Mode, tarkemmin, hovista omaksuttu tapa pukeutua. Ranskalaiset muuttavat muotia päivittäin. Ulkomaalaiset seuraavat ranskalaista muotia, lukuun ottamatta espanjalaisia, jotka eivät koskaan muuta muotiaan. Kaikista järjettömimmät luovat sitä. (Antoine Furetièren sanakirja osa II, 1690.)
Muoti on aina ollut sekä erottava että yhdistävä tekijä: vaatteet kuohuttavat, ne kertovat kantajastaan, paljastavat yhteiskunnan kipupisteitä sekä arvoja. Kaikki tämä korostui erityisesti 1600-luvun Ranskassa, jossa yläluokka suorastaan hurahti muotiin. Muodin keskuksena toimi Pariisi, jossa mahdollisuus kuluttamiseen oli alati läsnä: siksipä ei ole ihme, että juuri pariisilaisista tuli eleganssin mestareita, joista ottivat mallia kaikki muutkin ranskalaiset – sekä eurooppalaiset. Yläluokkainen pariisitar oli kauniimpi sekä tyylikkäämpi kuin pienemmissä kaupungeissa tai maaseudulla asuva kanssasisarensa, ja matkailijat hämmästelivät Ranskan pääkaupungin parempiosaisten muodikkuutta, joka näyttäytyi suorastaan majesteetillisena.
Henrik IV:n halu tehdä kaupungista ja sen aukioista hienostuneempia kiihdytti osaltaan Pariisin kehittymistä koko Euroopan muotipääkaupungiksi. 1620-luvulla korkea aateli alkoi muuttaa Seine-joen oikealle rannalle Marais’n alueelle, jolloin Place Royalin (nyk. Place des Vosges) aukiosta ympäristöineen tuli urbaanin eliitin tärkeä kohtaamispaikka ja aukion ympärille alkoi kehittyä loistokas seurapiirielämä. Täten upeasti pukeutunut eliitti flaneerasi ja näyttäytyi uudella, kasvojen kohotuksen saaneelle alueella – kurtisaani Ninon de Lenclos heidän joukossaan.
Tässä yhteydessä minun tulisi puhua vapaudesta, josta tämän maan [Ranskan] naiset nauttivat […]. Osoittaakseen etteivät ole missään määrin mustasukkaisuuden hirviön saalista, ranskalaismiehillä on tapana jättää naisensa yksin, ystävien, sukulaisten tai vieraiden seuraan. He eivät ollenkaan epäile kunniallista naista, ja jos he päätyvät erkaantumaan naisesta, he eivät todellakaan ole tarpeeksi naismaisia ajatellakseen häntä tauotta. Mikään ei rajoita naisten vapautta. (Italialainen pappi Sebastiano Locatelli, 1660-luku.)
Pappi Locatellia hämmästyttänyt vapaus, jota pariisittaret nauttivat seuraelämässä, korosti muodikkaan ulkoasun merkitystä: vilkas sosiaalinen elämä vertaisten parissa suorastaan velvoitti pukeutumaan uudenaikaisella tavalla, sillä viimeistelty ulkoasu oli käyntikortti, joka muistettiin. Sen avulla myös haviteltiin sosiaalista nousua: eliitin elämäntavan ilmentäminen oli suosittu keino yrittää kavuta yhteiskunnallisia tikkaita ja tehdä pesäeroa alempiin säätyihin. Onkin selvää, että uuden ajan alun muodikas, erityisesti Marais’ssa vaikuttanut pariisilaiseliitti tarjoaa herkullisen mahdollisuuden tarkastella statustietoista performanssia, jossa eliitti esitti ja pyrki vakuuttamaan vertaisensa sekä muut yhteiskuntaluokat statuksen mukaisesta elämäntavastaan. Muoti – siinä missä tietynlaiset käytöstavat, kulutustottumukset ja sisustusmaku – oli äärimmäisen käyttökelpoinen tapa korostaa henkilökohtaista asemaa. Tämän lisäksi muodinmukainen pukeutuminen oli erottamaton osa uuden ajan alun Pariisissa kukoistanutta kohteliaisuus- ja salonkikulttuuria. Täten 1600-luvun vaatetus ei suinkaan ollut vain pinnallinen esitys, vaan se sisälsi syvempiä viitteitä henkilön identiteetistä.
