. Postkolonialistisia ulottuvuuksia ja näkökulmia Lapin menneisyyteen ja nykyisyyteen on alkanut kehittyä vasta aivan viime vuosina (ks. Spangen et al. 2015).
Terminä ”synkkä kulttuuriperintö” juontaa juurensa hieman paremmin määritellystä ”synkän turismin” konseptista ja sen teoreettisesta taustasta. ”Synkkä turismi” on ollut käytössä matkailututkimuksessa 1990-luvulta lähtien, kun on käsitelty kuolemaan, konflikteihin ja kärsimykseen liittyvien kohteiden virkistys- ja matkailukäyttöä. Joskus puhutaan myös Thanaturismista, mikä viittaa kreikkalaiseen kuoleman personifikaatioon Thanatokseen. ”Synkkä turismi” painottaakin usein kuolemaa ja sen kiehtovuutta merkittävimpänä teemana teoreettisissa tarkasteluissaan. Sen sijaan ”synkkä kulttuuriperintö” on hyödyllisempää nähdä laajempana yrityksenä avartaa kulttuuriperinnön tutkimuskenttää uudenlaisista lähtökohdista ja näkökulmista. Se toimii parhaiten sateenvarjoterminä, joka ei keskity kapea-alaisesti kuoleman tai hirmutekojen perintöön, vaan kattaa laajan kirjon erilaisia aiheita ja teemoja, joita perinteiset kulttuuriperinnön käsittelytavat eivät ole ottaneet huomioon.
Itsestään selviä esimerkkejä “synkästä kulttuuriperinnöstä” ovat esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset ja kuolemanleirit, joista osa tunnustetaan myös maailmanperintökohteina. ”Synkkä perintö” kattaa kuitenkin koko joukon erilaisia vaikeammin määriteltäviä ja häilyvämpiä kohteita, kuten pommitus- ja teloituspaikkoja, tai jopa kummittelukohteita. ”Synkkä perintö” voi viitata myös yleisemmin erilaisiin unohdettuihin, ei-toivottuihin tai vaiennettuihin kulttuuriperintöteemoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi tunnetut onnettomuuspaikat, kuten Tshernobyl, ympäristön saastuminen ja sen seuraukset, teolliset rauniot ja teollisuustyöläisten edelleen eri puolilla maailmaa jatkuvat kärsimykset, ja muut supermodernin ajan (esim. González-Ruibal 2008) epäonnistumiset ja laiminlyönnit.
“Synkät kulttuuriperintökohteet” eivät myöskään välttämättä esittäydy yhtä synkkinä kaikille. Erilaisten teemojen synkkyys riippuu suuresti esimerkiksi tarkastelijan henkilökohtaisesta taustasta ja osallisuudesta, yhteiskunnan hierarkioista sekä ajallisesta etäisyydestä tapahtumiin. Tämä tulkinnallinen synkkyys voi myös muuttua ja kehittyä ajan myötä, kuten kulttuuriperintöarvot ja -käsitykset muutenkin. Philip Stone (2006) ja muut turismintutkijat ovat kiinnittäneet huomiota synkkien matkailukohteiden vaihteleviin synkkyyden sävyihin. Näihin vaikuttavat muun muassa kohteiden autenttisuus, kaupallisuus sekä niiden ympärille kehittynyt turismi-infrastruktuuri. Viime aikoina myös ”synkän kulttuuriperinnön” tutkijat ovat havahtuneet tarkastelemaan materiaalisten jäänteiden tulkinnan moniäänisyyttä ja synkkyyden vaihtelevia vivahteita. Olen esittänyt väitöskirjassani yhden luonnoksen Lapin toisen maailmansodan aikaisiin kohteisiin liitetyn synkkyyden sävyjen tarkastelemisesta. On huomionarvoista, että edes sellaiset suoraan inhimillisiin kärsimyksiin ja vapaudenriistoon liittyvät kohteet kuin vankileirit eivät välttämättä näyttäydy yhtä synkkinä kaikille tarkastelijoille. Perinnön synkkyyden vivahteet näyttävätkin riippuvan suuresti henkilökohtaisesta taustasta ja suhteesta kohteisiin sekä niihin liittyvään sisäpiiritietoon.
