Count not, waste not the years on the clock
Behold I stand at the door and knock.[1]
Jonathan Teplitzkyn ohjaama elämäkertaelokuva The Railway Man (2013) avaa näkymän toisen maailmansodan aikaiseen sotavankeuteen Tyynellämerellä. Elokuva pohjautuu Eric Lomaxin (1919–2012) samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen (1995), jossa Lomax kuvaa kokemuksiaan sotavankeusajaltaan. Jouduttuaan japanilaisten sotavangiksi Lomax ja muut sotilaat rakensivat salaa radion, jolla pystyi kuuntelemaan sotauutisia Euroopasta. Tällaiset salaiset radiot olivat yleisiä ”Kuoleman rautatiellä” eli Burma–Siam-välisellä rautatiellä, jota sotavangit rakensivat[2]. Japanilaiset saivat kuitenkin tietää radiosta, mikä johti Lomaxin rajuun ja pitkäkestoiseen kiduttamiseen. The Railway Man -elokuva keskittyy kuvaamaan Lomaxin menneisyyttä japanilaisten sotavankina ja erityisesti sitä, miten sotavankeus vaikuttaa miehen elämään vielä vuosikymmenten päästä.
The Railway Man sekä elokuvana että kirjana tuntuu korostavan aikaa ja sen merkitystä traumatisoivan kokemuksen kannalta. Esimerkiksi aika ja sen kadottaminen tulevat hyvin esiin Lomaxin kirjassa: ”Almost the first decree they [the Japanese] made was to remove the sense of time by which we lived [ – – ].”[3] Tarkastelen siis sitä, miten aika näyttäytyy elokuvassa ja millainen sen merkitys on. Lisäksi elokuvassa esiintyy kahteen otteeseen Lomaxin sanailema, aikaa käsittelevä runo, ”The Clock of Man”[4]. Ensimmäisen kerran runo esiintyy jo elokuvan alussa, toisen kerran myöhemmin, Lomaxin traumaattisessa takaumassa.
Lähden liikkeelle siitä, miten aika näkyy elokuvassa ja millaisen aikakäsityksen elokuva luo. Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan muistamisen ja unohtamisen tematiikkaa erityisesti tarinan ”antagonistin”, Takashi Nagasen näkökulmasta. Lopuksi tarkastelen sekä elokuvassa että kirjassa esiintyvää Lomaxin ”The Clock of Man” -runoa.
Aika – sen hämärtyminen, kadottaminen, varastaminen, arvostaminen
Aika ilmenee The Railway Man -elokuvassa monella eri tapaa. Se näkyy esimerkiksi Lomaxin hahmon persoonassa ja elintavoissa, mutta myös elokuvan kerronnan tavoissa. Ajalliselta rakenteeltaan elokuva jakautuu nykyhetkeen ja takaumiin, ja kummallakin aikatasolla edetään kronologisesti. Takaumakäsitteen englanninkielisen sanan flashback käyttöyhteys on mielenkiintoinen: psykologiassa sana on liitetty siihen, kuinka henkilö yhtäkkisesti muistaa jotakin menneisyydestään, ja usein nimenomaan sotatraumaan liittyen[5]. Elokuvan ajallinen rakenne eroaa Lomaxin kirjasta, joka etenee yhdellä aikatasolla alkaen miehen lapsuudesta ja siirtyen kohti sotaa ja sen jälkeistä aikaa.
Teplitzkyn elokuva alkaa kuvaamalla vanhempaa ja hieman vetäytyvää Lomaxia, joka on kiinnostunut rautateistä ja käy veteraanikerhossa. Tämänkaltainen, vanhuudesta alkava alkuasetelma ja menneisyyden näyttäminen takaumien muodossa korostavat miehen traumaattisten sotakokemusten vuosikymmenten kestoista vaikutusta. Ennen elokuvan ensimmäistä takaumaa nähdään, kuinka Lomax juuri uudestaan naimisiin menneenä näkee painajaista toisen maailmansodan aikaisesta japanilaisten vankileiristä. Unessa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat mielenkiintoisesti: Lomax kuvataan vanhana, mutta unen miljöö ja siinä esiintyvä, hänelle tuttu japanilainen tulkki Takashi Nagase näyttävät samalta kuin kauan sitten sodan aikana. Vaikka Lomaxin sotavankeuden päättymisestä on jo vuosikymmeniä, tuntuu se silti edelleen miehestä ikään kuin eiliseltä.