Millaista oli 1600-luvun puolenvälin jälkeinen naisten muoti? Kuinka luotiin täydellinen ulkoasu, jolla voitiin tehdä vaikutus vertaisiin tai erottua muista? Vaadittiinko tähän muutakin kuin hehkuvan värisistä kankaista valmistetut puvut? Näihin kysymyksiin sekä eliittipariisittaren viimeistellyn ulkoisen olemuksen saloihin löytyy vastauksia legendaarisen kurtisaani Ninon de Lenclos’n (1623–1705) garderobia sekä muotokuvia tarkastelemalla. Kurtisaani saattaa toki tuntua hämmentävältä valinnalta 1600-luvun puolenvälin jälkeistä eliittimuotia tarkasteltaessa, mutta paheellisesta elämäntavastaan huolimatta Ninon de Lenclos oli ennen kaikkea kunniallisen kaunis ja tyylikäs.
Ninon
Anne (Ninon) de Lenclos syntyi gentilhomme, aatelismies Henri de Lenclos’n ja Marie-Barbe de la Marchen tyttäreksi vuonna 1623. Perhe ei ollut koskaan mainittavan varakas – päinvastoin – mutta Henri de Lenclos piti huolen, että tytär sai koulutusta. Ninon de Lenclos oppi lukemaan ja kirjoittamaan ja tämän lisäksi hän omaksui yläluokalle äärimmäisen tärkeät käytöstavat. Sosiaalisiin kykyihin kuului myös taito soittaa luuttua sekä tanssia. Ninon, la petite parisienne, joutui kuitenkin kohtaamaan jo hyvin nuorena elämän karumman puolen: hänen isänsä joutui maanpakoon surmattuaan paroni de Chabansin kaksintaistelussa, ja noin yhdeksänvuotias tyttö jäi yksin äitinsä kanssa. Varattomalla äidillä ja pienellä tytöllä oli vähän mahdollisuuksia parantaa sosiaalista asemaansa ja näyttää vahvasti siltä, että Marie-Barbe de La Marche ohjasi tyttärensä kurtisaanin itsenäiseen mutta skandalöösiin elämäntapaan. Tämä oli päätös, joka lopulta osoittautui Ninon de Lenclos’n kannalta hyvin toimivaksi: hän onnistui lunastamaan aseman pariisilaisen yläluokan keskuudessa. Tämä asema vaati epäilemättä viimeistellyn ja muodinmukaisen ulkoasun.
Ninon de Lenclos’lta säilynyt kirjeenvaihto on hyvin rajallista, eikä sen perusteella voida päätellä hänen suhtautumistaan muotiin ja sen merkitykseen sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tästä huolimatta häntä esittävät muotokuvat, joista kuuluisimmat ovat hovimaalari Pierre Mignardin ja Louis Ferdinand Elle nuoremman maalaamia, sekä hänen 21. lokakuuta 1705 laadittu perukirjansa mahdollistavat rekonstruktion Ninon de Lenclos’n suhteesta muotiin ja asusteisiin sekä niiden merkityksestä hänen elämässään. On kuitenkin tärkeää muistaa, että perukirjat eivät olleet täydellinen katsaus vainajan jäämistöön: osa tavaroista voitiin jättää pois, tiettyjen tavaroiden arvoa saatettiin laskea, vainajan läheiset olivat saattaneet ottaa tavaroita tai vainaja itse oli voinut juuri ennen kuolemaansa karsia omaisuudestaan esineitä, joita hän ei halunnut jälkipolvien muistavan. Myös muotokuvat olivat monin tavoin illuusioita todellisuudesta: niissä kuvattiin piirteitä, jotka koettiin kauniiksi. Lisäksi eliitti halusi, että muotokuvat esittivät heitä sellaisina kuin he toivoivat katselijoiden näkevän heidät.
