FM Tuija Kirkisen väitöskirja ”Between skins – Animal skins in the Iron Age and historical burials in eastern Fennoscandia” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 5.4.2019. Vastaväittäjänä toimi professori emeritus Milton Nuñez (Oulun yliopisto) ja kustoksena professori Kirsi Saarikangas (Helsingin yliopisto). Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4902-2.
Väitöskirjani Between skins — animal skins in the Iron Age and historical burials in eastern Fennoscandia käsittelee Suomen ja Karjalan kannaksen arkeologisissa tutkimuksissa kertyneitä turkislöytöjä.
Pääosa tutkimusmateriaalistani on peräisin rautakautisista ja keskiaikaisista ruumishautauksista, joissa turkikset ovat säilyneet erityisesti pronssiesineistä liukenevien toksisten suolojen ansiosta, jotka suolat hidastavat keratiinia hajottavien bakteerien ja sienien toimintaa. Säilyneet fragmentit ovat kooltaan muutaman millin tai millin sadasosien mittaisista karvanpätkistä aina suurikokoisiin turkispaloihin asti. Näiden lisäksi olen tutkinut polttohautauksista löytyneitä karhun kynsiluita, jotka ovat peräisin vainajan mukana poltetuista taljoista, sekä etsinyt mikroskooppisia kuitufragmentteja maanäytteistä.
Työni perustana ovat karvojen morfologian perusteella tehdyt eläinlajitunnistukset. Tässä mielessä työni vertautuu esimerkiksi makrofossiili- ja siitepölytutkimukseen tai osteologiaan, joissa kaikissa tutkimusaloissa kasvi- ja eläinlajin tunnistus perustuu löytöaineksen rakenteellisiin piirteisiin.
Toiseksi, olen esittänyt arvioni siitä, mikä on ollut turkisten käyttötarkoitus — onko kyse ollut esimerkiksi vainajan käärimiseen käytetystä peuran taljasta, turkisvyöstä vai majavan turkista valmistetusta kaulurista.
Näiltä osin työni on siis perustutkimusta, jonka kohteena on yksi ihmiskunnan varhaisimmin käyttöön ottamista raaka-aineista. Paitsi materiaalisesta kulttuurista, turkisten käyttö antaa meille tietoa ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta. Itse asiassa väitän, että eläimeen pukeutuminen on vaikuttanut siihen millaiseksi tämä suhde on muotoutunut ja miten ihminen on asemoinut itsensä suhteessa muihin eläimiin. Näiden asioiden selvittäminen ja erilaisten turkiskulttuurien hahmottaminen onkin ollut keskeisessä asemassa työssäni.
Keskityn lektiossani lähemmin kahteen teemaan. Aloitan kertomalla turkisten merkityksestä rautakauden Suomessa ja päätän esitykseni esittämällä huomioita orgaanisten mikroaineistojen talteenotosta ja arkistoinnista.
Turkisten vaatekäyttö on aikoinaan mahdollistanut nykyisen Suomen alueen ja koko pohjoisen Euraasian asuttamisen. Oma tutkimukseni keskittyy kuitenkin huomattavasti myöhäisempään aikaan eli rautakauteen ja keskiaikaan, jolloin kudotut villavaatteet olivat jo pitkälti korvanneet turkikset ainakin eteläisen Suomen alueella. Turkiksilla oli kuitenkin edelleen suuri merkitys nimenomaan talvivaatteina sekä suojaamaan tuulelta ja vedeltä.
Tästä huolimatta suomalaisessa arkeologiassa ei ole syntynyt turkistentutkimustraditiota samalla tavalla kuin on tutkittu esimerkiksi tekstiilejä. Tätä havainnollistaa hyvin se, ettei muinaispukurekonstruktioissamme ole huomioitu lainkaan turkisvaatetusta. Siihen olisi kuitenkin ollut hyvät mahdollisuudet, ja esimerkiksi Mikkelin Tuukkalan puvussa voisi hyvinkin olla mukana peurannahkatakki, ja Euran Luistarin emännällä turkiskauluri.
