Gillo Pontecorvon ohjaama elokuva La Battaglia di Algeri (suom. Taistelu Algeriasta) on italialaisalgerialainen elokuvahistoriallinen merkkiteos. Taistelu Algeriasta -elokuvan löytää lukuisista ’parhaat elokuvat’ -elokuvalistauksista,[1][2][3] mutta se myös aiheutti ilmestysvuotenaan useita sosio-poliittisia kiistoja herkän aiheensa vuoksi.
Elokuva sijoittuu 50- ja 60-luvun Algeriaan, ja sen keskiössä ovat Algerian itsenäisyyssodan ympärillä tapahtuneet ilmiöt. Päähenkilönä seurataan pitkälti FLN-kapinallisjärjestön johtajaa Alia, mutta ruutuaikaa saavat myös monet muut Algerian kapinallissodan keskeiset tekijät, kuten Ranskan armeijan joukot ja siviilit. Temaattisesti elokuva käsittelee kapinallisuutta, terrorismia ja sen estämistä, politiikkaa ja imperialismia.[4]
La Battaglia di Algeri ilmestyi vuonna 1966. Tämä oli vain neljä vuotta Algerian itsenäisyyssodan loppumisen jälkeen. Itsenäisyyssodan jäljet olivat arvatenkin vielä vahvasti aistittavissa sekä Algeriassa että Ranskassa. Elokuva olikin viisi vuotta sensuurin alaisuudessa Ranskassa ja julkaistiin vasta 1971.[5]
Vaikkakin kyseessä on dramatisoitu versio Algerian itsenäisyyssodasta, elokuva kuvaa realistisen tarkasti guerilla-sodankäyntiä. Tästä johtuen elokuvaa on käytetty monesti sissisodan esimerkkinä – kuuluisimpia tapauksia on kenties Yhdysvaltojen Pentagonissa järjestetty koulutusesitys upseereille ja sotilasjoukoille.
Aion tässä esseenomaisessa artikkelissa lyhyesti tarkastella La Battaglia di Algeri -elokuvaa kulttuurintutkija Hannu Salmen luoman viitekehyksen läpi. Kirjassa Elokuva ja historia Salmi toteaa, että elokuvaa voi tutkia joko sen sisäisen tekstin näkökulmasta tai vastaedes ulkoisen vaikutuksen näkökulmasta. Sisäinen teksti viittaa elokuvan sisäisiin elementteihin: kuviin, ääniin, teemoihin tai tarinaan. Ulkoinen maailma taas viittaa elokuvan liikkeisiin yhteiskunnassa, kuten vastaanottoon, sensuuriin tai tuottoon. Salmi toteaa myös, että melkein aina nämä kaksi näkökulmaa ovat vahvasti yhteydessä.[6]
La Battaglia di Algeri -elokuva on erinomainen esimerkki siitä, mistä elokuvan sisäinen ja ulkoinen maailma koostuu, sekä miten ne ovat toisiinsa yhteydessä. Tutkin elokuvan sisäistä maailmaa laadullisen analyysin kautta. Keskityn elokuvakerronnallisiin elementteihin: rytmiin, leikkauksiin, kuvakielen tarkoituksellisuuteen ja esityksellisiin motiiveihin. Ulkoisissa vaikutuksissa otan huomioon elokuvan valmistumisajakohdan vaikutuksia ja yleistä historiallisuutta.
