VALOKUVAT TEHDASYHTEISÖTUTKIMUKSESSA

Kansainvälinen Oral history -tutkimus tunnetaan Suomessa yleisesti muistitietotutkimuksena, jossa käsitellään haastattelemalla tuotettuja aineistoja. Tutkimuksessa voidaan lisäksi tarkastella kirjoitettua muistitietoa.1 Muistitietotutkimuksen avulla voidaan tutkia erityisesti ihmisten jokapäiväistä arkea, mutta myös historian tapahtumia yksilöiden näkökulmasta. Muistitietotutkimus tavoittaa sellaisetkin aiheet, joista ei löydy virallisia dokumentteja, ja jotka historiantutkimus siksi helposti sivuuttaa.2

Tässä artikkelissa tarkastelen, miten valokuvia voidaan hyödyntää muistitietotutkimuksessa ja mitä lisäarvoa ne tuovat tutkimukselle. Lisäksi pohdin, miten valokuvien käyttö yksilö- ja ryhmätilanteissa poikkeavat toisistaan. Artikkelini pohjautuu Forssan tehdasyhteisöä kuvaaviin valokuviin, joista olen valinnut tarkasteluun tätä artikkelia varten otoksen Forssan museon kokoelmista. Lisäksi olen analysoinut väitöskirjatutkimuksessani tekemiäni kenttätöitä, joissa valokuvat olivat keskeisessä roolissa tutkimushaastatteluissa. Väitöskirjassani tarkastelin Forssan tehdasyhteisön arkea 1950-1970-luvuilla muistitietotutkimuksen lähtökohdista.3 Tässä artikkelissa pureudun syvällisimmin valokuviin ja niiden muistitietotutkimukselle tuomiin mahdollisuuksiin.

Forssa on lounaishämäläinen teollisuuspaikkakunta, jonka tekstiiliteollisuus oli keskeinen osa ihmisten elämää yli 160 vuoden ajan aina 2000-luvun lopulle asti. Tehdasyhteisö alkoi syntyä maaseudulle vuonna 1847 perustetun puuvillakehräämön ympärille. Itsenäinen Forssa-yhtiö tuli osaksi Finlayson-konsernia vuonna 1934, jolloin uuden yhtiön nimeksi tuli Finlayson-Forssa Oy. Tekstiiliteollisuuden keskeinen asema jatkui alueella vielä pitkään tämän jälkeen. Forssassa oli vuonna 1970 asukkaita noin 15700, ja Finlayson-Forssa Oy työllisti paikkakunnalla vielä yli 2100 työntekijää, joista noin puolet oli naisia. Tekstiiliteollisuus hiipui vähitellen ja tuli lopulta tiensä päähän Kiina-ilmiön siivittämänä 2000-luvun alkuvuosikymmenen lopulla.4

Forssan tehdasyhteisö oli sen jäsenille paljon muutakin kuin työpaikka. Monet kävivät töissä tehtaalla sukupolvesta toiseen, mutta Forssaan muutettiin myös työn perässä. Usein työntekijät asuivat tehtaan omistamissa asunnoissa ja viettivät vapaa-aikaansa yhtiön harrastuksissa. Yhtiöllä oli oma lastentarha jo vuodesta 1902, sillä naiset usein jatkoivat työssäkäyntiä Forssan tekstiiliteollisuudessa myös naimisiinmenon ja äidiksi tulemisen jälkeen. Tehtailla tehtiin paljon vuorotyötä, jolloin vanhemmat saattoivat myös vuorotella lastenhoidossa.5

Valokuvat kertovat omaa kieltään myös Forssan tehdasyhteisön arjesta. Lähtökohtaisesti valokuvien kanssa voidaan käydä samanlaista keskustelua kuin muidenkin lähteiden. Kuvat voivat toimia myös argumentaation pohjana, jolle tulkintaa rakennetaan. Valokuvien avulla päästään vielä paremmin ihmisten kokemusten äärelle. Kollektiivinen muisti vaikuttaa taustalla, kun yhteisö katsoo kuvia menneisyydestä. Valokuvat herättävät nostalgisia tunteita. Menneisyyden kaipausta, mutta myös unohtamista ja vaikenemista.

