Tupa, sali ja katkerat tunteet
Lukukinkerit Lohjalla 16.2.1899. Lukutaitoa ja kristinopin tuntemusta on kuulusteltu tavalliseen tapaan. On toisen kinkeripäivän ilta ja kestien aika. Paikalla on lähiseudun talollisia ja kinkeritalon alustalaisia, joille tarjotaan päivällinen. Myös räätäli Grönqvistiä pyydetään jäämään taloon, koska hänen vaimonsa on sukua talon emännälle. Mutta kutsutaanko hänet saliin talollisten seuraan vai nauttisiko hän ateriansa tuvassa, torpparien, muonamiesten ja palkollisten parissa? Talon vanha emäntä ratkaisee asian: räätäli kuuluu tupaan, ei saliin. Grönqvistin vaimoa asia kuohuttaa suuresti, ja tapauksen kokevat loukkaavana monet muutkin: siinä nähtiin ”ihmisarvon polkemista talollisten puolelta, ja kummana kerrottiin se ympäri kyliä.”
Episodi sisältyy Mathilda Grönqvistin (o.s. Österberg, 1863-1903) kirjoitukseen “Viime vuoden tapahtumia”, jonka hän lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle (SKS) tammikuussa 1900. Kirjoittaja selittää saatekirjeessään, että hän tuo esiin ”todellisuudesta otettuja tapauksia kansan keskuudesta” valaistakseen kansan syvien rivien toiveita ja pettymyksiä:
Tässä on kerrottu joukko pikkuseikkoja, jotka itsessään ovat kylläkin vähäpätöisiä, eivätkä ansaitse suurta huomiota, mutta niillä on syvät juuret kansan elämässä, ja yhteisesti muodostavat suuren kokonaisuuden, jonka takana piilee heidän toiveensa ja pettymyksensä vuosikymmenien aikana. (–) Näiden tietojen nojalla voidaan vaarin ottaa niinkauan kun ne ovat autettavissa ja ennen kun ne sydänhaavat jotka kansamme syvissä riveissä nyt on, käyvät parantumattomiksi.[1]
”Sydänhaavat” on vahva tunteisiin liittyvä ilmaisu. Kirjoittaja mainitsee saatekirjeessään, että hänen tarkoituksenaan on selvittää ”niitä seikkoja, jotka ovat katkeroittaneet kansamme vähäosaisten elämää täällä, joka viime vuonna niin voimakkaasti tuli näkyviin, tuon manifestin julkaisemisen jälkeen.” Helmikuun manifestin ja Suuren adressin herättämien reaktioiden lisäksi Mathilda Grönqvist kertoo maanjakohuhuista ja kulkijasta, joka houkutteli ihmisiä lähtemään siirtolaiseksi Australiaan. ”Sydänhaavat” liittyvät monessa mielessä myös kirjoittajan omaan elämään, ei vähiten naisena talonpoikaisyhteisössä.
”Viime vuoden tapahtumia” on dokumenttina harvinainen, koska se valaisee paikallistason reaktioita yhteiskunnallisiin tapahtumiin lähes ajantasaisesti. Se on tärkeä myös siksi, että se avaa mikrohistoriallisen näkökulman sosiaalisiin eroihin talonpoikaisen kansan keskuudessa. Mikrohistorioitsijan tavoin Mathilda Grönqvist aloittaa ”pikkuseikoista” eli yksityiskohdista ja liittää ne laajempiin ilmiöihin, jolloin yksityinen kokemus niveltyy yleiseen. Kuten Risto Alapuro on todennut, vain suppeassa ympäristössä on mahdollista tutkia konkreettisesti, miten ihmiset liittyivät yhteen ja asettuivat toisiaan vastaan.[2] On myös harvinaista, että tällaisen tekstin on laatinut vähän kouluja käynyt maaseudun nainen. Kovin tavallisena ihmisenä Mathildaa[3] ei tietenkään voi pitää: hän merkitsi muistiin mm. satuja, tarinoita ja sananparsia sekä laati kansatieteellisiä kuvauksia. Kati Mikkolan mukaan kirjalliset harrastukset tekivät kansankerääjistä enemmän tai vähemmän poikkeuksellisia omissa yhteisöissään jo kirjoitustaitonsa vuoksi. Yhtäältä he olivat kansaa, jonka perinnettä he keräsivät, mutta toisaalta he asettuivat oman ympäristönsä tarkkailijoiksi.[4] ”Viime vuoden tapahtumien” kaltaiset tekstit kertovat siitä, että kansankerääjät halusivat kertoa tärkeiksi katsomistaan asioista. He lähettivät muistiorganisaatiolle myös sellaisia tekstejä, joita heiltä ei ollut pyydetty.
Tarkastelen seuraavassa Mathilda Grönqvistin tekemiä sosiaalisia erotteluja ja kategorisointeja sekä niiden liittymistä ajankohdan tapahtumiin ja kirjoittajan omaan elämään. Miten kirjoittaja asemoi itsensä suhteessa ympäristönsä ihmisiin ja kirjoituksensa yleisöön? Mikä motivoi häntä kirjoittamaan ja miksi hän lähetti tekstinsä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle? Analyysini pääosassa on ”Viime vuoden tapahtumia”, mutta otan huomioon myös samaan lähetykseen sisältyneet kirjoitukset (”Poimintoja viime vuoden tapausten johdosta kansan keskuudesta”, ”Mieliala kansassa Helmikuun 18 päivän jälkeen”) sekä SKS:lle lähetettyjä kertomuksia.
Kinkeripäivän kestit ja kansan kahtiajako
Lukukinkerit (lukuset, kylänluvut) olivat luterilaisen kirkon pitämiä lukutaidon ja kristinopin kuulustelutilaisuuksia, jotka olivat kehittyneet keskiajan papiston ripitysmatkoista. Kaikkien kynnelle kykenevien tuli saapua vuosittain päivän tai kaksi kestävään tapahtumaan, jonka pitopaikka kiersi kinkeripiirin suurimpien talojen kesken. Kansatieteellisessä aineistossa, muistelmissa ja kaunokirjallisissa teksteissä kerrotaan usein kinkereiden kuulusteluista, mutta mahdollisista tarjoiluista ei ole kovin paljon kuvauksia. 1800-luvun sanomalehdissä valitetaan toisinaan talojen välistä kilpailua pitojen komeudessa tai alkoholin nauttimista kinkerikesteissä.
