Ruumiillinen tieto sairaalaympäristöissä: Valokuvia suomalaisista mielisairaalahistoriikeista

Valokuvassa Nikkilän mielisairaalan historiikista joukko potilaita ulkoilee hoitajineen sairaalan kesäisellä kävelypihalla 1920-luvulla.1 Toiset kävelevät verkkaisesti, toiset istuskelevat nurmella tai pihapenkeillä. Kuvan etualalla poseeraa hoitohenkilökuntaa valkoisissa ryhdikkäissä työasuissaan, ja kuvan taustaa hallitsee jyhkeä osastorakennus VII. Vaikka rakennuksen ikkunoissa on kalterit, on ikkunat avattu ainakin potilaiden ulkoilun ajaksi. Vanha valokuva kertoo paitsi sairaalarakennuksesta ja sen pihapiiristä, myös potilaiden ja henkilökunnan päivärutiineista ja pukeutumisesta kesäaikana. Näkymä Nikkilän sairaalan kävelypihalle välittää siis monipuolista ruumiillista tietoa mielisairaalaympäristöstä ja herättää yleisemmälläkin tasolla kiinnostusta valokuvien välittämän tiedon luonteeseen.

Yleisesti valokuvat kertovat sekä tilojen materiaalisuudesta että ihmisten ja esineiden avaruudellisista suhteista toisiinsa tietyllä hetkellä. Mielisairaalahistoriikkien valokuvat saavat katsojan pohtimaan, kuinka tiloihin liittyvä materiaalisuus vaikuttaa potilaiden kokemuksiin sairaala-ajasta ja millaisia ruumiillisia kokemuksia mielisairaalaympäristöihin voi eri tilanteissa liittyä. Esimerkiksi ulkoilu sairaalan pihamaalla voi näyttäytyä toisille mahdollisuutena päästä hetkellisesti pois sairaalaosastolta, toisille pelottavana tilanteena, jopa ruumiillisena rangaistuksena.

Artikkelissa käsittelen valokuvien välittämää, mielisairaalaympäristöihin liittyvää ruumiillista tietoa. Ruumiillinen tieto (Corporal knowledge) on hiljaisen tiedon (Tacit knowledge) osa-alue, joka korostaa tietämisen kytköstä ruumiillisuuteen – sitä, että ruumis, tietoisuus ja maailma ovat erottamattomia toisistaan. Ruumiillinen tieto viittaa sekä ruumiista tietämiseen että sen kautta tietämiseen.2 Artikkelini kannalta keskeinen näkökulma ruumiilliseen tietoon nousee Sara Ahmedin tekstistä ”Orientations Matter” (2010), jossa pohditaan materiaalisuuden vaikutusta ja historian kerrostuneisuutta ruumiiseen.3 Mielisairaalatiloissa vietetyn ajan voi ajatella muokanneen siellä eläneiden ihmisten ruumiillisuutta esimerkiksi tietynlaisten tilaratkaisujen, hoitokäytäntöjen ja päivärytmien kautta.

Aiheellani on yhteyksiä muihin suomalaisiin sairaalaympäristöihin liittyviin tutkimuksiin. Taidehistorioitsija Kirsi Saarikangas on käsitellyt kokemuksia sairaalaympäristöistä esimerkiksi teoksessaan Eletyt tilat ja sukupuoli (2006).4 Saarikankaan analyysissaan hyödyntämä eletyn tilan käsite pohjautuu Henri Lefebvren teoksessaan La production de l’espace (1974) esittämään jaotteluun havaitun, käsitetyn ja eletyn tilan välillä. Lefebvren ajattelussa tila näyttäytyy sosiaalisesti tuotettuna, ja eletty tila viittaa arkielämään ja tilan käyttäjien kokemuksiin tilasta. Eletyssä tilassa yhdistyvät jaetut ja henkilökohtaiset, symboliset ja materiaaliset, kielelliset ja ei-kielelliset, tietoiset ja ei-tietoiset merkitykset, ja keskeistä on vuorovaikutus sosiaalisten kohtaamisten ja rakennetun ympäristön välillä.5

Aatehistorioitsija Heini Hakosalo on puolestaan tutkinut tuberkuloosin historiaa ja kokemuksia suomalaisista tuberkuloosiparantoloista.6 Tässä yhteydessä hän on muun muassa analysoinut 1900-luvun alkupuolen sairaalaympäristössä yleisiä emotionaalisesti latautuneita esineitä, kuten kuumemittareita ja yskösastioita.7 Myös Sanna Ihatsun, Riitta Lehtosen, Heikki Pihan ja Seppo Seitsalon julkaisu Terveisiä sairaalasta. Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun sairaaloiden historiasta (2017) linkittyy tutkimukseeni etenkin pääkaupunkiseudun psykiatrisia sairaaloita käsittelevän luvun kautta.8

Tutkimusaineistoani ovat suomalaisissa mielisairaalahistoriikeissa käytetyt valokuvat. Aineisto koostuu yhteensä noin neljästäkymmenestä suomalaisesta mielisairaalahistoriikista 1930-luvulta 2010-luvulle.9 Tarkastelun kohteeksi valittujen historiikkien laajuus vaihtelee muutamasta kymmenestä sivusta ja valokuvasta satoihin sivuihin ja valokuviin. Yhteensä historiikit käsittävät yli 2000 valokuvaa eri sairaaloista. Historiikkien valokuva-aineisto koostuu sairaaloiden ja museoiden arkistoissa säilyneistä kuvista, yksityishenkilöiden kotialbumeista saaduista kuvista sekä lehdistökuvista. Osa kuvista on ammattivalokuvaajien ottamia, ja osa taas viittaa esimerkiksi rajauksensa tai asetelmansa kautta siihen, että kuvaaja on ollut kokemattomampi.10 Artikkelissani keskityn yksinomaan mielisairaalahistoriikeissa julkaistuihin valokuviin jättäen esimerkiksi sairaalan henkilökunnan ja potilaiden kotialbumien julkaisemattomat valokuvat tarkasteluni ulkopuolelle, vaikka viimeksi mainitusta materiaalista saattaisi avautua kiinnostavia kokemuksellisuuteen liittyviä näkökulmia esimerkiksi suhteutettuna albumien omistajien muistoihin kuvien aiheista. On myös mahdollisista, että niin sanottuja kotialbumikuvia on sisällytetty myös julkaistuihin mielisairaalahistoriikkeihin, koska etenkään varhaisimmista mielisairaalahistoriikeista kuvalähteet eivät aina käy kovinkaan selkeästi ilmi.

Lähestymistavassani on kosketuskohtia kuva-aineistoihin pohjautuvaan historiantutkimukseen visual history, jonka yhteydessä kuvat ymmärretään todellisuuskäsityksiämme muokkaavina aktiivisina toimijoina.11 Kiinnostus valokuvien välittämään tietoon liittyy historiatieteissä yleisemminkin lisääntyneeseen mielenkiintoon materiaalisuutta kohtaan, jonka taustalla on muun muassa uusmaterialismiksi (New Materialism) nimetty tutkimussuuntaus.12

Tutkimukseni on aineistolähtöistä ja päämenetelmäni on visuaalinen analyysi. Analyysissani olen hyödyntänyt muun muassa Maunu Häyrysen, Antti Valliuksen ja Janne Seppäsen ajatuksia kuvastojen tutkimuksesta.13 Häyryselle kansallinen maisemakuvasto näyttäytyy visuaalisena merkitsemisjärjestelmänä, joka on moninainen, lukuisista erilaisista tekijöistä, kuten kuvista, teksteistä ja muista maiseman esitystavoista ja aiheeseen liittyvistä käytännöistä rakentuva, hitaasti muuttuva kokonaisuus.14 Myös mielisairaalahistoriikkien valokuvat on mahdollista käsittää osana kansallista ja kansainvälistä mielisairaalakuvastoa, joka koostuu paitsi valokuvista, myös muista kulttuurituotteista, kuten elokuvista, kirjallisuudesta ja muistelmakirjoituksista. Muiden kuvastojen tapaan myös mielisairaalahistoriikkien valokuviin sisältyy omanlaisiaan vakiintuneita konventioita.

Olen aloittanut tutkimukseni tekemällä katsauksen laajaan joukkoon mielisairaala-aiheisia valokuvia ja valitsemalla sen jälkeen harkinnanvaraisen näytteen tarkemmin analysoitavista kuvista. Tässä yhteydessä pyrin valitsemaan kuvia, joiden avulla saisin esitellyksi laajempaa kuva-aineistoa mahdollisimman monipuolisesti. Kuvajoukosta poikkeavien kuvien sijasta olen valinnut analysoitaviksi mahdollisimman tavanomaisia kuvia, jotka kuvatyyppeinä toistuvat useammissa historiikeissa. Tavoitteenani on ollut käsitellä aineistoa riittävän yleisellä tasolla pystyäkseni valottamaan sitä kokonaisuutena. Yksittäisten kuvien yksityiskohtainen analyysi jää jatkotutkimusaiheeksi.

Kuten Vallius toteaa, visuaalinen analyysi voidaan ymmärtää heuristisena, erilaisten menetelmällisten otteiden käyttämisen mahdollistavana kehyksenä, joka rakentuu tapauskohtaisesti vaihtelevien teoreettisten käsitteiden, näkökulmien, tutkimustraditioiden ja -kysymysten pohjalta.15 Kuva-analyysiani ovat ohjanneet muun muassa ikonologian ja semiotiikan näkökulmat ja käsitteelliset jaottelut. Vaikken artikkelissani hyödynnä Erwin Panofskyn ikonologiaa tai hänen ajatustensa pohjalta jatkokehiteltyjä tulkintamalleja sellaisenaan,16 on kuvavalintojeni ja analyysini taustalla panofskylainen ajatus, että kuvien merkitykset ovat sidoksissa aikansa kulttuuriin ja historiaan.17 Valokuvien kulttuurisuus ja historiallisuus liittyy sekä valokuvien ottamiseen että historiikkeja varten tehtyihin kuvavalintoihin. Kuvauskohde on mielletty merkitykselliseksi kuvaustilanteessa, mutta kuvan merkityksellisyys on ikään kuin vahvistettu myöhemmin, jolloin on päätetty, että valokuva sopii havainnollistamaan tiettyä historiikissa käsiteltyä asiaa.

Artikkelissa selvitän, millaisia valokuvatyyppejä historiikkeihin sisältyy ja millaista ruumiillista tietoa eri kuvatyypeistä avautuu. Vaikka valokuvat ovat analyysini keskiössä, en myöskään täysin sivuuta niiden suhdetta tekstuaalisuuteen, vaan huomioin analyysissani myös kuvatekstejä ja kuvia kehystävää historiankirjoitusta.  Lisäksi peilaan historiikeissa käytettyä kuvamateriaalia ”Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta” -keruuaineistoon, joka koottiin vuosina 2014-2015.18 Vertailun tarkoituksena on selvittää, millaista historiikki- ja muistelmatekstien tavoittamatonta tietoa valokuviin sisältyy. Pohdin myös, millaisia mielikuvia mielisairaaloista on historiikkeihin valitun kuvamateriaalin avulla pyritty välittämään.

Ikonologian rinnalla semiotiikka tarjoaa moninaisia työvälineitä valokuvien merkitysten avaamiseen. Kuten ikonologia, myös semiotiikka mielletään usein melko mekaaniseksi tulkintamalliksi, vaikka kyse on monipuolisesta tutkimusalasta, joka tutkii, mitä merkitys on ja kuinka merkitykset muodostuvat.19 Tässä artikkelissa keskeisimmät semiotiikkaan kytkeytyvät näkökulmat nousevat Charles Sanders Peircen ja Roland Barthesin ajattelusta. Peircen jaottelu tyyppi ja esiintymä (type ja token) ja Barthesin jaottelu studium ja punctum auttavat hahmottamaan tyypillisiä ja epätyypillisiä, sopimukseen perustuvia ja sattumanvaraisia piirteitä kuvissa.20 Esimerkiksi mielisairaalahistoriikeissa on lukuisia kuvatyyppejä, jotka toistuvat historiikista toiseen. Yksittäiset valokuvat ovat paitsi tietyn kuvatyypin edustajia, myös esiintymiä. Esiintyminä valokuviin saattaa sisältyä harkittuja tai sattumanvaraisia piirteitä, jotka erottavat yksittäiset esimerkit laajemmasta kuvamassasta. Sekä Peircen että Barthesin lähestymistavoissa on merkityksellistä, että ne huomioivat tulkitsijan roolin merkityksenannossa.

Kun Barthesin kuvailema studium liittyy yleiseen, kulttuuriseen kiinnostavuuteen kuvissa, punctum, viiltävyys, on puolestaan henkilökohtaisempi tapahtuma kuvan ja katsojan välillä. Katsojan aikaisemmat kokemukset vaikuttavat siihen, mikä kuvissa näyttäytyy merkityksellisenä. Punctum viittaa siihen, että katsoja havaitsee kuvassa jotain, joka erottaa sen joukosta muita samantapaisia kuvia ja jopa nostaa sen katsojalleen esimerkiksi historiallisesta aikakaudesta tai keskeisestä kulttuurisesta käännekohdasta. Kyse on hienovaraisesta vaihtelusta sopimuksenvaraisen ja sattumanvaraisen välillä ja merkityksellisiksi nousevien visuaalisten piirteiden yhdistymisestä tulkitsijansa henkilökohtaisiin tietoihin ja kokemuksiin. Henkilökohtaisuuden vuoksi on mahdotonta tyhjentävästi sanoa, mikä voi tehdä kuvasta tai jostakin sen osasta viiltävän. Mielisairaalahistoriikkien valokuvien yhteydessä punctum-kokemuksen voi herättää esimerkiksi potilaan katse, hänen asettumisensa ympäröivään tilaan, tapa, jolla hoitaja koskee tai katsoo hoidettavaansa tai mikä tahansa materiaalinen, henkilökohtaisesti koetun kautta merkityksellistyvä yksityiskohta tai suhde visuaalisten elementtien välillä.

Lähden artikkelissa liikkeelle mielisairaalahistoriikkeihin sisältyvien kuvatyyppien esittelystä ja tarkastelemalla valittujen kuvaesimerkkien kautta, millaista tietoa mielisairaaloista historiikkien valokuvat välittävät. Aloitan analyysini kuvilla mielisairaalaympäristöistä ja sairaalarakennuksista ja etenen kohti henkilökuvia. Kuvatyyppeihin liittyvän analyysien jälkeen pohdin yleisemmin valokuvien suhdetta historiikkien teksteihin ja mielisairaaloihin liittyviin muistelmateksteihin. Kiinnostukseni kohdistuu paitsi kuvien välittämään ruumiilliseen tietoon, myös siihen, millaista tarinaa mielisairaaloista valittujen valokuvien avulla on pyritty kertomaan.