Eric Lomaxin hahmon rakentuminen korostaa myös ajan suurta merkitystä. Lomax vatvoi kymmenien vuosien ajan kostoa kidutustilanteissaan mukana olleelle tulkille[6], Takashi Nagaselle (1918–2011), mikä näkyy myös elokuvassa. Todellisuudessa Nagase toimi vain tulkkina – eikä häntä siis voida niin ikään pitää tarinan todellisena antagonistina –, mutta ajatuksissaan ja muistoissaan Lomax tuntuu yhdistävän kaiken kokemansa pahan ja vääryyden juuri Nagaseen. Lomax ei pysty päästämään irti menneestä, vaikka rakastuu Patricia ”Patti” Wallaceen ja menee naimisiin tämän kanssa. On kuitenkin mielenkiintoista, että itse anteeksiantamiseen ei kulu suhteessa paljoa aikaa, kun Lomax viimein kohtaa Nagasen. Vuosikymmenten katkeruus ja koston kehittely tuntuvat himmenevän nopeasti miesten tavatessa. Elokuvassa Lomax nimittäin matkustaa tapaamaan Nagasea: ensimmäinen tapaaminen yllättää tulkin ja on sisällöltään syyllistävä ja kostonjanoinen, mutta toinen tapaaminen elokuvan lopussa tapahtuu rauhallisemmissa merkeissä Lomaxin antaessa anteeksi Nagaselle.
Lisäksi Lomax kuvataan valtavan kiinnostuneena rautateistä ja juna-aikatauluista: hän osaa aikataulut jopa ulkoa. Tämän voisi tulkita kuvastavan sitä, kuinka Lomax haluaa kontrolloida aikaa sodan jälkeen. Lomax nostaa useasti kirjassaan esille ajan ja sen merkityksen. Hän esimerkiksi toteaa, kuinka juuri ajasta tulisi ongelma hänen ja vangitsijoiden välillä:
I cared about time (and found a kind of beauty even in timetables); I needed to be precise about when things might be done. I hated them taking time away from us. Time was to become an issue between me and the Japanese.[7]
Kirjassaan Lomax siis sanoo, että hän välittää ajasta ja aikatauluista. Tämä välittyy katsojalle myös elokuvassa. Mies on opetellut juna-aikataulut niin hyvin ulkoa, että pystyy omien mieltymystensä mukaan matkustamaan eri välimatkoja useilla sellaisilla yhteyksillä, joita ei edes myydä matkustajille:
Konduktööri: Tickets from Crewe. [Katsoo Lomaxin junalippua] You’re on the wrong train, sir.
Lomax: I thought if I got your train as far as Carstairs I ought to be in time to catch the Manchester-Edinburgh on it’s way up.
Konduktööri: That should work.[8]
Dialogi kuvastaa myös sitä, kuinka Lomax selkeästi haluaa itse päättää omasta ajastaan, aikatauluistaan. Konduktööri ei edes vastustele Lomaxin omatekoista reittisuunnitelmaa. Lisäksi Lomax osaa käyttää aikatauluinnostustaan hyväkseen: hän pystyy tapaamaan tulevan vaimonsa, Wallacen, uudelleen sen ansiosta. Elokuvan alussa mies selittää muille veteraaneille ongelmastaan – hän on rakastunut junassa tapaamaansa Wallaceen, mutta ei todennäköisesti tule näkemään tätä uudelleen. Lomax kuitenkin tajuaa pystyvänsä menemään naista rautatieasemalle vastaan oikeaan aikaan ja paikkaan, sillä nainen on kertonut matkasuunnitelmistaan. Lomax tietää tasan tarkkaan millä junalla naisen täytyy saapua matkaltaan, sillä osaahan mies ulkoa koko maan juna-aikataulut.