”Viime vuoden tapahtumissa” kerrotaan, että kinkeripidoissa vieraita ”juotetaan ja syötetään aikalailla, niin että satoja markkoja kuluu yhteen tuonlaiseen kestiin, ja talo tuntee sen jäljet monta vuotta jälkeen.”[5] Kirjoittaja selittää ivalliseen sävyyn, että rikkaita – talollisia, kestivieraita, parempia ihmisiä – ei kuulusteltu lukusilla samalla tavoin kuin lapsia ja alustalaisia:
Näihin lukukinkereihin menee joka perheestä niin monta henkilöä, kuin suinkin pääsee, ja erittäin kaikki lapset, kumminkiin köyhät. On kuitenkin lukukinkereilläkin kahtalaisia vieraita, köyhät lukemista varten ja rikkaat kestiä varten, ja nuo kestivieraat harvoin tulevat papin eteen lukemaan, vaikka siellä istuvatkin joukon jatkona, eikä pappi heitä vaatia kehta sillä he ovat ”parempia ihmisiä” oikein talollisia, alustalaiset lukekoon heidän ja omasta puolestaan. (Kursivointi A.K.)
Räätälinvaimo ei itse osallistunut kinkereille, mutta hänen miehensä ja pieni poikansa olivat paikalla.[6] Kuvaus päivän tapahtumista perustuu siis muiden kertomaan. Mathilda mainitsee, että ensin salissa söivät kuulustelijat ja sitten talolliset. Kuten aiemmin on mainittu, Grönqvistin ruokailupaikka osoittautui pulmalliseksi. Isännän äiti teki päätöksen: ”koska hän ei ole mikään parempi ihminen, vaan roska kansaa, niin kelpaa hyvin tuvassa syömään, toisten samanlaisten kanssa, ja niin pantiin hän tuvan pöytään syömään.” Puhuiko vanha emäntä todella roskakansasta vai onko kysymyksessä kirjoittajan tulkinta sanojen sävystä? Aviomieshän ei kertonut tapauksesta vaimolleen, vaan tämä sai kuulla siitä Grönqvistien mökkiin pistäytyneeltä talolliselta muutaman päivän kuluttua. Vasta nyt räätäli paljasti, miksi hän oli kokenut tilanteen loukkaavana: ”kun en kelpa tyhmän talonpojan kanssa syömään niin silloin ei minua pidetä ihmisenäkään (–).”
Talollisen mielestä kinkeritalossa toimittiin väärin: Grönqvist olisi kuulunut saliin, koska hänen vaimonsa oli talollissukua, ja taloissa työskennellessään räätäli syö yleensä kamarissa isännän kanssa. Torpparit tai muonamiehet eivät sitä vastoi sovi talollisten seuraan, oli talollinen Mathildan mukaan sanonut, ”kun ovat vaan paljasta roska kansaa ja niin tyhmiä, sen jokainen tietää.” Jälleen voi kysyä, puhuiko isäntä tyhmästä roskakansasta ja oliko hänen sävynsä ivallinen, mutta olennaista tässä on kirjoittajan reaktio: aviomieheen kohdistunut loukkaus koski myös häntä itseään. Hän ei voinut ymmärtää, miksi aviomies ei kelvannut saliin, ”kun vielä suoniissani juoksee sama talonpoikainen veri, koska isän ja äitin puolelta olen syntynyt talollisten lapsiista, ja he kymmenkunta vuotta olivatkin talonomistajina.” Sitä paitsi talon isäntä ja aviomies olivat eläneet lapsuutensa samassa paikassa, ”toinen talon, toinen räätälin poikana”. Tapaus oli Mathildalle käänteen tekevä: ”vasta nyt temmattiin peite pois, joka niin kauan oli estänyt minua näkemästä sitä suurta säätyeroa joka vallitsee talonpoikaisessa säädyssä, muusta säädyistä puhumattakaan.” Voi kuitenkin kysyä, oliko kirjoittaja todella ollut sokea sosiaalisille eroille ennen tätä hetkeä ja miksi alustalaisten ihmisarvoa ei loukannut, että he söivät tuvassa palvelusväen kanssa. Kuulustelujen toimittajiin eli pappiin ja lukkariin Mathilda ei kritiikkiään kohdistanut, he kuuluivat hänen mielestään itseoikeutetusti saliin.