Mielisairaalaympäristöt pienoisyhteiskuntana

Mielisairaalahistoriikkien kerronta käynnistyy usein sairaalarakennusten suunnittelu- ja toteutusvaiheesta. Toisinaan sairaaloiden perustamista on pohjustettu esittelemällä taustaksi Suomen varhaisinta mielisairaalahistoriaa.21 Mielisairaala-alueiden kehittymistä on tyypillisesti kuvitettu sairaala-alueen karttojen, rakennuspiirrosten ja rakennusvaiheeseen liittyvien valokuvien avulla.

Ilmakuvat mielisairaala-alueilta asettavat sairaalarakennukset laajempaan maisemalliseen yhteyteensä. Kuten esimerkiksi ilmakuva vuodelta 1937 Rauhan mielisairaalan historiikissa osoittaa, mielisairaalat sijaitsivat usein maaseutumaisemissa, ja sairaalarakennuksia ympäröivät metsät, pellot ja vesistöt omavaraisuuden ja vedensaannin turvaamiseksi.22 Laajojen maisemanäkymien rinnalla historiikeissa on kuvattu paitsi sairaalarakennuksia, myös niiden maatilarakennuksia, erilaisia huoltotyöhön ja taloudenhoitoon liittyviä tiloja ja terapeuttiseen toimintaan tarkoitettuja rakennuksia – hallintorakennuksista liikuntatiloihin ja teollisuushalleihin. Sairaala-alueilla on usein ollut myös oma kirkko tai kappeli ja hautausmaa muistomerkkeineen, joita toisinaan esitellään valokuvissakin.

Monissa historiikeissa on kuvia myös henkilökunnan sairaala-alueella sijainneista asuinrakennuksista. Etenkin 1940-1960-luvuilla mielisairaaloiden henkilökunta asui tyypillisesti perheineen sairaala-alueella, ja toisinaan alueella oli myös päiväkoteja henkilökunnan lapsille. Lääkäreiden ja muun henkilökunnan asunnot sijaitsivat usein hieman erillään toisistaan, ja varsinkin sairaaloiden ylilääkärien ja talouspäälliköiden asunnot olivat muun henkilökunnan asuntoja ylellisempiä.23 Tuoreemmissa historiikeissa on myös kuvia erilaisista asuntolarakennuksista, asumisyksiköistä ja palvelutaloista, jotka sijaitsevat lähellä sairaala-aluetta tai joiden toiminta liittyy läheisesti sairaaloihin.

Rakennusten lisäksi historiikeissa on annettu tilaa näkymille sairaalaan johtavista teistä ja alueella risteilevistä kävelyreiteistä, sairaaloiden piha- ja puistoalueille puineen, kukkaistutuksineen ja piharakennuksineen, kuten myös sairaaloiden lähistöllä sijaitseville rantamaisemille. Sairaaloilla oli usein myös kesänviettopaikkoja, jonne matkasi sekä henkilökuntaa että potilaita. Muuttuvista liikennöintitavoista sairaalan ja ulkomaailman välillä kertovat muun muassa valokuvat sairaalan erilaisista kulkuvälineistä: hevosista henkilöautoihin, linja-autoihin, veneisiin ja laivoihin.

Valokuvat mielisairaalaympäristöistä rikastuttavat mielikuvia sairaalaelämästä ja mielisairaalaympäristöistä elettyinä tiloina. Sairaalat eivät olleet yksinomaan hoitolaitoksia, vaan niiden ympärille oli keskittynyt paljon muutakin toimintaa, kuten maataloutta, joka toi oman lisänsä myös potilaiden elämään esimerkiksi työterapian muodossa. Valokuvat auttavat hahmottamaan, millaiseen pienoisyhteiskuntaan potilaat ovat astuneet sairaalahoitoon saapuessaan.

Mielisairaaloiden koristeelliset portit ja sairaala-alueita ympäröivät aidat ovat keskeisiä aiheita historiikkien kuvituksessa. Aidat on toisinaan mielletty niin leimalliseksi osaksi sairaalaelämää, että niitä on hyödynnetty jopa historiikkien kansikuvituksissa, kuten Törnävän sairaalan historiikissa vuodelta 1973.24 Toisinaan mielisairaalan porttien yhteyteen oli sijoitettu kyltti ”Asiattomilta pääsy kielletty”, mikä korostaa rajanvedon merkityksellisyyttä sairaala-alueen ja ulkomaailman välillä.25 Ulkopuolisten asenteita sairaala-alueita kohtaan kuvaavat esimerkiksi seuraavat katkelmat mielisairaalan alueella asuneiden lasten muistelmista:

Asuimme suhteellisen eristyksissä mielisairaala-alueella, minne ei asiattomilla ollut asiaa kuten alueen tienristeyksessä luki. Tosin ei meille tunkua ollutkaan, sillä vaikuttaa siltä, että ihmiset jotenkin kaupunkialueella miltei pelkäsivät ”hulluja” niin paljon, että välttelivät meitä.26

Piirimielisairaala ei ollut mukava osoite […]. Koulussa minä ja muutkin häpesimme osoitettamme ja mielisairaanhoitajan ammattiakin. […] Muutoin sairaalan lasten kanssa nauroimme koulukavereillemme, joita pelotti tulla kylään sairaalan alueelle.27

Mielisairaala-alueilla eläneiden lasten kokemuksissa yhdistyy tyypillisesti asuinalueeseen liittyvä häpeä ja leimautumisen pelko ja toisaalta huvittuneisuus siitä, että sairaala-alueen ulkopuolella asuvat mielsivät alueen jotenkin pelottavaksi.28 Mielisairaalat ovat olleet omanlaisiaan, monesti ulkopuolisilta suljettuja pienoisyhteiskuntia. Lisäksi sairaalaympäristöjen sisällä on ollut ainoastaan tietyille ryhmille sallittuja tiloja. Osa tiloista on ollut suljettuna potilailta, osa henkilökunnan lapsilta, ja tiettyihin tiloihin ovat päässeet vain henkilökunnan arvovaltaisimmat jäsenet. Avaimet ovat olleet keskeisiä potilaita ja henkilökuntaa erottavia esineitä, eikä niitä annettu potilaille turvallisuussyistä.

Valokuviin mielisairaalaympäristöistä sisältyy runsaasti sellaista ruumiillista tietoa, jota historiikkiteksteissä ei juuri käsitellä. Kuvat esimerkiksi saavat pohtimaan, millaista olisi liikkua tai oleskella sairaaloiden puistoalueilla tai aidatuilla pihoilla, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Valokuvat sairaala-alueista tuovat esiin myös kiinnostavia hierarkkisia eroja potilaiden ja henkilökunnan eri ryhmien välillä. Hierarkkiset erot näkyvät kuvissa esimerkiksi mielisairaalaympäristöjen eri tiloihin liittyvinä materiaalisina ratkaisuina. Potilaat elivät usein tarkoin vartioituina ja henkilökuntaan verrattuna vaatimattomissa tiloissa. Henkilökunnalle melko vapaa liikkuminen sairaala-alueella oli mahdollista, kaikille potilaille ei. Sekä potilaisiin että hoitohenkilökuntaan verrattuna sairaaloiden johtavalla henkilökunnalla oli mielisairaalaympäristöissä muita ryhmiä huomattavasti paremmat mahdollisuudet yksityisyytensä suojaamiseen muun muassa asumisjärjestelyiden vuoksi. Tarkimman kontrollin alaisena olivat suljettujen osastojen potilaat, jotka pääsivät vain valvotusti ulkoilemaan. Vastaavasti niin sanotuilla vapaakävelijöillä oli lupa liikkua suhteellisen vapaasti sairaala-alueella ja lähiympäristössä.

Eri sairaalaympäristöjen välillä on myös ollut eroja. Osa sairaalaympäristöistä on ollut muita suljetumpia ja osa avoimempia. Esimerkiksi Kellokoskella sairaalan potilaat ovat saaneet melko vapaasti liikkua laajemmassa kyläyhteisössä, kun taas monet muut mielisairaala-alueet ovat olleet suljetumpia. Vuorovaikutus kyläyhteisön kanssa ei kuitenkaan hahmotu yksiselitteisesti Kellokosken sairaalaan liittyvien historiikkien kuvituksen kautta, vaan aihetta käsitellään pääasiallisesti historiikkien teksteissä.29

Vaikka valokuvat mielisairaalaympäristöistä ovat tilannesidonnaisia, auttavat vertailut eri sairaaloihin liittyvien historiikkien välillä hahmottamaan, mikä oli tyypillistä sairaalaympäristöille tiettyinä ajankohtina ja mikä ei. Valokuvien kautta on esimerkiksi mahdollista saada käsitys, millaisissa ympäristöissä potilaat, hoitohenkilökunnan jäsenet ja heidän lapsensa kohtasivat toisiaan, ja millaisia mahdollisuuksia ja haasteita ympäristöön liittyvät tekijät toivat näihin kohtaamisiin.

Valokuvien sisältämä visuaalinen informaatio auttaa myös kuvittelemaan muita mielisairaalaympäristöihin liittyviä aistimuksia. Esimerkiksi henkilökunnan lasten äänet kantautuivat sairaaloiden piha-alueilla väistämättä potilaiden korviin, ja päinvastoin, mikä saatettiin kokea positiivisesti yhtä hyvin kuin negatiivisestikin.30 On muistettava, että potilaat elivät sairaaloissa usein pitkiä ajanjaksona erillään omasta perheestään ja muusta lähipiiristään. Kohtaamiset henkilökunnan lasten kanssa saattoivat toisaalta lievittää potilaiden yksinäisyyttä, mutta toisaalta myös muistuttaa heidän omasta eristyneisyydestään.

Potilashuoneista hoito- ja edustustiloihin

Historiikeissa mielisairaalarakennuksia esitellään valokuvin sekä ulkoa että sisältä. Kuvissa sairaalarakennukset vaikuttavat usein elottomilta ja tyhjiltä, sillä varsinkin potilastiloja on usein esitelty ilman niitä käyttäviä ihmisiä. Kuten Kirsi Saarikangas teoksessaan Eletyt tilat ja sukupuoli (2006) esittää, arkkitehtuurin tutkimuksessa rakennuksia on perinteisesti lähestytty itsenäisinä ja puhtaasti fyysisinä tai visuaalisina kokonaisuuksina, kun taas kokemuksia, muistoja, tunteita, aistimuksia, liikettä tai käyttäjiä ei ole mielletty osaksi rakennushistoriaa. Tästä syystä arkkitehtuurivalokuvissa on usein suhteellisen niukasti ihmisiä.31 Ihmisten poissaolo on havaittavissa myös mielisairaalahistoriikkien valokuvissa, jotka esittelevät potilaiden ja henkilökunnan sijasta esimerkiksi sairaaloiden sisäänkäyntejä, vastaanottotiloja, käytäviä, ovia, portaikkoja, parvekkeita ja ikkunoita. Valokuvissa on myös potilashuoneita, oleskelutiloja ja päiväsaleja eri aikakausilta, kuten myös näkymiä naisten ja miesten osastoilta.

Saarikankaan tutkimuksessa sukupuolisuudesta avautuu keskeinen näkökulma elettyyn tilaan. Hänen mukaansa rakennetussa tilassa ja sen käytössä tapahtuvassa merkitysten muodostumisessa sukupuolitettu ja sukupuolittava tila kietoutuvat yhteen ja muotoutuvat jatkuvasti uudelleen.32 Mielisairaalaympäristöissä tilojen sukupuolittuneisuus tulee selkeimmin esiin jaottelussa naisten ja miesten osastojen välillä. Useissa mielisairaaloissa naisten ja miesten osastot oli sijoitettu eri rakennuksiin tai rakennusten eri osiin, ja naisille ja miehille oli myös erilliset ulkoilualueensa. Pyrkimyksenä oli minimoida ilman sairaalan henkilökunnan kontrollia tapahtuvat kohtaamiset sukupuolten välillä. Mielisairaalahistoriikkien valokuvissa tilojen sukupuolittavat käytännöt tulevat esiin paitsi kuvissa nais- ja miesosastoilta ja eri sukupuolille tarkoitetuista kävelypihoista, myös työterapiaan liittyvistä valokuvista. Jos kuvissa näkyy potilaita, kyse on usein työterapiakuvista, joissa naispotilaat useimmiten tekevät erilaisia käsitöitä sisätiloissa ja miespotilaat maataloustöitä ulkotiloissa.

Historiikkien valokuvista käy ilmi, että 1900-luvun alkupuolen potilashuoneita hallitsivat vaaleat sävyt ja huoneita koristeltiin melko niukasti. Osastotiloissa näkyy kuitenkin usein esimerkiksi viherkasveja, vaaleita harsomaisia verhoja, virkattuja pöytäliinoja ja sängynpeitteitä.

Monessa suhteessa sairaaloiden vuosisadan alun sisustus näyttää noudattelevan esimerkiksi sairaanhoitajakoulun opettaja Karin Neuman-Rahnin oppaassaan Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa (1924) antamia ohjeita osastojen sisustuksesta.33 Kuten Neuman-Rahn korosti, sairaala on potilaiden koti kuukausia, jopa vuosia ja siksi sen järjestäminen mahdollisimman viihtyisäksi oli tärkeää, sisällyttämällä yksityiskohtiin ”huolenpitoa ja rakkautta”. 1900-luvun loppupuolella potilashuoneita pyrittiin myös kalustamaan kodinomaiseksi ajankohdan vallitsevien sisustustyylien mukaisesti. Kuvamateriaali osoittaa, että tuolloin rakennetuissa tai saneeratuissa tiloissa sairaalamaisuudesta pyrittiin pääsemään eroon välttelemällä sisustuksessa metallia ja valkoista väriä ja suosimalla sen sijaan puuta ja tummempia ja murretumpia sävyjä.

Suuressa osassa mielisairaalahistoriikeista on kuvia potilashuoneista, ja kuvat ovat keskenään hyvin samankaltaisia. Kuvatuimpia esineitä mielisairaalahistoriikeissa ovat sairaalasängyt.34 Kuvat osoittavat, että aikakaudesta, sairaalasta ja osastosta riippuen vuodepaikkojen määrä potilashuoneittain vaihtelee, kuten myös huoneiden muut sisustuselementit. Varhaisimmissa valokuvissa metallipäätyiset sängyt kapeine yöpöytineen näyttävät olleen potilashuoneiden standardihuonekaluja. 1900-luvun alkupuolella käytävätiloihin avautuvissa potilashuoneissa on usein pitkiä vuoderivistöjä, kun vuosisadan loppupuolella vuoteiden määrä huoneittain väheni usein yhteen tai kahteen. Vuoteella on ollut erityisasemansa huonekalujen joukossa, koska se edustaa potilaan omaa tilaa sairaalaympäristössä. Ennen yksityishuoneiden yleistymistä potilaiden henkilökohtainen tila rajautui pitkään omaan vuoteeseen ja yöpöytään sen vieressä. Sairaalasängyllä on myös keskeinen hoidollinen roolinsa, sillä lepo on ollut keskeinen osa mielisairaanhoitoa.35 Kuten Neuman-Rahn ohjeisti, vuoteet tuli potilashuoneissa asettaa vähintään 1,5 metrin etäisyydelle toisistaan, etteivät vierustoverit tarpeettomasti häiritsisi sairasta.36

Sairaalatilojen ajallisista muutoksista kertovat kiinnostavasti esimerkiksi kuvasarjat historiikista Törnävän sairaala 1923–1973. Eräässä kirjaan sisältyvässä kuvasarjassa esitellään, kuinka ”Tylsämielisten tyttöjen käsityöhuone” on 1960-luvulla muutettu lasten potilashuoneeksi, ja 1970-luvulla samasta huoneesta on tehty oleskelutila.37 1970-luvun oleskelutilassa huomion kiinnittää televisio, jolla on ollut keskeinen roolinsa mielisairaaloiden arjessa 1900-luvun loppupuolella. Television vaikutusta psykiatristen osastojen ilmapiiriin 1950-1970-luvuilla on tutkinut esimerkiksi Louise Hide.38 Vaikka televisiota tiedetään katsotun mielisairaaloissa todella paljon, näkyy televisio mielisairaalahistoriikeissa esineenä vain satunnaisesti, silloinkin yleensä oleskelutiloissa, joissa ei kuvaushetkellä ole potilaita eikä henkilökuntaa.