Tulkitsen Lomaxin tarpeen hallita aikaa kumpuavan juuri sotavankeudesta. Sotavankien kyky hahmottaa aikaa hämärtyy usein – joskus päivä voi tuntua kestävän ikuisuuden, joskus kuukaudet vilisevät silmissä[9]. Aiemmin avasin, kuinka miehen mielestä japanilaiset vangitsijat heti ensi töikseen veivät vangeilta mahdollisuuden ajan tajuun. Lomax avaa lisäksi kirjassaan, kuinka hän puolestaan omalla tavallaan varasti vangitsijoidensa aikaa siirtelemällä vankileirin kelloa – hän ei kuitenkaan saanut tästä sen suurempaa rangaistusta[10]. Kellonajan siirtely ei tule elokuvassa esille, mutta moni muu ajallisesti merkittävä kokemus kyllä. The Railway Man korostaa muun muassa sitä, kuinka vanhempana Lomax ei yhtäkkiä enää pysty hallitsemaan elämää ja aikaa ympärillään. Laskut jäävät maksamatta ennen eräpäivää, ja mies uhkailee vierailevaa ulosottomiestä mattoveitsellä. Tuore vaimo Wallace huolestuu ja ryhtyy kyselemään muilta veteraaneilta miehensä menneisyydestä.
Yksi elokuvan puhuttelevimpia kohtauksia on se, kun miesten vankileirillä rakentama radio löydetään ja heitä rangaistaan siitä ensimmäistä kertaa fyysisesti. Rangaistuksena toimii raju hakkaaminen, mikä on fyysisistä kidutusmuodoista kaikkein yleisin[11]. Kirjassaan Lomax kuvaa sekalaisia tuntemuksiaan sanallisesti: ”It went on and on. I could not measure the time it took. There are some things that you cannot measure in time, and this is one of them.” Hän vertaa kokemusta työhaastatteluun – aika tiivistyy oudosti, eikä lopuksi pysty sanomaan, kestikö tilanne todellisuudessa muutaman minuutin vai jopa tunnin.[12]
Elokuvassa ajan kummallisuus hahmottuu eri tavoin, kuten audiovisuaalisesti. Yllä esitellyssä kohtauksessa kuvakulma ja musiikki ovat tärkeässä asemassa. Lomaxin kanssa läheiseksi kuvattu sotavanki Finlay odottaa omaa rangaistusvuoroaan ja katsoo järkyttyneenä vierestä, kuinka Lomax urheasti ottaa pois silmälasinsa ja astuu eteenpäin japanilaisten pahoinpideltäväksi. Hän kuvailee Wallacelle nykyhetkessä kohtausta ”rohkeimmaksi koskaan näkemäkseen asiaksi”[13]. Kun Lomaxia lyödään ensimmäisen kerran, kuvataan häntä vain hetken verran, ja tämän jälkeen kuvakulma siirtyy kokonaan pois hänestä. Sen sijaan kuvaan pääsevät muut rangaistusta odottavat miehet ja sivusta seuraavat sotavangit. Sotavangit eivät juuri liikahda lukuun ottamatta lääkäri Rogersia, joka lausuu hiljakseen ulkomuistista Raamatun psalmia 23. Aika vaikuttaa pysähtyneen miesten katsellessa hirvittävää väkivallantekoa – jopa Nagase katsoo hievahtamatta kohtausta. Psalmi 23 eli ”Herra on paimeneni” kuulostaa lohdulliselta, mutta myös ennakoivalta, kun kuuntelee psalmin päätöstä: ”Surely goodness and… [Rogers nielaisee levottomasti] Mercy will follow me for the rest of my life.”[14] Rogers ei ehkä usko Lomaxin elävän moisen pahoinpitelyn jälkeen, mutta toivoo miehelle hyviä – ja jopa lyhyitä – viimeisiä hetkiä ilman kärsimystä. Lomaxin elinaika, kuten muidenkin vankien, vaikuttaa olevan loppumaan päin.
Kohtauksessa myös musiikki pääsee suureen rooliin. Taustalla alkaa soida David Hirschfelderin säveltämä soundtrack ”The Bravest Thing I’ve Ever Seen”[15], joka mykistää alleen henkilöiden puheen ja äänet. Hirschfelderin soundtrack on selkeästi ei-narratiivista elokuvamusiikkia – koska musiikin lähde ei ole osa elokuvaa, vaan musiikki on niin ikään vain taustamusiikkia – ja sen voisi siis ajatella luovan katsojissa vaikuttavia, suuria tunteita. Lisäksi ei-narratiivinen elokuvamusiikki voi luoda jatkumon elokuvassa.[16] Näin tapahtuukin, sillä kohtaus rakentuu pyrähdyksinä kahdelle eri aikatasolle, takaumaan ja nykyhetkeen, ja sama soundtrack jatkaa aina soittoaan taustalla. Musiikki siis korostaa kokemuksen pitkäkestoista vaikutusta Lomaxin elämässä luomalla jatkumon, vahvistaa rajun kohtauksen aiheuttamaa tunnekuohua katsojassa ja saa Lomaxin kokeman vääryyden tuntumaan entistä kamalammalta.