Henkilökohtaisen taustan ja sisäpiiritiedon merkitystä Lapin toisen maailmansodan käsittämisessä korostaa, että pohjoisen sotakokemus erosi täysin koko muusta maasta. Talvisodan kovien menetysten jälkeen ja epävakaassa maailmanpoliittisessa tilanteessa Suomi odotti uuden konfliktin Neuvostoliiton kanssa olevan vain ajan kysymys ja yhdisti voimansa Natsi-Saksan kanssa. Saksalaiset joukot alkoivat saapua Pohjois-Suomeen vuonna 1940 osana kauttakulkusopimusta, ja 1941-1944 koko pitkä, Oulujärveltä Jäämerelle asti ulottunut pohjoisrintama oli pääasiassa saksalaisjoukkojen vastuulla. Parhaimmillaan Lapin alueella oli enemmän saksalaisjoukkoja ja heidän monikansallisia vankejaan kuin paikallisia asukkaita. Lappi oli ollut jo vuosisatojen ajan kaikkiin ilmansuuntiin ulottuvien kulttuurikontaktien keskus, mutta tuhansien ulkomaalaisten odottamaton ja yhtäkkinen ilmestyminen toi nämä kontaktit aivan uudelle päivittäisen kanssakäymisen tasolle. Pohjois-Suomeen syntyi ennen kokematon kansainvälisyyden ilmapiiri, joka jätti syvän jäljen sekä pohjoisten yhteisöjen ylisukupolvisiin muistoihin että kouriintuntuvasti pohjoiseen maisemaan. Kuvaavasti tämä ajanjakso muistetaan pohjoisessa usein ”saksalaisajan” nimellä.
Saksalaiset perustivat eri puolille Pohjois-Suomea tuhansia sotilastoimintaan liittyviä rakenteita. Näiden kirjo ulottuu pienistä, eristyneistä vartiopaikoista ja vankileireistä aina pohjoisen kaupunkeihin perustettuihin suuriin varuskunta-alueisiin. Pohjoisrintamalla oli suhteellisen vähän varsinaista taistelutoimintaa, sillä arktisiin oloihin tottumattomien saksalaisjoukkojen hyökkäys jämähti asemasodaksi pian aloittamisensa jälkeen kesällä 1941. Pohjoisen maiseman ja olojen vieraus ja tämän vaikutukset näyttäytyvät monella tavalla myös arkeologisesti dokumentoiduissa materiaalisissa jäänteissä. Eksyneisyyden ja vieraantuneisuuden tunteet saivat monia erikoisia materiaalisia muotoja. Näitä ovat esimerkiksi toistuvat pyrkimykset erottaa ”sivistyneet” leirialueet ympäröivästä erämaasta, joka esittäytyi saksalaisille uhkaavana ja hallitsemattomana ympäristönä, erilaisilla enemmän tai vähemmän symbolisilla keinoilla, kuten polkujen rajaamisella pikkukivillä tai julkisivunkaltaisilla aitarakenteilla.
Lapin alkeellisesta infrastruktuurista johtuen suuri osa saksalaisjoukoista osallistui rintamalinjojen takaiseen toimintaan, esimerkiksi massiivisiin rakennusprojekteihin ja huoltoon. Saksalaisten hankkeet tarjosivat myös lisätulonlähteitä ja työmahdollisuuksia paikallisille sekä suomalaisille ja ruotsalaisille yrityksille. Esimerkiksi suomalaiset puualan yritykset perustivat 1940 Puutalo Oy:n, joka valmisti muun muassa sotilasparakkeja ja -telttoja Saksan ja Italian markkinoille. Myös neutraalit ruotsalaiset tarttuivat innokkaasti saksalaisten tarjoamiin liiketoimintamahdollisuuksiin. Saksalaisaika muistetaan edelleen Pohjois-Ruotsissa nimellä ”Petsamotrafiken”, millä viitataan ruotsalaisten logistiikkayritysten harjoittamaan laajamittaiseen kuljetustoimintaan. Liiketoiminta saksalaisten kanssa oli kuitenkin eettisesti varsin epävarmalla pohjalla. Esimerkiksi sotavankeja ja pakkotyöläisiä vuokrattiin usein halvaksi työvoimaksi, ja yritysten yhteistoiminta mahdollisti ainakin epäsuorasti natsien sotatoimet ja niihin liittyvän väkivallan. Usein sotavuodet sivuutetaankin mukana olleiden yritysten historiallisissa katsauksissa muutamilla ohimenevillä maininnoilla.