Potilaiden kannalta merkityksellisiä paikkoja sairaaloissa olivat oleskelutilojen lisäksi myös tupakkahuoneet, ruokailutilat ja kahvio tai kanttiini, joissa tavattiin usein vierailijoita. Historiikeissa on kuvia näistä tiloista, mutta huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi sairaalan edustustiloista – kokoustiloista, koulutustiloista ja juhlasaleista. Valokuvat esittelevät myös sairaaloiden edustustilojen tyylihuonekaluja ja muita arvoesineitä. Sairaaloissa oli paljon taideteoksia, ja monet seinille ripustetuista tauluista olivat muotokuvia johtavassa asemassa olevista henkilökunnan jäsenistä.

Vaikka mielisairaalahistoriikkien valokuvissa on suhteellisen niukasti sellaisia kuvia sairaaloiden arjesta, jossa sekä potilaita että henkilökuntaa on läsnä poseeraamatta, arkipuuhissaan, välittävät kuvat kuitenkin arvokasta informaatiota sairaalatilojen materiaalisista piirteistä. Kuvien kautta voi saada käsityksen mielisairaalatilojen, eri osastojen, potilashuoneiden, päiväsalien, ruokailutilojen ja hoitotilojen sisustuksesta eri vuosikymmeninä, huonekalujen sijoittamisesta ympäröivään tilaan ja eri tilanteissa käytetyistä esineistä. Kuvat auttavat myös hahmottamaan ja kuvittelemaan mahdollisia kohtaamisia henkilökunnan ja potilaiden välillä, kuten myös sairaalatilojen aistittavia piirteitä – äänimaisemaa, hajuja, makuja, liikkumismahdollisuuksia eri tiloissa ja näkymiä siirryttäessä paikasta toiseen. Valokuvista välittyvä tieto poikkeaa aistimuksellisuudessaan ja ruumiillisuudessaan voimakkaasti historiikkien teksteistä, joka perustuu usein potilaskertomuksiin ja erilaisiin tilastotietoihin.

Työskenteleviä potilaita ja harrastavaa hoitohenkilökuntaa

Potilaskuviin verrattuna mielisairaalahistoriikeissa on runsaasti kuvia henkilökunnan edustajista. Potilaiden puuttuminen mielisairaalakuvista synnyttää vaikutelman tyhjistä kulisseista, vaikka ilmiö liittynee suurelta osin potilaiden anonymiteetin suojaamiseen. Useimmat julkaistuista potilaskuvista ovat 1900-luvun alkupuolelta. Potilaskuvissa viime vuosikymmeniltä on valittu kuvakulmia, joissa potilaiden kasvonpiirteitä ei näy. Toisinaan potilaat on kuvattu takaviistosta ja joskus heidän kasvonsa on peitetty esimerkiksi rasteroinnilla tai mustalla suorakaiteella. Osassa hoito- tai tutkimustilanteeseen liittyvistä kuvista potilasta esittää joku muu kuin todellinen potilas.39

 

Historiikkeihin valittu kuvitus synnyttää vaikutelman ulkoilmaelämän keskeisyydestä mielisairaaloissa. Kun potilaat esiintyvät historiikkien valokuvissa, he ovat usein joko ulkoilemassa kävelypihalla tai työskentelemässä ulkona.40 Kuvamateriaalissa on esimerkkejä myös kävelypihaa ympäröivän muurin purkamisesta, joka näyttäytyy historiikeissa symbolisena kuvana hoitoideologian muutoksesta: potilaisiin aletaan suhtautua hoidettavina kuntoutujina pikemmin kuin säilytyksessä olevina vankeina.41 Potilaille sairaaloissa työterapian nimissä tarjottu työ näyttää valokuvissa usein melko fyysiseltä. Historiikkikuvissa runsaasti esiteltyjen käsitöiden lisäksi potilaat tekivät erilaisia maatalous-, huolto- ja siivoustöitä. Myös 1900-luvun loppupuolella yleistyvä terapiatoiminta näkyy kuvissa – fysioterapiana, psykoterapiana ja erilaisina toimintaterapioina.

Henkilökunnan edustajista kuvissa poseeraa useimmiten ylilääkäri erilaisissa edustustehtävissä. Poseeraamista voi tarkastella myös suhteessa kuvien sisältämiin sopimuksenvaraisiin ja sattumanvaraisiin piirteisiin. Henkilövalokuvaukseen on liittynyt voimakkaita konventioita paitsi soveliaan vaatetuksen, myös oikeanlaisen seisoma- tai istuma-asennon, ilmeen ja katseen suhteen. Johtavien henkilöiden kuvauksessa on pyritty arvokkaaseen vaikutelmaan esimerkiksi kuvakulmien valinnan kautta. Johtoportaan henkilöt ovat usein vakavia, katsovat suoraan kameraan tai näyttävät keskittyneesti vajonneen omiin tärkeisiin ajatuksiinsa. Inhimillisempää puolta johtavista lääkäreistä on esitelty esimerkiksi heidän harrastuksiinsa liittyvien esineiden, kuten veneiden ja erilaisten musiikki-instrumenttien kautta sekä erilaisiin juhlatilaisuuksiin liittyvissä kuvissa, joissa johtajat ovat luopuneet tavanomaisista rooleistaan ja ottaneet näin symbolisen askeleen kohti potilaita ja muuta henkilökuntaa.

Johtavien lääkäreiden lisäksi myös muut lääkärit, ylihoitajat, osastonhoitajat sekä talousjohtajat kuuluvat henkilökunnan kuvatuimpiin ryhmiin. Muuta henkilökunta esiintyy kuvissa sattumanvaraisemmin ja usein ryhmäkuvissa, joissa on mukana tiettyjen ammattiryhmien edustajia, kuten hoitohenkilökuntaa, keittiöhenkilökuntaa tai toimistotyöntekijöitä. Valokuvat auttavat hahmottamaan esimerkiksi mielisairaaloissa eri aikoina vallinneita hierarkkisia suhteita henkilökunnan eri ryhmien välillä.

Varsinkin vanhemmissa valokuvissa potilaat ja henkilökunnan erottaa toisistaan usein paitsi vaatetuksen, myös katseiden, ilmeiden ja yleisen olemuksen kautta. Kun hoitohenkilökunta yleensä istuu tai seisoo ryhdikkäästi katsoen kohti kameraa, toisinaan vakavina, toisinaan hymyillen, on potilaiden esiintyminen kameran edessä usein luonnollisempaa, vaikka osaa potilaista kuvaustilanne selvästi jännittääkin. Henkilökunnan olemukseen verrattuna potilaiden katseissa, ilmeissä ja olemuksessa on jotain toisaalta avoimempaa, toisaalta sulkeutuvampaa. Kun henkilökunnan poseeraustapa on konventionaalinen, esimerkkien kautta opittu, astuu sattuma kuviin potilaiden epäkonventionaalisemman poseerauksen kautta. Siinä missä henkilökunnan olemus pyrkii ilmentämään soveliaiksi katsottujen tunteiden hallittua läsnäoloa, ilmentää potilaiden olemus usein voimakkaampia tai vaihtelevampia tunteita tai tunteiden poissaoloa.

Historiikkien henkilökuvat keskittyvät yleensä merkityksellisiksi miellettyihin tilanteisiin pikemminkin kuin samankaltaisena toistuvaan arkeen. Kuvattuja tilanteita ovat esimerkiksi henkilökunnan esiintyminen julkisuudessa, sairaalatoimintaan liittyvät kokous- ja koulutustilaisuudet, henkilökunnan syntymäpäiväjuhlat ja läksiäistilaisuudet. Monet kuvista liittyvät toiminnastaan ansioituneiden henkilökunnan jäsenten tai julkisuuden henkilöiden palkitsemiseen.  Myös sairaaloiden arvovieraiden visiitit on raportoitu valokuvin.

Historiikkien valokuvien perusteella elämä sairaalassa näyttää virkistäytymisretkien ja juhlien täytteiseltä. Juhlatilaisuuksiin on osallistunut sekä potilaita että henkilökuntaa. Valokuvat kertovat pikkujoulun vietosta, jouluajan, pääsiäisen, vapun ja juhannuksen juhlallisuuksista, sairaaloiden vuosijuhlista, harjannostajaisista ja uusien rakennusten vihkiäistilaisuuksista, omaisten päivistä, äitienpäivistä, puisto- ja puutarhajuhlista, kesä- ja syysjuhlista. Myös henkilökunnan perhejuhlia on vietetty sairaala-alueilla ahkerasti. Sairaaloiden juhlissa on muun muassa esitetty ja katseltu teatteria, naamioiduttu, kuunneltu musiikkia, tanssittu ja leikitty. Maallisten juhlien lisäksi sairaaloissa on järjestetty myös kirkollisia tilaisuuksia.

Historiikeissa on kuvia myös henkilökuntayhdistysten ja ammattiyhdistysten toiminnasta. Tärkeää roolia historiikeissa näyttelevät henkilökunnan kerhot ja muut harrastusryhmät. Henkilökunta on näytellyt, laulanut kuoroissa, soittanut orkestereissa ja urheillut. Lisäksi sairaaloissa on harjoitettu paljon erilaista klubitoimintaa – tietokonekerhoista pappatunturikerhoihin. Toisinaan henkilökunta viettää valokuvissa vapaahetkiään kahvitellen, tupakkaa poltellen ja varsinkin kesäaikoina auringonpaisteessa istuskellen. Kesäkuvien lisäksi miljöökuvien joukossa on jonkin verran myös lumisia talvimaisemia.

 

Valokuvat henkilökunnan arkisesta työstä ovat historiikeissa juhlakuvia harvinaisempia. Näissä kuvissa lääkärit poseeraavat usein työpöytänsä ääressä, tutkivat potilasta, tai osallistuvat lääkärikiertoon osastoilla. Pitkäniemen sairaalan historiikissa on kiinnostava kuva, jossa kuvatekstin mukaan odotetaan lääkärinkiertoa miesosaston makuusalissa.42 Kuvasta avautuu näkymä potilashuoneeseen, jossa makaa vieri vieressä potilaita rautapäätyisissä sängyissään. Kunkin sängyn vieressä seisoo ryhdikkäästi hoitaja odottamassa tilaan astuvaa lääkäriä. Lääkäri kohtaa potilaan hoitohenkilökunnan edustajan välityksellä ja kaikki, mitä tilassa puhutaan, on muiden tilassa olevien kuultavissa. Lisäjännitettä tilanteeseen tuo eri ryhmien asemointi tilaan. Potilaat ovat passiivisia, sängyssä lepääviä hoidon kohteita, ja hoitohenkilökunta seisoo jäykästi potilaiden ja tilassa aktiivisesti liikkuvien lääkäreiden välimaastossa. Tämänkaltaiset ruumiilliset käytännöt selkiyttävät sairaalahierarkiaa ja vahvistavat samalla eriarvoisuutta ryhmien välillä.

Kuvat kertovat myös erilaisista tutkimus- ja hoitotoimenpiteistä, kuten EEG- ja PEG-tutkimuksesta, lääkkeidenjakelusta, insuliinishokkihoidosta, sähköshokkihoidosta, lobotomialeikkauksesta, kylvetyksestä, kuppauksesta ja peräruiskeiden antamisesta ja esittelevät näissä yhteyksissä käytettyjä välineitä. Historiikeissa on myös runsaasti kuvia erilaisista pakkovälineistä, kuten pakkopaidoista, pakkorukkasista, käsikahleista ja lepositeistä, pakkovuoteesta eli verkkosängystä ja kylpyverkosta, joiden tarkoituksena on ollut pitää potilas paikallaan tai estää häntä vahingoittamasta itseään tai muita. Lisäksi historiikeissa on kuvia anamneeseista eli potilaiden sairauden kulusta antamista tiedoista, sairauskertomuksista ja seurantalomakkeista.

Mielisairaalahistoriikkien kuvat välittävät siis kiinnostavaa tietoa sairaalan arjesta ja juhlista ja sairaaloiden työ- ja harrastuskulttuureista. Vaikka juhliin, retkiin ja muihin poikkeustilanteisiin liittyvät kuvat ovat arkisempiin verrattuna selkeästi yliedustettuja, kertovat kuvat tilanteista, jotka todennäköisesti ovat samanlaisena toistuvaa arkea selkeämmin piirtyneet potilaiden ja henkilökunnan muistiin. Lisäksi kuvat tarjoavat tietoa esimerkiksi potilaiden ja henkilökunnan suhteista ja sairaalaelämässä käytetyistä esineistä ja vaatetuksesta eri yhteyksissä – niin arjessa kuin juhlassakin.

Valokuvat hierarkioiden ilmentäjinä

Kärjistäen voi väittää, että 2000-luvun historiikeissa valtaan liittyvät symboliset merkitykset ovat hieman väistyneet monipuolisemman sairaalaelämän kuvauksen tieltä. Vallan näkökulmasta hyvin keskeistä on ollut esimerkiksi ihmisten asettelu ryhmäkuviin.  Ryhmäkuvissa tärkeimmät henkilöt ovat yleensä etualalla seuraavaksi tärkeimpien ympäröiminä, ja niin edelleen. Ryhmäkuvia lukuun ottamatta ylilääkärit poseeraavat melko harvoin tavallisten hoitajien kanssa, mutta sitäkin useammin ylihoitajan tai talousjohtajan rinnalla. Potilaiden rinnalla sen sijaan poseeraavat useimmiten tavalliset hoitajat, jotka erottuvat potilaista virka-asunsa kautta.

Historiikkien valokuvat osoittavat, kuinka merkityksellistä arvoasemasta kertova vaatetus on sairaalaympäristöissä ollut. Yhtenäisen, vartalolinjat peittävän kaapumaisen vaatetuksen avulla potilaista on tehty yhtenäistä anonyymiä massaa, kun taas hoitohenkilökunnan asemaa on korostettu ryhdikkään vaatetuksen avulla. Viime vuosikymmeninä sekä potilaat että henkilökunta ovat osassa sairaaloista luopuneet standardisoidusta vaatetuksesta, mikä tuoreempien valokuvien yhteydessä näyttäytyy toisinaan vaikeutena erottaa näitä ryhmiä toisistaan.