Sama ilmiö on havaittavissa laajemminkin Euroopassa. Tekstiiliarkeologi Susanna Harris on pohtinut syytä tähän ja esittänyt, että tekstiilejä on totuttu pitämään kehittyvänä tekniikkana, kun taas turkisten on ajateltu edustavan muuttumattomuutta ja ollen siten vähemmän kiinnostavia.
Tämän kaltainen ajatuskulku on havaittavissa myös Suomessa ja erityisesti kiinnittäisin huomiota 1900-luvun alkupuoliskon arkeologisiin tutkimuksiin, joissa on yleisesti siteerattu Tacituksen (98 jaa) kuuluisaa kuvausta Fenneistä. Tässä kuvauksessa Fennit edustivat onnellisia luonnonlapsia, jotka Tacituksen mukaan olivat
”[…] hämmästyttävän raakalaismaisia ja iljettävän köyhiä: heillä ei ole aseita, ei hevosia, ei rakennuksia; heidän ravintonaan on ruoho, vaatteena eläinten nahat, ja sänkynä maankamara.”
Suomalaisuuden kunniakasta menneisyyttä hahmottavassa tutkimustraditiossa tämän tekstin katsottiin kuvaavan lappalaisia eli saamelaisia, ja yleisemminkin kivikauden tasolla eläneitä yhteisöjä. Nahkavaatteet edustivat siis primitiivisyyttä eivätkä siten kuuluneet suomalaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, samanaikaisesti turkistuotteiden myynnin ajateltiin johtaneen Suomen kontaktiin ulkomaailman kanssa, mahdollistaneen löytöaineistossa havaittavan materiaalisen vaurauden ja olleen perusta asutuksen leviämiselle Suomessa.
Turkiskaupan tutkimisen sijasta käännän työssäni katseen siihen, miten turkiseläinten pyyntiä sekä nahkojen välittämistä ja kauppaa oletettavasti harjoittanut väestö on itse hyödyntänyt turkiksia ja mitä turkikset ovat heille merkinneet. Kun turkisten kaukokauppa perustui pitkälti tuotteiden harvinaisuuteen ja tätä kautta statusarvoon ostoalueillaan, niin vastaavasti turkisten tuotantoalueilla nämä tuotteet eivät olleet harvinaisia eivätkä erikoisia. Kysymys kuuluukin, jakoivatko nahkojen hankkijat kauppakumppaneidensa käsitykset turkiksista ylellisyytenä vai ylläpitikö eränkäynti kenties pyyntikulttuuriin liittyneitä traditioita muutoin maataloutta harjoittaneissa yhteisöissä?
Tutkimukseni tulokset viittaavat viimeksi mainittuun vaihtoehtoon. Perustelen tätä sillä, että varsinaisten turkiseläinten kuten näätäeläinten tai ketun nahkojen käyttö on ollut täällä suhteellisen vähäistä, ja aineistossa dominoivat alun perin lihansa takia pyydetyn suurriistan kuten hirven ja peuran nahat. Näin turkiksista saadut tulokset eroavat selkeästi eteläisen Suomen asuinpaikkojen osteologisista löydöistä, joissa hirvieläinten luut ovat harvinaisia. Myös peuran ja hylkeen nahkojen vaatetuskäytöstä on vahvoja merkkejä, ja tämä piirre erottaa nykyisen Suomen alueen esimerkiksi Skandinaviasta.
Mitä turkikset ovat sitten merkinneet käyttäjilleen, ja symboloivatko hautaan laitetut hirvieläinten taljat jotain muutakin kuin vainajalle tarjottavaa lämpöä ja pehmeyttä? Vastaan tähän kyllä ja perustelen hypoteesiani etnografisilla analogioilla. Niissä raja ihmisen ja eläimen välillä on liukuva ja ihminen voi muuttua eläimeksi pukiessaan ylleen eläimen taljan. Vastaavasti eläin voi riisua karvaisen hupun päästään ja paljastaa sen alla olevat ihmiskasvonsa. Samalla tavoin väitän, että nahkaan kääriminen on hautaamisessa fasilitoinut vainajan siirtymisen elävistä kuolleiden esi-isien joukkoon, esi-isien, jotka tarinoiden mukaan olivat karhuja tai hirviä.