Valokuvien käyttöön tutkimusaineistona liittyy myös erilaisia haasteita. Museoiden tietokannoista ei välttämättä heti löydä etsimiään kuvia, sillä arki ja kulttuuri muuttuvat kaiken aikaa. Kuvia on voitu aikanaan kuvailla erilaisilla sanoilla eikä tämän ajan termeillä.6 Kieli on muuttunut vuosikymmenien varrella. Kuvia arkistoitaessa, niistä tulisi kirjata ylös kaikki mahdollinen tieto, myös itsestään selviltä tuntuvat asiat, sillä kuvien katsojat tarkastelevat aina kuvia omista lähtökohdistaan, omien tavoitteidensa mukaisesti.7 Kuvista voi puuttua asiasanoitus tai se voi olla puutteellinen. Asiasanoitus tai kuvailu voivat olla liian yleisellä tasolla, jolloin hakutulokseksi tietojärjestelmästä saattaa tulla satoja tai tuhansia kuvia, jotka eivät liity etsittävään asiaan. Lisäksi valokuvien luetteloijien vaihteleva ammattitaito näkyy tietokannoissa. Esimerkiksi harjoittelijat ovat tehneet paljon luettelointityötä eri muistiorganisaatioissa. Jos ohjeistus on jäänyt niukaksi tai kukaan ei ole varmistanut, mitä tietoja kuvista tietojärjestelmään on lopulta laitettu, sinne saattaa päätyä kuvia hyvinkin vaillinaisilla tiedoilla. Myös alati muuttuva tietotekniikka tekee toisinaan valokuvien tallentamisesta ja löytämisestä hidasta. Kuvatietoja voi olla eri järjestelmissä eivätkä tiedot ole päivittyneet uusiin järjestelmiin.

Forssan museon kuvat

Forssan museolla on Forssan tekstiiliteollisuutta käsitteleviä valokuvia noin 10000. Huomattava osa kokoelmasta on rakennuskuvia. Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin valokuviin, joissa on ihmisiä. Tarkastelun kohteena on tehdasyhteisön jäsenten arki 1950-1970-luvuilla. Miten ihmiset muistelevat tuota aikaa valokuvien kautta. Karkean arvioni mukaan sopivia kuvia noin 800-1000 kappaletta. Kuvat on pitkälti digitoitu Forssan museon tietokantaan.

Osasta kuvia on olemassa kattavat tiedot, joistakin hyvin vaillinaiset ja osasta ei ole säilynyt mitään taustatietoa. Puutteelliset kuvatiedot täydentyvät pikkuhiljaa. Kuvien sisällön tunnistaminen vaatii monipuolista osaamista, mutta myös aikaa.

Kuvia Forssan tekstiiliteollisuudesta otettiin aikanaan eri syistä. Osa otettiin tehtaan aloitteesta ja toimesta. Esimerkiksi 1950-luvun alussa kaikki yksiköt ja työntekijät kuvattiin. Mukana on ryhmäkuvia, kuvia ihmisistä töidensä äärellä sekä rakennus- ja konekuvia.

Tekstiiliteollisuutta kuvattiin myös yhtiön sisäistä Yhdyslanka -lehteä varten. Kuvat värittävät lehden artikkeleita, jotka esittelevät tehtaiden uusia koneita, asuinalueita, tehtailla käyneitä vierailijoita sekä muuta arkea ja juhlaa. Yhdyslangan kuvia ottivat toimituskunnan kuvaajat, jotka olivat tehtaiden työntekijöitä, mutta samalla myös innokkaita harrastekuvaajia ja yhtiön kamerakerholaisia. Nämä kuvat poikkeavat esimerkiksi noista 1950-luvun alussa tehtailla otetuista kuvista. Ne tuovat erilaista näkökulmaa yhteisön arkeen. Sisäisen lehden kuvien kautta pyrittiin tuomaan esiin tehtaan laajuutta ja moninaisuutta.

Yhdyslangan kuvat suunniteltiin etukäteen artikkeleita varten sopiviksi. Myös osassa Yhdyslangan kuvistakin ihmiset ovat asettuneet kuvattaviksi etukäteen jonkin verran mietittyyn asetelmaan. Kuvien tekninen laatu on yleensä hyvä, sillä kuvaajilla oli usein osaamista ja käytössään suhteellisen laadukas välineistö.

Työntekijöiden itsensä ottamat kuvat tehdasyhteisön arjesta poikkeavat yleensä näistä virallisista kuvista. Niitä ei ole juurikaan suunniteltu etukäteen, ja ihmiset esiintyvät niissä rennommin. Tekninen laatu vaihtelee, mutta silti kuvat kertovat usein enemmän arjen moniäänisyydestä kuin virallisemmat otokset. Kuvissa työntekijät istuvat kahvitunneilla, viettävät pieniä juhlia tai ovat työnsä äärellä. Erityisesti kamerakerholaiset, mutta myös muut innokkaat valokuvaajat saattoivat ottaa töissä kuvia. Toisaalta tekemissäni haastatteluissa osa entisistä tekstiiliteollisuuden työntekijöistä kertoi, että kuvaaminen töissä ei ollut sopivaa vaan jopa kiellettyä, koska tiedot valmistusprosesseista olisivat kuvien avulla voineet päätyä kilpaileville yrityksille. Vaikka valokuvia Forssan tehdasyhteisöstä on melko paljon, on tärkeää tiedostaa, että ne eivät kuvaa tehdasyhteisön arkea kokonaisvaltaisesti. On asioita ja alueita, joista kuvia ei ole, joten vaikka muistitietotutkimuksessa kuvat auttavat kysymään ja ihmettelemään, täytyy myös huomioida, miksi joitakin asioita ei ole juurikaan kuvattu.