Molempien maailmojen viat ja vahvuudet
Ensimmäiseksi käsittelen elokuvan sisäistä maailmaa. Kuten aikaisemmin totesin, elokuva keskittyy Algerian itsenäisyyssotaan. Algerian sodassa algerialaiset kapinallisjoukot kävivät guerilla-sodan kaltaista sotaa ranskalaishallintoa vastaan. Algerialaiset kokivat ranskalaishallinnon systemaattisena sortona ja epäoikeudenmukaisuutena, josta he hakivat itsenäisyyttä. Ranskalaishallinto halusi kuitenkin säilyttää kolonisoidun maansa muun muassa sen antamien taloudellisten etujen vuoksi. [7]
’Taistelu Algeriasta’ ei ole dokumentti, vaikkakin se vaikuttaa siltä. Elokuva on kuvattu dokumentaariseen, hieman uutismaiseen tyyliin muistuttaen cinema verite -tyyliä, ja elokuva pyrkii mahdollisimman realistiseen, pelkistettyyn tyyliin. Ohjaaja Pontecorvo ei kuulemma kuitenkaan missään nimessä halunnut elokuvaa otettavan täysin totena, vaikka hän valitsikin siihen mahdollisimman realistisen tyylin.[8] Elokuvan ajatellaankin olevan tyyppiesimerkki italialaisesta neorealismista.[9]
Mielestäni on erityisen mielenkiintoista, kuinka elokuva itsessään ei ole varsinaisesti sodan kummankaan osapuolen puolella. Vaikuttaa mielestäni siltä, että elokuvan tekijät ovat anti-imperialisteja, sillä pääosin sympatisointi ja kognitiivinen ymmärrys pyritään tuomaan algerialaisten itsenäisyysjoukkojen, FLN-puolueen, puolelle. Kuitenkin elokuva tuo onnistuneesti mukaan myös vastapuolen, eli FLN -joukkojen aiheuttaman terrorismin vastaisen toiminnan. Tämä johtaa siihen, että elokuva onnistuu käsittelemään Algerian sotaa, imperialismia ja yleisesti terrorismin moraalisuutta kokonaisvaltaisesti, paljastamalla samanaikaisesti molempien kauheuden, muttei varsinaisesti syyttämällä kumpaakaan.
Tästä hyvä esimerkki on elokuvan rytmi. Elokuvan alkuvaiheilla katsoja helposti identifioi ja sympatisoi FLN-joukkojen kanssa, sillä ranskalaiset esitetään painostavina ja algerialaiset sorron kohteina. Vasta kun näemme, mikä tarkalleen ottaen on algerialaisten vastaisku, sympatiammekin kääntyy hetkeksi ranskalaisten puolelle. Algerialaisten vastaisku on pommi-isku kahvilaan, jossa valtava määrä viattomia ihmisiä saa surmansa. Lähikuvat viattomien ihmisten naamoista, tunteista ja elämästä ennen pommi-iskua tehostaa ajatusta siitä, että kyseessä on normaaleja ihmisiä, normaalissa asetelmassa. Kun heidät tapetaan, yhtäkkiä emotionaalisesti kyseenalaistamme FLN-joukkojen aikaisemmin hyväksymämme ideologian Ranskan hallinnon vastustamisesta. Tästä leikataan suoraan Ranskan militaristeihin ja poliisijoukkoihin, ja elokuva alkaa kertoa terrorismin vastaisuudesta. Rytminä tämä on todella oivaltavaa, sillä se sekä emotionaalisesti että järjellisesti vie meidät kolonisaation ja itsenäistymispolitiikan etiikkaan. FLN-puolue vastustaa systemaattista sortoa ja siitä syntyvää kuolemaa, kun taas Ranskan joukot vastustavat lisäkuolemien aiheuttamista. Kysymys herää: onko Ranskan oikein reagoida iskuihin, jotka ovat syntyneet heidän oman sortonsa vaikutuksista? Mikä imperialistin rooli on, kun kolonisoitu kansa haluaa itsenäisyyttä keinolla millä hyvänsä?
Elokuvassa on myös mielenkiintoista se, miten FLN-järjestön nousu ideologisesta organisaatiosta koko kansaa edustavaan organisaatioon on toteutettu. FLN-järjestö onnistui voittamaan koko kansan puolelleen elokuvassa, ja hiljalleen elokuva näytti koko Algerian kansan olevan ranskalaishallintoa vastaan. Lapset, naiset ja miehet työskentelevät yhdessä iskuja tehdäkseen, ja elokuvaa katsoessa tuntuu, kuin koko kansa kollektiivina taistelisi Ranskan hallintoa vastaan. Ranska taas esitetään enemmän systemaattisena voimana, joka nujertaa vastarinnan strategialla ja neulantarkalla taktiikalla. Tämä luo kiinnostavaa mielikuvaa siirtomaahallinnon systemaattisuudesta ja strukturoidusta vallasta.