Vuosituhantinen tapa käyttää turkiksia hauta-antimina päättyi samalla kuin esineellinen hautaustapa yleensäkin. Turkisten käytön loppuminen liittyi nimenomaan kirkon määräyksiin, ja kirkko mm. keräsi seurakuntalaisilta karhuntaljoja käyttääkseen niitä alttarin edustalla mattoina.
Turkiskaupalla on edelleenkin Suomessa taloudellista merkitystä ja turkkeja käytetään, joskin yhä vähemmän. Rautakauden perspektiivistä katsoen moderni turkistarhaus ja tarhaeläinten jalostus näyttävät ihmisen ja eläimen välinen suhteen rikkoutuneen tavalla, jossa eläin on menettänyt oleellisen osan eläimmyyttään ja ihminen ihmisyyttään.
Siirryn nyt puhumaan jälkimmäisestä aiheestani eli turkisten ja yleisemminkin orgaanisten ainesten säilymisestä ja talteen otosta arkeologisissa kohteissa.
Kun aloitin karvojen jäljittämisen väitöskirjaani varten, perustin toiveikkuuteni siihen, että tutkimuskirjallisuudessa esiintyi hajanaisia mainintoja ruumiiden alle levitetyistä hirventaljoista. Myös yksittäisistä kohteista mainittiin löytyneen turkisten jäännöksiä. Jäljitystyön tulokset ylittivät odotukseni moninkertaisesti ja turkisten käytön hautauksissa voi sanoa olleen Suomen ja Karjalan kannaksen alueella tavallista.
Löytöaineistossa paljain silmin havaittavat karvat ja taljan kappaleet muodostavat kuitenkin vain osan olemassa olevasta materiaalista. Esimerkiksi Euran Luistarin haudassa numero 56, jonka perusteella on tehty tunnettu Euran emännän muinaispukurekonstruktio, on löytöaineistoa luetteloidessa kirjattu karvoja ja turkistenjäänteitä viidestä löytönumerosta. Aineiston mikroskooppisessa tutkimuksessa eläinten – siis muiden kuin lampaan – karvoja löytyi muun orgaanisen aineiston joukosta kuitenkin liki 40 löytönumerosta.
On siis tärkeää havahtua siihen, että metalliesineiden yhteydessä säilynyt epämääräinen orgaaninen massa paljastuu mikroskopoitaessa kasvi- ja eläinkuiduiksi, kasvin osiksi kuten makrofossiileiksi, itiöiksi ja siitepölyiksi sekä eläimiksi kuten hyönteisiksi. Vastaavasti myös maaperässä voi säilyä mikroskooppisia orgaanisen aineksen kappaleita, joiden perusteella on mahdollista tehdä päätelmiä vainajan hautavarusteista tai asuinpaikalla harjoitetusta toiminnasta. Tässä tutkimuksessa on esitelty Kauhavan Perttulanmäen nuorakeraamisesta haudasta kertynyt eläinkuitumateriaali, ja vastaavanlaisia kuitulöytöjä olen tehnyt tämän jälkeen jopa mesoliittisista konteksteista.
Tämän perusteella haluan painottaa, että maaperänäytteiden ottaminen kiinnostavista konteksteista ja näiden näytteiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen varautuminen on tulevaisuuden arkeologian näkökulmasta ensiarvoisen tärkeää. Menetelmät kehittyvät koko ajan ja pystymme saamaan mikroaineistoista täysin uudenlaista tietoa menneisyydestämme. Vastaavasti konservoitaessa esineiden ympäriltä saatava aines on syytä arkistoida esineiden yhteydessä. Hieman kärjistäen totean, että kun arkeologisilla kaivauksilla ja konservoinnissa paljastamme hiekan joukosta esiin kiinteät rakenteet ja esinelöydöt, kannamme samalla ämpäreissä pois suuren määrän informaatiota kohteesta. Tämän informaation tavoittaminen ja valikoitu arkistoiminen on tulevaisuuden haasteitamme.