Valinta tuvan ja salin välillä osoittaa, että paitsi konkreettisia tiloja, talonpoikaistalon huoneet toimivat sosiaalisten valtasuhteiden ja erottelujen näyttämöinä.[7] Tilat tekivät eriarvoisuuden näkyväksi: sali oli paikka, jonne tarvittiin kutsu. Matti Sarmelan mukaan Länsi- ja Etelä-Suomessa talollisten luokka loi oman elämäntyylinsä ja eriarvoisuus alkoi näkyä jokapäiväisessä elämässä, työnteossa, pukeutumisessa ja esiintymisessä:
Talolliskulttuurin kukoistuskaudella 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Länsi- ja Etelä-Suomessa taloihin rakennettiin yhä komeampia yksi- tai kaksikerroksisia päärakennuksia, joissa oli erikseen vierassali vierasportaineen ja tyylihuonekaluineen. Salit olivat vieraspitoja varten, vierasrapuista johdatettiin sisään arvokkaat vieraat, vähäarvoiset kävijät ja palvelusväki kulkivat aina tuvan tai keittiön portaista. Asuinpiiri jakaantui kahtia: arki- ja juhlatiloihin, isäntäväen ja palveluskunnan alueisiin. Tilojen hierarkia alkoi näkyä sosiaalisessa kanssakäymisessä, juhlaperinteessä ja vähitellen myös talon arkielämässä.[8]
Mathildan aseman muutokset
Mathilda Sofia Österberg syntyi 30.4.1862.[9] Lohjan Muijalan kylässä talollisen tyttärenä. Isä Johan Österberg joutui myymään talonsa ja ryhtymään muonamieheksi. Hän kuoli lavantautiin toukokuussa 1868. Isä oli suomenkielinen, mutta Mathildan äiti Edla Maria (os. Öflund) oli ruotsinkielisen talonpoikaisperheen tytär Siuntiosta. Mathilda oli piikana Muijalan Sallissa eli entisessä kotitalossaan1879-1880 ja Siuntion Lieviön kylässä 1881-1884. Vuonna 1888 hän meni naimisiin räätäli Adolf Grönqvistin (1859-1920) kanssa ja muutti Kouvolan kylään Lohjan pohjoispuolelle. Mathildan asemassa tapahtui siis useita muutoksia: talollisen tyttärestä tuli muonamiehen tytär, palvelijatar ja viimein räätälin vaimo. Muutokset näkyivät myös asuintiloissa. Omaelämäkerrallinen kertomus ”Pieni Mökki Haavistossa” alkaa tilanteesta, jossa äiti ja hänen aikuiset lapsensa asuvat pienessä mökissä. Aiemmin heillä oli ollut suuri kaksikerroksinen talo:
Hän [äiti] ei voinut silloin aavistaakan, että hänellä näin köyhä ja pieni asunto oli tuleva osaksi. Mennessään naimisiin, rikkaan miehen kanssa, loisti elämänsä ensiin alussa toivo rikkaalta. Vanhemmiiltansa sai hän suuren perinnön, joka liitettiin miehensä tavarain kanssa. Heidän elämänsä alku oli jokaisen mielestä hyvin kaunis, he rakensivat uudesti ylös talon asuin huoneet, miten parhaiten taisivat, sillä se oli heidän mielestänsä ikävä asua, niin vanhoissa ja huonoissa huoneissa, koska heillä oli varoja paremmatkin saada. Suuri kaksinkertainen huonerakennus rakennettiin.[10]
Kun talo menetettiin, perhe joutui asumaan yhdessä pienessä huoneessa, entisen kotitalon vanhassa rakennuksessa. Isän kuoltua uusi isäntä hajotti rakennuksen, jonka jälkeen lasten setä tuli avuksi ja antoi perheelle asunnoksi omistamansa mökin. Koska ”pieni mökki” sisältyy Mathildan kertomuksen otsikkoon, asuintila saa myös symbolista merkitystä. Talollisista oli tullut vähäväkisiä.
Yrjö Kaukiainen on jakanut Lohjan väestön 1870-1920 säätyläisiin, talollisiin, keskiluokkaan, torppareihin ja työväestöön. Keskiluokkaan sijoittuvat mm. käsityöläismestarit, kauppiaat ja alemmat virkamiehet. Toisaalta Kaukiainen huomauttaa, että osa käsityöläisistä eli jokseenkin samanlaisissa oloissa kuin torpparit.[11] Risto Alapuron Huittisten pitäjää käsittelevässä tutkimuksessa mainitaan, että käsityöläisillä oli usein maapala ja lehmä sekä parin huoneen mökki.[12] Tämän kaltainen lienee ollut myös syrjäkylällä asuvan räätäliperheen Grönqvistien tilanne. Ulkoiset olosuhteet eivät kuitenkaan kerro kaikkea sosiaalisesta asemasta. Jos Mathilda olisi ollut kinkereillä, pariskunta olisi luultavasti kutsuttu saliin, jo sukulaisuussuhteen vuoksi. Luultavasti räätälinvaimon hyvä luku- ja kirjoitustaito sekä yhteys Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan toivat arvostusta, jos kohta kummastelua tai kateutta – mainittiinhan rouva Grönqvistin nimi sanomalehdissä SKS:n perinteenkeruuta käsittelevissä uutisissa.[13]
Yksi Mathildan tekemistä erotteluista liittyykin oppineisuuteen. Kirjoittaessaan keskustelusta talollisen kanssa hän kertoo sanoneensa, ettei hän tuntenut ”muuta eroa ihmisen ja ihmisen välillä, kun sen että toinen oppimatoin ja toinen oppinut, toinen rikas, toinen köyhä, mutta nyt oli puhe paljaista oppimattomiista.” Mathilda tiesi olevansa oppineempi kuin kinkeritalon väki ja useimmat päivälliselle kutsutut vieraat: hän toimi ”kotikoulun” eli ilmeisesti jonkinlaisen kiertokoulun opettajana, mistä hän saatekirjeessään mainitsee. Kinkeripitojen aikana hänen hyväoppinen poikansa kertoi tuvassa aterioiville ”tapauksia ihmiskunnan historiasta”. Kuvausta värittää jälleen kirvelevä kokemus aviomiehen jättämisestä ”parempien ihmisten” seurasta:
Ruualta päästyä huvitteli pieni poikani tuvassa olijoita juttelemalla hauskoja kappaleita ihmiskunnan historiasta, joita hän luki ulko muistista kun aapiskirjaa. Tämä vaikutti sen, että salissa istujat täytyi yksi toisensa perään tulla ovenrakoon kuulemaan, mitä tuo pieni poika jutteli, ja viimein muutti enemmistö salista tupaan, kuullakseen pienen pojan kertomusta, joka herätti kaikkien huomiota. Mutta kun tulivat tietämään että se oli vaan räätälin poika, niin vetäysivät takaisin saliin tietäen olevansa parempia ihmisiä, joiden ei sopinut seurustella alustalaisten kanssa. (Kursivointi A.K.)
Helmikuun manifesti, maanjakohuhut ja Suuri adressi
Keisari Nikolai II antoi 15.2.1899 ”armollisen julistuskirjan”, jonka tavoitteisiin kuuluivat muun muassa Suomen armeijan sulattaminen osaksi Venäjän armeijaa, venäjän kielen aseman parantaminen ja korkeimpien virkojen avaaminen venäläisille. Manifesti julkaistiin virallisessa lehdessä 18.2.1899 ja seuraavina päivinä muissa sanomalehdissä.[14] Vastalauseena koottiin lyhyessä ajassa kansalaisvetoomus eli Suuri adressi, jonka allekirjoitti kolmasosa Suomen väestöstä.[15] Tässä tilanteessa tilattoman väestön piirissä levisi huhuja maareformista. Puheet yleisestä maanjaosta kiihtyivät adressin nimienkeruun aikoihin ja jatkuivat ainakin kevääseen saakka.
