YTT, FM Jaana Luttisen taloushistorian väitöskirja ”’Miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaan’. Sodan kuormittavuus ja kriisinkestävyys lisalmen pitäjän kotitaIouksissa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä” tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 1.11.2019. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Iisalmen Koljonvirralla taisteltiin 27. lokakuuta 1808. Keskellä taistelukenttää sijaitsi Kauppilan talo. Lautamies Juhana Kauppisen perhe oli paennut sotaa kilometrien päähän, piilopirttiinsä Iimäelle. Kerrotaan, että kun taistelupäivä oli hämärtynyt pimeäksi syysillaksi, Juhana Kauppinen oli tähyillyt huolissaan korkean Iimäen laelta kotinsa suuntaan. Tyttärentytär Hinriikka Sonninen kertoi myöhemmin, millaisen näyn ukki oli horisontissa kohdannut:
– – Kauppisen kartano, tulena taivasta kohti kohonneena patsaana, paistoi sinne korven keskelle. Synkkänä syysiltana pimiässä puitten latvatkin punasi veri-punaseks. Kun sitten sotapäivän jälestä oli tullut kotiansa katsomaan, ”miltä mielestä tuntui, ei arvaa kukkaa” ol sanonu kun näki sen näytelmän: Kartano poltettu poroksi, laihopelto polettu pahoin, siihen venäläiset kuulat kyntäneit verekselle mullalle kuin hevoisella ja aatralla ajetun pellon, ettei laihoo näkynnä ei nii nimeksikään. – –[1]
Päivittäisessä uutisvirrassa näemme kuvia ihmisistä sodan jaloissa: raunioituneita koteja, sekasortoa, haavoittuneita, nälkiintyneitä lapsia, välillä välähdyksiä kuolleistakin. Sotatilan pitkittyessä tiedotusvälineiden mielenkiinto herpaantuu tai siirtyy kriisipesäkkeestä toiseen, mutta paikalliset siviilit joutuvat jatkamaan eloonjäämiskamppailuaan tai ryhtymään pitkälti omin avuin jälleenrakennukseen. Todennäköisesti he kokevat – Juhana Kauppisen tavoin – , ettei kukaan voi ymmärtää, miltä mielessä silloin tuntuu, kun on menettänyt kotinsa, läheisensä ja toimeentulonsa – lähes kaiken.
Tutkimuksellani haluan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun väestökriiseistä ja ennen kaikkea tavallisen ihmisen asemasta kriiseissä. Vaikka Suomen sodan ajoista on kulunut jo reilut kaksisataa vuotta, tutkimukseni keskeiset teemat ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia: väestökriisien taustatekijät ja vaikutukset, sodan kuormittavuus, yksittäisten ihmisten ja perheiden joustovara ja selviytyminen.
Suomen sodan aikainen väestökriisi oli laajuudestaan huolimatta samalla hyvin paikallinen: sotatoimialueen paikkakunnat joutuivat selviytymään pääosin omin avuin. Huolimatta siitä, että nykyisin talous, politiikka, tiedonvälitys ja jopa sodankäynti ovat globaaleja ilmiöitä, maailman väestökriisit vaikuttavat edelleen olevan monella tapaa paikallisia ja suuren julkisuuden unohtamia.
Suomen sota oli pieni ja syrjäinen osa Napoleonin aikaisia sotia Euroopassa, mutta maamme historiassa yksi ankarimpia väestökriisejä. Sota oli Suomelle myös siirtymä Ruotsin itäisestä valtakunnan osasta Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskunnaksi. Sodalla on ollut liki myyttinen rooli kansallisessa historiankirjoituksessamme. Me kaikki tunnemme Runebergin luoman Sven Dufvan hahmon ja Sandelsin aamiaisen Partalassa, sotahistorioitsijat tietävät kellontarkasti sotajoukkojen liikkeet – harvempi paikallisväestön todelliset olosuhteet Suomen sodassa.