Harvaan asutussa Pohjois-Suomessa ei ollut kuitenkaan riittävästi työvoimaa vastaamaan saksalaisten tarpeisiin, minkä takia saksalaiset tuottivat maahan valtavan määrän monikansallista sotavanki- ja pakkotyövoimaa. Lars Westerlundin (2008) ja Reinhard Otton (2008) historiallisten selvitysten perusteella saksalaiset ottivat pohjoisrintamalla noin 9000 sotavankia. Lisäksi he toivat maahan noin 20000 vankia ja pakkotyöläistä eri puolilta akselivaltojen hallitsemaa Eurooppaa, esimerkiksi Puolasta, Serbiasta, Ukrainasta, Inkeristä ja Norjasta. Saksalaiset ja heidän vankinsa asuivat ja työskentelivät lähes neljä vuotta paikallisten naapureina eri puolilla Lappia. Näinä vuosina solmittiin erilaisia läheisiä henkilökohtaisia suhteita, jotka ovat edelleen tärkeä osa pohjoisten yhteisöjen muistoja ”saksalaisajasta”. On myös tärkeää huomata, että paikallisille ”heidän saksalaisensa” edustavat henkisesti jotain aivan muuta kuin ”natsit” etelässä, eikä kukaan tyypillisesti puhu Lapin saksalaisista natseina.
Kansallisella tasolla Suomen ja Saksan ystävälliset suhteet tulivat tiensä päähän, kun kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkimainingeissa Suomi allekirjoitti aseleposopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Aseleposopimus edellytti, että suomalaiset ajavat saksalaiset liittolaisensa maasta mahdottomalla aikataululla. Neuvostoliiton pelättiin miehittävän Lapin tämän seurauksena, ja saksalaiset ja suomalaiset evakuoivat yhteistuumin suurimman osan Lapin siviileistä oletetulta pohjoiselta sotatoimialueelta. Monet poronhoitajat päättivät kuitenkin jäädä tuntureille tokkiensa kanssa. Lapin pakolaiset kuljetettiin etelään Pohjanmaalle ja Ruotsiin, joka otti heidät vastaan hyvin lyhyellä varoitusajalla.
Suomalaiset ja saksalaiset kävivät syyskuun 1944 ajan ”leikkisotaa”, ja saksalaiset perääntyivät yhdessä sovitun aikataulun mukaisesti. Neuvostoliiton kasvava painostus muutti konfliktin kuitenkin pian todelliseksi. Tämän seurauksena Norjaa kohti perääntyvät saksalaisjoukot tuhosivat paitsi omat tukikohtansa myös suuren osan pohjoista infrastruktuuria ja yksityisomaisuutta. Valtaosa evakosta palaavista pohjoisen asukkaista löysikin kotinsa tuhkana ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen alkutekijöistä. Esimerkiksi Inarin kirkonkylällä ei ole säilynyt kuin yksi aidantolppa materiaalisena muistona Lapin sotaa edeltäneestä kylämaisemasta.
Eri puolilta Lappia löytyy edelleen satoja maatuvia saksalaisten sotilaskohteita. Nämä ovat säilyneet erityisen hyvin syrjäseuduilla, mutta yllättävissä määrin myös pohjoisissa kaupungeissa ja niiden liepeillä, kuten historioitsija Kalevi Mikkosen (2016) tuoreet tutkimukset Rovaniemellä ovat esimerkiksi osoittaneet. Saksalaiskohteiden määrä Pohjois-Suomessa on tyrmäävä ja vain murto-osa niistä on toistaiseksi dokumentoitu kulttuuriperintöammattilaisten toimesta. Tätä kuvaa ehkä parhaiten tunnettujen saksalaisten vanki- ja työleirien määrän kehitys. Leirien määrä on kasvanut reilussa vuosikymmenessä muutamista hajatiedoista yli 180 paikallistettuun leiriin, jotka olen listannut väitöskirjassani. Tämä on suurelta osin Metsähallituksen laajan valtion hallitsemien metsäalueiden inventointiprojektin ansiota. On kuitenkin muistettava, että paikalliset ovat aina tunteneet ja muistaneet omassa maisemassaan sijainneet sota-aikaiset jäänteet, vaikka kulttuuriperintöviranomaiset tai historioitsijat ovat olleet niistä autuaan tietämättömiä.