Kuten Saarikangas korostaa, tila sosiaalisena, historiallisena ja kulttuurisena järjestelmänä kytkeytyy kysymyksiin vallasta. Tilajärjestelyillä säädellään ja määritellään eri käyttäjien, tilan ja ympäröivän maailman välisiä suhteita. Tilajärjestelyjen avulla myös tuotetaan ja ylläpidetään käsityksiä tilojen käyttäjistä määritellen samanaikaisesti esimerkiksi rajaa normaalin ja epänormaalin välillä.43 Mielisairaalahistoriikkien kuvitus kertoo esimerkiksi eri aikakausien sisustustrendeistä ja niiden suhteesta valtaan. Tietyt tilat sairaalaympäristöissä on muita hienostuneemmin sisustettu, ja näissä tiloissa vierailevat ja viettävät aikaansa henkilökunnan arvovaltaisimmat jäsenet. Hierarkkisuutta ilmenee myös henkilökunnan asumisjärjestelyissä ja monissa sairaalaelämän rutiineissa. Esimerkiksi sairaaloiden ruokailutiloissa eri työntekijäryhmille oli usein omat vakiintuneet pöytänsä.44

Hierarkkisuus henkilökunnan eri ryhmien tulee näkyviin myös esimerkiksi 1900-luvun alun valokuvissa lääkärikierroista, ja tietynlaista hierarkkisuutta on sisältynyt myös potilaiden asemaan. Potilaiden joukossa on ollut lyhytaikaisia, parannettavissa olevia potilaita ja kroonikoita, jotka ovat asuneet sairaalassa jopa vuosikymmeniä. Eri osastojen potilailla on ollut sairaalassa erilainen status, kuten myös suljettujen osastojen potilailla ja niin sanotuilla vapaakävelijöillä, joilla on ollut oikeus liikkua melko itsenäisesti sairaala-alueella. Historiikeissa erot potilasryhmien välillä havainnollistuvat lähinnä kuvissa osastoilta, joissa on eri potilasryhmien edustajia.

1900-luvun alkupuolella mielisairaaloissa oli myös eri maksuluokkiin kuuluvia potilaita, joille esimerkiksi tarjoiltiin erilaisia aterioita erilaisin kattauksin. Toisinaan alimman maksuluokan potilaat käyttivät peltiastioita ja korkeamman maksuluokan potilaat posliiniastioita. Valokuvassa Kellokosken sairaalasta potilaat ovat ruokailemassa kartanorakennuksen päiväsalissa keraamisista astioista, ja heillä on käytössään myös veitsi, mikä kertoo sairaalan taholta potilaisiin kohdistuvasta luottamuksesta.45 Avainten tapaan myös veitsiä on monissa sairaaloissa pyritty säilyttämään potilaiden ulottumattomissa ja ruokailu on tapahtunut lusikoin.

Kun 1900-luvulla historiikkien painotukset olivat fyysisten rakennusten, meritoituneen henkilökunnan ja luottamustehtäviin valittujen ihmisten valokuvissa, ovat näkökulmat laajentuneet 2000-luvulla. 1900-luvun historiikkikuvat korostivat enemmän sairaaloihin ja sairaaloiden vallankäyttöön liittyviä symbolisia merkityksiä kuin 2000-luvun kuvat. Symbolista vallan kuvausta sisältyy varsinkin kuviin, jotka korostavat merkkihenkilöiden tai johtoportaan asemaa tai saavutuksia, esimerkiksi myönnettyjen arvomerkkien kautta tai esittelemällä ylellisyysesineitä edustus- tai asuinrakennuksissa. 2000-luvulla esimerkiksi vanhoille potilaskuville ja henkilökunnan arkisellekin toiminnalle on annettu aikaisempaa enemmän tilaa.

Valokuvien suhde historiikkien teksteihin ja mielisairaalamuistelmiin

Mielisairaalahistoriikeissa valokuvien käyttö ei välttämättä kaikilta osin ole yhtä harkittua kuin kirjallinen kertomus sairaalan historiasta. Kuvituksena on todennäköisesti käytetty niitä kuvia, joita on löytynyt ja joiden käytölle ei ole ollut rajoituksia. Kuvia on tyypillisesti otettu tietyissä tilanteissa, kuten sairaalatiloissa järjestetyissä juhlissa. Kuvia sairaalan arjesta on suhteellisen vähän verrattuna kuviin poikkeuksellisista tilanteista. Syy arkikuvien vähäisyyteen selittyy paitsi tarpeesta turvata potilaiden anonymiteetti, myös siitä, ettei jokapäiväisiä, toistuvia tilanteita välttämättä ole pidetty kuvaamisen arvoisina. Ongelmalliseksi valokuvista välittyvän tiedon tekee myös ihmisten poseeraaminen. Vielä 1900-luvun alkupuolella valokuvaaminen oli sen verran harvinaista, että ihmiset halusivat esiintyä kuvissa edustavimmillaan, eivätkä kuvat siksikään välitä vääristymätöntä tietoa sairaalan arjesta.

Valikoituneisuudestaan huolimatta historiikkeihin sisältyvä kuvamateriaali on tärkeää, koska mielisairaalat ovat olleet melko suljettuja yhteisöjä, ja valokuvien kautta myös ulkopuolinen voi luoda käsityksen ympäristöstä, jossa ei ole kenties koskaan vieraillut. Historiikkien kuvitusten vertailu osoittaa, että eri sairaaloihin liittyvä kuvamateriaali on melko yhtenäistä ja kuvastossa toistuvat tietyt teemat. Kuvamateriaali kertoo omaa tarinaansa elämästä sairaaloissa. Visuaalisessa kuvastossa korostuvat toisinaan hieman eri asiat kuin historiikkiteksteissä, jotka perinteisesti käsittelevät sairaaloiden rakentamista, niiden hallintoa, taloutta ja erilaisia sairaaloihin liittyviä tilastoja, kuten potilasmääriä ja eri sairausryhmien yleisyyttä.46 Historiikkien kuviin sisältyy toisinaan myös suunnittelemattomia yksityiskohtia ja ne paljastavat sairaalayhteisöistä ja sen käytänteistä asioita, joita teksteissä ei suorasanaisesti kerrota. Siksi eri sairaaloihin liittyvän kuvamateriaalin vertailu ja sairaalatilojen visuaalisten piirteiden analyysi on tärkeää.

Valokuvat tuovat historiikkeihin tasoja, joita kielellinen kerronta ei useinkaan täysin vastaa. Kuvat kertovat aiheista, jotka teksteissä jätetään usein kokonaan käsittelemättä, kuten sairaalaympäristöjen tunnelmat ja suhteet henkilökunnan jäsenten ja potilaiden välillä. Vaikka monet suomalaiset mielisairaalaympäristöt suurissa linjoissaan muistuttavat toisiaan, on sairaala-alueiden välillä myös keskeisiä eroja, jotka eivät yksittäisten historiikkien tasolla tule kovin selkeästi näkyviin, koska historiikit keskittyvät yleensä vertailun sijasta yksittäiseen sairaala-alueeseen.

Historiikkien teksteissä ei yleensä pohdita paljoakaan esimerkiksi sairaalaympäristöjen vaikutusta potilaiden ja henkilökunnan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, vaikka aiheeseen viitataan usein mielisairaalamuistelmissa:

[Sairaala] sijaitsee keskellä kaunista maalaismaisemaa. Pääsin heti avo-osastolle ja sain oman huoneen. […] Nautin omasta rauhastani ja ikkunastani näkyvästä kauniista syysmaisemasta. […] [Sairaalasta] jäi kauniit muistot ja hyvä mieli.47

 

Atrium-piha on toimiva ratkaisu psykoosipotilaille. Sinne on helppo mennä ”haistelemaan” niin talven tuloa kuin kesäaikanakin. Jos ei jaksa mennä lenkille sairaalaympäristöön, on mahdollisuus päästä haistelemaan ulkoilmaa…48

Kaikki oli persoonatonta ja rumaa. Oli 2000-luvun alkupuoli, mutta kaikki näytti vanhanaikaiselta ja kuluneelta. Surulliselta. Jos mielenterveysosaston visuaalista ilmettä pitäisi verrata johonkin vertaisin sitä harmaaseen päivään. En voi käsittää miten kenenkään psyykkistä hyvinvointia voi tukea ympäristössä, joka jo itsessään on niin ankea.49

Muistelmateksteistä käy ilmi, että potilaat ja omaiset kiinnittivät sairaalatilojen viihtyisyyteen paljonkin huomiota. Niissä on melko runsaasti kuvailua sairaalarakennuksista ja sairaalaympäristöstä, vaikka kirjoittajien välillä oli myös selkeitä eroja siinä, kuinka yksityiskohtaista havainnointi ja kerronta ovat, kuten esteettisten seikkojen huomiointi ylipäätään. Kaikille esteettisyys ei ollut yhtä tärkeää ja jotkut pitivät sairaalatilojen ”koreutta” jopa negatiivisena asiana, kuten esimerkiksi seuraava 1930-luvun muisteluaineistosta poimittu esimerkki osoittaa: ”Monta kertaa ja monesta syystä jouduin ajattelemaan: Ketä varten tämä hieno sairaala oikeastaan on olemassa. Onko se hoidettavia vaiko hoitajia varten välttämätön.”50

Mielisairaalamuistelmat tuovat siis historiikkeja ja niihin valittuja valokuvia selkeämmin esiin erityisesti potilaiden ja omaisten näkökulmia sairaalaympäristöihin. Vaikka valokuvissa tietyt sairaalaympäristöihin liittyvät fyysiset piirteet tulevat näkyviksi, jää potilaiden ja omaisten sisäinen kokemus ympäristöstä valokuvienkin kautta usein tavoittamatta.

Etenkin 1900-luvun alkupuolella rakennettuja sairaala-alueita esittelevien historiikkien kuvituksissa on omanlaistaan estetiikkaa, kuten kauniita yksityiskohtakuvia vanhoista sairaalarakennuksista ja niiden piha-alueista. Modernimpien sairaalarakennusten kohdalla historiikkien kuva-aineisto on toisentyyppistä – kuvien kautta esitellään pikemminkin toimintaa sairaaloissa kuin sairaaloiden ulkoisia puitteita. Toisaalta samaakin sairaalaa, kuten Pitkäniemeä, on eri historiikeissa esitelty erityyppisten kuva-aineistojen kautta. Esimerkiksi Mervi Kaarnisen ja Pekka Kaarnisen teoksessa Pitkäniemen sairaala 1900-1990 (1990) on hyödynnetty vanhempaa kuvamateriaalia 1900-luvun alkupuolelta ja Pekka Kaarnisen toimittamassa teoksessa Pitkäniemen vuosisata (2000) on puolestaan tuoreempia värikuvia 1900-luvun loppupuolelta.51 Historiikkien kuvavalinnat luovat saman sairaala-alueen tunnelmista hyvin erilaisia mielikuvia.

Mielisairaalamuistelmissa on joitain poikkeuksia lukuun ottamatta melko vähän kuvauksia sairaalaympäristöjen esineistä. Potilaiden muistelmissa merkityksellisimmiksi nousevat henkilökohtaiset esineet, kuten vihkisormus, lompakko, puhelin tai kannettava tietokone, joiden takavarikoiminen herättää hyvin negatiivisia tunteita, koska henkilökohtaiset esineet ovat tärkeitä identiteetin ylläpitämisen kannalta.52 Ylipäätään mielisairaalamuistelmissa toistuu ajatus oman tilan tarpeesta:

Minä viihdyin parhaiten yksin huoneessani. Sen joukon elämöiminen minua kovasti harmitti, ja äänessä olo rasitti vanhoja korviani. […] Jos minulla olisi ollut avain, olisin monesti pannut huoneeni sisältä lukkoon ja olisin sisällä ollut kaikessa rauhassa.53

Olisin kaivannut rauhaa ja raitista ilmaa. Sitä oli vaikeaa löytää.54

Mieleeni jäi myös yksityisyyden puute kummassakin sairaalassa. Vaikka ymmärrän täysin tarpeen myös tarkkailla esimerkiksi itsetuhoista potilasta, on minulle itselleni oma, yksityinen aika erittäin tärkeää terveyteni kannalta. Jo ajatuksen tasolla tuntuu suunnattoman ahdistavalta että tämä yksityisyys on viety potilailta lähes täysin.55

Historiikkien yhteydessä ajatus yksityisyyden puutteesta nousee vääjäämättä mieleen esimerkiksi katsottaessa kuvia vuosisadan alun potilashuoneista, joissa on lukuisia sänkyjä miltei vieri vieressä ainoastaan kapean yöpöydän toisistaan erottamana. Anakronismin välttämiseksi on kuitenkin muistettava, että 1900-luvun alkupuolella ihmiset elivät huomattavasti nykyistä ahtaammin myös kodeissaan, ja oli yleistä, että koko perhe ja toisinaan palvelusväkikin, nukkui samassa huoneessa.
Ajatus yksityisyyden puutteesta sairaalatiloissa nousee esiin myös katsottaessa historiikkien valokuvia kylpyhuoneista, jotka ovat olleet tunnusomaisia nimenomaan mielisairaalaympäristöille.

Kylvetystä alettiin käyttää Keski-Euroopassa keinona psykiatristen potilaiden rauhoittamiseen jo 1800-luvun alkupuolella, ja hoitomuoto säilyi tärkeänä 1930-luvulle saakka. Kylpy oli kiede- eli käärehoitojen ja sitomisen lisäksi yksi keskeisimmistä hoitomuodoista ennen lobotomialeikkausten, insuliinihoidon, sähköshokkihoidon ja lääkehoidon yleistymistä.56 Kylvetystä varten laadittiin myös ohjeistuksia. Esimerkiksi Neuman-Rahn esittää, että potilas tulisi kylvettää huolellisesti heti sairaalaan saavuttuaan, ja lisäksi hän antaa yksityiskohtaisia ohjeita lyhyt- ja pitkäaikaisista eli pitkitetyistä kylvyistä, kuten myös kylpyhuoneiden hygieniasta.57 Pitkäniemen historiikissa kylpyhoitoa kuvataan muun muassa seuraavasti:

1910-luvulta lähtien lepokylpy oli keskeisin hoitomuoto. Levottomia ja epäsiistejä potilaita saatettiin pitää kylvyssä vuorokaudet ympäri. Vuonna 1911 lääkintöhallitus vahvisti kylpyhoitoa varten erityiset ohjesäännöt, koska Pitkäniemessä oli sattunut useita onnettomuuksia potilaita kylvetettäessä. Veden lämmön täytyi olla 35-36 °C. Potilaita ei saanut panna kylpyyn ennen kuin kylpy oli täysin valmis, ja vesi hyvin sekoitettu. Pidennettyjen kylpyjen aikana hoitaja ei saanut koskaan poistua kylpyhuoneesta. Kylpyhuoneessa oli myös yövalvoja. Kylpyveden lämpö täytyi mitata usein, ja veden laskun jälkeen oli hanat suljettava huolellisesti. Ohjesäännössä mainittiin erikseen vesihanojen avaimet, jotka täytyi säilyttää potilaiden ulottumattomissa. Kylpyhoidossa oleville levottomille potilaille asetettiin verkko ammeen päälle, jotta heidät onnistuttiin pitämään kylvyssä. Kylpyhoitoa haittasi tilanahtaus, ja joskus samaan ammeeseen jouduttiin laittamaan kaksikin potilasta.58

Mielisairaalahistoriikeissa esitellyt kylpyhuonekuvat auttavat hahmottamaan kylpemistilannetta potilaan näkökulmassa. Esimerkiksi valokuvassa Pitkäniemen sairaalan historiikista avautuu näkymä 1900-luvun alussa rakennettuun kylpyhuoneeseen.59 Hallimaisen, pylväiden kannatteleman tilan kalteroiduista ikkunoista siivilöityy valoa hämärään tilaan, jossa on lukuisia kylpyammeita vieri vieressä. Vastaavanlaisia kuvia mielisairaaloiden kylpyhuoneista on myös muissa suomalaisissa mielisairaalahistoriikeissa. Toisinaan huoneet ovat tyhjillään, ja joskus ammeissa istuu potilaita. Välillä sermit tai väliseinät erottavat ammeita toisistaan, mutta läheskään aina niiden välillä ei ole minkäänlaista näköestettä.

