48 miljoonaa ihmistä ei voi väärässä! Pariisi on loistava kaupunkiloman kohde. Pariisilaiset kärvistelevät kaupunkiin saapuvien kasvavien turistilaumojen kanssa, eikä matkailijoillakaan ole kivaa. Sisäänpääsy museoihin, kirkkoihin tai muihin kohteisiin edellyttää pitkää jonotusta. Tuupiskelua, ahtautta, tungosta seuraa paha mieli, pahimmillaan sairastutaan niin sanottuun Pariisin syndroomaan: kohteen tuottama valtava pettymys (odotuksiin nähden) saa aikaan pahoinvointia, huimausta ja rytmihäiriöitä.
Pariisi on kaikissa kaupunkitutkimukseen liittyvissä kyselyissä nostettu maailman ykköspääkaupungiksi. Sen vetovoima kauneimpana ja jännittävimpänä kaupunkina tunnettiin jo 1800-luvulla. Näkemys perustuu Pariisin tuolloin hankkimaan asemaan erityisesti toisen keisarikunnan aikana vuosina 1852–1870: Napoleon III:n aikana vuonna 1867 Pariisin maailmannäyttely teki kaupungista maailman keskipisteen. Siitä kehittyi kaupunki, jonne kansakunnat kokoontuivat kilpailemaan osaamisellaan. Modernisoituva Pariisi tarjosi oivan kulissin tälle globaalille näytelmälle. Pariisi tarjosi alustan yksilöllisen matkailijan kaupunkikokemukselle aikana, jolloin koettiin kaupungistumisen ensimmäinen kiihdytysvaihe.
Kaikki alkaa tarinasta, kaupungin pitkästä historiasta. Pariisi oli kertomus jo keskiajalla. Hyvä tarina siirtyi legendojen ja runojen sekä historioiden ja romaanien myötä matkaoppaisiin ja mainoksiin. Se tuli näkyväksi kaupunkisuunnittelussa ja arkkitehtuurissa, muistomerkeissä ja kadunnimissä, ihmisten tavassa olla ja kohdata toisiaan. Ylitse muiden nousi Pariisi, Euroopan 1800-luvun todellinen pääkaupunki, jonka rinnalla muut kalpenivat. Vain Lontoo pystyi tarjoamaan haasteen. Pariisin matkaoppaat olivat jo 1800-luvulla paksuimmat maailmassa. Se oli pakollinen pysähdyspaikka pohjoismaisille ja suomalaisille taiteilijoille, mikäli kansainvälinen ura houkutti. Pariisissa oli taidemuseoita, yksityisgallerioita ja oppilaitoksia sekä viisi maailmannäyttelyä vuosina 1855–1900. Pariisi oli kaupunki isolla koolla; se oli nautintojen kaupunki, jossa eroottisia iloja, kabareeravintoloita, anniskelupaikkoja sekä teatteri- ja oopperaesityksiä riitti jokaiseen makuun. Pelkkä Pariisissa oleskelu lisäsi taitelijoiden sosiaalista pääomaa. Monen kohdalla nähtiin, että suurkaupunki kasvatti henkisesti ja kouli läpikäymään muutoksen maalaispojasta maailmanmieheksi.
Flaneerausta uudenlaisen urbaanin elämäntavan näyttämöllä
Pariisiin liittyy moderni tapamme katsoa suurkaupunkia. Urbaanin eetoksen kohtaa parhaiten kävelemällä, tai flaneeraamalla, ja siihen Ranskan pääkaupungin kadut ja bulevardit tarjoavat tilaa.