”Viime vuoden tapahtumissa” kerrotaan, että sanomalehtien tuoma tieto keisarin antamasta manifestista teki kaikkiin valtavan vaikutuksen. Alustalaiset pitivät sitä Jumalan kostona ”ihmisarvon polkemisesta, niiden puolelta jotka luulevat itsensä parempia ihmisiä olevan ja iloitsivat suuresti.” Nämä sananvalinnat luovat yhteyden Mathildan kuvaukseen aviomiehen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kinkeritalossa. Keskustelusta myllyssä, jossa oli koolla talollisia ja torppareita, oli raportoinut vaimolleen räätäli Grönqvist: torpparit olivat olleet sitä mieltä, ettei tavallisen kansan kuulu vastustaa keisaria vaan säätyeroa ylläpitäviä talonpoikia. Talollisia oli muistutettu kinkeripäivän tapauksesta:
Kyllä tähän asti olette pitäneet niin tarkkaa säätyeroa, ettei muut kun ehta talolliset ja joku herra, ole kelvannut kanssanne syömäänkään, kuinka nyt kelpaisi nimemme yhteen paperiin kirjoitettavaksi eikö siitä arvonne alentuisi? Ei, pysykää vaan erillänne, me emme tule seuraanne nyt enempää kun ennenkään, tulkoon vaan venäjän laki, se ei voi meitä panna huonompaan arvoon kun nyt olemme, mutta teiltä isännät se ryöstää suuren arvonne ja näyttää, että herra on herrallakin, tätä olemme jo kauan odottaneet. (Kursivointi A.K.)
Mathilda kertoo myös toisesta maattomien keskustelusta, jossa toivottiin ryssän lakia, pelättiin talollisten juonia ja haudottiin kostoa. Näitä puheita oli selostanut kirjoittajalle eräs torpparinvaimo:
Se pitää olla semmoinen asia että ryssän laki tulee maahan silloin talollisiilta otetaan pois maat ja jaetaan sotamiesten kesken, niinkuin ryssänmaassakin, mutta talolliset ovat keksineet sen keinon, että kirjoittavat nimensä tuollaiseen paperiin, ja viettelevät siihen alustalaisten nimiä, ja se kun ei suostu kirjoittamaan nimeänsä tähän paperiin, se tehdään orjaksi ja pannaan orjan puku yllä, ja sitten saa jokainen sen orjaksi sanoa. Sitten viedään se paperi keisarille näytteeksi että alamaiset tyytyvät isäntään, eikä tahdo muutosta lakiin, näin meinavat he pettää keisaria, mutta lempo heihin tytykään, koska nyt on tilaisuus niin tehdään kova vastuus heille. Meillä ei ole sovelijaampaa kostaa heille kun nyt sentähden ei yhdenkään alamaisiista pitäisi piirtämään nimeänsä tuohon salaperäiseen paperiin, niin saavat nähdä ettei meitä niin nokasta vedetä kun itse tahtovat, nyt on koston aika, sitä se ylpeys tekee.
Matti Peltosen mukaan keväällä 1899 puhuttiin paitsi maanjaosta, myös maaveron sekä virkamiesten ja pappien palkkojen poistamisesta.[16] Mathildan referoimissa puheissa tällaisia puolia ei mainita. Kiinnostavaa on, että ”Viime vuoden tapahtumia” tuo esiin sellaisen aspektin huhuista, josta ei ole tutkimuksessa aiemmin tuotu esiin: adressin allekirjoitus nähtiin juonena, jonka avulla talolliset tekisivät alustalaisista orjia.
Aluksi räätäli Grönqvist kieltäytyi allekirjoittamasta vetoomusta, ja Mathildakin suhtautui adressiin epäluuloisesti: ”sillä tiesinhän että olimme noita huonompia ihmisiä sekä toisen alamaisia eikä mitään herroja eikä talollisia, niin oli luonnollistakin, että kallistuimme sille puolelle kuin vertaisemmekin.” Kinkeripäivän episodin jälkeen räätälinvaimon lähimpänä viiteryhmänä olivat siis adressia vastustavat torpparit ja muonamiehet. Mathilda halusi kuitenkin ottaa asiasta selvää ennen lopullisen kantansa muodostamisesta. Ilmeisesti hän keskusteli adressista jonkun kannattajan kanssa. Mutta kun hän alkoi puhua allekirjoittamisen puolesta, häntä syytettiin siirtymisestä talonpoikien puolelle, ”johon syyksi sanottiin talonpoikainen vereni, joka tässäkin tuli näkyviin.” Aviomies sanoi kirjoittavansa nimensä vain siinä tapauksessa, ”jos löytyy eri adressi köyhiä varten”. Adressi oli jo viety pois kotikylästä, mutta tilaisuus nimen kirjottamiseen tuli kun Grönqvistillä oli asiaa kirkonkylään ja Mathilda lähti miehensä mukaan. Pariskunta otettiin ystävällisesti vastaan kanttorin talossa, jossa vetoomus oli esillä. Koska kanttori ja Mathilda olivat lapsuudentuttuja ja puhe kääntyi vanhoihin aikoihin, räätäli ”unhotti kysyä köyhäin adressia, ja suuremmitta mutkitta kirjoitti nimensä yhteiseen adressiin, kun olin sen ensin tehnyt.” Molempien nimet on kirjoitettu kuitenkin Mathildan käsialalla – ilmeisesti aviomies ei hallinnut kynänkäyttöä.