Valokuva Pitkäniemen sairaalasta resonoi kiinnostavasti mielisairaalamuistelmien kanssa. 1930-luvun muistelmissaan potilas kuvailee kylvettämiseen liittyviä havaintojaan esimerkiksi seuraavasti: ”[Sairaalassa] pidettiin pahimpia kylpyammeessa. Siellä olivat kaiket päivät, niin kuin hylkeet meressä. Sinne ruokakin vietiin.”60 Aino Manner puolestaan kuvaa omaelämäkerrassaan Viesti yöstä (1935) ensimmäistä kylvetyskokemustaan mielisairaalassa seuraavasti:

Kun minut väkivalloin ja alastomana kiskottiin kylpyhuoneeseen, olin suunniltani kauhusta. Käsissä, jotka minut riisuivat, ei ollut hellyyttä eikä sääliä./Kylpyhuoneessa oli useita potilaita, jotka polskuttivat vettä ja metelöivät. Luulin niitä juopuneiksi miehiksi. Sinne minunkin oli istuttava ammeeseen ”miesten” joukkoon. Eikä siitä kylvystä niin vain noustukaan. Siinä piti istua 3–4 tuntia. Kovin ihmeelliseltä näytti, kun tuotiin ruokakin ammeeseen. Ihan kainostutti ruveta alastomana aterioimaan.61

Mielisairaalahistoriikkien valokuvissa kylpyhuonetilat ja kylpemistilanteet näyttävät rauhallisilta ja hallituilta, toisin kuin muistelmateksteissä mielisairaaloista. Vaikka valokuvat eivät tavoita potilaan henkilökohtaista kokemusta kylpemistilanteesta, valottavat ne ympäröivää tilaa ja rikastuttavat omalla tavallaan potilaan kokemuskuvausta. Mielisairaalamuistelmissa ei useinkaan pyritä objektiiviseen kuvaukseen sairaalatiloista, vaan pikemminkin subjektiivisen kokemuksen välittämiseen. Tässä vertailussa on kuitenkin tärkeää muistaa, ettei myöskään valokuvaa voi pitää objektiivisena dokumenttina vallinneesta tilanteesta, vaan kuvan ottamiseen ja sen käyttämiseen sisältyy monenlaisia, usein ääneen lausumattomia päätöksiä kuvaustilanteesta, kuvakulmasta, kuvan rajauksesta ja kuvan hyödyntämisestä erilaisissa yhteyksissä.

Kuten kylpemiskokemuksiin liittyvien mielisairaalamuistelmien yhteydessä käy ilmi, sisältyy muistelmateksteihin tasoja, joita ei ole juurikaan mielisairaalahistoriikeissa – sen paremmin niiden teksteissä kuin kuvituksissakaan. Ero historiikkien ja muistelmatekstien välillä tulee selkeimmin esille muistelmatekstien kuvauksissa sisäisistä kokemuksista ja esimerkiksi kovakouraisista hoitokäytänteistä. Mielisairaalamuistelmissa on jonkin verran kuvauksia esimerkiksi eristykseen joutumisesta ja muusta pakkokeinojen käytöstä, joista historiikeissa ei kovin suorasanaisesti kerrota:

Minut jätettiin ypöyksin sidottuna eristyssellin sänkyyn. […] Oli tosi pelottavaa ja ahdistavaa maata lepositeissä yksin pakotettuna liikkumattomaan asentoon lepositeiden vuoksi. […] Eikä myöskään ollut mitään yhteyttä ulkomaailmaan, hoitajiin tai lääkäreihin. Vaikka tulisi mikä hätä – en pystyisi saamaan apua mistään… olin täysin unohdettuna iättömään tilaan ypöyksin.62

Psykogeriatrinen osasto. […] Levottomia vanhuksia, kokemus oli kamala kerta kaikkiaan. Muistan laihat, sekavat vanhuspotilaat ja aika kovakouraiset käsittelyt hoitajien taholta. Virtsan ja ulosteen halua, kylpyyn raahaamiset ja muut. Huutoa ja itkua.63

Ainakin mieshoitajissa oli kovakouraisia ja jopa löivät väkivaltaisia potilaita. Potilaita puettiin pakkopaitaan ja suljettiin eristykseen. […] Voi olla, että inhimillisyys ja empaattisuus olisivat auttaneet paljon enemmän, kuin se eristykseen raahaaminen ja rauhoittavat pistokset.64

Historiikeissa pakkokeinot näyttäytyvät selkeimmin kuvissa pakkovälineistä, joita on käytetty sairaalan historian varhaisvaiheessa tai ”jossakin toisessa sairaalassa”.65 Historiikkien teksteissä korostetaan usein hoidon onnistumisia kertoen muun muassa sairaaloiden hiljentymisestä lääkehoidon kehittymisen myötä. Sairaaloiden hoitolinjat henkilöityvät usein voimakkaasti etenkin sairaaloiden ylilääkäreihin, mikä näkyy hyvin selkeästi esimerkiksi Kalle Achtén teoksessa Lapinlahden sairaalan historia (1991).66

Erilaisia tutkimus- ja hoitovälineitä esitellään historiikeissa melko runsaasti, mutta mielisairaalamuistelmissa aihepiiriä käsitellään niukasti. Historiikeissa on kuvia insuliinishokkihoidosta, sähköshokkihoidosta ja jopa lobotomiavälineistä, ja näistä aiheista myös kirjoitetaan historiikeissa jonkin verran. Hoitotilanteet esitellään historiikkien kuvissa siisteinä ja hallittuina, jopa niin, että kuvat vaikuttavat toisinaan hieman lavastetuilta. Muistelmateksteissä kuvaillut hoitotilanteet näyttäytyvät usein kaoottisempina ja pelottavampina, mikä käy ilmi esimerkiksi seuraavista, hoitohenkilökunnan jäsenen ja henkilökunnan lapsen, muistelmista:

Jouduin saattamaan potilaan sähköshokkihoitoon. Silloin panin silmäni kiinni. Tuntui kamalalta nähdä kaikkea sitä sitomista, suukapulaa ja koneita, mitä tarvittiin.67

Psykiatriset hoitomenetelmät alkoivat 60-luvulla kehittyä lääkehoitoihin ja terapiaan perustuviksi. […]  Sähköshokkihoitoja ei kuitenkaan lopetettu. Potilaat mielsivät ne ruumiillisiksi rangaistuksiksi ja usein vakuuttivat meille lapsille syyttömyyttään iskuja saatuaan. Shokkeja annettiin päärakennuksen alimmassa kerroksessa, jonka ikkunasta näki operaation, jos kiipesi vähän vesiränniä pitkin ylös.68

Vaikka hoitotoimenpiteet olivat henkilökunnalle rutiinia, saattoivat ne potilaille olla ainutkertaisia tilanteita ja riittämätön tieto siitä, missä hoidosta on kyse, aiheutti heissä epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta. Mielisairaaloiden henkilökunnan lapset tarkkailivat hoitojen vaikutuksia ja niihin liittyviä kokemuksia ikään kuin ulkopuolisina ja panivat merkille esimerkiksi vanhempiensa surun heidän todistaessaan lobotomian vaikutuksia potilaisiin ja potilaiden pelon hoitotoimenpiteitä kohtaan.69 Valokuvat eivät tavoita näitä kokemuksellisia tiloja muistelukerronnan tapaan, mutta ne auttavat omalta osaltaan hahmottamaan, millaisina hoitotoimenpiteet voivat niihin osallistuville näyttäytyä ja millaisia ruumiillisia kokemuksia hoitotoimenpiteisiin saattaa liittyä eri näkökulmista.

Artikkelissaan ”Kohtaamisia kerronnan tilassa. Mielisairaalapotilaita koskevan muistelukerronnan rakentuminen” (2013) Anna Kinnunen analysoi mielisairaalamuistoihin liittyvää kerrontaa käsitteiden valta- ja vastanarratiivi kautta.70 Käsitteet avaavat kiinnostavia näkökulmia myös mielisairaalahistoriikkien tutkimukseen. Kun kirjallinen historiikkiteksti kuvituksineen näyttäytyy valtanarratiivina, toimivat esimerkiksi potilaiden julkaisemattomat muistelmatekstit vastanarratiiveina. Historiikkien valokuvien merkitykset eivät kuitenkaan ole yhtä yksiselitteisesti ohjattavissa kuin historiankirjoituksen, vaan kuvien merkitykset ovat avoimempia ja ne rakentuvat suhteessa käyttöyhteyteensä.

Kuvien tulkintaa ohjaillaan toisinaan kuvatekstien avulla. Vaikka esimerkiksi eräässä Pitkäniemen sairaalan historiikin naisten kävelypihaa esittelevän valokuvan kuvatekstissä todetaan, että ”Vielä 1960-luvulla potilaat joutuivat käyttämään samanlaisia sairaalan vaatteita”,71 ei kuvassa itsessään ole viitteitä siitä, että pukeutuminen yhtenäisiin potilasvaatteisiin olisi joillekin vastenmielistä. On mahdollista, että vaatteiden mukanaan tuoma kokemus anonyymiudesta oli joillekin jopa positiivinen kokemus. Kuvatekstin sijoittaminen tietyn kuvan yhteyteen on aina tulkinta, joka vahvistaa kuvan tiettyjä merkityksiä, samalla poissulkien muita mahdollisia merkityksiä.

Mielisairaalahistoriikkien kuvavalintojen kautta kerrotaan joka tapauksessa tietynlaista tarinaa, mikä heijastuu myös historiikkien nimistä, kuten Kaikki potilaan parhaaksi ja Viisi vuosikymmentä järjestelmällistä mielisairaanhoitoa Oulun Ja Lapin lääneissä.72 Kuvien ja niitä kehystävien kynnystekstien eli historiikkien nimien, lukujen otsikoiden ja kuvatekstien välillä on siis havaittavissa selkeää vuorovaikutusta. Suhteessa tekstiin kuvat ovat kuitenkin tilannesidonnaisempia. Valokuvat eivät sinänsä pyri väittämään mitään yleistä, vaan ne pikemminkin esittävät tietyn kohteen tai tilanteen tietystä näkökulmasta, tietyllä hetkellä, mutta suhteessa tekstiin kuvat saattavat kuitenkin muokata hyvin voimallisesti käsityksiämme todellisuudesta.

Monessa suhteessa mielisairaalahistoriikkien tekstit ja kuvitukset herättävät pohtimaan, kenen historiaa ollaan kertomassa ja kenelle sitä kerrotaan. 1900-luvulla kirjoitetuissa historiikeissa on vain marginaalisesti tilaa potilaiden kokemuksille, kun taas henkilökunnan juhlat, saavutukset ja harrastustoiminta nielevät historiikeista valtaosan. Tästä näkökulmasta vaikuttaa, että historiikit on kirjoitettu pääasiallisesti sairaaloiden henkilökunnalle ja varsinkin sairaaloiden ylilääkäreiden, ylihoitajien, taloudenhoitajien, johtoryhmien, liittovaltuuston ja liittohallitusten toiminnasta kiinnostuneille.

Sekä historiikkien teksteissä että kuvissa tiheimmin esiteltyjä henkilökunnan edustajia ovat ylilääkärit, ylihoitajat ja talouspäälliköt, kun taas muun henkilökunnan, henkilökunnan lasten, potilaiden ja muiden sairaala-alueella tai sen läheisyydessä asuneiden ihmisten muistot ovat alkaneet yleistyä historiikeissa vasta 2000-luvulla.73 Varhaisten historiikkien keskittymistä sairaaloiden johtavaan henkilökuntaan voinee selittää esimerkiksi ajatuksella, että henkilökunnan on ajateltu edustaneen suurempaa pysyvyyttä kuin potilaiden. On kuitenkin muistettava, että monet potilaat olivat laitoksissa vuosikymmeniä ja esimerkiksi ”Kellokosken prinsessa” on vähitellen noussut jopa tunnetummaksi kuin sairaalan henkilökunnan merkkihenkilöt.74 Toisaalta historiikkien keskittyminen sairaaloiden henkilökuntaan liittyy myös siihen, että potilaiden yksityisyyttä on haluttu suojella. 2000-luvulla kuvien käyttöön liittyvät eettiset kysymykset ovat nousseet vielä aikaisempaakin merkityksellisemmiksi. On myös huomioitava mielisairaalamuistojen osittainen tavoittamattomuus ja sensitiivisyys: kaikki – varsinkaan potilaat ja omaiset – eivät halua tai pysty muistamaan mielisairaalakokemuksiaan tai kertomaan niistä.

Mielisairaalahistoriikkien valokuvien välittämä ruumiillinen tieto ja mahdollisuus empatiaan

Artikkelissani olen analysoinut suomalaisten mielisairaalahistoriikkien valokuvatyyppejä pohtien samalla eri kuvatyyppien suhdetta ruumiilliseen tietoon. Analyysissa käy ilmi, että 2000-luvulle tultaessa mielisairaalahistoriikkien kuvasto on monipuolistunut. Kun 1900-luvun historiikkien kuvituksessa pääpaino oli fyysisten sairaalarakennusten ja -ympäristöjen, henkilökunnan harrastusten, saavutusten ja erilaisten juhlien kuvauksissa, ovat potilaat ja sairaaloiden arki saaneet 2000-luvulla historiikeissa enemmän tilaa kuitenkin siten, että monet tuoreissa historiikeissa julkaistuista potilaskuvista ovat 1900-luvulta, mikä liittynee osittain potilaiden anonymiteetin suojaamiseen. Historiikkien lisäksi myös muut mielisairaala-aiheiset kulttuurituotteet, kuten kirjallisuus, kuvataide ja elokuvat ovat osa laajempaa kulttuurista mielisairaalakuvastoa.