Elokuva siis antaa Ranskan siirtomaahallinnosta pitkälti kuvan heikompia sortavasta vallasta, joka ylivoimalla nujertaa vastarinnan kuitenkaan dehumanisoimatta ranskalaisia. Ranskalaiset kuvataan ajatteleviksi ja ymmärtäväisiksi, ei mielipuolisiksi sadisteiksi, kuten helposti imperialismia kuvaavissa elokuvissa yleensä tehdään. Tästä johtuen elokuva on kutakuinkin onnistunut realistisessa representaatiossa Algerian tilanteesta ja kolonisaatiosta – vaikkakin imperialismi on veristä, se on kokonaisuudessaan kovin moniulotteinen ja haastava ilmiö.
Sensuuria ja realismia
Toinen todella mielenkiintoinen puoli elokuvasta ovat sen ulkoiset vaikutukset. Elokuva julkaistiin 1966, neljä vuotta Algerian sodan jälkeen. Tähän mainittakoon, että elokuva on historialliseksi elokuvaksi ajallisesti harvinaisen lähellä kuvattuja tapahtumia. Tämä kertonee siitä, että vielä elokuvan julkaisuajankohtana dekolonisaatio ja itsenäistymissodat ovat olleet pinnalla, mikä itsessään antaa elokuvalle varsin ristiriitaisen kulttuurillisen vastaanoton. Vain kaksitoista vuotta ennen elokuvan julkaisua Indokiinan itsenäistymissota Ranskasta oli loppunut, ja ympäri maailmaa erilaiset itsenäisyyssodat olivat varmasti polttava puheenaihe. Tästä johtunee siis se, että Taistelu Algeriasta sensuroitiin ja kiellettiin Ranskassa viideksi vuodeksi.
Kuten sanoin, Taistelu Algeriasta ei elokuvana vaikuta olevan oikeastaan kummankaan puolella, mutta mielestäni siinä silti näkyvät tekijän anti-imperialistiset ajatukset. Gillo Pontecorvo ei itse ajatellut tehneensä poliittista elokuvaa[10], mutta taiteen tekijät harvoin ovat vastuussa siitä, miten taideteos otetaan vastaan[11].
La Battaglia di Algeri otettiin laajalti Ranskassa vastaan kapinallisena propagandana – vahvimpana argumenttina olivat kolonialismin ja sodan esitetyt motiivit elokuvassa. Kuitenkin tutkija Patricia Caille toteaa, että syy siihen, miksi La Battaglia di Algeria -elokuva ei istunut ranskalaisten elokuvakulttuuriin ei johtunut niinkään sensuurin selittämistä syistä vaan enemmänkin elokuvan kykenemättömyydestä soveltua ranskalaisen elokuvakulttuurin ”etuoikeutettuihin kategorioihin”.[12]
Elokuvan historialliseen realismiin on varmasti vaikuttanut se, että elokuva on tehty näin lähellä itse tapahtumia. Kuvattu aikakausi ei ollut ehtinyt muuttumaan ihmisten mielissä vielä paljoa, vaan tapahtumat ovat kanavoituneet kohtalaisen suorasti elokuvaan. Elokuvissa ja tarinoissa, jotka pohjautuvat vaikkapa antiikkiin, näkyy usein paljon valmistumisajankohdan ideologiaa historiallisessa asetelmassa. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että La Battaglia di Algeri -elokuvan valmistumisajankohdan ideologia on hyvin samankaltainen kuin itse elokuvassa.
Tästä johtuen La Battaglia di Algeri pääsee ainutlaatuiseen historiallisen elokuvan asemaan. Hannu Salmi määrittelee elokuvan käyttömahdollisuuksiksi historiatieteelle kolme erilaista tapaa: elokuvan käyttö lähteenä, elokuva itsessään tutkimuskohteena ja elokuva historiankertomuksena.[13] La Battaglia di Algeria -elokuvaa voi mahdollisesti käyttää hyödyllisenä tutkimuskohteena kaikkiin kolmeen kategoriaan. Elokuvan valmistumisajankohta on niin lähellä sen kuvaavien tapahtumien aikakautta, joten elokuva toimii hyvin yhteiskuntahistoriallisena lähteenä Algerian itsenäisyyssotaa tarkastellessa, mutta myös esimerkiksi osana algerialaista tai italialaista kulttuurihistoriaa.
La Battaglia di Algeria -elokuvaa ei voi silti dramatisoidun luonteensa vuoksi ymmärtää varsinaisena historiankertomuksensa, mutta ottaen huomioon elokuvan realismin, sanoisin esimerkiksi elokuvan sisäisen ja ulkoisen maailman suhteen olevan hedelmällinen maaperä historiankertomukselliseen selontekoon.