Vaikka näemme kohtauksessa Lomaxin tuskallisen ilmeen ja huudot ensimmäisen lyönnin jälkeen, emme kuule mitään. Ainoat kuulemamme äänet musiikin lisäksi ovat Rogersin siteeraama Raamatun kohta ja japanilaisen pahoinpitelijän huudot kohtauksen loppupuolella. Kohtaus tulee katsojan iholle ja pysäyttää ajan kulumisen hetkeksi myös ruudun tällä puolen. Lisäksi kohtaukseen sisältyvä takauman ja nykyhetken välinen hyppiminen sekoittaa aikatasoja ja korostaa sitä, kuinka tämänkaltaista väkivaltaista kokemusta ei varmasti unohda, vaikka aikaa kuluisi vuosikymmeniä.
Muistaminen ja unohtaminen
Myös Nagasen hahmo kietoutuu omalla tavallaan ajan vyyhtiseen käsitykseen – etenkin, kun puhutaan muistamisesta ja unohtamisesta. Tulkki ei joudu syytettäväksi sotarikoksista, mutta päättää omistaa koko elämänsä niiden sovittamiselle: hän haluaa, että vankileireillä tapahtuneet vääryydet muistetaan, ja hän itse muistaa ne selkeästi. Tämä näkyy elokuvassa muun muassa siinä, kuinka Nagase vanhoina päivinään edelleen opastaa turisteja museoksi muutetulla sotavankileirillä. Muistaminen ja unohtaminen limittyvät ajan kanssa erikoisesti yhteen. Yksilö voi (yrittää) päättää, mitä menneisyydestä muistaa ja unohtaa, mutta yhteisö valitsee aina oman versionsa. Yhteisön voi olla vaikea ylläpitää tietoa ja muistoa hirveistä tapahtumista, sillä niitä ei välttämättä haluta uskoa tai muistaa. Tähän voisi verrata esimerkiksi saksalaisten suhtautumista holokaustiin juuri toisen maailmansodan jälkeen: saksalaiset hiljenivät, sillä he eivät kestäneet katsoa uhreja tai puhua tehdyistä kauheuksista[17]. Kirjassaan Lomax kertoo keskustelleensa Nagasen kanssa ”historiallisesta totuudesta”, ja kuvailee Nagasen olleen lähes pakkomielteisen huolestunut japanilaisten hiljenemisestä[18]. Tällainen hiljeneminen tulee esille myös keskustelussa, jonka Lomax ja Nagase käyvät elokuvassa:
Lomax: What do you tell people? About what you did to us?
Nagase: We do not talk about it. No one will talk about it.
Lomax: Nor do we. And you know why? Because no one would believe it.[19]
Yhteisö on ehkä päättänyt unohtaa tapahtuneen vääryyden, mutta Nagase ei tee niin. Nagase esimerkiksi kirjoittaa Lomaxille ensimmäisen tapaamisen jälkeen kirjeen, jossa avaa sovitustyötään ja tuskaansa tapahtuneesta. Kirjeestä käy ilmi, kuinka Nagase on päättänyt muistaa Lomaxin ja tämän kokeman vääryyden:
Dear Mr. Lomax,
I was a member of the Imperial Japanese Army. We treated you and your countrymen very, very badly. It is a long time since the war ended, but for me it is a time of suffering. The dagger of our meeting thrust deep into my heart. I never forgot you. I remember your face, your arms, your eyes.[20]
Nagase kertoo Lomaxille työskennelleensä tulkkina sotahautakomissiolle sodan jälkeen, mistä näemme lyhyehkön, Nagasen oman takauman. Vaikka takaumat antavat kuvan myös kansakunnan historiasta, saadaan niiden kautta nähdä myös subjektiivinen näkymä menneisyyteen[21]. Suurin osa takaumista on Lomaxin omia, mikä myös selittää miehen vihamielistä suhtautumista Nagaseen. Takauma on aina menneisyyden representaatiota[22], minkä valossa voimme tulkita Lomaxin muistikuvan Nagasesta olevan enemmän tai vähemmän värittynyt. Elokuvassa katsoja näkee menneisyyden juuri Lomaxin muistojen kautta. Kun vanhempi Lomax matkustaa tapaamaan Nagasea ensimmäistä kertaa, näytetään katsojalle ehkä kaikista rajuin takauma, jossa nuori Lomax joutuu vesikidutuksen uhriksi. Kyseisessä takaumassa selkenee myös ensimmäistä kertaa kunnolla se, kuinka myös Nagase on sodan uhri – myös hän on uhattuna, häntäkin lyödään.[23] Lomax vaikuttaa vihdoin muistavan, sisäistävän, asian. Hänen asenteensa Nagasea kohtaan pehmenee huomattavasti, ja hän on valmis aloittamaan muistamiseen liittyvän tärkeän työn: unohtamisen.