Finlayson-Forssa Oy:n Forssan tehtaat olivat hyvin laaja alue, sillä esimerkiksi 1970-luvun alussa tehdasrakennusten pinta-ala oli noin 13 hehtaaria8. Yhtiö koostui monista isoista ja pienistä yksiköistä, joilla kaikilla oli omat toimintatapansa. Kamerat olivat harvinaisia vielä 1950-1960-luvuilla eikä niiden käyttö ollut arkipäiväistä, joten monikaan ei tullut ottaneeksi kamaraa töihin, vaikka sellaisen olisi omistanut. Työntekijän työtehtävät vaikuttivat kuvausintoon työpaikalla. Tiukasti koneeseen sidottua urakkatyötä tehnyt ei todennäköisesti ryhtynyt valokuvaamaan, mutta jos työhön sisältyi enemmän vapautta, liikkumista ja odottelua, kuvaamiselle oli enemmän mahdollisuuksia. Myös esimiehen asenne vaikutti. Tekstiiliteollisuudessa tehtiin paljon vuorotyötä. Yövuoroissa oli vähemmän esimiehiä paikalla, joten silloin tehtailla vallitsi rennompi tunnelma. Yövuorojen aikana koeteltiin enemmän sallitun ja kielletyn toiminnan rajoja, joten silloin saattoi ottaa myös valokuvia.

Valokuvat haastatteluissa

Valokuvat eivät ole vain arkistoissa lepääviä lähdeaineistoja, joita tutkija selaa kerta toisensa jälkeen. Tutkimushaastatteluihin tulee aivan erilainen ulottuvuus, kun valokuvia käytetään mukana keskusteluissa.9 Kuvien haastattelukäyttö vaatii tutkijan ja haastateltavan yhteistyötä. Motiivit kuitenkin ovat heillä osittain erilaiset, sillä tutkittava keskittyy pääasiassa kuvien sisältöihin, mutta tutkijan tulisi havainnoida myös itse tarkastelutilannetta ja sen kontekstia. Väliä ei ole vain sillä, kuka on läsnä kuvien katselussa, vaan missä se tapahtuu. Katsotaanko kuvia esimerkiksi kotona vai julkisella paikalla? Voiko kuvan ottaa käteen vai tarkastellaanko kuvia tablettitietokoneen ruudulta? Jos kuvan voi ottaa käteensä, kertojasta tulee aktiivinen toimija. Hän voi tarkastella kuvaa haluamansa ajan ja voi siirtää sen halutessaan pois tai seuraavalle katsojalle. Tutkija voi havainnoida tätä kuvaan liittyvää katsojan toimijuutta, mutta jos tutkija esimerkiksi heijastaa kuvat diaprojektorilla valkokankaalle, tutkijalla on suurempi valta siitä, miten kauan tiettyä kuvaa katsotaan.10

Kuvassa ei ole kyseessä varsinainen haastattelutilanne, mutta siitä voidaan jo nähdä, miten kertojat voivat määrillä, miten pitkään tietystä kuvasta kertovat ja mitkä kuvat he poimivat tutkittavakseen. Haastatteluissa tutkijan ja kertojan kannattaisi kuitenkin istua niin, että tutkija näkee kuvan, josta haastateltava kertoo, mutta myös hänen kasvonsa. Paras mahdollinen asetelma ei siis ole istua vierekkäin tai vastakkain vaan esimerkiksi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa toisiinsa nähden. Näin tutkija näkee kuvan samasta suunnasta kuin kertojankin, mutta voi samalla tarkkailla haastateltavan kasvoja ja ilmeitä.