Lopuksi
La Battaglia di Algeri -elokuvan sisäinen maailma koostuu pyrkimyksestä realistiseen reproduktioon. Elokuvakerronta onnistuu esittämään molempien osapuolien motiivit ja vielä molempia ymmärtäen. Loppujen lopuksi sympatia kuitenkin kohdistuu iskujen uhreille. Mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että elokuva esittää antiterrorismin kolonialistisena tekona. Koloniaalin vallan ylläpitoa antiterrorismi tavallaan onkin, jos terroriteot johtuvat halusta itsenäistyä.
Elokuvan yhteiskunnallinen ja kulttuurillinen vaikutus on ollut mittava. Elokuva on taiteellisesti onnistunut, mutta myös kulttuurisena tuotteena mielenkiintoinen. Tutkimalla elokuvan yhteiskunnallista liikehdintää enemmän pystyisi varmasti päättelemään paljon esimerkiksi ranskalaisten elokuvakulttuurista tai algerialaisten sodanjälkeisistä asenteista.
Elokuvan sisäisen ja ulkoisen maailman suhde on kiehtova. Historiallisen tapahtuman suhteellisen realistinen esittäminen sai ristiriitaisen vastaanoton erityisesti maassa, jota elokuva koski. Se, että tästä on kaikesta vain 50 vuotta aikaa, kertonee siitä, kuinka vaikuttava elokuva edelleenkin voi parhaimmillaan olla. Tällä tavoin elokuva on omalla tavalla paljon laajempi kuin pelkkä tarina: se on orgaaninen osa yhteiskunnallista kollektiivia, joka reagoi ja liikkuu suhteessa talouteen, politiikkaan ja muihin yhteiskunnallisiin elementteihin. La Battaglia di Algeri on elokuvan voiman tyyppiesimerkki.
Yleisesti ottaen La Battaglia di Algeri on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten kolonialismin ja imperialismin ristiriitaisuus ja moniulotteisuus on mahdollista esittää valkokankaalla realistisesti. Pontecorvon lähestyminen ei ole dokumentaarinen vaan lyyrinen, mutta hänen lyriikkansa on onnistunutta realistista reproduktiota, vaikkakin vahvasti dramatisoitua.
Lähteet ja tutkimuskirjallisuus
Caille, Patricia ( 2007), The Illegitimate Legitimacy of the Battle of Algiers in French Film Culture. International Journal of Post-colonial studies, Vol. 9, Issue 3.
Horne, Alistair (1977), A Savage War of Peace: Algeria 1954-1962. MacMillan, London, UK.
La Battaglia di Algeri (1966) [elokuva], Pontegorvo, Gillo. Rizzoli, Rialto Pictures, Italia/Algeria.
Roberts, Philip (2007), The Battle of Algiers – A review by Philip Roberts. Northumbria University, UK.
Salmi, Hannu (1993), Elokuva ja historia. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Shapiro, Michael (2007), Slow looking: the ethics and politics of looking. Millenium: Journal of International Studies, University of Hawaii, 181-197.
[1] https://www.bfi.org.uk/films-tv-people/sightandsoundpoll2012/critics
[2] http://www.bbc.com/culture/story/20181029-the-100-greatest-foreign-language-films
[3] https://web.archive.org/web/20120322194924/http://www.nytimes.com/ref/movies/1000best.html
[4] https://kavi.fi/fi/elokuva/194518-taistelu-algeriasta
[5]https://kavi.fi/fi/elokuva/194518-taistelu-algeriasta
[6] Salmi, 1993, 13.
[7] Horne, 1977, introduction.
[8] Roberts, 2007, 4.
[9] Shapiro, Michael (2007) – Slow looking: the ethics and politics of looking, Millenium: Journal of International Studies, University of Hawaii, 181-197.
[10] Roberts, 2007, s. 4.
[11] Salmi, 1993, 179.
[12] Caille, 2007, 3.
[13] [13] Salmi, 1993, 13.
Jaakko Suomalainen on Tampereen yliopiston historian kandidaattiopiskelija, jolla on koulutusta myös elokuvakerronnasta- ja teoriasta. Kandidaatintutkielman aiheenaan hän tutkii Suomen elokuvasäätiön rahoitusjakaumaa erilaisten lajityyppien kesken.