Lomaxin runot
At the beginning of time the clock struck one
Then dropped the dew and the clock struck two
From the dew grew a tree and the clock struck three
The tree made a door and the clock struck four
Man came alive and the clock struck five
Count not, waste not the years on the clock
Behold I stand at the door and knock.[24]
Sotavankina ollessaan Eric Lomax kirjoitti – tai pikemminkin muodosti mielessään – erilaisia lasten loruilta kuulostavia runoja. Tämän luvun alussa esitetty ”The Clock of Man” on yksi näistä, ja se esiintyy elokuvassa kahdesti. Runo on kiinnostava osa elokuvaa: se luo tarinalle uusia merkityskenttiä ja pysäyttää katsojan kuuntelemaan ja tarkastelemaan taustalla pyöriviä tapahtumia. Lomaxin kirjassa puolestaan runot esiintyvät eri tavoin: ne on kirjattu ylös faktanomaisesti, kun taas elokuvassa ne lausutaan performanssin tapaisesti. Elokuvan tapahtumat näyttävät todella realistisilta, joten tuntuu yllättävältä ja erittäin erottuvalta, kun Lomax alkaa lausumaan runoa eri kohdissa. Runonlausunta toimii elokuvassa niin ikään taiteellisena tehokeinona, kun taas kirjassa runo vain kirjataan ylös lukijalle nähtäväksi.
Ensimmäisen kerran runo kuullaan ja nähdään esitettynä heti elokuvan alussa. Vanha Lomax makaa olohuoneensa lattialla ja lausuu runoa kuin mantraa. Kohtauksen kuvakulma siirtyy lattian tasossa vakaasti miehen jaloista kohti tämän kasvoja. Runo sopii hyvin lausuttavaksi jo elokuvan alkuun, sillä se enteilee elokuvan käsittelemiä teemoja: vuosikymmeniä kestävä muistamisen ja unohtamisen työ, koston hautominen, anteeksiantaminen sekä tietenkin ajan hallintaan liittyvät pelot ja pakkomielteiset harrastukset, kuten juna-aikataulujen ulkoa opetteleminen. Lomax vaikuttaa kohtauksessa hengästyneeltä ja järkyttyneeltä, lamaantuneelta.
Seuraavan kerran runo esiintyy elokuvassa aiempaa pysäyttävämmin. Kohtauksessa seurataan Lomaxin takaumaa, jossa häntä kuulustellaan radion rakentamisesta. Nuorukainen näyttää kärsivältä ja kaltoin kohdellulta, mutta yrittää silti kertoa totuuden radiosta: he eivät rakentaneet sitä pitääkseen yhteyttä, vaan kuullakseen kotoa uutisia, pysyäkseen niin sanotusti kartalla tapahtumista ja päivistä. Nagase yrittää tulkkina edetä kuulustelussa, mutta Lomax vaikuttaa jo olevan hajoamispisteessä puhuessaan vilpittömästi kodista:
Nagase: Why did you build the radio? Who helped you to build the radio?
Lomax: No one. No one helped us. We built it ourselves.
Nagase: Liar. You tell lies. Why did you build the radio?