Eri mielisairaalahistoriikkien kuvituksissa on paljon yhteneväisiä piirteitä, ja tietyt kuvatyypit toistuvat historiikista toiseen. Ikonologia ja semiotiikka tarjoavat näkökulmia mielisairaalakuvaston tutkimukseen, kuvien tyypittelyyn ja erilaisten kuvatyyppien analysointiin. Kuvat välittävät yleisellä tasolla kiinnostavaa kulttuurista tietoa mielisairaaloista huolimatta siitä, että kuvia on otettu tietyissä tilanteissa ja historiikkeihin päätyneet kuvat on tarkasti valikoitu, mikä tietyssä määrin karsii kuviin sisältyvää sattumanvaraisuutta ja tilannesidonnaisuutta.

Mikäli valokuvien välittämää tietoa verrataan esimerkiksi Johanna Uotisen (2019) tarkastelemaan, autoetnografisen lähestymistavan tuottamaan tietoon, on selvää, että valokuvat tiedonlähteenä ovat täysin toisentyyppisiä kuin henkilökohtainen kokemus sairaalaympäristöstä.75 Valokuvien tarjoama tieto on luonteeltaan välittyneempää ja valikoituneempaa ja sairaalaympäristöihin liittyvät inhimilliset kokemukset ovat saavutettavissa epäsuorasti, kuviin sisältyvän visuaalisen informaation kautta. Valokuvien välittyneisyys tuo tutkimusasetelmaan kuitenkin tietynlaista objektiivisuutta verrattuna autoetnografisen lähestymistavan tuottamaan, sinällään arvokkaaseen, tietoon. Yksittäisten kuvien tarkasteleminen osana laajempaa mielisairaalahistoriikkien kuvastoa tuo tutkimusasetelmaan kulttuurisen näkökulman, jonka tavoittaminen yksinomaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta on haasteellisempaa.

Valikoituneisuuden vuoksi mielisairaala historiikkien valokuvat avaavat tietynlaisia näkökulmia mielisairaalaelämään. Valokuvat näyttävät mielisairaalaelämän dokumentoiden merkityksellisiä hetkiä sairaalaelämässä, usein henkilökunnan näkökulmasta, kun taas samankaltaisena toistuva arki ja mielisairaalaelämässä kohdattu kärsimys jäävät suurelta osin kuvien ulkopuolelle, vaikka tiettyjä kokemuksellisia seikkoja, kuten tilojen ahtaus, yksityisyyden puute ja valtahierarkioille annettu suuri painoarvo, onkin pääteltävissä kuvista. Osa valokuvista nousee muita kiinnostavammiksi, koska ne ilmentävät sellaisia mielisairaalaelämään liittyviä kokemuksellisesti merkitseviä piirteitä, jotka eivät useinkaan tule kielellistetyiksi. Kyse on valokuvien välittämästä ruumiillisesta tiedosta, jonka kautta myös kokemus empatiasta saattaa herätä.

Eri kuvaryhmiin, kuviin sairaalaympäristöistä ja sairaalatiloista, esinekuviin ja henkilökuviin, liittyy omanlaistaan ruumiillista tietoa, joka auttaa ymmärtämään kokemuksia mielisairaaloista elettyinä tiloina: Millaisia virikkeitä sairaalaympäristöt ovat tarjonneet siellä hoidettaville, asuville ja työskenteleville ihmisille? Kuinka ihmiset asettautuvat sairaalan eri tiloihin ja liikkuvat niissä? Millaisia mahdollisuuksia erilaiset mielisairaalatilat tarjoavat yksityisyyteen tai muiden kohtaamiseen? Kuinka eri ryhmiin kuuluvat ihmiset katsovat toisiaan ja tulevat katsotuiksi? Millaisia tunteita ihmisten kehonkieli välittää asentojen, eleiden ja ilmeiden kautta eri tilanteissa? Kuinka ihmiset koskettavat ja käyttävät ympärillään olevia esineitä, ja kuinka esineet vaikuttavat ihmisten välisiin suhteisiin?

Artikkelissaan ”Orientations Matter” (2010) Sara Ahmed käsittelee historian kerrostuneisuutta ja materiaalisuuden vaikutusta kehoon.76 Valokuvien äärellä voi esimerkiksi kysyä, varastoituvatko vuodet mielisairaalassa kehoon paitsi aistimuistoina, myös fyysisinä piirteinä. Valokuvat herättävät mielisairaalahistoriikkien tekstejä voimakkaammin pohtimaan materiaalisuuden vaikutusta sairaalakokemuksiin. Valokuvien avulla voimme joskus saavuttaa tekstuaalista kuvausta tarkemman käsityksen olosuhteista ja toimenpiteistä, jotka potilaiden kehoa ovat ympäröineet tai muokanneet eri vuosikymmeninä.

Esimerkiksi historiikkien kuvat potilashuoneista, kylpyhuoneista, ruokasaleista, oleskelutiloista, kävelypihoista ja käytävistä herättävät kysymään, miltä tuntuisi elää sairaalatiloissa kuukausia, jopa vuosia. Valokuvat auttavat kuvittelemaan, millaiseksi keho muotoutuu, kun se liikkuu päivästä ja vuodesta toiseen pitkin samoja käytäviä ja kävelypihoja, vältellen tai lähestyen muita samoissa tiloissa liikkuvia. Tilat muokkaavat kehoa tietynlaiseksi, kuten myös tiettyjen liikeratojen toistaminen päivästä toiseen ja se, kuinka ympäristön ihmiset suhtautuvat toisiinsa. Ruumiillisen tiedon kannalta merkityksellistä on myös se, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua, mikä luo turvaa ja mikä kokemuksen vankeudesta.

Kirjallisissa mielisairaalamuistelmissa esimerkiksi kuvaukset sairaalarakennusten sisustuksesta ja siinä käytetyistä materiaaleista ovat usein melko niukkoja, mutta valokuvan näkeminen voi tuottaa jopa ruumiillisia aistimuksia siitä, millaista tietynlaisessa potilassängyssä tuntuisi maata, oliko huoneissa tunkkaista tai vetoisaa, kuinka äänet kaikuivat erilaisissa tiloissa – huoneissa, käytävillä ja piha-alueella, ja millaisia hajuja tai tuoksuja eri tiloissa leijailee. Valokuvat myös aktivoivat kuulomuistoja sairaaloiden ja muiden julkisten tilojen äänimaisemista, kuten kenkien kopinasta, lähes äänettömistä, varovaisista, raskaista, kiiruhtavista, laahustavista tai töpöttävistä askelista, tai huutojen kaikumisesta korkeissa ja leveissä käytävätiloissa. Se, millaisia aistimielikuvia valokuvat herättävät, riippuu sekä omista aikaisemmista kokemuksistamme että mielisairaaloihin liittyvistä kulttuurisista kertomuksista ja kuvastoista.

Mielisairaalahistoriikkien kuvituksesta avautuu mahdollisuuksia ruumiilliseen empatiaan.

Keskeinen oletus lähestymistapani taustalla on, että sairaalavalokuvat voivat aktivoida katsojiensa ruumiillista kuvittelukykyä ja sitä kautta myös ymmärrystä ja empaattista asennetta mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Ruumiillisessa empatiassa keskeistä on paitsi kaltaisuuden, myös vierauden tunnistaminen.77 Valokuvat auttavat kuvittelemaan, kuinka ympäristö saattaisi vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Kaikupohjana ja vertailukohtina mielisairaalakuville katsoja voi käyttää aikaisempia kokemuksiaan sairaalatiloista ja muista julkisista rakennuksista, jotka sisältävät samantyyppisiä fyysisiä elementtejä kuin mielisairaalarakennukset. Tietystä näkökulmasta esimerkiksi koulujen aidatut piha-alueet muistuttavat mielisairaaloiden pihoja: oppilaat ulkoilevat siellä tiettyinä aikoina päivässä valvotusti, eikä alueelta ei saa poistua ilman lupaa. Myöskään valokuvista heijastuva hierarkkisuus ei ole vain mielisairaaloille vaan muillekin sairaaloille ja laitosympäristöille ominainen piirre.

Mielisairaalahistoriikkien kuvituksen kautta on mahdollista pohtia ruumiillista tietoa eri näkökulmista: Mitä ruumiista voidaan tietää ja kuinka sen avulla voidaan tietää. Katsoessamme kuvia heijastamme niihin omia ruumiillisia kokemuksiamme, tunteitamme ja tietojamme historiasta, mutta saatamme kohdata niissä myös jotain sellaista, jota emme ole itse kokeneet. Tällöin kuvat auttavat meitä kuvittelemaan itsemme toisen asemaan hänen kehonsa kautta. Esimerkiksi artikkelin alussa esitelty valokuva Nikkilän sairaalan historiikista voi auttaa kuvittelemaan sairaalaympäristöihin liittyviä aistimuksia ja ruumiillisia kokemuksia. Valokuvat avaavat tien moniaistiseen kokemukseen, ja ruumiillisen kuvittelukyvyn kautta kokemus empatiasta mahdollistuu.

Viime vuosikymmeninä mielisairaanhoitopaikkoja on Suomessa vähennetty tuntuvasti ja monia perinteisiä mielisairaaloita on suljettu tai niiden toimintaa on voimakkaasti supistettu ja ne ovat sulkemisuhan alla. Ilmiön taustalla on muun muassa avohoidon ja palveluasumisen lisääntyminen.

Psykiatrista erikoissairaanhoitoa on yhdistetty muuhun erikoissairaanhoitoon paitsi hallinnollisesti, myös fyysisesti sijoittamalla psykiatrisia osastoja yleissairaaloiden yhteyteen. Mielisairaaloiden sulkeminen ja sulkemisuhka on käynnistänyt muistelubuumin: Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -keruun lisäksi esimerkiksi mielisairaala-alueilla eläneet lapset ovat koonneet yhteen ja julkaisseet lapsuusmuistojaan.78 2000-luvulla myös lukuisia uusia mielisairaalahistoriikkeja on laadittu.79

Lisäksi on esitetty vaatimuksia uuden, valtakunnallisen mielisairaalamuseon perustamiseksi.80 Mikäli valtakunnallinen mielisairaalamuseo perustetaan, olisi tärkeää, että mielisairaaloihin liittyvän materiaalisen kulttuurin rinnalle nostettaisiin myös immateriaalista aineistoa, kuten kertomuksia mielisairaalakokemuksista – hoitohenkilökunnan lisäksi myös potilaiden ja omaisten näkökulmasta, jolloin tarinat lääketieteen voittokulusta mielisairauden torjumisessa saisivat rinnalleen tarpeellista moniäänisyyttä. Valokuvat voivat sekä silloittaa henkilökohtaista muistelukerrontaa yhteisöllisiin kokemuksiin että rakentaa kulttuurista käyttöyhteyttä sairaalaesineille. Tässä merkityksessä valokuvat toimivat ikään kuin historiankirjoituksen, materiaalisten esineiden ja immateriaalisen muistelukerronnan rajapinnalla avaten historiaan omanlaisiaan näkymiä.

Mielisairaanhoidon muuttuessa on tarpeellista pohtia, mikä aiemmassa toimintakulttuurissa on ollut hyvää ja toimivaa, ja mikä taas on aiheuttanut turhaa inhimillistä kärsimystä. Mielisairaalahistoriikkien valokuvat tuovat historiikkitekstien ja mielisairaalamuistelmien rinnalle omanlaisiaan näkökulmia, joita olisi tärkeää huomioida myös tehtäessä päätöksiä siitä, kuinka mielisairaanhoito tulevaisuudessa järjestetään. On kuitenkin muistettava, että valokuvat ja tekstit ovat aina jostain näkökulmasta värittyneitä ja valikoituneita ja kriittinen asenne erilaisia tietolähteitä kohtaan edellyttää vertailua niiden välillä. Mielisairaalahistoriikkien valokuvat välittävät arvokasta tietoa suomalaisen mielisairaanhoidon historiasta ja vastaavanlaisia näkökulmia voi tulla vastaan myös nykyaikana – sosiaali- ja terveydenhoitoa uudelleen organisoitaessa, uusia sairaalarakennuksia suunniteltaessa, vanhoja saneerattaessa ja hoitokulttuuria kehitettäessä.

FT Sari Kuuva työskentelee Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella, Jyväskylän yliopistossa, tutkimushankkeessa Muistoihin kaivertuneet tilat: Valotuksia kokemuksiin mielisairaalasta (Koneen säätiö 2017-2020, vastuullinen johtaja FT Saara Jäntti).

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkisto

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto (SKS/KRA). Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -keruuaineisto.

Painamattomat lähteet

Hide, Louise. Watching the Box. The introduction of television and its impact on psychiatric wards, 1950s-70s. Esitys Material Cultures of Psychiatry -konferenssissa. Hamburg, Institute of History and Ethics of Medicine, 4.5.2018.

Painetut lähteet

Mielisairaalahistoriikit

Achté, Kalle. 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841-1991. Recallmed, [Klaukkala] 1991.

Aho, Katariina. Järviseudun sairaala 40 vuotta. 1957-1997. [Järviseudun sairaala], [Vimpeli] 1997.

Aho, Tellervo. Nikelin sairaala 1955-1980: Kunnalliskodista mielisairaalaksi. [Kotka], [Nikelin sairaalan kuntainliitto] 1980.

Ala-Haavisto, Raili. Sisä-Suomen sairaala. Suomen ensimmäinen B-mielisairaala 1953-2003. Keski-Suomen sairaanhoitopiirin kuntainliitto, Sisä-Suomen sairaala, [Suolahti] 2003.

Björkman, Lolan, Carola Olenius & Jungner, Mats. Kruunupyyn hospitaali 1631-1841. Kruunupyyn kotiseutuyhdistys, [Kruunupyy] 2011.

Eerola, Eeva-Liisa. Harjamäki muistoissamme. [Harjamäki kirjatyöryhmä], [Kinnulanlahti] 2016.

Enroth, Elon. Siilinjärven piirimielisairaala 1926-1936. Siilinjärven piirimielisairaala, Kuopio 1936.

Hakala, Ulla. ”Olette varmaan menossa piirille?”. Elämää ja arkea Harjavallan sairaalassa. Harjavallan sairaalan perinneyhdistys Josefiina, [Harjavalta] 2013.

Honkanen, Erkki. Kellokosken kyläkirja. Itämerikeskussäätiö, [Helsinki] 2002.

Jern, Kurt. Huutoniemen sairaala 1926-1976. Roparnas Sjukhus 1926-1976. Huutoniemen sairaala, [Vaasa] 1976.

Judin, Tauno. Harjavallan sairaala 90 vuotta. Satakunnan sairaanhoitopiirin kuntainliitto, psykiatrian johtokunta, [Pori] 1992.

Kaarninen, Mervi, Kaarninen, Pekka & Loikkanen, Eino. Pitkäniemen sairaala 1900-1990. Pitkäniemen sairaalan kuntainliitto, [Pitkäniemi] 1990.