Kotimatkalla pariskunta levähti eräässä torpassa, jossa oli koolla useampia työmiehiä. Kuultuaan Grönqvistien allekirjoituksista miehet sanoivat kuin yhdestä suusta:
Kuinka taisitte tehdä itsellenne semmoista vahinkoa, kyllä sitä maksoa jo muutoinkin on, ettei vielä makseta talonpoikain Pietarin matkoja,[17] sillä kyllä ensivuonna saa taas tämän hullutuksen maksaa ei se muuta olis tarvinnut kun antaa ryssän tulla hiukan heitä opettamaan. (–) He [talolliset] lisäilevät veroja melkein joka vuosi, itse elävät herroiksi ja näännyttävät alamaisensa verotaakan alle, pitävät suuria kestejä joissa syödään juodaan ja mässätään, joissa ei alamaisille anneta muuta kuin ne murut kun heidän pöydältään putovat, mutta heidän hiestään koottaan varat niihin. (Kursivointi A.K.)
Kiinnostavaa on, että tässäkin keskustelussa kinkeripäivän episodi tuntuu olevan läsnä, puhutaanhan siinä suurista kesteistä. Sama ilmenee työmiesten halussa kostaa ”ne monet vääryydet ja ylenkatseet noille jotka eläävät toisten työstä ja hiestä, ja sentään pitäävät itsensä parempina ihmisinä.” Räätäli Grönqvist alkoikin katua allekirjoitustaan ja syyttää vaimoaan manipuloinnista.[18] Kun adressin viejät palasivat Pietarista tyhjin toimin, ihmiset iloitsivat, mutta vähitellen puheet Venäjän avusta lakkasivat, kirjoittaa Mathilda.
Risto Alapuron mukaan Helmikuun manifesti ja nimienkeruu kansalaisadressiin laukaisivat etenkin vuokraajaväestön tyytymättömyyden, joka humahti läpi Suomen.[19] Matti Peltonen kirjoittaa, ettei maanjakohuhuihin aina uskottu vaikka niistä puhuttiinkin: kyse oli säätyläisten ja talollisten häirinnästä, eräänlaisesta painostuskeinosta, jonka avulla tavoiteltiin suopeampaa asennetta torppareiden, mäkitupalaisten ja päiväläisten oloja kohtaan.[20] Peltosen oletusta tukee Mathildan toinen vuotta 1899 käsittelevä teksti ”Poimintoja viime vuoden tapahtumista”. Siinä mainitaan, etteivät kaikki uskoneet huhuihin, mutta katkeruus sai heidät toimimaan niin kuin toimivat. Uusi katkeruuden aihe syntyi kun talolliset suhtautuivat ”kotikouluun” kielteisesti:
Talolliset tässäkin unhottivat velvollisuutensa niin, ettei kukaan todella harrastanut tätä tointa, koska suorastaan kielsivät palkollisiaan ja alamaisiaan kotikoulussa käymästä, ja viikko, eli arkitunnit estivät kokonaan, jonka vuoksi koulua pidettiin vaan sunnuntaina. Nekin jotka valittiin komitean jäseneksi eivät kertaakaan kunnioittaneet kouluhuonetta käynillään kumminkiin oli se niin tällä paikalla pitäjää. Tästä oli taaskin seurauksena ääretön mielen katkeruus, joka syksyn puolla ilmeni alustalaisten kesken sekä sanoissa ja käytöksessä, vaikka sitä vierailta koetetaan salata. (Kursivointi A.K.)
Queenslandin houkutus ja naisen asema
Huhtikuussa 1899 sanomalehdissä julkaistiin ilmoituksia, joissa kerrottiin mahdollisuudesta lähteä siirtolaiseksi Australiaan. Queenslandin osavaltio oli käynnistänyt kampanjan erityisesti maataloustyöläisten saamiseksi alueelle.[21] Myös Matti Kurikan perustama Kalevan Kansa -yhdistys houkutteli ihmisiä lähtemään Queenslandiin.[22] Tampereen Uutisissa kirjoitetiin yhdistyksen värväystoiminnasta seuraavalla tavalla:
Helsingissä on kuulunut, että sielläkin wärwätään wäkeä Queenslandiin, wieläpä warsinainen ”Kalewan kansa” nimellinen siirtolaisyhdistys on saatu toimeen. Kirjeitä on sen ohesta lähetetty ympäri maata tunnetuille ja tuntemattomille, joitten osote on wain ollut tiedossa ja joilla on otaksuttu olewan halu polosesta pohjolasta poistua ja lähteä puulusikalla hopeaa wuolemaan maille wierahille.[23]
Mathilda kertoo ”Viime vuoden tapahtumissa” Lohjalla liikkuneesta miehestä, joka värväsi lähtijöitä Queenslandiin. Luultavasti mies edusti Kalevan Kansa -yhdistystä. Vastoin vaimonsa tahtoa räätäli Grönqvist lupasi kulkijalle yösijan, vaikka tämän vaatteet olivat täynnä syöpäläisiä. Tämän takia Mathilda ei suostunut pesemään vieraan paitaa. Hän sai kuulla kulkijalta uhkailua ja torumista: ”Jos olisin miehenne sijassa, niin pakolla panisin teidän nämät pesemään, kyllä minä akat opettaisin tekemään mitä mies käskee.” Värvääjä sai räätäli Grönqvistin pään pyörälle, niin että hän olisi ollut valmis muuttamaan ”tuonne luvattuun maahan jossa rieska ja hunaja vuotaa suomalaisille,” toteaa Mathilda ivallisesti. Hänen mukaansa katkeruus siitä, että talolliset olivat polkeneet hänen ihmisarvoaan, olisi saanut Grönqvistin jättämään kotimaansa. Räätäli luopui aikeesta vasta kun vaimo sanoi että mies saisi lähteä matkaan yksin: ”Tässä nyt sain kokea mitä senlaiset maan kiertäjät voi matkaan saattaa, se oli vähällä eroittaa avioliittomme, kun mieheni oli niin kiintynyt tuohon roistoon että unhotti velvollisuutensa isänä ja puolisona.” Värvääjän lähdettyä Mathilda oli kaksi päivää vuoteen omana, ilmeisesti mielipahan vuoksi. Kun hän vähän myöhemmin loukkasi kätensä, aviomies ei patistanut häntä lääkäriin – kipeä käsi oli kuulemma rangaistus kulkijan huonosta kohtelusta sekä siitä, että lähdöstä siirtolaiseksi ei tullut mitään.