Oikeastaan haastavinta tutkimuksessa olikin murtaa Vänrikki Stoolin tarinoiden ja varhaisen sotahistorian iskostamat vahvat mielikuvamme Suomen sodasta sankareineen – mielikuvat, joilla on ollut myös erittäin vahva poliittinen lataus sortovuosina tai sisällissodan jälkeen. Sodan kuormittavuuden ja paikallisväestön resilienssin tutkiminen edellyttivät palaamista alkuperäislähteiden äärelle ja niiden tutkimista uudesta näkökulmasta, irrottautumista kansallisen historiankirjoituksen painolastista.
Tutkimuksessani olen selvittänyt Suomen sodan aikaisen kriisin luonnetta, kriisin taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia paikallisyhteisössä ja kotitalouksien kuormitustekijöitä ja resilienssiä. Sodan kuormittavuudella viittaan asioihin ja olosuhteisiin, jotka vaikeuttivat ja rasittivat ihmisten perustarpeiden tyydyttämistä, toimeentuloa ja jokapäiväistä elämää. Resilienssillä eli kriisinkestävyydellä tai joustovarallapuolestaan tarkoitan yksilöiden ja yhteisöjen kykyä säilyttää toimintakykynsä muuttuvissa olosuhteissa ja valmiutta kohdata häiriöitä ja palautua niistä. Kriisiaikojen tutkimuksissa on usein todettu, että tärkein hengissä pysymiseen liittynyt piirre on nimenomaan joustavuus.
Talous- ja sosiaalihistoriallinen lähestymistapa syventää ja monipuolistaa käsitystämme sodasta ja tuo uutta tietoa suomalaisten olosuhteista kansallisen historian käännekohdassa. Samalla tutkimus nostaa esiin yksilön, paikallisyhteisön ja periferian näkökulman – niin sotaan kuin esivallan vaihdokseen.
Miten on mahdollista tavoittaa parinsadan vuoden takaisen sodan siviilien kokemukset? Havainnoida ja haastatella heitä ei enää voi. Maaseuturahvaan kirjeitä, päiväkirjoja tai muuta subjektiivista, kokemusperäistä aineistoa ei käytännössä ole saatavilla vielä 1800-luvun alusta.
Selvittääkseni perheiden sodanaikaisia kuormitustekijöitä ja resilienssiä olen kerännyt järjestelmällisesti tietoa yksittäisistä kotitalouksista ennen kaikkea seurakunnallisista ja paikallishallinnollisista lähteistä. Keskiössä ovat olleet aineellisten vahinkojen osalta Iisalmen käräjillä verifioidut sotavahinkoluettelot, demografisten muutosten osalta Iisalmen seurakunnan väestörekisterit ja kotitalouden rakenteen osalta henkikirjat. Sotavahinkoja on suhteellistettu vertaamalla niitä perukirjoihin ja varallisuusverotietoihin.
Tutkimuksessa yhdistyy kaksi tasoa. Ensinnäkin eri lähdeaineistojen tietoja yhdistelemällä on hahmottunut kunkin yksittäisen kotitalouden tilanne sota-aikana ja sen jälkeen, tutkimusajanjakson kattava perhetarina. Toiseksi yksittäisten kotitalouksien tietueita yhdistämällä on rakentunut tilastollinen kokonaiskuva sekä tutkimuskylistä että koko pitäjästä. Näin on saatu esiin niin yleistä ja tyypillistä kuin erityistä ja moninaista.
Keskittyminen yhteen pitäjään mahdollisti kokonaisvaltaisen kuvan luomisen perheiden tilanteesta sodan aikana. Yhtä paikkakuntaa tarkastelemalla on mahdollista saada sellaista paikallistason ylittävää tietoa, jota olisi hankalaa tutkia laajoilla alueilla tai koko maasta. Tutkimukseni ei siis ole tutkimus ainoastaan Iisalmesta vaan laajemminkin varhaismodernin ihmisen sota-ajan olosuhteista, kokemuksista ja vaikutuksista.