Saksalainen sosiologian klassikkoajattelija Walter Benjamin (1898–1940) loi metodin, vaikka itse ilmiö on vanhempi. Flanööri, nautiskeleva kävelevä kaupunkitarkkailija piirtyi eurooppalaiseen kuvastoon samaan aikaan kun kaupungit alkoivat teollistua ja kasvaa, eli viimeistään 1900-luvun alussa. Benjaminin pitkät ja viipyilevät kävelyt kaupunkirakennettaan uudistavassa Pariisissa avasivat hänen silmänsä näkemään, miten kapitalismi ja moderni kuluttajuus yhdistyivät uudenlaiseen urbaaniin elämäntapaan. Saksalainen kaupunkisosiologi antoi meille keinon ja katseen, jolla arvioida kaupunkielämää: katse kosketti ihmismielen monia kerrostumia ja auttoi havainnoimaan ja ymmärtämään ”tässä-ja-nyt” -tavalla nykyaikaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Pariisi oli se kaupunki, jota katselemalla ja kokemalla opittiin olemaan suurkaupunkilainen.
Olennaisinta Pariisissa ovat menneisyyden näkyvät poimut tai historian monet kerrostumat. Eurooppalaisessa historiassa Pariisi on ennen kaikkea politiikan ja hovielämän kaupunki. Pääkaupunkiin heijastui suurvalta-aseman mukana tuoma johtoasema eurooppalaisessa politiikassa, kulttuurissa ja diplomatiassa. Ranskan pääkaupungista kehittyi hovikulttuurin ja aateliston maaperää. Siellä muotoutui yleinen eurooppalainen näkemys siitä, että maun hienostuneisuus, eleganssi ja humanismi, jotka olivat ranskalais-italialaisen hovikulttuurin jalostamia, olivat parhaiten esillä Ranskassa. Pariisin maine eurooppalaisen sivilisaation keskuksena houkutteli eliittiin kuuluvia tai siihen haluavia. Pariisissa pärjätäkseen oli osattava käytöstavat ja ymmärrettävä kieltä, josta kehittyi olennainen diplomatian, kulttuurin ja uutisvälityksen työkalu.
Absolutismin aikana Pariisista tuli mitä suurimassa määrin kaupunki, joka kietoutui kuninkaan, hovin ja aatelin ympärille. Ranska nousi jo 1600-luvulla Grand Tour -matkojen luontevaksi kohteeksi. Se tarjosi muodin ja maun esikuvia kauneuden kaikkiin ulottuvuuksiin aina vaatemuodista sisustukseen ja taidemausta keittiötaiteeseen. Ranskan kieltä puhuttiin eurooppalaisena universaalikielenä kaikkialla maailmassa ja Pariisin käsityöosaaminen keskittyi ylellisyystuotteiden tuottamiseen. Hopeaa, kultaa, tekstiiliteollisuutta, porsliinia, parfyymeja ja kosmetiikkaa oli kaupan yltäkyllin kaupungin pienliikkeissä.
Pariisin kasvu maailmankaupungiksi alkoi 1700-luvulla. Se oli tuolloin Ranskan kiistatta suurin ja tärkein kaupunki, joskin vain kaksi prosenttia ranskalaisista asui Pariisissa (vrt. Lontoo, jossa asui 10 % englantilaisista). Vastaosa eli 85 % ranskalaisista asui maaseudun pienissä kylissä ja kaupungeissa. Pariisi oli 1700-luvun alussa vielä keskiaikaisessa asussaan, muurin ympäröimänä. Sen hallintorakenne periytyi myöhäiskeskiajalta. Kuningas Louis XIV:n luottomies, Ranskan valtiontalouden yli-intendentti Jean-Baptiste Colbert, merkantilistisen politiikan luoja, vaikutti merkittävästi Pariisiin muuttumiseen. Vaikka itse hallitsija ei juuri viihtynyt Pariisissa, ymmärsi Colbert Pariisin merkityksen edeltäjiään paremmin. ”Kuningaskunnan pääkaupunki ja kuninkaan edustuskaupunki” oli tärkeä Ranskan imagolle. Se oli sisäpolitiikan ja kulttuurin keskeisin näyttämö, jossa valtiollisen esikuvallisuuden tuli näkyä. Ajatus Pariisista uutena Roomana kiehtoi Colbert’ia ja urbaanit muutosvaatimukset tehtiin heijastamaan tätä. Pariisia alettiin jalostaa koulu- ja tiedekaupungiksi (Académie Francaise, Académie des Sciences, Maalaustaiteen ja kuvanveiston akatemia) ja Ranskasta akatemiamalli levisi kaikkialle Eurooppaan
Menestystarinaa edusti myös Pariisin hallinnon kytkeminen hovihallinnon yhteyteen. Kun kaupungin suunnittelu ja rakentaminen tapahtuivat keskistetysti, näkyi lopputulos pian kaupunkitilassa. Nopeassa tahdissa saatiin lukuisia uusia kirkkoja ja teattereita, eliitin kaupunkipalatseja ja luksusliikkeitä, uusia aukioita, puistoja ja huvipuistoja. Saatiin Champs-Élyséen pidennys ja Rue Saint-Honoré. Pariisi, Euroopan henkisen ja uskonnollisen elämän sydän, nousi nyt myös taiteen ja kulttuurin keskukseksi.