Lomax: To… To listen to. To hear voices. To know what was happening at home.[25]
Dialogin lopuksi kuulustelija hermostuu, koska tulkki ei näytä saavan haluttuja vastauksia. Hän lyö Lomaxin pään kuulustelupöytään ja huutaa raivoissaan japaniksi. Kuulustelija ja Nagase jäävät kuitenkin heti taustalle, sillä kuvakulma siirtyy lähentyen kohti Lomaxia, joka pysyy lähes hievahtamatta aloillaan. Tämä peilautuu aiemmin käsitellyssä kohtauksessa, jossa Lomax hakataan – siinä Lomax ei näy itse yhtään kuvassa. Yhtäkkiä Lomax alkaa lausua runoa, mikä seisauttaa katsojan täysin – runon esittäminen tuntuu raa’an kohtauksen keskellä jotenkin irralliselta, absurdilta. Irrallisuus kuvastaa kenties järkyttävän tilanteen aiheuttamaa hetkellistä irtoamista ajasta ja sen ymmärtämisestä. Mieleen palautuu myös elokuvan alku, jossa vanha Lomax lausuu runoa – takauma ja nykyhetki linkittyvät nyt toisiinsa eräänlaisena jatkumona. Runo toimii myös osana elokuvan soundtrackia, jolla se esiintyy nimellä ”At The Beginning Of Time” näyttelijä Jeremy Irvinen lausumana[26].
Runon kuvasto on hyvin aikaan keskittyvää, ja runon voisi tulkita kuvastavan eräänlaista luomiskertomusta tai maailman syntymistä. ”The Clock of Man” alkaa kirjaimellisesti alusta, ajan alusta. Toisessa säkeessä puhutaan kastepisarasta ja kolmannessa puusta, joka kasvaa kyseisestä pisarasta. Lopuksi, kellon lyödessä viisi, ilmestyy kuvaan ihminen: ”Man came alive and the clock struck five”[27]. Tämän jälkeen seuraa varoittava käsky, jonka mukaan ihmisen ei pidä tuhlata aikaansa tai elää sen orjana, sillä lopulta kuolema lähestyy jokaista: ”Count not, waste not the years on the clock / Behold I stand at the door and knock”[28]. Tämä vertautuu myös hyvin Lomaxin elämään – käyttäähän mies vuosikymmeniä elämästään vatvoakseen kostoa Nagasea kohtaan. Traumaattiset kokemukset pitävät miestä vankinaan, eikä hän pääse niistä yli ennen kuin vasta vanhempana.
Kirjassa esiintyy myös toinen Lomaxin tapailema runomainen kokonaisuus, ”Behold I stand at the door and knock”[29], joka ei esiinny elokuvassa ollenkaan. Siinä säkeet tuntuvat paljon irrallisemmilta kuin ”The Clock of Man” ‑runossa. Lomax kuvailee ennen runoa, kuinka kyseiset säkeet muodostuivat öisin erilaisten näkyjen ja ajatusten sekoituksena:
My mind was turning into a machine that produced texts, words and images, cutting them up and feeding them to me in disconnected and confused snatches, slogans, scenes, fantasies. I became a screen with bits and pieces unfolding across me. Sometimes the messages had a sound, quite loud; sometimes they were intensely visual.[30]
Lomaxin kuvailusta välittyy sekalainen ja hämmentävä, jopa mielipuolinen kuva. Hänen mainitsemansa ”katkelmat, mainoslauseet, kohtaukset, fantasiat” kuvastavat hyvin ”Behold I stand at the door and knock” -runon tunnelmaa. Runon kuvastossa voi nähdä niin uskonnollisia kuin kenties vankeudenkin tuottamia ajatuksia:
Behold I stand at the door and knock
if any man hear my voice, and open the door, I will come in to him…
lives there who loves this pain… break loose from hell
How many miles to Babylon?
Three score and ten
Can I get there by candlelight
Yes, and back again.
I am Alpha and Omega the beginning and the end the first and the last and did those feet in ancient time walk upon England’s mountains green. O for that warning voice which he who saw/The Apocalypse heard cry in Heaven aloud. Yet man is born unto trouble, as the sparks fly upward.[31]
Lomax itse sanoo, että monet fraaseista ja säkeistä ovat uskonnollisia lainoja, ja monet hän lainasi ”ylhäisimmästä tietämästään kirjallisuudesta”, eli muun muassa 1600-luvun protestanttisesta kirjallisuudesta[32]. Useampi säe on otettu John Miltonin eeppisestä runoelmasta Kadotettu paratiisi (engl. Paradise Lost, 1667). Esimerkiksi viimeisen säkeistön lauseet ”O for that warning voice which he who saw/The Apocalypse heard cry in Heaven aloud” löytyvät runoelman kirjasta IV[33].
