Audrey Hepburnista (1929–1993) on kirjoitettu lukemattomia elämäkertoja, jotka keskittyvät ilmeisistä syistä hänen näyttelijänuraansa, tähteyteensä, yksityiselämäänsä ja rooliinsa UNICEFin hyväntahdonlähettiläänä. Sen sijaan hänen lapsuus- ja nuoruusvuotensa ovat jääneet jokseenkin pimentoon, ja tätä arkistomateriaaleistakin johtuvaa vinoumaa yhdysvaltalainen historioitsija Robert Matzen korjaa ansiokkaasti populaarilla otteella kirjoitetulla elämäkerrallaan Dutch Girl: Audrey Hepburn and World War II (GoodKnight Books, Pittsburgh, Pennsylvania 2019). Matzenin mukaan monet Audreyn sotavuosistaan kertomista tarinoista on kyseenalaistettu niiden uskomattomuuden vuoksi, mutta Matzen onnistuu etenkin hollantilaisen arkistoavun ja haastattelujen ansiosta kontekstoimaan niitä, ja monet asiat alkavat tuntua järkeenkäyviltä.
Perhepiirissä Adriaantjena tunnettu Audrey oli sukutaustaltaan puolihollantilainen, neljännesbritti ja neljännesitävaltalainen. Hänen äitinsä, paronitar Ella van Heemstran, suku oli kuulunut ylhäisöön jo keskiajalta, mutta kovinkaan varakasta se ei ollut. Äiti hankki tuloja mm. käyttämällä perheen kotia Panderin huonekaluliikkeen esittelytilana. Vaikka Audreylla oli rakkaita muistoja leikkituokioistaan isänsä Joseph Rustonin kanssa, tämä jätti perheen käytännössä oman onnensa nojaan. Hänen vaikutuksestaan ja myös äitinsä hyväksynnällä Audrey muutti käymään koulua Englantiin, mutta toisen maailmansodan syttyminen sai vanhemmat päätymään siihen, että Audreyn tulee palata Hollantiin pois potentiaalisten pommitusreittien lähistöltä.
Audrey suojeli Hollywood-vuosinaan omaa ja perheensä yksityisyyttä, ja kuten Matzen osoittaa, hyvistä syistä. Hänen äitinsä oli ollut 1930-luvun puolivälissä itsensä Hitlerin tavannut natsihurmoksellinen, joka sai näkyvyyttä brittiläiseen mustapaitalehteen kirjoittamastaan kolumnista. Vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin saksalaismielisen Ellan mielipiteet kuitenkin vaihtuivat, kun hän näki, mitä natsimiehitys vähitellen toi tullessaan. Pahin isku perhettä kohtasi, kun Audreyn setä Otto van Limburg Stirum ja tämän veli teloitettiin panttivankeina kostoksi vastarintaliikkeen rautatiesabotaasista Rotterdamissa. Tällä haettiin symbolista vaikutusta, sillä Limburh Stirumit ja Schimmelpenninckit olivat olleet merkittävissä rooleissa Hollannin historian käännekohdissa. Miehityshallinnon ja natsimielisten ote tiukkeni entisestään, mutta samaan aikaan Audrey kehitti taitojaan Arnhemissa balettitanssijana – kipinä, joka oli syttynyt ennen sotaa Englannissa.
Juuri lohduttoman synkkien hetkien ja toivonpilkahdusten kietominen toisiinsa on Matzenin narratiivin koskettavin elementti. Hän kuvaa paikallislehden ylistävien juttujen kautta taidokkaasti, kuinka ujo ja sisäänpäin kääntynyt nuori löysi klassista tanssia improvisaatioon yhdistävistä koreografioista – jotka hän enimmäkseen itse suunnittelikin – tavan ilmaista itseään. Dansschoolin tähtioppilaana hän tosin tanssi yleisöille, jotka koostuivat osittain Wehrmacht-sotilaista, joten hän päätti kuuluisuuden valokeilassa vaieta näistä näytöksistä, joista hän tunsi erityistä ylpeyttä. Sen sijaan hän mainitsi haastatteluissa salaiset ”pimeät illat”, joissa hän tanssi pelkästään kutsuvieraille, mikä oli eräs keino vastarintaliikkeen toiminnan rahoittamiseksi.
Ylipäätään Matzenin tulkinta osoittaa, miten paljon Audrey teki ikäisekseen palveluksia vastarintaliikkeelle mm. välittämällä viestejä alasammutuille liittoutuneiden lentäjille ja avustamalla Arnhemin lähistöllä Velpin kyläsairaalassa, josta käsin sen lääkärit johtivat paikallisesti liikkeen toimintaa (esimerkiksi piiloteltavien juutalaisten ja Saksaan vievää pakkotyötä pakoilleiden siirtoja) miehittäjien silmien alla. Audreyn perhe oli muuttanut Velpiin päästäkseen kauemmas natsien vaikutuspiiristä, mutta toisin kävi, sillä pian miehitysjohtajia muutti melkeinpä katunaapureiksi sivuun liittoutuneiden pommitusreiteiltä.