Eliitin ja vallankumouksellisten kaupunki
Politiikan kerrostumiin kuuluu Pariisin asema valistuksen ja vallankumouksen kaupunkina. Eliitin kaupungista tuli myös eliittiä vastustavien tai siihen kriittisesti suhtautuvien kohtaamispaikka. Pariisissa näkyi jo 1700-luvulla, mikä voima on taiteella ja kirjallisuudella yhteiskuntakriittisenä elementtinä. Julkkisfilosofit Voltaire ja Diderot olivat kärjessä, mutta muitakin oli. Uutta oli metodi. Yhteiskunnan keskeiset instituutiot asetettiin tarkkailuun. Suurennuslasin alle joutuivat niin kirkko ja valtio kuin kuningas ja oikeuslaitos. Tieteellinen menetelmä leivottiin kriittisen filosofian osaksi. Pariisi opetti Euroopan älyköille mitä tarkoittaa argumentointi, tarkkailu, kokeellisuus, havainnot ja loppupäätelmien tekeminen. Se välitti sivistyneeseen maailmaan ensyklopedista harrastusta ja valistuksen ideaa, joista keskeisimmät olivat optimismi, oppiminen ja uudistaminen sekä järkevyys.
Valistuksen aika nosti yksilön, ihmisen, niin sanotun tavallisen, työtätekevän ihmisen keskiöön. Ihmissuhteisiin nousi järjen idea: valistunut ihminen on suvaitseva ja hän kannatti sanan ja kirjoittamisen vapautta. Mainittua vapautta harjoitettiin pariisilaisissa salongeissa. Ne olivat urbaaneja kohtaamispaikkoja, joissa vuoroviljeltiin kulttuuria ja keskustelua. Pariisissa eurooppalainen ”julkisuus” syntyi ”yksityisen” vastakohdaksi. Muodostui myös porvarillinen julkisuus ja sille tuotettiin koko joukko uusia politiikan tiloja, kuten kahviloita, klubeja ja salaseuroja (vapaamuurarit). Ne olivat samalla kertaa sekä yhteiskunnallisen keskustelun paikkoja että uudenlaisen yhteisöajattelun ja kielletyn kirjallisuuden levittämisen tiloja. Maailmaa ravisutteli kehitys, joka sittemmin tunnettiin nimellä Ranskan vallankumous. Kesäkuussa 1789 kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi ja pariisilaiset valtasivat Bastillen. Eurooppa ei palannut entisellen.