Myös Mathildan toisessa tekstissä kerrotaan kulkijasta, joka aiheutti vakavan kiistan pariskunnan välille. Lohjalle oli joitakin vuosia aikaisemmin tullut mies, joka oli kertonut ostavansa taloja torppareille jaettavaksi – valtiolta saisi lainaa, joka maksettaisiin takaisin 50 vuoden kuluessa kolmen prosentin korolla. Kaupan välittäminen maksoi 30 markkaa. Ehdotus sai vastakaikua torppareissa, joita uhkasi veron korotus. Mathilda joutui toisten naisten hampaisiin estettyään rahan antamisen maan välittäjälle: ”Mutta nyt torpparein vaimot oikeen raivostui minulle, ja surkuttelivat mies parkaani, joka oli joutunut akkavallan alaiseksi, sekä koettivat yllyttää miestäni vihamieliseksi minullen joka oli tehdä koko talonkaupasta lopun, heidän vahinkokseen.”[24] Petoksen kohteeksi joutui parikymmentä torpparia kolmessa tai neljässä kylässä.[25]
Mathilda eli patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa vaimo oli miehelle alamainen. Hän oli helposti innostuvaa miestään valveutuneempi ja ymmärsi kulkijoiden tuumien vaarat. Naissukupuoleen liittyvä vähättely ja parjaus koskivat häneen kipeästi. Mutta päättäessään kuvauksensa Queenslandin värvääjästä Mathilda kirjoittaa, että hän taisi tehdä väärin vastustaessaan miehensä tahtoa, ”mutta sen vaikutti isänmaan rakkauteni, olen niin kiintynyt tähän maahan, etten sitä vaihtaisi mihinkään muuhun maailmassa ja todistuksena siitä kannan viallista kättä.” Marttyyrin asenne varmaankin lohdutti, mutta puhe isänmaallisuudesta kertoo ennen kaikkea kurottautumista kirjoituksen vastaanottajaa, kansallisen kulttuurin vaalijaa kohti.
Mathilda ja oppineet herrat
Mathilda Österberg otti ensimmäisen kerran yhteyttä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan vuonna 1887. Hän mainitsi kirjeessään Kansanvalistusseuran kalenterin, joka sisälsi kehotuksen merkitä muistiin kansansatuja ja K. K:n eli Kaarle Krohnin artikkelin ”Mitenkä kansansatuja kerätään”. Nuori nainen kuuli oppineen seuran kutsun, vaikka ei sopinutkaan oletettuun joukkoon:
Siinä [kalenterissa] seisoo myös: Nuori Suomalainen mies. Jos muussa kuin puheessa tahdot olla Suomalainen, niin mene kansasi keskuuteen – Tästä kehoituksesta on mieleeni tullut, että koska täällä niin runsaasti on ollut vanhoja satuja, niin kirjootan niistä muutamia, paha vaan, että olen tyttö ja saanut vähän oppia enkä siis voi kirjoottaa virheettömästi. – Mutta minäkin olen Suomalainen ja henkilö maassamme. Sentähden ajattelin, ei taida sillä niin suurta väliä olla, jos mies eli nainen kirjoottaa niitä.[26] (Kursivointi A.K.)
Kristiina Näyhön mukaan Österberg tuo sattuvasti esiin 1800-luvun naispuolisten perinteenkerääjien aseman: kansanrunoutta keräsi suhteellisen pieni joukko sivistyneistöön kuuluvia miehiä, ja perinteenkeruu miellettiin miesten toiminta-alueeksi.[27] Kirjoittaessaan, että hänkin on ”Suomalainen ja henkilö maassamme”, Mathilda näki itsensä osana kansakuntaa ja kansalaisyhteiskuntaa, joka oli jo alkanut muotoutua.[28] Samat ilmaisut esiintyvät myös hänen omaelämäkerrallisessa kertomuksessaan, jossa sisarukset kertovat suhteestaan raittiusseuraan: ”me tahdomme näyttää rakkauttamme sitä seuraa kohtaan, joka puolustaa Isänmaamme onnellisuutta, me olemme myös henkilöitä armaasa Isänmaassamme, sentähden on velvollisuutemme edes auttaa niin paljon kuin mahdollista on, että raitius liike ja halu edistyisi.”[29] Myös lukuharrastus teki Mathildasta otollisen vastaanottajan SKS:n vetoomuksille. Kati Mikkolan mukaan keruukehotusten retoriikkaa seuraten isänmaallisuus, kotiseuturakkaus ja muinaisuuden pelastaminen tuleville sukupolville toistuvat kansankerääjien pohdinnoissa keruutyönsä motiiveista.[30]
Kuten monet muut kansankerääjät, Mathilda pyyteli anteeksi kirjoitustaitonsa puutteita. Hän kertoi olevansa ”oppimatoin, köyhä tyttö”, jonka koulunkäynti oli jäänyt hyvin lyhyeksi. Elanto oli pitänyt hankkia ”kätten työllä”, jonka tähden aikaa juuri jäänyt ”turhiin kirjootuksiin eikä varoja paperin haaskaukseen.”[31] Turhat kirjoitukset ja paperin haaskaus viittaavat ympäristön asenteisiin kirjallisia harrastuksia kohtaan. Perinnemuistiinpainojen lisäksi nuori Mathilda lähetti Seuralle myös omia runojaan. Oppimattomuuden ja osattomuuden valittelun ohella hän totesi kirjeessään, etteivät ”kyläläiset” jakaneet hänen harrastuksiaan eivätkä suhtautuneet myönteisesti erityisesti naisten koulunkäyntiin:
Mutta ne [runot] eivät pyydäkkän sitä arvoa, kuin oppineitteen, ne ovat ajatuksia, jota vallitsevat oppimattomankin sydämen, kyläläiseni, eivät ole tulleet. [vielä] tarpeellisuutta tuntemaan. Sentähden sanovatkin: että se on liikanaista, talonpoikaisellesäädylle, erittäinkin naisille, kuka sitten työtä tekisi, jos kaikki opetettaisi. Niin olen minäkin jäänyt ilmaan oppia, vaikka olen sitä, niin sydämestäni halannut, ja monesti ajatellut, minkätähden se niin epätasaisesti tule osaksemme. mutta minun täytyy tyytyä osaani vaikka se pienenpikin on, koska ei minulle ole suotu, sitä onnea (–).[32]