Tekemissäni haastatteluissa valokuvien kautta oli mahdollista avata tehdasyhteisön taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia, mutta myös kertojien henkilökohtaisia vaiheita. Ihmiset saattoivat paikantaa elämäänsä laajempaan kontekstiin. Monella työntekijällä oman elämän kulku ja tehdasyhteisön arki olivat kietoutuneet yhteen.11

Tutkimuksessani käytin valokuvia yksilö-, pari- ja ryhmähaastatteluissa. Kuvat olivat joko minun Forssan museon kokoelmista valitsemiani tai haastateltavien mukanaan tuomia. Erityisesti laajat ryhmähaastattelut pohjautuivat pitkälti kuvien ympärille. Ryhmähaastatteluissa keskustelu on usein tempoilevaa ja aiheesta toiseen liikutaan nopeasti. Puhetta voidaan keskeyttää toistuvasti. Myös ryhmän hierarkkisuus voi vaikuttaa tilaisuuden ilmapiiriin sekä käytyihin keskusteluihin. Usein se pysyy melko yleisellä tasolla eikä ryhmähaastatteluissa tuoda esiin henkilökohtaisia tunteita lainkaan samalla tavoin kuin yksilöhaastatteluissa. Toisaalta ryhmätilanteissa keskustelijat kannustavat ja jopa haastavat toisiaan muistelemaan menneisyyttä. Tämä tuo esiin paljon erilaisia keskustelunaiheita.12 Valokuvat herättävät muistoja kaikissa haastattelumuodoissa. Omassa tutkimuksessani ihmisten kohtaaminen niin yksilöhaastatteluissa kuin pari- ja ryhmäkeskusteluissa osoittautui hyväksi valinnaksi. Ryhmätilanteissa mukana olleita haastattelin myös yksilö- ja parikeskusteluissa. Näin saatoin havainnoida, miten eri tavalla ihmiset kertoivat menneisyydestä ja esillä olevista valokuvista. Kuvat ja keskustelut niistä usein herättivät minulle tutkijana vastausten lisäksi uusia kysymyksiä.

Ihmiset muistelevat menneisyyttä tietyn yhteisön jäseninä. Yhteisö määrittelee muistelulle kollektiivisen puitteen, joka sisällä muistelu tapahtuu.13 Haastattelemani ihmiset olivat Forssan tekstiiliteollisuuden entisiä työntekijöitä. He olivat myös tehdasyhteisön jäseniä. Toisilla siihen oli vahvemmat, toisilla löysemmät siteet. Vaikka ihmiset muistelevat elämäänsä yhteisön jäseninä, he kuitenkin tarkastelevat menneisyyttä myös omina yksilöinään. Kollektiivinen muisti luo puitteita sille, miten Forssan tehdasyhteisöä muistellaan. Erityisesti ryhmähaastatteluissa kollektiivinen muisti ohjasi taustalla ihmisten kerrontaa. Tilaisuuksissa, joissa valokuvia katsottiin isommalla joukolla, pitäydyttiin yleisesti hyväksytyissä aiheissa ja kommenteissa. Huumorin keinoin voitiin venyttää yleisesti hyväksyttyjä keskustelunaiheita ja mielipiteitä.

Tekemissäni yksilö- ja parihaastatteluissa keskustelu yleensä aloitettiin haastateltavien tuomista valokuvista. Haastateltavat olivat itse valinneet nämä kuvat.  Monella kuvien katsominen helpotti pääsemistä kerronnan alkuun. Haastateltaville tuli tunne, että ainakin näistä minä tiedän ja muistan. Näin he saivat tunteen, että voivat ainakin osittain hallita keskustelutilannetta, joka oli monelle haastateltavalle entuudestaan hiukan jännittävä ja arjesta poikkeava. Usein haastateltavat olivat miettineet kuviaan jo etukäteen kotona. He halusivat yleensä ensimmäiseksi kertoa, mitä olivat niistä etukäteen ajatelleet. Osa kuvista oli ehkä myös jätetty kotiin. Kaikkea ei haluta näyttää tutkijalle. Kuviin liittyy paljon muistoja, joista osasta halutaan vaieta tai unohtaa. Valokuvia oli voitu katsoa perhepiirissä ennen haastattelua. Kun kertoja oli esittänyt kuvasta haluamansa asiat, katsoimme sitä vielä yhdessä. Tutkijana tein kysymyksiä ja havaintoja. Tämä sai haastateltavankin miettimään uudella tavalla kuviaan. Kuvissa esiintyvät asiat olivat itsestään selvyyksiä kertojalle, mutta minulle tutkijana ne avasivat paljon uusia ovia.

Näytin haastateltaville kuvia myös Forssan museon kokoelmista. Saamieni etukäteistietojen pohjalta valitsin sellaisia kuvia, jotka olivat lähellä kertojan arkea. Koska tein monet haastatteluista työhuoneellani, saatoin helposti myös ottaa pari ylimääräistä kuvaa tarkasteluun, jos jotkut kuvat osoittautuivatkin kertojalle tärkeiksi. Kuvien jälkeen yleensä jatkoimme varsinaiseen teemahaastatteluun, mutta sen aikana kuviin palattiin usein monta kertaa. Keskustelu yhdessä valokuvista loi hyvän pohjan varsinaiselle haastattelulle. En tuntenut haastateltaviani etukäteen, joten keskustelu valokuvista tutustutti meitä toisiimme. Tekemäni haastattelut nauhoitettiin ja osa myös videoitiin. Analyysivaiheessa huomasin selvästi, miten aina valokuvia katsottaessa keskustelu pohjautui enemmän assosiaatiolle, poukkoili yksityiskohdista toisiin. Toisaalta tekemäni kysymykset haastateltavien omista kuvista toisinaan hämmensivät kertojia. He tunsivat ne hyvin, mutta joutuivatkin nyt miettimään niitä myös ihan uudesta näkökulmasta.