Kriisin taustalla piilee yleensä monia yhteiskunnallisia tekijöitä, joiden yhteisvaikutuksesta kriisi on alkanut vähitellen kehittyä ja lopulta lauennut näennäisen äkillisesti. Saksalaisen aatehistorioitsijan Reinhart Koselleckin klassisen määritelmän mukaan kriisi on potentiaalinen siirtymävaihe, jonka aikana on vielä avointa, miten kauan kriisi kestää ja mihin se johtaa. Kriisin aikana vallitsevista realiteetista on mahdotonta ennakoida kriisin jälkeistä todellisuutta. Avoin odotushorisontti luo yleistä epävarmuutta, vakaudettomuutta, sattumanvaraisuutta. Kriisi on epätäydellisesti määriteltävissä oleva tilanne, jossa eri toteutumismahdollisuudet ottavat mittaa toisistaan. Tämän kaltaisessa tilanteessa elettiin myös Suomen sodan aikana.
Aikakaudesta riippumatta sota on aina iskenyt ihmisten arkeen ja perustarpeisiin. Sota-aika raskautti paikallisväestöä erilaisin velvollisuuksin leivän leivonnasta ja sotilaskuljetuksista linnoitustöihin ja vartiovuoroihin. Kaikki tämä oli poissa talon töistä ja maatalouden työvoimasta. Sotajoukot aiheuttivat turvattomuutta ja pelkoja, ja ihmisiä pakeni kodeistaan saloseutujen piilopirtteihin. Samanaikaisesti Ruotsin ja Venäjän armeijoiden sotilaat pahimmillaan lähes kaksinkertaistivat pitäjän väkimäärän. Niukkuus ruuasta ja rehusta oli valtava.
Armeijat tarvitsivat paikallisväestön resursseja omaan huoltoonsa karun ankarissa olosuhteissa. Pieneen savupirttiin saattoi majoittua kymmenittäin sotilaita, jotka kuluttivat perheiden ruokavarastoja. Jo edellisten vuosien kadot olivat liki näännyttäneet perheitä, ja nyt sotilaat tyhjensivät talojen ruoka-aitat heti sadonkorjuun jälkeen. Iisalmelaiset elivät talvet 1808–1809 nälkäkriisin partaalla.
Sotajoukot toivat mukanaan vakavia kulkutauteja, jotka levisivät ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa nopeasti. Iisalmelaisista noin joka kymmenes kuoli, joissakin kylissä jopa neljännes. Sota synnytti leskiä ja orpoja, ja kokonaisia perheitä menehtyi. Kuolleisuus koetteli tasapuolisesti eri sukupuolia, mutta kohdistui erityisen ankarasti alle 10-vuotiaisiin lapsiin ja parhaassa työiässä oleviin aikuisiin. Korkean kuolleisuuden lisäksi taudit aiheuttivat myös lyhyt- ja pitkäaikaista työkyvyttömyyttä, millä niin ikään oli vaikutuksensa kotitalouksien toimeentuloon.
Kotitalouksien aineelliset menetykset olivat suuret verrattuna sen aikaiseen varallisuuteen. Koljonvirran taistelualueella taloja pihapiireineen paloi. Sotilaat ottivat taloista tarvitsemansa: ruokaa, vaatteita ja hevosia. Eläimiä teurastettiin ruuaksi, ja aidaksia riuhdottiin polttopuiksi. Suoranaista ryöstelyä ja ilkivaltaakin esiintyi.
Melkein puolet kotitalouksista eli lähes 700 iisalmelaista taloutta laaditutti luettelon kärsimistään sotavahingoista, joiden rahallinen arvo vastasi yhteensä lähes 12 000 tynnyrillistä ruista. Määrällä olisi hyvinkin saatu vuotuinen leipävilja reilusti yli puolelle pitäjäläisistä, joita oli runsaat 10 000. Keskimääräinen korvausanomus vastasi yhdeksän hengen vuotuisen leipäviljan tarvetta. Tutkimuskylissä keskimääräinen talouden koko oli ennen sotaa viisi henkilöä.