Pariisilaisen eliitin elämä oli julkista, ja tämä tarkoitti Ninon de Lenclos’n kohdalla lähes jatkuvaa esillä olemista. Kurtisaanina hän ei ollut ainoastaan arvioivan katseen, mutta myös ilkeiden puheiden kohteena ja muodikas olemus oli yksi tapa näyttäytyä kunniallisempana sekä viedä huomiota pois paheista. Tämän lisäksi Ninon de Lenclos’n rakastaja- ja ystäväpiiri muodostui aivan eliitin ylimpään kerrokseen kuuluvista miehistä, mikä puolestaan lisäsi tarvetta näyttäytyä ulkoisesti aikansa muodikkaana eliittinaisena. 1600-luvulla elänyt kurtisaani kykeni myös pukeutumaan kuten kunnialliset naiset, sillä erot seksityöläisten välillä olivat kasvaneet, eivätkä pukeutumisrajoitukset koskeneet enää kurtisaaneja. Täten Ninon de Lenclos tarjosi tyylikästä ja oppinutta seuraa yläluokan miehille, jotka kaipasivat arvolleen sopivaa ja vapaamielistä seuraa.
Garderobi
1600-luvun eliitin muoti oli ylellistä, värikästä ja koristeellista: pukujen miehustoja sekä hihansuita koristivat pitsit ja nauhoja käytettiin usein somistamaan sekä asuja että kampauksia. Mekkojen ja hameiden kankaat oli puolestaan valmistettu ylellisistä materiaaleista kuten damastista ja taftista, mutta myös pellavaa käytettiin. Elegantti ja viimeistelty ulkoinen olemus oli merkki siitä, että henkilö arvosti vertaisiaan. Koska pukeutumisella ja ulkonäöllä oli niin valtava merkitys yläluokan kanssakäymisessä, täydellisen kokonaisuuden luominen oli sangen vaativaa ja aikaa vievää puuhaa.
Pariisittarien muoti herätti epäilemättä huomiota, mutta pukeutumisen loistokkuus korostui entisestään hovimuodissa, joka yleensä toimi muodin edelläkävijänä. Siten tyylikkään eliittiin kuuluvan henkilön oli hyvä tuntea edes joku, joka vieraili hovissa. Ninon de Lenclos ei asemansa puolesta ollut tervetullut Versailles’hin, mutta epäilemättä kurtisaani oli tietoinen viimeisimmistä muotiuutuuksista, sillä hän vietti runsaasti aikaa hovimiesten kanssa. Tästä huolimatta hän ei omistanut kaikista hienostuneimpia vaatekappaleita kuten transparangia (transparent), jonka aluspuku oli valmistettu hienosta, kirjaillusta brokadista ja jonka päälle puettiin ohuen ohut kangas. On vaikea myös kuvitella, että Ninon de Lenclos olisi omistanut kultapukua, johon esimerkiksi kuningas Louis XIV rakastaja Madame de Montespan (1640–1707) pukeutui vuonna 1676. Madame de Montespanin puvussa kirjonta, reunukset sekä koristeet olivat kultaisia: kangas oli suorastaan ihaninta mitä kukaan oli koskaan keksinyt – jos seurapiirirouva markiisitar de Sévignétä (1626–1696) on uskominen.