Ilmestyskirjasta lainatut kohdat – kuten ensimmäinen säkeistö – ja muut synkät kuvaukset soveltuvat oivallisesti Lomaxin ajallisesti epämääräiseen ja järkyttävään kokemukseen. Hän itse sanoo seuraavanlaisesti: ”At the worst moments time became completely separated from my inner world of pain and sleeplessness.”[34] Jälleen palataan käsitykseen ajasta ja sen menettämisestä – molemmat runot linkittyvät vahvasti Lomaxin kokemiin pahimpiin hetkiin, joihin liittyy myös olennaisesti tunne ajan kadottamisesta.
Lopuksi
Eric Lomax käytti vuosikymmeniä elämästään haaveillen kostosta ja muistellen Nagasen kasvoja, jotka linkittyivät hänen mielessään traumaattisiin kokemuksiin. Tämä tulee esille niin elokuvassa kuin kirjassakin monella eri tapaa. Elokuvassa vuosikausia kestävä traumassa ja kostossa vellominen näkyy muun muassa Lomaxin hahmon rakentumisessa ja elokuvan kerronnallisissa keinoissa, kuten eri aikatasojen yhdistymisessä, takaumissa ja runokohtauksissa.
Voidaan myös pohtia ajan luonnetta. Muuttuuko ajan nopeus erilaisissa elämäntilanteissa – onko aika esimerkiksi määrittelemätöntä massaa pelon hetkillä? Elokuvassa nähdään muun muassa mielenkiintoinen kontrasti siinä, kuinka Lomax vuosikymmeniä vatvoo kostoa, mutta kun hän viimein tapaa pelkojensa lähteen, Nagasen, ei anteeksi antamisessa kulu kauaa aikaa. Lisäksi ajan määrittelemättömyys ja pelko sen menettämisestä kulkevat vahvasti mukana läpi Teplitzkyn elokuvan.
Lomax pystyi loppujen lopuksi selviämään kokemuksistaan ja antamaan anteeksi. Joskus omien kokemusten kirjoittaminen ylös, esimerkiksi juuri kirjan muotoon, saattaa auttaa pääsemään yli vankeuden aiheuttamasta traumasta[35] – ehkä Lomaxin kohdalla kävi näin. Eric Lomax ja Takashi Nagase pysyivät hyvinä ystävinä aina Nagasen kuolemaan asti[36], mikä korostaa unohtamisen tärkeyttä muistamisen ohella. Sekä elokuva että kirja loppuvat samaan toteamukseen: ”Sometime the hating has to stop.”[37] Voiko vihanpito siis olla ikuista? – Ei kai, sillä ihmiselämä ei muutenkaan ole ajalliselta luonteeltaan ikuista. Kuten Lomaxin ”The Clock of Man” -runon loppukin kuuluu – ”Count not, waste not the years on the clock / Behold I stand at the door and knock” – ihmiselämän tarkoituksena ei ole seurata liian tiiviisti ajan kulkua. Aika on olennainen osa elämää, historiaa ja muistoja, mutta sen orjana ei tule kuitenkaan elää.
Anni Teppo (HuK, yleinen kirjallisuustiede) aloittelee filosofian maisterin opintoja Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.
Lähteet ja tutkimuskirjallisuus
Elokuva ja sen musiikki
Hirschfelder, David (a). At The Beginning of Time. The Railway Man (Original Motion Picture Soundtrack). Varèse Sarabande (levy-yhtiö), 2013.
https://open.spotify.com/track/7HouyeemehT2ApHQdTxWwk?si=m95iJIqtSgecHJ6BCwnsIQ. [Spotify-äänite. Viitattu 2.7.2019.]
Hirschfelder, David (b). The Bravest Thing I’ve Ever Seen. The Railway Man (Original Motion Picture Soundtrack). Varèse Sarabande (levy-yhtiö), 2013.
https://open.spotify.com/track/13IvDKkTgbOE8Irpey61TS?si=lxbS8vCaQwSGjLxXhJsWQw. [Spotify-äänite. Viitattu 10.6.2019.]
The Railway Man (Iso-Britannia–Australia 2013). Ohjaus: Jonathan Teplitzky. Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce, Andy Paterson. Päärooleissa: Colin Firth, Jeremy Irvine, Nicole Kidman. Tuotanto: Chris Brown, Bill Curbishley, Andy Paterson. Ensi-ilta: 6.9.2013 (Toronto International Film Festival). Kesto: 111 minuuttia. Perustuu Eric Lomaxin samannimiseen teokseen (1995).