Sota-ajan jäänteet saivat olla vuosikymmeniä omassa rauhassaan ja kysymys niiden kulttuuriperintömerkityksestä on noussut esiin vasta aivan hiljattain. Saksalaisten materiaalista perintöä on varsinkin kansallisissa medioissa nimitelty usein vähättelevästi ”sotaromuksi”, joka sotkee Lapin ”koskemattoman” luonnonkauniin erämaiseman. Tämä näkökulma johti vuosina 2004-2010 myös rovaniemeläisen ympäristöjärjestön järjestämään ”Sotaromuprojektiin”, joka keräsi maastosta yli sata tonnia sota-aikaista materiaalia ja myi sen romuraudaksi (Herva 2014; Seitsonen 2018).
Saksalaisten toisen maailmansodan aikainen läsnäolo Pohjois-Suomessa – ensin hieman kiusallisina aseveljinä, jotka tarjosivat kuitenkin kipeästi tarvittua apua taistelussa Neuvostoliittoa vastaan, ja sitten vihollisina Lapin sodassa – ja sen jälkeensä jättämät materiaaliset merkit ovat hyvin konkreettisia esimerkkejä ”synkästä kulttuuriperinnöstä”. Tämä synkkyys pitää kuitenkin nähdä yllä hahmotellun ”synkän kulttuuriperinnön” teoreettisen viitekehyksen kautta, eikä kapea-alaisen linssin läpi osana populaarikulttuurissa tyypillisesti kerrattua, kaavoihin kangistunutta ”pahat natsit polttivat Lapin”-tarinaa. Pohjoisen sodan jäljet edustavat kohteita, maisemia ja materiaalisuutta, jotka liittyvät vähintäänkin välillisesti maailmanlaajuisiin kärsimyksiin, kuolemaan, verilöylyihin ja julmuuksiin. Lisäksi ne ovat näyttäytyneet, ainakin ulkopuolisten silmissä, sodanjälkeisinä vuosikymmeninä usein hieman häiritsevinä, hämmentävinä ja jopa ei-toivottuina ja epäsopivina jäänteinä, jotka saastuttavat Lapin ”puhtaan” maiseman.
Saksalaisten aseveljien esittäminen ”lapin- ja kirkonpolttajina” oli luonnollisesti ymmärrettävää sodanjälkeisessä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa. Näin Suomi pystyi pohjimmiltaan esittäytymään liittoutuneille natsien aggression uhrina. Kuitenkin juuri tämä kansallisessa narratiivissa ”Lapin poltolle” asetettu suuri painoarvo on marginalisoinut ja sivuuttanut lappilaisten muut sotakokemukset vuosikymmenien ajan. Tulen, polttamisen ja räjähdysten väkevä tuhokuvasto, joka on olennainen osa Lapin sodan kansallista tarinaa, on peittänyt alleen monia hienosyisempiä ja hiljaisempia alueellisia ja paikallisia sodan narratiiveja. Nämä moniääniset ja kansallisella tasolla sivuutetut näkökulmat ovat toisaalta niitä, joista me olemme olleet kiinnostuneita Lapin synkkä kulttuuriperintö -projektissa.
Olemme koonneet arkeologisten kenttätöidemme kuluessa Pohjois-Lapissa runsaasti suullista perimätietoa Inarin, Sodankylän ja Enontekiön alueilla ja haastatelleet yli kolmeakymmentä asianosaista, joilla on jokin sidos saksalaisten sotilaalliseen läsnäoloon tai sen materiaaliseen perintöön. Haastatteluissa kootut näkökulmat edustavat pohjoisen sivuutettuja ja hiljennettyjä ääniä, jotka kuvastavat paikallisia sukujen, perheiden ja yksilöiden yhteisöllisiä muistoja. Nämä kietoutuvat kiinteästi paikkoihin ja materiaaliseen kulttuuriperintöön ja kuvastavat pohjoisen asukkaiden kiinteitä, ruumiillisia siteitä omiin maihinsa, maisemaansa ja pitkän aikavälin perintöönsä.