Sodan menetykset kasautuivat tienvarsitaloihin ja erityisesti Koljonvirran taistelualueen läheisyyteen, jossa syväanalyysin kohteena olleet neljä tutkimuskylää sijaitsivat. Oli kotitalouksia, jotka menettivät suuren osan perheenjäsenistään sekä liki kaiken maallisen omaisuutensa. 1810-luvun alkupuolelle oli tyypillistä, että iisalmelaiset kotitaloudet olivat velkaantuneita, veroja jäi rästiin vuodesta toiseen, tiloja pakkohuutokaupattiin poikkeuksellisen paljon ja talollisia vajosi tilattomiksi. Moni joutui mieron tielle.
Iisalmessa oli jo ennen sotaa kärsitty useista peräkkäisistä katovuosista sekä ankarista epidemioista. Uuteen ahdinkoon oli käytännössä mahdotonta varautua. Tutkimukseni osoitti, että sota syvensi paikallista kriisiä, vaikeutti kotitalouksien toimeentuloa sekä lisäsi heidän taloudellista ja sosiaalista haavoittuvuuttaan ja kasvatti paikallisyhteisön polarisaatiota. Paikallinen kriisi jatkui pitkään sodan jälkeenkin.
Iisalmelaiset kotitaloudet joutuivat kohtamaan useita yhtäaikaisia kuormitustekijöitä, jotka vaikeuttivat heidän arkeaan ja koettelivat perheiden psyykkistä, fyysistä, taloudellista ja sosiaalista resilienssiä. Maatalousyhteisön kotitaloudet olivat myös tuotantoyksikköjä, joiden toimintaa sota häiritsi monin tavoin.
Resilienssiä oli monen tyyppistä. Luonnon olosuhteita hyödyntävä ekologinen joustovara oli katovuosina tyypillistä. Iisalmessa peltoviljelyn rinnalla pystyttiin hyödyntämään kaskista saatavia runsaitakin satoja. Syrjäiset kaskiviljelykset säästyivät venäläisten tuhoilta paremmin kuin talojen pihapiirien läheisyydessä olleet pellot. Ekologista joustovaraa tarjosivat myös pitäjän runsaat järvenrantaniityt, laiduntamiseen soveltuvat kaskiahot, kalaisat vedet ja metsänriista sekä luonnosta löytyvä erilainen hätäruoka.
Taloudellista resilienssiä osoittivat kriisiajan tuomat muutokset kotitaloudessa tuotantoyksikkönä, esimerkiksi palkollisten ja itsellisten määrän vaihtelut, aikuisten poikien ja tyttärien muutot pois kotoaan, leskiemäntien ja -isäntien uudelleenavioitumiset tai vanhemman lesken emännyys, kunnes uusi polvi oli perheenmuodostamisiässä ja valmis ottamaan perintötilan isännyyden. Jos isäntä kuoli, oli työkyvytön tai poissa paikkakunnalta, emäntien rooli vahvistui, mikä oli myös osoitus kotitalouden joustovarasta. Olennaista oli, että kotitaloudessa oli riittävästi työvoimaa suhteessa ruokittaviin suihin sekä verojen maksuun.
Sosioekonominen joustovara liittyi puolestaan kotitalouden valtaan, varallisuuteen ja verkostoihin. Hyvä sosioekonominen asema paikallisyhteisössä avasi myös hädän hetkellä mahdollisuuksia viljalainoihin ja perheen tilannetta vakauttaviin naimakauppoihin.
Kulttuurista joustovaraa olivat esimerkiksi yli sukupolvien välittynyt tietämys korvikeravinnon käytöstä ja perinteiset normit huolehtia hädänalaisista, vanhuksista ja vaivaisista. Moraalin venyttäminen ja esimerkiksi velvoitteissa viivyttely saattoivat myös vahvistaa resilienssiä, ainakin lyhyellä tähtäimellä.