Kirjallisuus
Bacon, Henry. Kertova elokuvamusiikki. Teoksessa Audiovisuaalisen kerronnan teoria. SKS, Helsinki 2000, 234–243.
Basoglu, Metin & Salcioglu, Ebru. Part 1: Theory. Teoksessa A Mental Healthcare Model for Mass Trauma Survivors. Control-Focused Behavioral Treatment of Earthquake, War and Torture Trauma. Cambridge University Press, 2011, 11–64.
Daws, Gavan. Prisoners of the Japanese. POWs of World War II in the Pacific. Harper Perennial, New York 1994.
Giesen, Bernhard. The Trauma of Perpetrators. The Holocaust as the Traumatic Reference of German National Identity. Teoksessa Jeffrey C. Alexander et al (toim.), Cultural Trauma and Collective Identity. University of California Press, Berkeley 2004, 112–154.
Klarman, Michael J. & Schimmel, Solomon. Four: How to Forgive. Teoksessa Wounds Not Healed by Time: The Power of Repentance and Forgiveness. Oxford University Press, 2002, 89–120.
Lomax, Eric. The Railway Man (1995). Vintage Books, Lontoo 1996.
Milton, John. Paradise Lost (1667). Penguin Books, Lontoo (2000) 2003.
Rahe, R. H. (a). Captivity, Adaptation to (2000). Teoksessa George Fink (toim.), Encyclopedia of Stress. Adacemic Press, 2007, 388–391.
Rahe R. H. (b). Captivity, Recovery from (2000). Teoksessa George Fink (toim.), Encyclopedia of Stress. Adacemic Press, 2007, 392–396.
Turim, Maureen. Definition and Theory of the Flashback. Teoksessa Flashbacks in Film. Memory and History. Routledge, 2013, 1–20.
[1] Lomax 1996, 153. Katkelma Eric Lomaxin sotavankeusajoillaan kirjoittamasta runosta.
[2] Daws 1994, 213.
[3] Lomax 1996, 63.
[4] The Railway Man 2013. Elokuva, 110 min. Runon nimi löydetty elokuvan lopputeksteistä.
[5] Turim 2013, 5.
[6] Klarman & Schimmel 2002, 113.
[7] Lomax 1996, 63.
[8] The Railway Man 2013. Elokuva, 3 min.
[9] Rahe (2000) 2007a, 391.
[10] Lomax 1996, 85.
[11] Basoglu & Salcioglu 2011, 42.
[12] Lomax 1996, 104–105.
[13] ”The bravest thing I’ve ever seen.” The Railway Man 2013. Elokuva, 46 min.
[14] The Railway Man 2013. Elokuva, 48 min.
[15] Ks. Hirschfelder 2013b. Soundtrack.
[16] Bacon 2000, 240.
[17] Giesen 2004, 116.
[18] Lomax 1996, 241.
[19] The Railway Man 2013. Elokuva, 91–92 min.
[20] The Railway Man 2013. Elokuva, 98–99 min.
[21] Turim 2013, 2.
[22] Turim 2013, 1–2.
[23] The Railway Man 2013. Elokuva, 88–90 min.
[24] Lomax 1996, 153. Eric Lomaxin sotavankeusajoillaan kirjoittama runo.
[25] The Railway Man 2013. Elokuva, 76 min.
[26] Ks. Hirschfelder 2013a. Soundtrack.
[27] Lomax 1996, 153. Runon viides säe.
[28] Lomax 1996, 153. Runon kuudes ja seitsemäs säe.
[29] Ensimmäisen säkeensä mukaan; kyseessä enemmänkin yksittäisten, lainattujen säkeiden muodostama kokonaisuus, ei niinkään runo samassa merkityksessä kuin ”The Clock of Man”.
[30] Lomax 1996, 121–122.
[31] Lomax 1996, 122.
[32] Lomax 1996, 122.
[33] Ks. Milton (2000) 2003, 74. Säkeet 1 ja 2.
[34] Lomax 1996, 122.
[35] Rahe (2000) 2007b, 394.
[36] The Railway Man 2013. Elokuva, 103 min. Ks. elokuvan epilogi.
[37] Lomax 1996, 244; The Railway Man 2013. Elokuva, 103 min.