Paikallisille saksalaisajan jäänteet, ja kaikki muut merkit menneisyydestä, ovat olennainen ja alati läsnä oleva osa heidän päivittäistä elinympäristöään, osa heidän ”elämysmaailmaansa” (lifeworld), sitä ”vakiintunutta jokapäiväisen elämän kudosta ja dynamiikkaa, joka tapahtuu suurelta osin automaattisesti ilman tietoista huomiota tai tarkoituksellista suunnitelmaa” (Seamon 2006: 55). Paikallinen kokemus sota-aikaisesta perinnöstä alleviivaa sen monisyistä sosiaalista merkitystä ja arvoa osana paikallista elettyä ja elävää kulttuurimaisemaa. Paikallinen kansanperinne, kestävä paikkasidos ja pohjoinen ympäristökäsitys kiinnittävät ihmiset omiin maihinsa ruumiillistettujen maisemallisten elämäkertojen kautta. Nämä sitovat menneen, nykyisen ja tulevan yhteen relationaaliseksi, kognitiivisesti kontrolloiduksi kudelmaksi. Saksalaisten materiaalinen perintö onkin juurtunut olennaiseksi osaksi pidempää paikallista kulttuurimaisemallista jatkumoa ja toimii aktiivisena muistin ja muistamisen sideaineena.
Monet paikalliset kokevat, että eteläiset auktoriteetit eivät ole kiinnostuneita pohjoisesta perinnöstä tai ylipäänsä monista muistakaan pohjoisessa merkittävistä asioista, ja haluavat turvata oman perintönsä säilyvyyden. Edellä mainittu ”sotaromuprojekti” toimii hyvänä esimerkkinä ulkopuolisten kajoamisesta paikalliseen perintöön. Paikallisille tämä – ympäristöllisestä näkökulmasta pohjimmiltaan hyvää tarkoittanut – toiminta näyttäytyi yhteisöjen ja perheiden historian välinpitämättömänä poispyyhkimisenä ja ei-toivottuna eteläisenä tunkeutumisena heidän mailleen. Saksalaisten läsnäolon ja sen materiaalisten jäänteiden muistaminen ja säilyttäminen ovatkin, ehkä hieman odottamattomasti, pyytämättä ja yllättäen, nousseet osaltaan symboloimaan pohjoisen ja etelän vastakkainasettelua, pohjoisen marginalisointia ja Lapin pitkää, mutta vähälle käsittelylle jäänyttä kolonialistista historiaa. Nämä asenteet heijastelevat myös Suomen valtion hitautta vastata kolonialistisiin kysymyksiin ja niihin olennaisesti liittyviin maankäyttö- ja maanomistusoikeuksiin Saamenmaassa.
Ulkopuolisten silmissä saksalaisten ”sotaromu” esittäytyy usein kansallisen tarinan ylläpitämän ”Lapin poltto”-linssin kautta ja erämaassa ruostuvat rauniot näyttäytyvät natsien kasvottoman sotakoneiston ei-toivottuina, hämmentävinä ja uhkaavina jälkinä. Tämä näkökulma edistää helposti asennetta, että nämä materiaaliset jäänteet tulisi siivota pois ”puhtaasta” luonnosta, johon kuulumattomina ne uhkaavat eläinten ja ihmisten hyvinvointia. Tällainen näkemys perustuu maiseman ja materiaalisten jäänteiden lähestymiseen vinoutuneella ”länsimaisella katseella”, joka vetää tiukan rajan ”luonnon” ja ”kulttuurin” välille. Antropologi Tim Ingold (2004: 329) on kuvannut pyrkimystä pitää ”luonto” ihmistoiminnan koskemattomana yhtenä ”länsimaisen yhteiskunnan viimeaikaisen historian johtoajatuksena”. Tällainen ulkopuolinen näkemys leimaa paikallisten eletyn pitkänaikavälin kulttuurimaiseman pohjimmiltaan koskemattomaksi ja tyhjäksi erämaaksi, mikä osaltaan heijastelee populaarikulttuurin ylläpitämiä näkemyksiä saamelaisista eräänlaisina ”luonnonlapsina” (kts. Ridanpää 2016: 20). Toisaalta pohjoisessa ympäristökäsityksessä ei ole järkevää erotella ”luontoa” ja ”kulttuuria” tiukasti toisistaan, vaan kulttuurimaisemaa tulisi lähestyä joustavana, elettynä ja ruumiillistettuna kokonaisuutena.