Kaarninen, Pekka. Pitkäniemen vuosisata. Pirkanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä, Tampere 2000.

Katajamäki, Marjatta. Veikkolan parantola 60 vuotta. Veikkolan parantola, Kirkkonummi 1989.

Kraatari, Vappu, & Vähä, Eero. Oulun keskusmielisairaala 1925-1975. Viisi vuosikymmentä järjestelmällistä mielisairaanhoitoa Oulun Ja Lapin lääneissä. Oulun mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto, [Oulu] 1975.

Lavonen, Petri. Kupittaan sairaala 100 vuotta. Turku, hyvinvointitoimiala, [Turku] 2013.

Lehtiharjun sairaala 1956-1990. [Lehtiharjun sairaala], [Teuva] 1991.

Leskinen, Heidi. Kaikki potilaan parhaaksi. Etelä-Savon sairaanhoitopiiri, Mikkeli 2007.

Lindholm, Kauko. Vakka-Suomen piirisairaala 1916-1976. Kuusikymmentä vuotta mielisairaanhoitoa Lounais-Suomessa. Vakka-Suomen mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto, [Uusikaupunki] 1977.

Malmivuori, Jorma. Niuvanniemen sairaalan historia 1885-1985. Kuopion yliopisto. Oikeuspsykiatrian klinikka, Kuopio 1985.

Niemistö, Einari. Rauhan mielisairaala 1926-1936. Rauhan mielisairaala, Viipuri 1937.

Niemistö, Urpo. Rauhan mielisairaala 1926-1950. Rauhan mielisairaala, Lappeenranta 1952.

Palmgren, Heikki. Piirimielisairaalasta kaupungintaloksi. Tyrvään piirimielisairaalan päärakennuksen, henkilökunnan ja sairaalaympäristön historiaa seitsemältä vuosikymmeneltä. [Tyrvään seudun kotiseutuyhdistys], [Vammala] 1999.

Piipari, Matti. Nikelin-Laajakosken sairaala 70 vuotta. [Laajakosken sairaala], [Kotka] 1999.

Pulkkinen, Pertti. Moision sairaala 1927-1977. Viisi vuosikymmentä mielisairaanhoitoa Etelä-Savossa. Etelä-Savon mielisairaanhoitopiirin kuntainliitto, [Mikkeli] 1977.

Ranta, Mauri. Vankimielisairaalan historiikki. History of the mental hospital for prisoners. [Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto], Helsinki 1979.

Rapila, Alpo K. Törnävän sairaala 1923-1973. Viisi vuosikymmentä järjestelmällistä mielisairaanhoitoa Vaasan läänissä. Törnävän sairaalan kuntainliitto, [Seinäjoki] 1973.

Selistö, Seija. Vanhan Vaasan sairaala 1768-1990. Lääninsairaalasta valtion mielisairaalaksi. Vanhan Vaasan sairaala, [Vaasa] 1990.

Syväniemi-Heikura, Eeva-Kaisa. Valkealan sairaalan kuntainliitto 1958-1988. Historiikki. [Valkealan sairaalan kuntainliitto], [Valkeala] 1989.

Tuovinen, Sirkka Liisa. Halikon sairaala 1926-1986. [Varsinais-Suomen mielisairaanhuoltopiiri], [Turku] 1986.

Tuovinen, Sirkka Liisa & Sinisalo, Veijo. Kellokosken sairaala 1915-1990. Kellokosken sairaala, Kellokoski 1990.

Tuovinen, Sirkka Liisa. Pälksaari 1925-1945. Piirisairaala rajan tuntumassa. Sairaala sodan jaloissa. [S. Tuovinen], [Helsinki] 1999.

Tuovinen, Sirkka Liisa. Mielenterveystyön polkuja Pohjois-Karjalassa. Paiholan, Kuurnan ja Koppolan sairaaloiden sekä mielisairaanhuoltopiirin vaiheita. Pohjois-Karjalan sairaanhoito- ja sosiaalipalvelujen kuntayhtymä, [Joensuu] 2007.

Tuovinen, Sirkka Liisa. Inhimillinen Nikkilä. Helsingin suuri mielisairaala Sipoossa 1914–1999. Helsingin kaupungin terveyskeskus, Helsinki 2009.

Törnävän sairaala 1923-1983. [Törnävän sairaala], [Seinäjoki] 1983.

Törrönen, Sirkka. Hattelmalan sairaala 1932-1982. Etelä-Hämeen mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto [Hämeenlinna], 1982.

Törrönen, Sirkka. Tammiharjun sairaalan ja Etelä-Suomen mielisairaanhuoltopiirin historia 1924-1984. Etelä-Suomen mielisairaanhuoltopiiri, [Tammisaari] 1985.

Vahvaselkä, Veli-Pekka. Rauhan sairaala 1926-1976. 50 vuotta mielisairaanhoitoa Viipurin ja Kymen lääneissä. Kaakkois-Suomen mielisairaanhuoltopiirin kuntainliitto, [Joutseno] 1976.

Vitikka, Marja-Leena. Ohkolan sairaala 1961-1994. Uudenmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä, [Espoo] 1996.

Vuorio, Kaija. Niuva. Niuvanniemen sairaala 1885-1952. Niuvanniemen sairaala, [Kuopio] 2010.

Vuorio, Kaija. Niuva. Niuvanniemen sairaala 1953-2010. Niuvanniemen sairaala, [Kuopio] 2011.

Vataja. Risto, Kontio, Raija & Laaksonen, Timo (toim.) Kellokosken sairaalan juhlajulkaisu. 1915–2015. Sata vuotta. Kellokosken sairaala, [Tuusula] 2015. http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/kellokosken-sairaala/Documents/Kellokoski%20juhlakirja%20nettiversio.pdf (15.10.2018).

Tutkimuskirjallisuus

Aaltola, Elisa & Keto, Sami. Empatia. Myötäelämisen tiede. Into, Helsinki 2017.

Ahmed, Sara. Orientations matter. Teoksessa, Diana Coole & Samantha Frost (Eds), New materialisms. Ontology, agency, and politics. Duke University Press, Durham & London, 2010, 234-257.

Ahola, Teija. Terveyttä kaikille. B-mielisairaalat 1950-luvulta 1970-luvulle. (Selvitystyö). Museovirasto, Helsinki 2015. Saatavilla www-muodossa: https://www.museovirasto.fi/uploads/Meista/Julkaisut/b-mielisairaalat.pdf (15.10.2018).

Barthes, Roland, Lintunen, Martti, Sironen, Esa & Lehto, Leevi. Valoisa huone. La chambre claire = Camera lucida. Kansankulttuuri, Suomen valokuvataiteen museon säätiö, [Helsinki] 1985.

Coole, Diana & Frost, Samantha (Eds). New materialisms. Ontology, agency, and politics. Duke University Press, Durham & London 2010.

Glancy, Jennifer A. Corporal knowledge. Early Christian bodies. Oxford University Press, Oxford & New York 2010.

Hakosalo, Heini. Tubipommi ja rautlasi. Emotionaalisia esineitä 1900-luvun alkupuolen suomalaisissa tuberkuloosiparantoloissa. Historiallinen aikakauskirja 2/2016, 165-176.

Hakosalo, Heini. Tautisia tarinoita. Lääketieteen ja tuberkuloosin historiaa. Teoksessa Mikko Myllykangas & Petteri Pietikäinen (toim.) Ajatusten lähteillä. Aatteiden ja oppien historiaa. Gaudeamus, Helsinki 2017, 299-328.

Hyvönen, Juha. Suomen psykiatrinen hoitojärjestelmä 1990-luvulla historian jatkumon näkökulmasta. Kuopion yliopisto, Kuopio 2008.

Häyrynen, Mauno. Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. SKS, Helsinki 2005.

Ihatsu, Sanna, Lehtonen, Riitta, Piha, Heikki & Seitsalo, Seppo. Terveisiä sairaalasta. Postikortit kertovat pääkaupunkiseudun historiasta. Maahenki, [Helsinki] 2017.

Immonen, Visa. Sotkuinen aineellisuus. Menneisyyden merkityksistä ja ihmiskeskeisyydestä esineiden ajallisuuteen. Historiallinen aikakauskirja 2/2016, 190-200.

Kinnunen, Anna. Kohtaamisia kerronnan tilassa. Mielisairaalapotilaita koskevan muistelukerronnan rakentuminen. Elore, 2/2013, 33-53.

Kinnunen, Anna. Onnellinen mielisairaalapotilas?. Poikkeavuus ja erilaisuuden rajankäynti elokuvassa Prinsessa. Lähikuva, Vol. 29, Nro 3/2016, 24-41.

Kleemola, Olli. Kuvan voima historiassa. Tunnelmia ja ajatuksia Visual History. Konzepte, Forschungsfelder und Perspektiven -konfferenssista 2.-4.3.2016. Ennen ja Nyt. Historian tietosanomat, 2016/5, 2016a. http://www.ennenjanyt.net/2016/05/kuvan-voima-historiassa-tunnelmia-ja-ajatuksia-visual-history-konzepte-forschungsfelder-und-perspektiven-konferenssista-2-4-3-2016/ (15.10.2018).

Kleemola, Olli. Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945. Bibliotheca Sigillumiana, Turku 2016b.

Koivunen, Leila & Syrjämaa, Taina. Esineet ja materiaalisuus historiassa. Historiallinen aikakauskirja 2/2016, 123-124.

Kuuva, Sari. Nostalgia ja melankolia mielisairaala-alueella asuneiden lapsuusmuistoissa. Jargonia, Vol. 16, nro 31 (2018), 12-40. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58335/3_Jargonia_31_artikkeli_Kuuva.pdf?sequence=1&isAllowed=y (15.10.2018).

Manner, Aino. Viesti yöstä. Mielisairaalakokemuksia. WSOY, Porvoo, Helsinki 1935.

Neuman-Rahn, Karin. Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa. Suomennos. WSOY, Porvoo 1924.

Nieminen, Anna (toim.) Piirin lapset kertovat. Elämä Törnävän sairaalan yhteisössä 1930–1970-luvuilla. Toinen painos. Etelä-Pohjanmaan terveydenhuollon perinneyhdistys ry, Seinäjoki 2016.

Ockenström, Lauri. Erwin Panofskyn ikonologia ja sen perintö. Teoksessa Satu Kähkönen & Annika Waenerberg (toim.) Taidetta tutkimaan. Menetelmiä ja näkökulmia. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012, 211-230.

Pajuriutta, Satu. ”Lapparin kakarat” palasivat kotiin. Helsingin Sanomat, 19.8.2018, A 14-A 16.

Pallasmaa, Juhani. Maailmassaolon taide. Kirjoituksia arkkitehtuurista ja kuvataiteista. Kuvataideakatemia, Helsinki 1993.

Panofsky, Erwin. Studies in iconology. Humanistic themes in the art of the Renaissance. Harper & Row, New York 1939/1972.

Panofsky, Erwin. Meaning in the visual arts. Papers in and on art history. Doubleday, Anchor Books, Garden city, New York 1955.

Paul, Gerhardt. Visual history. Version 2.0. Docupedia-Zeitgeschichte, 29.10.2012. https://docupedia.de/zg/Visual_History_Version_2.0_Gerhard_Paul (15.10.2018).

Peirce, Charles Sanders. Collected Papers of Charles Sanders Peirce. Harvard University Press, Cambridge Mass. 1931-1958.

Pietikäinen, Petteri. Hulluuden historia. Gaudeamus, Helsinki 2013.

Pirinen, Mikko. Charles S. Peircen semiotiikan mahdollisuudet taidehistoriassa ja kuvataiteessa. Teoksessa Satu Kähkönen & Annika Waenerberg (toim.) Taidetta tutkimaan. Menetelmiä ja näkökulmia. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2012, 85-109.

Rissanen, Anu. Silmitön ja väkivaltainen. Erään mielisairaalapotilaan ura 1900-luvulla. Jargonia, Vol. 16, nro 31 (2018), 41-66. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58337/4_Jargonia_31_artikkeli_Rissanen.pdf?sequence=1&isAllowed=y (15.10.2018).

Rissanen, Anu. Veden merkitys mielisairaaloiden muuttuvissa hoitokulttuureissa. Teoksessa, Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva & Annastiina Mäkilä (toim.) Kerrottu, koettu ja kuvitettu hulluus. Mielenterveys, -sairaus ja hoito kulttuurisina kysymyksinä. (tulossa).

Saarikangas, Kirsi. Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia. SKS, Helsinki 2006.

Seppänen, Janne. Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Vastapaino, Tampere  2001.

Seppänen, Janne. Visuaalinen kulttuuri. Teoriaa ja metodeja mediakuvan tulkitsijalle. Vastapaino, Tampere 2005.

Stein, Edith. On the problem of empathy. 3rd rev. ed. Transl. by Waltraud Stein. ICS Publications, Washington, D.C. 1989, (Zum Problem der Einfühlung 1916).

Taipale, Ilkka. Mielisairaalassa. Lääkärin muistelmat. Into, Helsinki 2017.

Toivola, Ritva. Moision lapset. Muistoja Moision sairaalan alueella 1900-luvun puolivälissä asuneiden lasten elämästä. [Ritva Toivola], Helsinki 2005.

Tuovinen, Sirkka-Liisa & Aronsson, Jukka. Suomen mielisairaalamuseot ja kokoelmat. HUS Taidetoimikunta, HUS Psykiatria, Psykiatrian yhteistyö ry, Helsinki 2018.

Uotinen, Johanna. Aistimuksellisuus, autoetnografia ja ruumiillinen tietäminen. Elore 1/2010, 86-95.

Vallius, Antti. Kuvastojen tutkimus metodologisena haasteena. Teoksessa Satu Kähkönen & Annika Waenerberg (toim.) Taidetta tutkimaan. Menetelmiä ja näkökulmia. Kampus Kustannus, Jyväskylä  2012, 165-187.

Vallius, Antti. Kuvien maaseutu. Maaseutumaisemakuvaston luomat mielikuvat suomalaisesta maaseutukulttuurista. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2013.