Kun valokuvia käytetään haastatteluissa, ihmiset usein haluavat nimetä kuvissa esiintyviä henkilöitä. Tämä legitimoi kertojan kuulumisen valokuvien yhteyteen.14 Nimeämisellä haastateltava kuin pyrkii vahvistamaan ja osoittamaan oman yhteytensä kuviin.  Tekemissäni haastatteluissa Forssan tekstiiliteollisuuden entiset työntekijät mielellään nimesivät kuvista ystäviään ja sukulaisiaan. Näin he pyrkivät osoittamaan kuuluvansa tutkittavaan ryhmään eli tehtaalaisiin sekä olleensa osallisena menneisyyden tapahtumissa.

Valokuvien kautta lähelle tutkimuskohdetta

Valokuvien kautta pääsin tutkijana lähemmäs tutkimuskohdettani, Forssan tekstiiliteollisuuden työntekijöiden arkea 1950-1970-luvuilla. Tänä päivänä vanhat tehdassalit ovat aivan muussa käytössä tai jotkut vielä tyhjillään. Kuvien kautta myös haastateltavat palasivat menneisyyden tapahtumiin ja tunnelmiin. Kävin läpi tuhansia valokuvia. Matkan varrella tuli monia yllätyksiä. Eräs haastateltava oli ollut innokas kamerakerholainen. Hän kuvasi 1970-luvun alussa ainutlaatuisen ja laajan kuvasarjan Finlayson-Forssa Oy:n kaivertamosta, jossa valmistettiin kuparivalsseja tekstiilitehtaalle. 40 vuotta myöhemmin järjestimme yhdessä kuvaajan kanssa valokuvat järjestykseen useamman haastattelukerran aikana. Näin saatiin harvinaislaatuinen kokonaisuus, jossa on tarkasti valokuvattu ja kerrottu kuparivalssinvalmistuksen työvaiheet, mutta kokonaisuus pitää sisällään myös paljon muuta arvokasta muistitietoa tuosta pian valokuvien jälkeen suljetusta yksiköstä. Valokuvien kautta kertojan oli mahdollista yksityiskohtaisesti selittää, miten monimutkainen kuparivalssi valmistettiin. Kertoja keskittyi laittamaan kuvia oikeaan järjestykseen sekä kertomaan mitä kussakin kuvassa tapahtui. Minä pyrin sisäistämään näitä mahdollisimman nopeassa tahdissa, mutta myös tekemään muita havaintoja kuvista. Kysyin kertojan mielestä varmasti montaa itsestään selvää asiaa, mutta välillä hän meni haastatteluissa hämilleen. Hän joutui katsomaan kuvia uusin silmin kysymysteni johdosta. Kuvista voi nähdä paljon muutakin kuin teknisiä työvaiheita. Haastateltava oli jo unohtanut monta asiaa, mutta kuvien avulla ne palautuivat hänen mieleensä. Hän kertoi ehkä enemmän kuin oli aluksi ajatellut. Paluu nuoruuden työtehtävien äärelle herätti kertojassa monenlaisia tunteita. Nostalgisia ajatuksia voi nousta kertojan mieleen mistä tahansa asiasta menneisyydestä, jos siihen liittyy jollakin tavoin positiivisia tai miellyttäviä tunteita. Aikaan asiat eivät ehkä tuntuneet siltä, että niitä voisi jälkeenpäin kaivata, mutta myöhemmin muisteltuna ne voivat tuntuakin erilaisilta.15

Seuraavassa haastattelukatkelmassa tämä innokas kamerakerholainen kertoo, miten tulikaan kuvanneeksi erikoisen kuvasarjan työpaikaltaan. Kaivertamo oli tuolloin jo hyvin pieni, mutta arvostettu työyksikkö, jossa työtehtävät vaativat erityistä ammattitaitoa. Työ oli myös vapaampaa kuin monissa muissa paikoissa.

Maria: Kuinka nää kuvat tuli otetuksi? Keneltä se idea tuli?
Kertoja: Kyl se itteltä lähti, että halus kuvata niitä. Eikä siinä ollu mitään työnantajan lupaakaan, että ihan vaan kuvasin siellä.