Paikan ja sen materiaalisuuden ylisukupolvinen, yhteisöllinen ja kestävä ylläpitäminen voidaan nähdä verrannollisena henkilökohtaisten muistojen vaalimiselle. Tämä näkökulma painottaa sukujen vanhojen maiden roolia sekä maisemaan liittyvän perimätiedon ja merkitysten välittämistä uusille sukupolville. Perinnön ylläpitäminen ja edistäminen perustuu pohjimmiltaan eri muistamisen muotoihin. Toisaalta muistitutkimukset viittaavat siihen, että unohtamisen prosessi on aina välttämätöntä muistamiselle. Erityisesti sotakontekstissa, joka liittyy kärsimykseen ja kuolemaan, ja Lapissa lisäksi natseihin, on olemassa valikoivan muistamisen ja menneisyyden ”estetisoimisen” vaara. On myös muistettava, että eri yhteisöt ovat itsessään monimutkaisia ja moniulotteisia kokonaisuuksia, ja jotkin suuren yleisön näkemykset sodan perinnöstä ja sen käytöstä saattavat erota merkittävästi akateemisista käsityksistä. Tästä huolimatta on ensiarvoisen tärkeää, että kulttuuriperintökäsitysten moniäänisyys ja monimuotoisuus tunnistetaan ja tunnustetaan demokraattisen perintökeskustelun hengessä.
Viitteet
González-Ruibal, A. 2008. Time to Destroy: An Archaeology of Supermodernity. Current Anthropology 49 (2): 247-279.
Harrison, R. 2013a. Forgetting to remember, remembering to forget: late modern heritage practices, sustainability and the “crisis” of accumulation of the past. International Journal of Heritage Studies 19 (6): 579-595.
Herva, V.-P. 2014. Haunting Heritage in an Enchanted Land: Magic, Materiality and Second World War German Material Heritage in Finnish Lapland. Journal of Contemporary Archaeology 1 (2): 297-321.
Ingold, T. 2004. Culture on the Ground. The World Perceived Through the Feet. Journal of Material Culture 9 (3): 315-340.
Mikkonen, K. 2016. Parakkeja ja piikkilankaa. Saksan armeijan rakentamiseen liittyvä toiminta Rovaniemen seudulla 1940-1944. Lapin maakuntamuseo: Rovaniemi.
Otto, R. 2008. Soviet Prisoners of War on the German Lapland Front, 1941-1944. In Sotavangit ja internoidut. Kansallisarkiston artikkelikirja. Prisoners of War and Internees. A Book of Articles by the National Archives, edited by L. Westerlund: 64-113. Kansallisarkisto: Helsinki.
Ridanpää, J. 2016. ‘Singing acts’ from the deep North: critical perspectives on northern exotics, contemporary ethnic music and language preservation in Sámi communities. Journal for Cultural Research 20 (1): 17-30.
Seamon, D. 2006. Interconnections, Relationships, and Environmental Wholes: A Phenomenological Ecology of Natural and Built Worlds. In Phenomenology and Ecology, edited by M. Geib: 53-86. Simon Silverman Phenomenology Center: Pittsburgh.
Seitsonen O. 2018. Digging Hitler’s Arctic War: Archaeologies and Heritage of the Second World War German Military Presence in Finnish Lapland. Unigrafia: Helsinki.
Spangen, Marte, Anna-Kaisa Salmi, and Tiina Äikäs. 2015. Sámi Archaeology and Postcolonial Theory – An Introduction. Arctic Anthropology 52 (2): 1-5.
Stone, P.R. 2006. A Dark Tourism Spectrum: Towards a Typology of Death and Macabre Related Tourist Sites, Attractions and Exhibitions. Tourism: An Interdisciplinary International Journal 54(2):145-160.
Westerlund, L. 2008. Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944. Tammi: Helsinki.