Historioitsija Daniel R. Curtis on muodostanut neljä esiteolliselle yhteiskunnalle ominaista selviytymisstrategian ideaalityyppiä, sen perusteella, kuinka tasa-arvoisia / polarisoituneita ja dynaamisia / muuttumattomia niiden keskeiset varallisuuden ja vallan rakenteet olivat. Tiivistäen: mitä tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta, sen enemmän sillä oli resilienssiä selvitä kriiseistä. Eriarvoisessa omaisuuden ja vallan jakautumisessa ihmiset menettivät kyvyn kontrolloida omaa kohtaloaan tai hyötyä työnsä tuloksista.
Kato- ja sotavuosien yhteisvaikutus polarisoi paikallisyhteisöä. Kuopion läänin maaherran raporteissa kuvaillaan rahvaan eläneen nälänhädän partaalla. Leipäviljan suhteen pitäjäläiset jakaantuivat niihin, joilla oli viljaa omaan käyttöön ja jopa lainattavaksi, ja niihin, joilla ei ollut varaa eikä mahdollisuuksia hankkia riittävästi leipäviljaa. Hädänalainen tilanne loi lyhytnäköisiä strategioita viljavarkauksista kerjäämiseen.
Valtaa pitävät pyrkivät estämään rauhattomuuksia ja epäjärjestystä. He käyttivät rajoittavia ja pakottavia strategioita, joihin limittyivät sota-ajan velvollisuudet ja venäläisten rauhoittamispolitiikka. Tavoitteena oli säilyttää järjestys ja ehkäistä häiriöt rajoituksin, pakottein, uhkauksin ja rangaistuksin. Kriisin aiheuttamaa epävakaisuutta yritettiin vähentää esimerkiksi torjumalla kerjäläisyyttä sakkojen uhalla ja luomalla uusi ruotujärjestelmä, joka pakotti kaikki pitäjän talolliset osallistumaan vuorollaan köyhäinhoitoon. Sakkojen uhalla pyrittiin valvomaan, etteivät ulkopaikkakuntalaiset irtolaiset ja kerjäläiset ylittäisi ilman lupaa pitäjän rajaa.
Vaikka maataomistavat kärsivät suurimmat taloudelliset vahingot sodan aikana, he selvisivät sodasta parhaiten ja heille myös kohdistettiin avustustoimenpiteitä. Maa oli tilallisten tärkein pääoma, piti heidät kriiseissäkin paikallaan, toi heille taloudellista turvaa ja loi tulevaisuuden uskoa. Talolliset pyrkivät sota-aikanakin säilyttämään tilansa ja jatkamaan maatalouden harjoittamista. Heidän selviytymisstrategiansa painottuivat protektiivisiin keinoihin.
Vaurailla maanomistajilla oli sekä halua rauhoittaa että kehittää paikallista yhteisöä, huolimatta sota-ajan epävarmuudesta ja ongelmista. Kasvanut eriarvoisuus ei Iisalmessa välttämättä johtanut resilienssin vähenemiseen. Luotottamalla vaikeuksiin joutuneita varakkaat edesauttoivat pitäjän yleistä vakautta ja hyvinvointia.
Varakkaat maanomistajat hyödynsivät johdonmukaisesti pitäjänkokousta vaikuttamisen foorumina. He olivat valmiita jakamaan vaikutusvaltaansa ja tietämystään yhteisön eduksi. Myös sotavahinkoluetteloiden laatimisprosessin organisointia voidaan pitää esimerkkinä varakkaiden joustavasta selviytymisstrategiasta: tarttumisena tarjottuun mahdollisuuteen toimia yhteisön taloudelliseksi hyväksi. Kirjoitustaitoisten säätyläisten rooli oli merkittävä paikallisyhteisön vakauden ja resilienssin vahvistajana, vaikka saadut korvaukset jäivätkin vähäisiksi.