 

1. Tuovinen 2009, 32. Kuva saatavissa myös Finnasta: https://www.finna.fi/Record/albumitauki.gs1xCgYjzlDx 15.10.2018. [↩]
2. Ks. esim. Glancy 2010, 3-5; Uotinen 2010, 86-87. [↩]
3. Ahmed 2010, 244-251. [↩]
4. Saarikangas 2006. [↩]
5. Saarikangas 2006, 13, 66-67. [↩]
6. Hakosalo 2016; Hakosalo 2017. [↩]
7. Hakosalo 2016. [↩]
8. Ihatsu ym. 2017. [↩]
9. Historiikit on etsitty Jykdok-tietokannasta hakusanoilla ”mielisairaala” ja ”psykiatrinen sairaala”. Näiden lisäksi tarkasteltavien historiikkien joukkoon on valittu Sirkka Liisa Tuovisen teos Inhimillinen Nikkilä. Helsingin suuri mielisairaala Sipoossa 1914–1999 (1999), joka jostain syystä puuttuu Jyväskylän yliopiston kirjaston vapaakappalekokoelmasta ja Jykdok-tietokannasta. Kyseinen historiikki on sisällytetty tutkimusaineistoon, koska sitä on pidetty yhtenä parhaista suomalaisista mielisairaalahistoriikeista (ks. esim. Taipale 2017, 91).  [↩]
10. Esimerkiksi Lapinlahden, Kellokosken ja Nikkilän sairaaloissa, kuten monissa muissakin suomalaisissa mielisairaaloissa ammattivalokuvaajat ovat kuvanneet sairaalaympäristöjen lisäksi myös potilaita, mutta aina nämä kuvat eivät ole julkisesti saatavilla. [↩]
11. Ks. esim. Kleemola 2016a, 2-3/11; Paul 2012, 1-5. [↩]
12. Ks. esim. Coole & Frost 2010; Immonen 2016, 190-192; Koivunen & Syrjämaa 2016, 123-124. [↩]
13. Ks. esim. Häyrynen 2005; Seppänen 2001; Seppänen 2005; Vallius 2012. [↩]
14. Häyrynen 2005, 183-189; Vallius 2012, 169. [↩]
15. Vallius 2012, 165-168. [↩]
16. Vrt. esim. Kleemola 2016b, 31-33. [↩]
17. Panofsky 1939/1972, 14-15; Panofsky 1955, 40-41. Kuten Lauri Ockerstöm artikkelissaan ”Erwin Panofskyn ikonologia ja sen perintö” (2012) huomauttaa, Panofsky ei tarkoittanut kolmivaiheista malliaan kronologisesti vaiheittain eteneväksi, vaan painotti eri vaiheiden samanaikaisuutta ja vuorovaikutusta. Vaikka Panofskyn mallin kolmatta tasoa eli ikonologista tulkintaa on kritisoitu selkeän metodologisen mallin puutteesta, selkeytyvät Panofskyn intentiot tutkimalla hänen omia tulkintaesimerkkejään, joissa on laajasti huomioitu aikakauden yleisiä aatevirtauksia ja teoksen syntykontekstia valottavia henkilöhistoriallisia lähteitä. (Ockenström 2012, 214-227.) Panofskyn tulkintamallia on kritisoitu myös sen rakenteellisen jaottelun sisäisistä epäjohdonmukaisuuksista, merkitysten ylitulkinnasta, taiteen, taiteilijoiden, aikakausien ja kulttuurien välisten suhteiden yksinkertaistamisesta, psykologisen otteen puutteesta sekä taideteoksen itsensä alentamisesta toissijaiseksi tutkimuskohteeksi.  Myös lähestymistavan lähdepositivismia, auktorikeskeisyyttä ja kontekstuaalisointia on kritisoitu. Oikeutettujen huomioiden rinnalla kritiikissä on ollut osittain kyse myös väärinymmärryksistä. Kritiikkiä on usein kohdistettu Panofskyyn, vaikka sen toisinaan olisi pitänyt kohdistua pikemminkin hänen seuraajiinsa. Panofsky itsekin oli tietoinen monista lähestymistapansa heikkouksista. Vaikka Panofskyn ikonologian on usein väitetty soveltuvan pääasiallisesti uuden ajan taidekuvien tulkintaan, on tärkeää huomata, ettei Panofsky itse rajannut metodiaan tietyn aikakauden tai tietyn alueen taiteen tarkasteluun, vaan se on sovellettavissa hyvin monenlaisiin kuvastoihin. Ockenström 2012, 214-227; Vallius 2013, 33. [↩]
18. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -aineisto koottiin vuosina 2014-2015 yhteistyössä Jyväskylän yliopiston Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkoston (KMTT) ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) välillä. Keruuaineisto käsittää noin 500 sivua tekstiä 1930-luvulta 2000-luvulle eri muistelijaryhmiltä: potilailta, omaisilta, henkilökunnalta ja henkilökunnan lapsilta. Artikkelini on osa kyseiseen aineistoon kohdistuvaa tutkimushanketta Muistoihin kaivertuneet tilat: Valotuksia kokemuksiin mielisairaalasta (Koneen säätiö 2017-2020). Tutkimusaineisto avautuu muille tutkijoille hankkeen päättymisen jälkeen. [↩]
19. Kleemola 2016b, 30-31; Pirinen 2012, 85. [↩]
20. Ks. Barthes 1985; Peirce 1931-1958. [↩]
21. Ennen mielisairaalalaitoksen perustamista ja osin sen jälkeenkin pääasiallisen vastuun sairaista olivat kantaneet perhe, naapurit ja kyläyhteisö. Hoito tapahtui kodeissa, kirkon suojakodeissa tai uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämissä Pyhän hengen huoneissa. Suomessa ensimmäinen tunnettu Pyhän hengen huone perustettiin Turkuun 1300-luvun lopulla, ensimmäinen asyyli eli turvapaikka mielisairaille 1700-luvulla Seilin saarelle ja ensimmäinen varsinainen mielisairaala, Lapinlahden houruinhuone, Helsinkiin vuonna 1841. Suomen varhaisin varsinaiseen mielisairaalakäyttöön suunniteltu rakennus on Carl Ludvig Engelin (1778-1840) suunnittelema Lapinlahden sairaalarakennus Helsingissä. Monet varhaisista suomalaisista piirimielisairaaloista, kuten Halikon, Harjavallan, Oulun, Mikkelin Moision, Lappeenrannan Rauhan, Tammisaaren, Seinäjoen Törnävän ja Siilinjärven Harjamäen sairaalat, perustuivat Axel Mörnen (1886-1935) suunnitelmiin. Mielisairaalalaitos oli Suomessa laajimmillaan vuonna 1970, jolloin sairaaloita oli yhteensä 71 ja niissä lähes 20000 potilasta. Tuolloin laitospaikkojen määrä suhteessa asukaslukuun oli yksi maailman korkeimmista, ja mielisairaaloiden toiminta kosketti lukuisten suomalaisten elämää – potilaita, omaisia ja sairaaloiden henkilökuntaa perheineen. Ks. esim. Achté 1991, 21-33; Ahola, 2015 15-17; Hyvönen 2008, 85-95; Pietikäinen, 2013, 139-147. [↩]
22. Niemistö 1952, 162. Kuva saatavissa myös Finnasta: https://www.finna.fi/Record/musketti_lprmuseot.M40:KUVKVV2172:1287 15.10.2018. [↩]
23. Kuuva 2018, 23-24. [↩]
24. Ks. esim. Rapila 1973. [↩]
25. Kuuva 2018, 24-25. [↩]
26. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta, SKS, KRA, 0491. [↩]
27. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta, SKS, KRA, 0477. [↩]
28. Kuuva 2018, 24-25. [↩]
29. Ks. esim. Vataja, Kontio & Laaksonen 2015, 69-70. [↩]
30. Ks. esim. Kuuva 2018, 23, 25. [↩]
31. Saarikangas 2006, 166, 169. Arkkitehtuuriin liittyviä kokemuksia ja sen moniaistisuutta on käsitellyt Suomessa esimerkiksi Juhani Pallasmaa. Hänen kiinnostuksenkohteenaan on ollut erityisesti Edmund Husserlin, Martin Heideggerin ja Gaston Bachelardin ajattelun pohjalta kehitelty arkkitehtuurin fenomenologia. Ks. esim. Pallasmaa 1993. [↩]
32. Saarikangas 2006, 85-86. [↩]
33. Neuman-Rahn 1924, 348-349. Karin Neuman-Rahnin kirja Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa (1924) perustuu hänen luentoihinsa sielullisesti sairaiden hoidosta Helsingin kaupungin sairaanhoitajakoulussa ja kokemukseen työstä sielullisesti sairaiden keskuudessa koti- ja ulkomailla. Sopivaa sairaalaympäristöä Neuman-Rahn kuvailee esimerkiksi seuraavasti: ”Meidän on muistettava, että sairaala korvaa sairaalle kodin ja omaiset kuukausien jopa vuosien ajan. Ehkä se käy hänen maailmakseen loppuiäksikin. Se on ahdas ja kolkko maailma. Järjestäkäämme siitä syystä tämä uusi koti niin viihtyisäksi ja iloiseksi kuin vallassamme vain on. Monikin parannus on mahdollinen, kunhan vaan vaivaannumme keksimään ja sisällyttämään huolenpitoa ja rakkautta yksityiskohtiin. Jo seinien ja huonekalujen väri näyttelee suurta osaa. Ne on sen vuoksi tehtävä valoisiksi ja aurinkoisiksi pohjoisen ja idän puolella, hiukan hillitymmiksi etelän puolella. On vältettävä tavallisia sairaalatyyppejä, huonekaluille on mieluummin annettava kodin leima, taiteellisuutta suhteisiin ja viivoihin, niiden värivaikutus seinien rinnalla on punnittava siinä huoneessa, johon ne on tarkoitettu. Oikeat suhteet ja oikeat värit oikealla paikalla voivat moneen sairaaseen vaikuttaa rauhoittavasti, sen sijaan kirkuvat värit, joita vielä mahdollisesti tehostaa seinien vielä mahdottomampi väritys, usein kiusaavat herkkää mieltä. Uutimet olkoot mieluimmin iloisenväriset taittaen harmoonisella tavalla seinäpinnan, taikka sitten valkeat ja moitteettoman puhtaat. Matot, pielukset ja liinat tuovat kodikkuuden tunteen, ja taulut, peilit ja kukat täydentävät sisustusta. Varsinkin tulee kukkivia ruukkukasveja olla kaikkialla, makuu-, oleskeluhuoneissa ja työsaleissa.” Neuman-Rahn, 1924, 348-349. [↩]
34. Ks. esim. Vataja, Kontio & Laaksonen 2015, 43, 74. Tyypillisiä kuvia potilashuoneesta, jossa metallipäätyisiä sänkyjä, yöpöytiä ja huonekasvi ikkunalla. Kuvat nähtävillä myös osoitteessa: http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/kellokosken-sairaala/Documents/Kellokoski%20juhlakirja%20nettiversio.pdf 15.10.2018. [↩]
35. Esim. Achté 1991, 93. [↩]
36. ”Vuoteet asetetaan vähintään 1.5 metrin etäisyydelle toisistaan, niin etteivät naapurit tarpeettomasti häiritse sairasta ja sikäli kuin mahdollista tarpeeksi kauas vedosta, joka helposti antaa aihetta tuntoharhoihin, ja siten, ettei päivä paista suoraan potilaan silmiin./Makuuhuoneissa, jotka juuri ovat tarkoitetut yksinomaan vuoteessamakaavia potilaita varten, täytyy vallita hiljaisuus ja rauha, ilman tulee olla puhdas ja vilpoinen. Siitä syystä vaaditaan pystyssä olevat potilaat viettämään väliajat osaston päivähuoneessa, pylväikössä tai käytävissä […].” Neuman-Rahn 1924, 255. [↩]
37. Rapila 1973, 176-177. [↩]
38. Hide 2018. [↩]
39. Esimerkiksi Niuvanniemen sairaalan historiikissa potilasta EEG-laitteen esittelyn yhteydessä esittää toimittaja. Vuorio 2011, 50. [↩]
40. Ks. esim. Vataja, Kontio & Laaksonen 2015, 72-73. Kuva miespotilaiden potilaiden ulkoilusta nähtävissä myös osoitteessa: http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/kellokosken-sairaala/Documents/Kellokoski%20juhlakirja%20nettiversio.pdf 15.10.2018. [↩]
41. Ks. esim. Selistö 1990, 37. Julkaisussa on kuva kävelypihan ympärillä olevasta 4,5 metrin korkuisesta muurista, joka purettiin vuonna. Osittain puretun muurin vierellä poseeraa sairaalan silloinen talousjohtaja. [↩]
42. Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990, 93. [↩]
43. Saarikangas 2006, 61-62. [↩]
44. Kuuva 2018, 23-24. [↩]
45. Ks. esim. Vataja, Kontio & Laaksonen 2015, 79. Kuva ruokailutilanteesta nähtävillä myös osoitteessa: http://www.hus.fi/sairaanhoito/sairaalat/kellokosken-sairaala/Documents/Kellokoski%20juhlakirja%20nettiversio.pdf 15.10.2018. [↩]
46. Ks. Taipale 2017, 91. [↩]
47. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0348. [↩]
48. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0394-0395. [↩]
49. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0337. [↩]
50. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0107. [↩]
51. Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990; Kaarninen 2000. [↩]
52. Ks. esim. Neuman-Rahn 1924, 251. [↩]
53. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0081. [↩]
54. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0349. [↩]
55. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0337. [↩]
56. Ks. esim. Achté 1991, 92-93; Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990, 57; Leskinen 2007, 61-62; Rissanen 2018, 53-54; Rissanen, tulossa. [↩]
57. Neuman-Rahn, 1924, 252-253, 263-271; Ks. myös Rissanen, tulossa. [↩]
58. Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990, 57. [↩]
59. Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990, 57. Kylpyhuonekuva Pitkäniemen sairaalan historiikista löytyy myös osoitteesta: https://www.finna.fi/Record/siiri.urn:nbn:fi-vapriikkihttp%253A%252F%252Fmuseosiiri.tampere.fi%253A8080%252FVALOKUVA%252Fcontent%252FSIR_EXEC%252Fimages%252Fprimary%252F20071128%252F11962505354340.jpg 15.10.2018. [↩]
60. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta, SKS, KRA, 0096. [↩]
61. Manner 1935, 35.  [↩]
62. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0390. [↩]
63. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0424. [↩]
64. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0435. [↩]
65. Esimerkiksi Lapinlahden sairaalan historiikissa on kuva pakkovuoteesta eli verkkosängystä, josta on käytetty myös nimitystä Hulluinarkku. Kuvatekstissä mainitaan, että esine on Nikkilästä vuodelta 1914 ja että sitä tuskin on käytetty Lapinlahdessa. Achté 1991, 55. [↩]
66. Achté 1991. [↩]
67. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0453. [↩]
68. Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta SKS, KRA, 0246. [↩]
69. Kuuva 2018, 27. [↩]
70. Kinnunen 2013, 33-34. [↩]
71. Kaarninen, Kaarninen & Loikkanen 1990, 192. [↩]
72. Kraatari & Vähä 1975; Leskinen 2007. [↩]
73. Ks. Taipale 2017, 91. [↩]
74. Ks. esim. Kinnunen 2016, 24-41. [↩]
75. Ks. Uotinen 2010, 86-95. [↩]
76. Ahmed 2010, 244-251. [↩]
77. Ks. esim. Stein 1916/1989; Aaltola & Keto 2017, 74-91. [↩]
78. Esim. Nieminen 2016; Pajuriutta 2018; Toivola 2005. [↩]
79. Ks. esim. Eerola 2016; Tuovinen 2009; Vataja, Kontio & Laaksonen 2015; Vuorio 2010; Vuorio 2011. [↩]
80. Esim. Taipale 2017, 371-374; Tuovinen & Aronsson 2018, 84-85.  [↩]