1600-luvulla elänyt yläluokka oli äärimmäisen varakasta tavalliseen kansaan verrattuna, mutta myös eliitin keskuudessa varallisuuserot saattoivat olla suuria: taloudellinen kuilu vallitsi ylhäisaatelin ja alemman aatelin välillä, mutta eliitti pyrki sopeuttamaan garderobinsa uusien vaatimusten mukaiseksi. Muoti loi – aivan kuten nykypäivänäkin – uusia tarpeita, vaikka muutokset tapahtuivat 1600-luvulla melko hitaasti. Muodin seuraamisessa auttoi esimerkiksi Le Mercure galant -lehti, joka toimi myös muotijulkaisuna. Lehden uusimmat painokset eivät aina olleet välttämättä kaikkien saatavilla ja siksi myös muut keinot olivat tarpeen. Pariisissa asuva eliittinainen saattoi kuvata kirjeissä muodin vaihtelua, mutta tämän lisäksi ei ollut tavatonta esimerkiksi kammata ja pukea nukkea, joka lähetettiin pääkaupungin ulkopuolella asuvalle sukulaiselle tai ystävälle. Näin varmistettiin, että säädynmukainen muodikkuus levisi myös muualla Ranskassa asuneen yläluokan tietoisuuteen.
Mikä oli Ninon de Lenclos’n aikuisiän kuumin ja tärkein muotiuutuus? Yksi tuon aikakauden tärkeimmistä muotimaailman oikuista oli manteau, josta muodostui 1680-luvulla yläluokkaisen naisen perusasu. Se oli kokopitkä, hieman takkia muistuttava vaate, jossa oli tiukka yläosa, leveä helma ja jota pidettiin hameen päällä. Usein se nostettiin sivuilta ylös, ja näin hameen kankaat tulivat näkyviin. Manteau itsessään saattoi olla runsaasti kirjailtu ja siinä säihkyivät muodikkaat värit kuten tulenvärit ja kulta: täten yläluokan naisen puku muodosti värikkään, monista kangaskerroksista koostuvan kokonaisuuden. Varakkaana pariisittarena myös Mademoiselle de Lenclos pukeutui manteau’hon: hänen perukirjansa paljastaa, että rue des Tournelles’n varrella sijainneen kodin toisessa kerroksessa ollut garderobi sisälsi muun muassa kaksi muodikasta manteauta, joista toinen oli valmistettu taftista ja toinen, petit, oli puolestaan tehty kukkakirjailusta satiinista (de satin blanc à fleurs prise).
On kuitenkin syytä muistaa, että yksi vaatekappale – oli se kuinka muodikas tahansa – ei riittänyt hienostuneen asun luomiseen ja siksi tarkempi kurkistus Ninon de Lenclos’n garderobiin on tarpeen. Toisin sanoen tyylikäs eliittinainen omisti muun muassa huiveja sekä hilkkoja. Pukujen alta näkyivät hihat ja paitojen pääntiet, jotka oli koristeltu hienostuneella Malines’n pitsillä. Alushameet sekä taftista, kirjaillusta satiinista ja damastista valmistetut hameet kuuluivat myös täydelliseen puvustoon. Ilman aamutakkia ei eliittinaisen garderobi ollut täydellinen, ja esimerkiksi asusteiden yksityiskohdilla oli merkitystä myös nukkuessa: Mademoiselle de Lenclos’n hiukset peitettiin yöksi runsaasti pitseillä koristetulla myssyllä. Jokainen asu ja vaatekerta oli osa eleganttia esiintymistä ja huolellista itseilmaisua, mutta eritoten korsetilla oli tärkeä rooli kunniallista asukokonaisuutta luotaessa: se oli statussymboli ja linkittyi vahvasti hovimuotiin. Siksi ei ole yllättävää, että Ninon de Lenclos’n asujen joukossa oli kaksi korsettia, joista toinen oli päällystetty mustalla satiinilla.