Mathilda Österberg/Grönqvist toimitti Helsinkiin kuusitoista perinnelähetystä: 116 satua, kymmeniä tarinoita, yli seitsemänsataa sananpartta ja lukuisia kansanlauluja, taikoja, loitsuja ja arvoituksia.[33] Useimmiten palkintona oli Seuran julkaisemia kirjoja. Huhtikuussa 1887 Mathilda valitsi Kalevalan lyhennetyn laitoksen, Mordvan kansan häätapoja, Romeon ja Julian ja Lyhykäisen kasviopin.Muut palkintokirjat sai Seura valita, kirjoitti Mathilda ja lisäsi, että hengelliset kirjat olisivat ”suuremmasta arvosta oppimattomalle kansalle” kuin historialliset teokset. Kirjoja tuli myös myytäväksi tai lahjoiksi perinteentaitajille. Vuonna 1898 Mathilda Grönqvist kutsuttiin SKS:n jäseneksi, ensimmäisenä kansannaisena Seuran historiassa.[34]
Edellä mainitussa artikkelissaan Kaarle Krohn korostaa perinteenkeruusta koituvaa isänmaallista palkintoa: työ saa rakastamaan kansaa, ”joka ruumiillisella työllään ja vaivannäöllään meidät elättää” ja antaa kerääjälle ”äärettömän runsaita henkisiä aarteita.” Kirjoittaja kysyy, kuinka ”me henkistä työtä tekevät voimmekaan kansallemme jättää yhtä suurta henkistä perintöä, kuin se, minkä olemme saaneet juuri talonpojiltamme.”[35] Kun Krohnin sanoja katsoo Mathildan kannalta, syntyy ironinen asetelma: tämän nuoren naisen ei tarvinnut jättää omaa elämänpiiriään kerätäkseen perinnettä. Mathilda suhtautui oppineeseen seuraan äärimmäisen kunnioittavasti. Esittäessään tervehdyksensä uudelle sihteerille vuonna 1899 hän käytti itsestään epiteettiä ”seuran halvin jäsen”.[36] SKS tarjosi Mathildan kirjoituksille yleisön, jolle hän kirjoitti myös henkilökohtaisista kokemuksistaan kuten erimielisyyksistä miehensä kanssa.
Vuonna 1899 Mathilda lähetti SKS:lle kertomuksensa ”Matkan mutkia”. Saatekirjeessä mainitaan, että kertomus on tositapaus:
(–) se on omansa kuvaamaan, mitä raakuutta vielä sihen aikaan, sai kansannainen, ja erittäin palvelustytöt kärsiä isänniltään, talonpoikaisessa säädyssä, silloin kun parempiosaiset naiset, nauttivat turvallisuutta kaikesa rauhassa, tietämättä kuinka paljon vääryyttä huonompiosaiset saavat kärsiä, uskaltamatta edes sitä kellenkään puhuakan, vaikka sydäntä särkee.[37]
Kertomukseen sisältyy kohtaus, jossa piika joutuu isännän ahdistelemaksi. Saatekirjeen maininta särkevästä sydämestä ja siitä, ettei kokemuksesta voi puhua kenellekään, kertoo kirjoituksen omakohtaisuudesta.
Myös Mathildan ”todellisuudesta otettu” kertomus ”Leski”, jossa päähenkilö taistelee miehensä juoppoutta vastaan, kertoo kansannaisten elämän epäkohdista. Kertomuksen lähettämistä perustellaan seuraavalla tavalla: ”mutta koska nyt koetetaan parantaa kansamme elämää, niin luulisin että senlaiset tapaukset kun tässä kertomuksessa puhutaan, antaisivat kyllin parannuksen aihetta.” [38] Mathilda ei voinut sulkea silmiään ”yhteisen kansan” huonoista puolista. Minna Canthin naisen asemaa käsitteleviä näytelmiä ja novelleja Mathilda ei luultavasti ollut lukenut eikä hän varmaankaan tuntenut Aksel Warenin raporttia Torpparioloista Suomessa (SKS 1898) ja kirjasta Miten tilaton voi saada maata (1899), joissa tuodaan esiin vuokraviljelijöiden ongelmia.
Lähettäessään vuotta 1899 kuvaavat tekstinsä Helsinkiin Matilda pyysi vastaanottajia kiinnittämään huomiota kuvattuihin ”pikkuseikkoihin”: niissä tulee esiin ”senlaista asiaa joita tähän asti ei ole luultu mahdolliseksi, niin kehutussa kansassa kun suomalaiset ovat; ehkäpä on hyödyksi monelle oppineellekin tulla tuntemaan niitä epäkohtia jotka tähän asti on kansamme sydänjuuria kaivaneet.”[39] Kirjoittaja siis oletti, että oppinut seura voisi vaikuttaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuun. Sanomalehtiin kirjoittaminen olisi ollut kansannaiselle vaikeaa eikä aina sensuurin vuoksi mahdollistakaan. Toisaalta kirjoittaminen oli Mathildalle myös henkilökohtaista terapiaa, vaikeiden henkilökohtaisten asioiden käsittelemistä. Kertomuksissaan hän luotasi lapsuuden kipeitä asioita kuten isän juoppoutta ja omaisuuden menetystä, koulunkäynnin keskeytymistä, köyhyyttä ja nuoruuden kokemusta seksuaalisesta ahdistelusta. Hän halusi saada kirjoituksilleen laajemman yleisön. Arvoitukseksi kuitenkin jää, lukivatko SKS:n keruutoiminnasta vastaavat herrat niitä Mathildan tekstejä, jotka eivät liittyneet kansanperinteeseen. Palautetta omista kirjoituksista ei varmaankaan tullut – SKS:n sihteerinä 1870-1900 toimineen F.W. Rothsténin säilyneet kirjekonseptit Mathildalle ovat lyhyitä keruutyötä ja palkkioita koskevia viestejä.[40]
Mathildan eronteot ja esipoliittinen herääminen
”Viime vuoden tapahtumia” päättyy seuraavaan varoitukseen: ”Wiime talven tapahtumat ensin sai kansan kiihkoon, joka voi yltyä pienemmästäkin viittauksesta, ja silloin ei säästetä ei omaisia eikä muita, vaikka se välillä näyttää kytevän hiljaisuudessa.” Ei ole yhdentekevää, että Mathilda puhui kansan toiveista ja pettymyksistä: kansassa syntyvät tunteet ovat olleet monien poliittisten ja sosiaalisten muutosten, varsinkin vallankumousten taustalla.[41] Räätälinvaimon kirjoitusta luonnehtiikin eräänlainen esipoliittinen herääminen, jossa tärkeätä oli eriarvoisuuden tulkitseminen epäoikeudenmukaisuudeksi, moraalisesti vääräksi, ihmisarvoisen kohtelun puuttumiseksi.