Kevään 1808 vastarintaa mobilisoivat nimenomaan pitäjän hyväosaiset, mutta osa heistä arvioi kriisin varsin pian sellaiseksi, että kannatti ryhtyä tekemään aktiivista yhteistyötä venäläisten kanssa. Rauhoittamispolitiikan tukeminen oli nimenomaan pitäjän varakkaimpien – papiston ja virkamiesten – suhteellisen varhain omaksuma joustava selviytymisstrategia, joka koitui lopulta koko paikallisyhteisön eduksi.
Vauraus auttoi hyötymään kriisistä, kuten maan arvon laskusta ja viljan hinnan noususta. Vauraiden iisalmelaisten selviytymisstrategiat olivat selvästi muita pitäjäläisiä joustavampia ja dynaamisempia. Vaikka kriisi ruokki paikallisyhteisössä epävarmuutta ja sattumanvaraisuutta, se myös avasi uusia mahdollisuuksia.
Poliittis-hallinnolliset päätökset, julkisen talouden tila ja vallinnut infrastruktuuri ovat esimerkkejä yhteiskunnallisista taustatekijöistä, joilla oli vaikutusta sekä paikallisen väestökriisin syvenemiseen että sen lieventämiseen. Paikallisyhteisön näkökulmasta Suomen sodan aikaisia valtion hätäavustustoimenpiteitä voidaan luonnehtia lyhytnäköisiksi ja lähes suunnittelemattomaksi tilanteeseen reagoinniksi.
Syrjäiseen Iisalmen pitäjään saatu hätäapu ei ollut riittävää, ja avun saannissa oli ongelmia. Tiedonkulku oli puutteellista, hidasta ja epäluotettavaa. Samaan aikaan kun ihmiset olivat nälkärajalla, viljaa jäi taivasalle mätänemään, kun hallinnollisia päätöksiä sen perille toimittamisesta ei saatu ajoissa aikaiseksi. Hätäapu oli viljalainaa, jota myönnettiin vain veroa maksaville tilallisille. Hyvien satojen aikana heiltä oli mahdollista periä avustus korkojen kera takaisin.
Korvaukset sotavahingoista olivat pitkällinen, vuosien prosessi, jota mukautettiin sotatapahtumien ja maan rauhoittamispolitiikan edistymisen mukaan. Myönnetyt korvaukset, nekin pääasiassa verohelpotuksina, olivat loppujen lopuksi vain murto-osa kärsityistä vahingoista. Kokonaisuudessaan venäläisten harjoittama, oloja laaja-alaisesti ennallistava rauhoittamispolitiikka onnistui lieventämään paikallista kriisiä. Yhteiskuntajärjestyksen säilyminen lähes ennallaan oli kotitalouksien resilienssin kannalta tärkeää.
Historioitsija Jorma Kalela on kiteyttänyt historiantutkimuksen etiikan kahteen pääperiaatteeseen: oikeudenmukaisuuteen ja harkitsevuuteen. Historiantutkijan tulee olla oikeudenmukainen tutkimiaan ihmisiä kohtaan.
Olenko pystynyt tavoittamaan hädänalaisten iisalmelaisperheiden todellisuuden, kokemukset, ehkä tunteetkin? Ennen kaikkea: Olenko tulkinnut heidän toimintaansa oikeudenmukaisesti heidän lähtökohdistaan käsin? Vertauskuvallisena vastauksena voimme palauttaa mieliimme lautamies Juhana Kauppisen Iimäen laella todistamassa oman kotinsa tuhoutumista. Uskon, että pystymme nyt aiempaa paremmin ymmärtämään hänen kokemaansa ja ylipäätään sodan vaikutuksia paikallisyhteisössä, vaikkemme täsmällisesti voi tietääkään, miltä Kauppisen ja muiden pitäjäläisten mielessä tuntui.
Tässä hetkessä ja tästä eteenpäin punnitaan toinen historiantutkimuksen eettinen pääperiaate – harkitsevuus – kun tutkimukseni lähtökohdat, aineisto ja tulokset ovat nyt julkisesti arvioitavissa.
[1] Lainaus stilisoitu puhetta varten.