Tarkasteltaessa notaarin antamaa hinta-arviota edellä kuvatulle garderobille voidaan huomata, että se yksistään oli kolme kertaa kalliimpi kuin oppineeksi tituleeratun kurtisaanin kirjakokoelma. Kuten sanottua perukirja ei missään tapauksessa ole täysin kattava kertomus Ninon de Lenclos’n omistamista vaatteista, mutta on selvää, että entisen kurtisaanin garderobi oli ylellinen aikakauden mittapuussa: laskelmat, jotka perustuvat sataan vuonna 1700 tehtyyn aatelisnaisten perukirjaan, paljastavat, että jokainen heistä oli omistanut hameen, kuusitoista heistä mekon, 91 manteaun, neljäkymmentäkuusi esiliinan, kolme takin, 16 parin kenkiä ja 53 korsetin tai kovitetun miehustan. Edellä kuvatut garderobit saattavat näyttäytyä nykypäivän kulutusorientoituneessa yhteiskunnassa vaatimattomalta, mutta on syytä muistaa, että vaatteiden valmistus oli hidasta ja eliitin asut olivat kalliita. Joka tapauksessa kurtisaani de Lenclos’n garderobi menestyy vertailussa vallan mainiosti. Hän oli elämänsä aikana pitänyt kiinni eliitin mukaisesta pukeutumisesta ja lisäksi hänen garderobinsa kuvastaa hänen henkilökohtaista menestystarinaansa ja nousua köyhästä nuoresta naisesta varakkaaksi hienostuneeseen eliittiin kuuluvaksi henkilöksi, joka halusi ja kykeni esiintymään yläluokkaisesti.
Jo pelkästään Ninon de Lenclos’n vaatekertoja sekä niihin käytettyjä materiaaleja tutkittaessa on varsin helppoa kuvitella hänet yhdeksi eliittinaisista, joka ei koskaan sortunut inhimilliseen rahvaanomaisuuteen. Lisäksi on mahdotonta tietää, milloin – jos koskaan – Ninon de Lenclos unohti pukeutumiselle asetetut säännöt. Voimme toki olettaa, että näin joskus tapahtui: esimerkiksi Madame de Sévigné, joka monin tavoin piti huolta yläluokkaisesta esiintymisestä, oli elokuussa 1671 kirmannut juoksujalkaa, liukastellen ja huutaen takaisin sisälle Les Rochers’n linnan puistosta sadekuuron sattuessa. Maaseutulinnan sisällä, takkatulen loimutessa koko markiisittaren seurue oli kuivatellut kenkiä ja vaihtanut vaatteita – paitoja myöden. Kaikki tämä oli tapahtunut hyvässä hengessä, naurun kaikuessa salissa.
Viimeistely
Sekä Mignardin että Ellen maalaamissa muotokuvissa Ninon de Lenclos esiintyy sileäihoisena, huulet ja posket punattuina, hiukset kiharrettuina ja kulmakarvat siistittyinä. Jalokivi- ja helmikorut somistavat hänen hiuksiaan ja kaulaansa sekä pukujen miehustoja – vaikka Lenclos’n perukirja ei koruja mainitse. Joka tapauksessa muotokuviin ikuistetut yksityiskohdat sisältävät kätkettyjä merkityksiä ja esimerkiksi helmikorujen valinta vaikuttaa luonnolliselta, sillä ne symboloivat puhtautta, harmoniaa sekä nöyryyttä, jota erityisesti moralistit peräänkuuluttivat naisilta. Toisin sanoen muotokuvat vahvistavat oletusta kurtisaani de Lenclos’ta, joka esiintyi viimeistä piirtoa myöten eliittinaisena ja jonka ulkoinen olemus ei kalvennut muiden aikakaudella muotokuviin ikuistettujen yläluokan pariisittarien rinnalla.