Maria: Omalla kameralla?
Kertoja: Joo, mulla oli semmonen järjestelmäkamera.16

Kuparivalssikuvasarja osoittaa, miten tärkeässä roolissa valokuvat voivat olla muistitietotutkimuksessa. Ilman kuvia kuparivalssin valmistus olisi jäänyt jälkipolville melko jäsentämättömäksi. Toisaalta pelkät kuvat eivät kerro ulkopuoliselle juuri mitään. Vaikka kuvien luetteloinnissa oli mukana niiden valokuvaaja ja sisällön tunteva ammattilainen, luettelointi oli nimenomaan yhteistyötä. Luettelointitietoihin tuli hyvin yksityiskohtaista tietoa, mutta tutkijan läsnäolo varmisti, että aihetta on kuvailtu ja asiasanoitettu myös yleisemmällä tasolla ja sellaisilla ilmauksilla, että jälkipolvet löytäisivät ja voisivat tarkastella kuvasarjaa.

Kuvauksen kohteena olleilla ihmisillä on yleensä merkittävää tietoa kuvista, joissa he esiintyvät. He voivat olla myös mukana luettelointityössä. Tästä herää kysymys, mennäänkö toisinaan jo liiankin eksaktiin tietoon kuvien luetteloinnissa, jos tutkijat eivät enää osaa hakea etsimiään kuvia, jos kuvailussa on käytetty runsaasti erityissanastoa. Haastateltavat ihmiset antavat kuvistaan arvokasta tietoa, mutta kuvia on muistettava kuvailla myös niin, että kuvat löytyvät tietokannasta. Esimerkiksi tekstiiliteollisuuden tarkkaa työvaihetta kuvaavaa valokuvaa tulee kuvata myös muuten kuin erityissanastolla, joka on tuttua vain kouralliselle ihmisiä.

Valokuvat toivat eteeni paljon sellaista tietoa Forssan tehdasyhteisön jokapäiväisestä elämästä, johon en olisi pelkästään kirjallisten lähteiden pohjalta tullut tarttuneeksi. Valokuvat voivat saada haastateltavan muistamaan ja kertomaan asioita, joita ei muuten olisi tullut ottaneeksi esille. Valokuvassa oleva pieni aiheeseen liittymätön yksityiskohta voi tuoda uutta tietoa aivan muusta, mutta samalla mielenkiintoisesta aiheesta. Esimerkiksi valokuvassa vilahtava savuke voi saada aikaan kiinnostavaa muistelua, miten suhtautuminen tupakointiin yhteisössä muuttui.17

Valokuvien kautta minulla heräsi kiinnostus myös työpaikkapukeutumista kohtaan. Esimerkiksi yhtiön sisäinen lehti, Yhdyslanka, julkaisi säännöllisesti artikkeleita, joissa rummutetaan työhaalareiden ja työtakkien käyttöä tehtaalla. Työntekijöillä oli hyvin monenlaisia tehtäviä tehtaalla, mutta yleisesti haalareiden ja työtakkien nähtiin edistävän työturvallisuutta. Artikkelit ja arkistoaineistot pyrkivät luomaan sellaista kuvaa, että niiden käyttö oli hyvin yleistä 1950-1970-luvuilla. Valokuvat ja muistitieto kuitenkin rikkovat tätä kuvaa. Pukeutuminen töihin oli huomattavasti kirjavampaa. Töihin laitettiin yleisesti vanhat vaatteet, joita ei enää muualla pidetty. Naiset käyttivät tehdassaleissa usein esiliinoja. Ne suojasit lialta ja pölyltä, mutta niiden taskuissa saattoi myös säilyttää tarvittavia pieniä työkaluja ja helmassa siirtää nopeasti jotakin vähän isompaa paikasta toiseen. Valokuvien perusteella miehet käyttivät likaisissa töissä haalareita yleisesti jo tutkimusajankohtani alkuvaiheessa, 1950-luvulla, mutta naisilla haalareita ei ahkerasta valistuksesta huolimatta näy. Vasta 1980-luvulla kuvissa alkaa esiintyä naisia työhaalareissa ja joillakin osastoilla naisten työhaalarit löivät itsensä läpi vasta 1990-luvulla. Tehdassalit olivat etenkin kesäaikaan kuumia ja tehdastyö oli monella fyysisesti raskasta, joten kevyiden hameiden ja puseroiden aikakausi jatkui pitkään Forssan tehtailla. Osa naisista ompeli itselleen tehtaan kankaista omannäköisiään ja tarkoitustaan vastaavia työvaatteita, joita he käyttivät vain työpaikalla.