Syys-talvella 1944–1945 massiivisen Operaatio Kauppapuutarhan ja sen jälkeenkin jatkuneiden katkerien, pitkittyneiden taistelujen ja pahimman nälkätalven aikana kuolema väisti Audreyn äärimäisen niukasti – olivat sitten kyseessä (liittoutuneiden) hävittäjien konekiväärisarjat, asuinrakennusten keskelle pudonneet tykinammukset ja läheisiltä laukaisualustoilta ammutut epävakaat V1-ohjukset tai vakava aliravitsemus. Muutaman sadan gramman viikkoannos leipää johti osaltaan siihen, että Audrey joutui lopettamaan kylän lapsille pitämänsä tanssitunnit. Kun ruokaa ei saatu useampaan päivään, ainoaksi keinoksi selvitä jäi voimien säästäminen nukkumalla. Naapurien yhteistyö kuitenkin auttoi, ja lopulta Ruotsin Punaisen Ristin ruoka-apu tuli pelastajaksi.
Sodan päätyttyä Audreyn tie vei takaisin Englantiin yrittämään tanssijanuransa jatkamista, mutta onnekkaat sattumat alkoivatkin tuoda hänelle siinä sivussa pieniä tv- ja vähitellen entistä tärkeämpiä elokuvarooleja. Loppu on historiaa, mutta tanssikaan ei kadonnut hänen elämästään kokonaan, kuten vaikkapa elokuvat Secret People (1952) ja Rakastunut Pariisissa (Funny Face, 1957) todistavat.
Vaikka Audreyn sotavuosiin mahtui monia traumaattisia tapahtumia, hän itse on todennut, etteivät ne olleet pelkästään synkkää aikaa. Matzenin teoksen mieleenpainuvimpia positiivisia hetkiä onkin vuoden 1944 Sinterklaas-päivä (6.12.), jota varten 15-vuotias Audrey siirsi saksalaisjoukkojen lelukaupasta ryöstämät mutta taistelujen keskellä unohtamat lelut paikallisille lapsille jaettaviksi. Muutenkin Audrey rakasti lapsia jo pienenä, mikä auttaa Matzenia taustoittamaan hänen myöhäisvuosiensa UNICEF-roolia. Kauas kantoi myös Audreyn ja Anne Frankin välinen epäsuora, yllättävä kohtalonyhteys, joka sai alkunsa Amsterdamissa Audreyn ja Ellan kanssa samassa talossa asuneesta kustannustoimittajasta.
Dutch Girl -teoksen fokuksena ovat nimensä mukaisesti Audreyn sotavuodet, mutta niitä vasten peilautuvat myöhemmät vaiheet näyttelijänä ja omasta ja läheistensä yksityisyydestä tarkkana julkisuuden henkilönä. Kokonaisuus vetoaa sekä järkeen että tunteisiin olematta kuitenkaan sentimentaalinen tai yksisilmäinen. Natsihallinnon toimiakin kuvatessaan Matzen säilyttää enimmäkseen objektiivisen sävyn, vaikka ei jää epäselväksi, keiden puolella hän on: tavallisten hollantilaisten, jotka yrittivät parhaansa mukaan selviytyä hirvittävissä olosuhteissa.
Jos teosta haluaa kritisoida jostakin, niin akateemisen lähdeviitejärjestelmän käyttämisestä olisi ollut hyötyä – varsinkin kun osa lähteistä on ilmeisen huonosti tunnettuja. Silti ainakin keskeisimmät lähteet käydään läpi lukukohtaisesti, ja kirjallisuuden ja lehtiartikkelien ohella Matzen tekee selkoa haastatteluista, joita hän on Audreyn kanssa samanlaisia koettelemuksia läpikäyneiden hollantilaissiviilien kanssa käymistään haastatteluista (tosin mainitsematta välttämättä päivämäärää tai vuotta).
Kaiken kaikkiaan lopputulos on kiehtova, yllätyksellinen ja erittäin informatiivinen matka Audrey Hepburnin tähän asti vähälle huomiolle jääneisiin nuoruusvuosiin, jotka syventävät kuvaa hänen persoonastaan ja sukupolvesta toiseen sykähdyttävästä karismastaan, jota on vaikea purkaa sanoiksi. Jokaisella tähtinäyttelijällä on oma tarinansa, ja kuten Matzen osoittaa, Audreyn elämä ennen Hollywoodin parrasvaloja on jo itsessään kirjojen ja dramatisointien arvoinen.
Taneli Hiltunen on filosofian maisteri, joka tekee mahdistisodan viktoriaanisia taistelukuvauksia käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.