On selvää, että upeat puvut eivät riittäneet luomaan täydellisen kaunista eliittinaista. Eheä ja huoliteltu ulkonäkö alkoi – toisin kuin usein kuvitellaan – puhtaudesta, joka oli kunnioitusta muita kohtaan: hampaista tuli pitää huolta, kynnet oli syytä leikata, käsien ja kasvojen tuli olla puhtaat. Hiukset kiharrettiin ja kampaukset viimeisteltiin nauhoilla, soljilla, helmillä ja mahdollisuuksien mukaan jalokivillä. Huulet ja posket saivat ruusunpunan. Moralistit, jotka paheksuivat laajoja kaula-aukkoja, tuomitsivat myös meikkien käytön. Ninon de Lenclos ei ehkä piitannut kirkonmiesten saarnoista, mutta ehostus löysi tiensä myös siveiden naisten kasvoille. Lukutaitoisille naisille oli tarjolla myös kauneusoppaita. Esimerkiksi Louis Bourgeois (1563–1636), kuningatar Marie de Medicin kätilö, ja Marie Meurdrac (1610–1680), kemisti ja alkemisti, kirjoittivat naisille, kuinka valmistettiin voiteita ihon kauniina säilyttämiseksi tai vaikkapa rintojen kimmoisuuden ylläpitämiseksi. Yleensä nämä voiteet sisälsivät kasviperäisiä ainesosia, mutta joidenkin voiteiden sisältämät ainesosat, kuten elävänä keitetyt, vastasyntyneet koiranpennut, olivat suoranaista eläinrääkkäystä. Toisin sanoen tuotteiden teho perustui enemminkin uskomuksiin kuin ainesosien todelliseen tehoon. Kyseenalaista nykypäivän silmin saattaa olla myös lämpimän istukan levittäminen kasvoille.
Sekä rypyttöminä maalauksiin ikuistetut eliittinaiset että kauneuden – ja myös nuoruuden – illuusiota tavoittelevat kauneusoppaat kertovat kauneuden erottamattomasta merkityksestä 1600-luvun eliittinaisten elämässä. Siksipä ei ole ihme, että yhteiskunta, jossa kauneudella ja nuoruudella oli erottamaton asema, suhtautui alentuvasti vanhoihin naisiin. Tästä huolimatta näyttää siltä, että Mademoidelle de Lenclos välttyi vanhuuden tuomalta syrjinnältä ja hänen ulkonäöstään pyrittiin löytämään kauniita piirteitä vielä iäkkäänäkin. Todellisuudessa Ninon de Lenclos ei voinut välttää vanhuuden ihoon ja kehoon jättämiä jälkiä: Voltairen mukaan vanha Mademoiselle de Lenclos oli kuiva kuin muumio.
Ninon de Lenclos kuoli vuonna 1705 rue des Tournelles’n asunnossaan, jossa notaari vain hetkeä myöhemmin kirjasi ylös ainakin osan entisen kurtisaanin asuista. Mademoiselle de Lenclos’n vaatekerta onkin kertomus naisesta, joka pyrki seuraamaan muotia elämänsä loppuun asti. Toisin sanoen asukokonaisuudet ja huoliteltu ulkomuoto kytkivät osaltaan kurtisaani de Lenclos’n hienostuneen pariisilaiseliitin piiriin, jossa jokainen asu, koru ja kampaus valittiin huolella, kuten kohteliaissa keskusteluissa käytetyt sanat. Lisäksi 1600-luvulla eläneen eliittinaisen garderobin tarkastelu on tärkeä muistutus siitä, että vaatteet tai asusteet eivät ole olleet – eivätkä ole edelleenkään – yhdentekevä asia: ne kertovat identiteetistä, asemasta ja kunniallisuudesta.
Lopuksi
Yläluokan pariisittaret olivat upeasti pukeutuneita ja muodikkaita, vaikka naisten pukeutumisessa peräänkuulutettiin vaatimattomuutta ja liian ylellistä pukeutumista pidettiin naurettavana. On syytä muistaa, että 1600-luvullakin vaatetus oli sukupuolittunutta: naisten vaatekaappi oli lähes kaksi kertaa arvokkaampi kuin miesten. Lisäksi naisen tuli pukeutua kuten nainen ja miehen kuten mies – kaikki muu oli luonnotonta. Tästä huolimatta esimerkiksi naisten ratsastusasut ja -peruukit saivat innoituksen miesten vaatekerroista ja jotkut verisen Fronde-kapinan aikaisissa taisteluissa kunnostautuneet naiset käyttivät miesten vaatteita. Ninon de Lenclos, kuten sanottua, oli eliitin suurennuslasin alla ja häneen haluttiin liittää myös kuriositeetteja: erään huhun mukaan hän olisi pukeutunut mieheksi ja toiminut lähettinä. Tämä vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, sillä ei ole syytä, miksi kurtisaani de Lenclos’n olisi vaarantanut pyrkimystään nousta kunniallisen eliitin joukkoon ristiinpukeutumalla – vallitsevan seksuaalimoraalin haastamisessa oli jo tarpeeksi. Joka tapauksessa 1600-luvun pariisilaiseliitin käsitys ulkonäöstä oli kompleksinen. Yhtäältä peräänkuulutettiin ulkoisesti näyttävää, viimeisteltyä, sukupuolelle sopivaa ja muodinmukaista kokonaisuutta, mutta saman aikaisesti kokonaisuutta määrittivät vahvasti kauneuden ja rumuuden, tyylin ja tyylittömyyden dikotomiat.
