Kalha, Harri & Tahvanainen, Harri: Valokuvan orpokoti. Maahenki, Helsinki 2017.
Arvosteltava teos Valokuvan orpokoti on Kalhan ja Tahvanaisen toinen yhteinen teos. Myös edellinen Nimettömät – Kansanvalokuvauksen maaginen maailma (Maahenki 2014) käsitteli tekijöiden ”kansanvalokuvaukseksi” luonnehtimaa ilmiötä. Käytännössä nämä ovat divareista ja kirpputoreilta löydettyjä, vailla kontekstia olevia mutta katsojaansa kiehtovia, jokapäiväistä elämää esitteleviä valokuvia, joita Tahvanaisella on suuri kokoelma.
Tahvanainen ei ole keräilyharrastuksensa kanssa yksin: vastaavia kuvia kerätään eri puolilla maailmaa. ”Vernacular photography”-nimellä tunnetut kuvat ovat nousseet viime vuosina myös taiteen keräilijöiden suosioon. Nykyään näillä kuvilla on omat keräilijänsä, jotka ovat monesti keskittyneet tiettyihin aiheisiin, vaikkapa kuviin, joissa näkyy kuvaajan varjo.
Kontekstittomat valokuvat ovat pitkään näyttäytyneet historiantutkijoiden näkökulmasta arvottomina, sillä kuvan on katsottu olevan arvokas vain kontekstitietojen kanssa. Nyttemmin muutamat historioitsijat ovat heränneet pohtimaan myös yksittäisten ja vailla kontekstitietoja olevien kuvien käyttöä tutkimuksen lähdeaineistona.1
Tahvanaisen ja Kalhan kirja ei kuitenkaan pyri analysoimaan kuvia, vaan lähinnä näyttämään niitä. Kalha kertoo johdannossa kirjaan valitun lähes 300 kuvaa vuosilta 1870–1980. Valintakriteerinä on ollut kuvien ”jokin juju”. ”Jujuna” on voinut toimia kuvan vahingossa syntynyt epätarkkuus, kuvassa esiintyvien henkilöiden epätavallinen ilme, näkyvä sairaus, kuvaan taitavasti pysäytetty liike tai yksinkertaisesti kuvan kauneus.
Kirja on jaettu 26 lukuun, joiden alussa on kulloinkin Kalhan kirjoittama essee. Esseissään hän ei niinkään pyri esittämään mitään yhteenvetoa tai luomaan tiukkaa luokittelua kuville, kuin kirjoittamaan siitä, mikä on jossakin tietyssä kuvassa kiinnittänyt hänen huomionsa. Esseet ovat, kuten Kalha johdannossakin toteaa, monesti tyyliltään lähinnä inspiroitunutta tajunnanvirtaa. Esimerkiksi sivun 118 päällekkäisvalotetusta kuvasta, jossa sama pikkutyttö poseeraa neljässä ei paikassa, Kalha kirjoittaa:
”Kuvan topakka tyttönen – kutsuttakoon häntä Valottareksi – on niin nopea käänteissään, ettei kamera tahdo pysyä mukana. [– –] Tytön autokineettinen voima perustuu poikkeukselliseen molekyylien hajottamis- ja hajauttamiskykyyn, jonka ansiosta hän pystyy siirtymään paikasta toiseen niin ketterästi, että tuntuu, kuin hän olisi yhtä aikaa aivan eri paikoissa. Erikoisuus havaittiin, kun lapsukaisen nähtiin konttaavan yhtä aikaa olohuoneen lattialla ja pihan nurmikolla.”
Kaikki Kalhan esseet eivät ole näin huumorimielessä kirjoitettuja, ja osassa hän nostaa esiin tärkeitä eettisiä näkökulmia valokuvien tarkastelussa. Kokonaisuutena Kalhan tyyli muistuttaa jossain määrin Roland Barthesin Valoisa huone -kirjassaan käymää, sävyltään hyvin henkilökohtaista keskustelua siitä, miten valokuvat vaikuttavat katselijan tunteisiin. Pohjimmiltaan Kalhan pohdinnoissa on kyse pitkälti samasta asiasta kuin Barthesilla: Barthesin tavoin Kalha löytää valokuvista huomiotaan puoleensa vetävän seikan, joka vastaa Barthesin Punktum-käsitettä.
Kalhan esseiden rytmittämä kirjan lukujaottelu jäi allekirjoittaneelle osittain epäselväksi. Kuvien sisältö ja tyyli vaihtelee lukujen sisällä, ja siitä syntyy vaikutelma, että kuvien jaottelu on enemmän satunnaista kuin suunnitelmallista. Ratkaisu pakottaa lukijan tutustumaan koko kirjaan, mikä toisaalta hämmentää, mutta toisaalta myös saa lukijan kohtaamaan kansanvalokuvauksen moniulotteisuuden. Ratkaisun voi nähdä sekä heikkoutena että vahvuutena.
Kirja on monessa mielessä lähinnä katselukirja ja täydentävä jatko-osa Nimettömät-teokselle. Kalha toteaa johdannossa, että tässä teoksessa voidaan ”keskittyä itse asiaan, puhutteluun, kuvilla koskettamiseen”, kun kansanvalokuvauksen historiaa ja käsitteitä ei tarvitse enää käydä läpi. Ratkaisu on epäilemättä tekijöiden työtä helpottava, mutta lukijan kannalta se herättää kysymyksen siitä, toimiiko kirja itsenäisenä teoksena, vai edellyttääkö sen ymmärtäminen Nimettömät-teoksen tuntemista. Kalhan johdannossa esittämä toteamus olennaiseen keskittymisestä on mielenkiintoinen, kun jo edellisessäkin teoksessa oli lähes kaksisataasivuinen katseluosio. Kirjan hyödyllisyyttä kansanvalokuvauksen historiasta kiinnostuneen kannalta verottaa myös se, että kirjassa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa.
Katselukirjana teos on eittämättä erinomainen. Maahengen kirjat ovat poikkeuksetta kauniita, ja tässäkin kirjan paperi on valittu valokuvien kannalta oivallisesti. Myös kuvakokoja taitavasti varioiva, mutta muuten varsin eleetön taitto tekee kirjasta miellyttävän selailukokemuksen sellaiselle, joka ei etsi tietoa vaan tunteita ja tunnelmaa. Kalhan ja Tahvanaisen kuvavalinnat tuovat lukijan ihailtavaksi kansanvalokuvauksen moniulotteisuuden.
VTT Olli Kleemola on uuden sotahistorian ja propagandan tutkija, joka toimii tällä hetkellä post doc -tutkijana Turun yliopistossa.
- Eine Fotografie. Über die transdisziplinären Möglichkeiten der Bildforschung. Toim. Irene Ziehe ja Ulrich Hägele. Waxmann, Münster 2017. [↩]