Luokka määritteli pitkälti ihmisten arkea Forssan tehdasyhteisössä 1950-1970-luvuilla. Luokka on näkyvillä myös valokuvissa. Laboratorion työntekijöiden valkoiset työtakit tai työnjohtajien työtakit signaloivat niiden käyttäjien kuuluvan omaan tiettyyn ryhmäänsä. Valokuvat kertovat myös, miten ympärivuoden käytetyt lyhythihaiset vaatteet sekä erilaiset suojavaatteet, kuten esiliinat ja haalarit, kuuluivat tehdassaleihin eivätkä konttoriin. Esimerkiksi valokuvissa paitapuseroihin ja villatakkeihin sonnustautuneet toimihenkilönaiset olisivat paistuneet vaatteillaan tehdassalien kuumuudessa, kosteudessa ja fyysisessä työssä.

Kuva tekoturkisosastolta osoittaa, miten vaihtelevaa työpaikkapukeutuminen oli tehdassaleissa vielä 1970-luvulla. Tämä helposti unohtuu, jos tarkastellaan esimerkiksi vain yhtiön sisäistä lehteä, Yhdyslankaa. Työtehtävät vaikuttivat pukeutumiseen, mutta työhaalarit ja muut suojavaatteet eivät lyöneet läpi sillä volyymillä, kuin voisi lehtien perusteella ajatella. Valokuvat tehdassaleista muistuttavat, että arki oli monitahoisempaa myös pukeutumisen suhteen. Ohjeet ja ihanteet eivät aina vastaa todellisuutta.

Valokuvat kysyvät ja vastaavat

Tässä artikkelissa olen tarkastellut, miten hyödynsin valokuvia tekemäni muistitietotutkimuksen yhteydessä. Tarkastelun kohteeni oli Forssan tekstiilitehdasyhteisön arki 1950-1970-luvuilla. Valokuvat mahdollistivat pääsyn lähelle ihmisten arkista elämää. Ne auttoivat minua kysymään haastateltavilta asioita, joita en olisi muuten tullut ehkä ajatelleeksi. Nimenomaan sellaisista jokapäiväisistä asioista, jotka jäävät helposti huomiotta ilman visuaalista yllykettä. Esimerkiksi työpaikkapukeutumista ja sen kehitystä saatoin seurata kuvien kautta. Kuvat näyttivät monitahoisemman arjen kuin asiakirjalähteet ja toivat uuden ulottuvuuden haastattelutilanteisiin.

Tänä päivänä kameroita on kaikkialla ja kuvata voidaan lähes mitä tahansa. Ennen kuvaaminen liittyi tiettyihin tilanteisiin. Nyt kuvia voidaan käsitellä ja muokata rajattomasti. Ennen tavallisten ihmisten kuvien muokkaus tapahtui enemmän kuvaushetkellä. Onko kameraa ja filmiä, kuvataanko vai eikö ja mitä ja missä. Kun konkreettiset kuvat saatiin käteen, voitiin pohtia, mitkä säilytetään ja mitkä hävitetään. Mitkä liimataan perhealbumiin ja mitkä laitetaan muualle säilöön. Elämäntilanteiden muuttuessa, kuvia voitiin myöhemminkin poistaa albumeista, hävittää tai ottaakin kätköistä esille.

Haastattelin entisiä Forssan tekstiiliteollisuuden työntekijöitä yksilö-, pari- ja ryhmätilanteissa. Valokuvien tarkastelu osoitti, miten kollektiivinen muisti vaikutti taustalla ihmisten kerrontaan. Valokuvat herättivät nostalgisia tunteita. Haikeutta, mutta myös iloa ja surua kadotetusta menneisyydestä. Kuvat auttoivat ihmisiä kerronnan alkuun. Valokuvat toivat muistoja menneisyydestä, jotka kertoja on jo unohtanut. Osa muistoista oli iloisia, mutta valokuvat voivat herättää myös negatiivisia tunteita. Pienetkin yksityiskohdat valokuvissa voivat olla avaimia uusiin tulkintoihin.

Valokuvat herättävät kysymyksiä, mutta antavat myös vastauksia monenlaisiin ilmiöihin. Valokuvat ovat mielenkiintoinen ja monitahoinen tutkimuskohde. Ne voivat olla tärkeä osa muistitietotutkimusta ja ihmisten kohtaamista. Kuvia kannattaa tutkia irrallaan, mutta myös yhdessä tutkittavan yhteisön kanssa. Tutkijan kysymykset voivat myös hämmentää ja haastaa kertojaa. Kuvat voivat olla kertojalle hyvin tuttuja, mutta keskustelu tutkijan kanssa voi saada näkemään ne uudella tavalla. Myös tutkijan ennakkokäsitykset aiheesta voivat rapista kuvien kautta. Kuvat voivat kertoa sellaisista asioista, joista ei ole muita dokumentteja. Tutkijan näkökulma poikkeaa tutkimuskohteena olevien ihmisten näkemyksistä. Yhdessä niistä on mahdollisuus luoda moniääninen kokonaisuus arjen ilmiöistä.