Onko enää mitään jäljellä 1600-luvun eliittipariisittarien vaatteiden ja asusteiden kautta tavoitellusta itseilmaisusta tai naisten viimeiseen asti mietitystä ulkoisesta olemuksesta? Itse muotisuuntaukset ovat muuttuneet ja rajat sukupuolittuneessa vaatetuksessa ovat hämärtyneet, mutta muodin kautta toteutettu itseilmaisu on edelleen merkityksellinen seikka ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Lisäksi, jos katselemme esimerkiksi Instagramissa tai naistenlehdissä kuvia muodikkaasti pukeutuneista naisista, voimme huomata, että ne, kuten 1600-luvun muotokuvat, edustavat suurelta osin ideaaleja ja illuusioita. Toisin sanoen sekä 2000-luvun valokuvat että 1600-luvun muotokuvat ovat käyneet läpi oman aikansa kuvankäsittelyn, jotta katsojat kohtasivat täydellisiä, aikakauden ihanteita esittäviä henkilöitä.
Pariisi on onnistunut säilyttämään 1600-luvulla saavuttamansa johtoaseman muodin saralla. Ranska on edelleen kiistatta synonyymi muodille. Uuden ajan alussa vaihtuvat muotivirtaukset loivat eliitille uusia tarpeita ja kulutusmahdollisuuksia, mutta myös mahdollisuuden itseilmaisuun. Nykyaikana tyylit vaihtuvat monin verroin nopeammin, ja erityisesti länsimaiset kuluttajat ovat loppumattoman tarjonnan ristitulessa. Mutta samalla muodin avulla toteutettu itseilmaisu ei ole enää vain yläluokan etuoikeus. Tämä näkyy esimerkiksi Marais’ssa, Lenclos’lle tärkeässä kaupunginosassa, vierivieressä sijaitsevissa putiikeissa, joissa voi ihailla sekä klassisia, arvokkaita muotibrändejä että uusien, nousevien suunnittelijoiden luomuksia. Myös maineikas, vuonna 1643 perustettu Trudonin parfyymi- ja kynttiläkauppa löytyy tästä kaupunginosasta, jossa hektiseen kaupunkielämään sekoittuu edelleen ripaus luksusta.
Marais onkin siis pitänyt pintansa muodin, tyylin sekä ylellisyyden keskuksena, mutta mikä tärkeintä, alueella on myös säilynyt 1600-luvulla eläneiden, tyylitietoisten pariisittarien muisto. Mielenkiintoista on esimerkiksi huomata, että osoitteessa 36 rue des Tournelles sijaitseva talo, jossa vuosina 1657–1705 asui kiharakampauksiakin suosinut Ninon de Lenclos, toimii nykyaikana kampaamo. Lisäksi muotitietoisen Madame de Sévignén, jonka aviomies ja poika olivat kurtisaani de Lenclos’n rakastajia, perintö elää puolestaan musée Carnavalet’ssa, joka esimerkiksi kesäkuussa 2017 tarjosi puitteet myös huippusuunnittelijoiden muotiluomusten esittämiselle.
Vive la mode!
FT Riikka-Maria Pöllä on vapaa tutkija ja kirjailija.