Napoleonin Pariisi: kaupunkihistoriasta tulee valtiohistoriaa
Kun Napoleon nousi valtaan, alkoi Pariisin systemaattinen nosto Euroopan pääkaupungiksi. Kaupunkihistoriasta tuli valtiohistoriaa tai päinvastoin. Nousukaskeisarilla oli kaksi tavoitetta: maan sisäinen rauhoittaminen, modernisoiminen ja hallinnon organisoiminen. Pariisi liittyi myös ulkopolitiikkaan. Siitä oli tehtävä Euroopan pääkaupunki sen jälkeen kun suunnitellut liitokset, valloitukset ja Ranskan ylivalta toteutuisivat. Ulkoinen suuruus edellytti sisäistä järjestämistä ja Pariisin uudelleenrakennusohjelma alkoi vallankumouksen jälkeen. Se piti sisällään vallankumouksen tuhoamien kirkkojen jälleenrakennusta ja uusien kirkkojen ja monumenttien rakentamista. Sama koski Louvrea, josta tehtiin museo. Oli aikaansaatava uusia teollisuuslaitoksia ja modernisoitava vesijärjestelmä. Kaupunkiin saatiin lyhyessä ajassa Tuiliersiin uusi kappeli, teatteri ja neuvoston huoneet sekä Riemukaari Rooman malliin Champs-Élyséen päähän. Julkisten rakennusten monumentalisointi nosti keskiöön pörssin, Palais Bourbonin ja Ranskan pankin. Saatiin koko joukko uusia näyttäviä katuja, kuten Rue de Rivoli Place de la Concorden ja Louvren väliin, Rue De Castiglione sekä Rue de la Paix. Monumenttitaiteessa Pariisi otti Euroopan ykköspaikan, kun Place Vendômen keskelle saatiin pylväs Trajanuksen pylvään malliin. Sen symbolinen huippukoriste muuttui vallan aina vaihtuessa.
Maailmannäyttelymuoti syntyi Pariisissa, josta se levisi muualle. Maailmannäyttelyt tekivät hovihallinnon, vallankumouksen ja yläluokan kaupungista teollisuuden mallikaupungin. Maailmannäyttelyt henkivät 1800-luvun teollista optimismia ja kapitalismin henkeä. Pariisin näyttelyissä yhdistyivät culte de progrès eli valistusajan järkiperäisyys ja valistusopit moderniin teknologiauskontoon ja sekä nousevan tekniikan ja teollisuuden ylivoimaan. Paketti puhutteli erityisesti 1800-luvun porvaristoa ja edelleen jatkuva keskustelu teknologian ylivoimasta alkoi. Maailmannäyttelyissä koettiin myös ennen näkemätön teknologian ja nationalismin liitto, kun kansakunnat saapuivat kaupunkiin paviljonkeineen. Niiden tärkein tehtävä oli toimia teollisen identiteetin rakentajina. Näyttelyt olivat saapujille elämys. Ne olivat ”maailma pienoiskoossa” aikana, jolloin kaukomatkustaminen oli edelleen hankalaa. Didaktinen tavoite oli selvästi Eurooppa-keskeinen: oli osoitettava länsimaisen sivistyksen etevyys pähkinänkuoressa. Pariisin näyttelyt kulkivat käsi kädessä teollisen kehityksen ja maailmankaupan laajentumisen kanssa. Maailmanäyttelyt nostivat Pariisin ”maailman keskukseksi”. Vuonna 1867 näyttelyissä oli jo 11 miljoonaa kävijää, vuonna 1900 kaikkiaan 50 miljoonaan vierasta.