Maria Vanha-Similä on filosofian tohtori ja työskentelee Suomen maatalousmuseo Sarassa näyttelyamanuenssina sekä valmistelee postdoc-tutkimusta.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet

Forssan museo (FM), Forssa

Finlayson-Forssa Oy:n arkistoaineistot.

Muistoja Kutomolta 1979-2009 -muistitietoprojektin haastattelut (FM MK).

Valokuvat Forssan tekstiiliteollisuudesta.

Lehdet

Finlayson-Forssa Oy:n sisäinen lehti, Yhdyslanka. 1950-1970-lukujen lehdet.

Tutkimuskirjallisuus

Dölle, Sirkku. Kansatieteelliset valokuvakokoelmat ja visuaalinen antropologia. Teoksessa Jari Kupiainen & Liisa Häkkinen (toim.) Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. Tietolipas 253. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2017, 138-160.

Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina. Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2006, 25-48.

Halbwachs, Maurice. On Collective Memory. The University of Chicago Press, Chicago & London, 1992.

Hägele, Ulrich. Visual Folklore. Zur Rezeption und Methodik der Fotografie in der Volkskunde. Teoksessa Silke Gött­sch & Albrecht Lehmann (Hg.) Methoden der Volkskunde. Positionen, Quellen, Arbeitswerden der Europäischen Ethnologie. Berlin: Reimer, 2007, 277-300.

Korkiakangas, Pirjo. Muisti, muistelu, perinne. Teoksessa Bo Lönnqvist, Elina Kiuru & Eeva Uusitalo (toim.) Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Tietolipas 155. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1999, 155-176.

Kupiainen, Jari. Valokuvat ja antropologinen tieto. Teoksessa Jari Kupiainen & Liisa Häkkinen (toim.) Kuvatut kulttuurit. Johdatus visuaaliseen antropologiaan. Tietolipas 253. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017, 181-203.

Makkonen, Elina. Producing the past together. Group interview and oral history. Elore 13:1 (2006). http://www.elore.fi/arkisto/1_06/mak1_06.pdf.

Mannik, Lynda. Remembering, Forgetting, and Feeling with Photographs. Teoksessa Alexander Freund & Alistair Thomson (eds.) Oral History and Photography. The Palgrave Macmillan, United States 2011, 77-96.

Modell, Judith & Brodsky, Charlee. Envisioning Homestead: Using Photographs in Interviewing (Homestead, Pennsylvania). Teoksessa Eva M. McMahan & Kim Lacy Rogers (eds.) Interactive Oral History Interviewing. Lawrence Erlbaum Associates, New Jersey 1994, 141-161.

Morrissey, Charles P. Oral History Interview: From Inception to Closure. Teoksessa Thomas L. Charlton, Lois E. Myers, Rebecca Sharpless (eds.) Handbook of Oral History. Altamira Press, The United States of America 2006, 170-206.

Oy Finlayson-Forssa Ab:n opaskirja v. 1971.

Salmi-Niklander, Kirsti. Tapahtuma, kokemus ja kerronta. Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 199-220.

Tinkler, Penny. ”When I Was a Girl…”: Women Talking About Their Girlhood Photo Collections. Teoksessa Alexander Freund & Alistair Thomson (eds.) Oral History and Photography. The Palgrave Macmillan, United States 2011, 45-60.

Vanha-Similä, Maria. Yhtiöön, yhtiöön! Lapsiperheiden arki Forssan tehdasyhteisössä 1950-1970-luvuilla. Kansatieteellinen Arkisto 58. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki 2017.

 

1. Fingerroos & Haanpää 2006, 27. [↩]
2. Salmi-Niklander 2006, 199. [↩]
3. Vanha-Similä 2017 [↩]
4. Vanha-Similä 2017, 16-21. [↩]
5. Vanha-Similä 2017, 11, 219-220. [↩]
6. Dölle 2017, 147. [↩]
7. Dölle 2017, 155. [↩]
8. Oy Finlayson-Forssa Ab:n opaskirja v. 1971. [↩]
9. Hägele 2007, 332-336. [↩]
10. Kupiainen 2017, 186-187. [↩]
11. Ks. myös Modell & Brondsky 1994, 144, 159. [↩]
12. Morrissey 2006, 184; Makkonen 2006, 8-11. [↩]
13. Ks. esim. Halbwachs 1992, 22-23; 50-51. [↩]
14. Mannik 2011, 83. [↩]
15. Korkiakangas 1999, 171. [↩]
16. FM MK20. [↩]
17. Tinkler 2011, 52-53. [↩]