Hausmannin Pariisi, pääkaupunkimalli koko Euroopalle
Pariisin ikoninen monumentti, Eiffel-torni, liittyi maailmannäyttelyihin. Tämä insinööritaidon suuri riemuvoitto otettiin käyttöön vuonna 1889, kun tasavalta vietti vallankumouksen 100-vuotisjuhlaa. Asiaan kuului samanaikainen Pariisin nopea rakennemuutos hallinto- ja yliopistokaupungista Euroopan suurimmaksi teollisuuskeskittymäksi. Pariisista tuli Lontoon ohella raha- ja pankkitoiminnan keskus. Ulkoinen muutos vastasi sisäistä kehitystä, kun Napoleon III ja hallintomiehensä George Haussman ryhtyivät toimeen muuttaakseen Pariisin likaisesta, keskiaikaisesta kaupungista Euroopan ja maailman keskukseksi – vastaamaan kaupungin teollista, tuotannollista ja rahoituksellista uutta statusta. Vanha Pariisi saneerattiin uuden voittoisan säädyn, porvariston kulissiksi. Piti olla elämää ja katuelämää, bulevardeja ja ravintoloita, puistoja ja kahviloita, valaistuja katuja illalla, suuria hotelleja, uusia kauppoja, tavarataloja ja kaupankäyntiä sekä katettuja kauppakäytäviä. Hyödynnettiin uusia rakennusmateriaaleja, kuten rautaa ja lasia. Arkkitehtuuriin saatiin keveyttä, mikä houkutteli Parisiin 1800-luvulla sekä maailmannäyttelyturisteja että kaupunkikulttuurista innostuneita.
Haussmanin Pariisi oli käsite, joka levisi nopeasti Eurooppaan ja muualle maailmaan kaupunkiin sopivana suunnitteluperiaatteena; ei koskaan aikaisemmin, eikä koskaan myöhemmin ole kukaan suunnittelija tavoittanut niin nopeasti mainetta ja kunniaa kuin paroni Haussman, Pariisin prefekti, tai oikeammin Préfet de la Seine. Pariisiin suunnittelusta tuli pääkaupunkimalli koko Euroopalle. Siinä tihentyi modernin urbaanin elämän esikuvallisuus, ja ideaa välittivät bulevardit, kahvilat, teatterit, tavaratalot, rautatieasemat, kioskit, katulamput ja kaupunkivapaus.
Kaupunkitutkimuksen konferenssista käteeni tarttui kirja, jonka otsikko vetosi, ja teos The Spirit of Cities. Why the Identity of a City Matters in a Global Age[1] sujahti lentolukemiseksi. Kirjoittajat Daniel A. Bell ja Anver de-Shalit ovat kirjansa näköisiä kosmopoliittisia tutkijoita. Heitä kiinnostaa sama kuin minuakin: on vain vähän vertailevaa tutkimusta siitä, mikä tekee yksittäiset kaupungit erityisiksi. Miksi ja miten ihmiset kiinnittyvät oman erityisen kaupunkinsa tarjoamaan identiteettiin? Miksi eräät kaupungit, kuten Pariisi, nousevat suosituksi. Lähtökohtana on aristoteelinen yhteisötunne, ihmiseksi tuleminen elävänä yhteisönsä osana. Muitakin kerrostumia löytyi. Kaupungit tarjoavat yksilötason identiteetille paremman pohjan kuin tahmea, takapaksu ja yhdenmukaistava kansallisen identiteetti. Pariisin kaltaiset jatkuvasti vetovoimaiset kaupungit ovat reilua globaalia pintaa, johon nykyihminen voi heijastaa yksilöllistä omakuvaansa ja tuntea kaupunkikulttuurista erityisyyttä. Pariisi ei ole vain ranskalaisten pääkaupunki. Se on yhteistä ja kollektiivista kulttuuriperintöä, johon liittyy aikakaudesta toiseen siirtyvä tunne eurooppalaisen kaupungin erityisyydestä. Erityisyys tuottaa emotionaalisen kiinnittymisen kaupunkiin ja sen edustamiin arvoihin. Siksi Pariisin tarina on ikuinen. Se on tarina meistä kaikista kaupungissa elävistä ihmisistä, jotka haemme itseymmärryksellemme kehyksiä.
Laura Kolbe toimii Helsingin yliopistossa Euroopan historian professorina.
Tutkimuskirjallisuus
Bell, Daniel A. & de-Shalit, Anver. The Spirit of Cities. Why the Identity of a City Matters in a Global Age. Princenton University Press, Princeton 2011.
[1] Bell & Anver de-Shalit 2011.