Talonpoikaisen kansan kahtiajako valkeni Mathildalle kinkerikestien kautta: vastakkain olivat saliin kutsutut talolliset (”rikkaat”, ”paremmat ihmiset”) ja alustalaiset (”köyhät, ”huonommat ihmiset”, ”vähäväkiset”, ”alamaiset”). Aviomiehen syrjäyttäminen salista horjutti kirjoittajan itsetuntoa ja väritti hänen vuotta 1899 käsitteleviä tekstejään. On vaikea uskoa, että sosiaaliset eronteot olisivat tulleet yllätyksenä – puheen verhojen putoamisesta silmien edestä voi nähdä liittyvän tarpeeseen rakentaa kertomukseen käännekohta. ”Viime vuoden tapahtumia” näyttäytyykin (esi)poliittisen heräämisen kuvauksena. Kinkeripäivän episodin herättämät katkerat tunteet heijastuvat myös muiden ihmisten puheissa, joissa vastustetaan suurta adressia, toivotaan maiden uusjakoa ja innostutaan maastamuuton ajatuksesta.
”Mutta minäkin olen Suomalainen ja henkilö maassamme”, kirjoitti nuori Mathilda Österberg vuonna 1887. Hän tunsi itsensä köyhänä naisena vähempiarvoiseksi mutta pyrki samalla osalliseksi oppia saaneiden kulttuuriin. Tietoiseen vastahankaan tai ”sydänhaavoihin” eriarvoisuuden kokemus johti kuitenkin vasta Helmikuun manifestin herkistämässä tilanteessa, ja silloin sen kiteytti miehen kokema häpeä hänen tultuaan erotetuksi talollisten seurasta. Kinkeriepisodin synnyttämä yksityinen katkeruus kytkeytyi yleiseen tunteeseen, joka liittyi maata omistamattomien kokemuksiin. Syntyi linkki räätäli Grönqvistin epäoikeudenmukaisen kohtelun ja toisaalta säätyeroa ylläpitävien talonpoikien vastustamisen välillä, joka sai merkityksen valtakunnan laajuisessa kuviossa. Siinä olivat mukana oman maan herrat (mukaan lukien talolliset), keisari ja toisaalta maata omistamattomat ”alustalaiset” tai ”alamaiset”. Osallisuus isoon kuvioon konkretisoitui voimallisesti kannan ottamisessa Suuren adressin allekirjoittamiseen. Räätälinvaimon kirjoituksia leimaa indignaatio, moraalinen närkästys ja suuttumus, jonka kohteena on talollisten luokka. Mathilda oli tietysti suhteessa maakysymykseen havainnoija eikä aktiivinen osapuoli, mutta kinkerikesteissä valjennut talollisten ja maattomien vastakkaisuus avasi väylän katkeruuden jäsentymiselle.[42]
”Viime vuoden tapahtumien” kirjoittaja oli väliinputoaja, joka eli kahdessa maailmassa. Räätälin puolisona hän oli hiukan korkeammassa asemassa kuin torpparit ja muonamiehet, joiden näkemykset suuresta adressista hän aluksi omaksui ja joihin hän halusi samastua. Syntyperä talollisen tyttärenä – vaikkakin talo menetettiin – vaikutti hänen asenteisiinsa samoin kuin asema perinteenkerääjänä, kansanvalistus- ja suomalaisuusaatteiden vaikutuspiirissä. Mathildan voisi katsoa edustavan keskiluokkaa, joka Alapuron mukaan on ollut ideologisesti tärkeä ryhmä: ”sen eri osat ovat herkästi kokeneet muiden ryhmien suhteessa tapahtuneet vaihtelut, ja sen eri jäsenillä on ollut keskimääräistä enemmän oppia sekä yhteyksiä eri tahoille, myös paikallisyhteisön ulkopuolelle. Ideologisesti he ovat katsoneet molempiin suuntiin.”[43] Vaikka Mathilda koki läheisyyttä kytevään protestiin, hän oli samalla SKS:n edustaman isänmaallisuuden piirissä: hän allekirjoitti Suuren adressin ja sai miehensäkin tekemään niin. Isänmaallisuus oli tärkeänä vaikuttajana myös kiistassa, joka liittyi aviomiehen haluun lähteä siirtolaiseksi Australiaan.
”Tällä kertaa en ole tilaisuudessa lähettämään satuja, vaan todellisuudesta otettuja tapauksia kansan keskuudesta, joilla olen koettanut selvittää niitä seikkoja, jotka ovat katkeroittaneet kansamme vähäosaisten elämää täällä”, kirjoitti Mathilda Grönqvist saatekirjeessään 11.1.1900. Miksi merkitä muistiin satuja ja tarinoita kun ympärillä kuohuu? Halu kirjoittaa säätyjaon sydänhaavoista on ymmärrettävä samoin kuin toive siitä, että kerrottu vaikuttaisi tilattomien olosuhteiden ymmärtämiseen ja sitä kautta eriarvoisuuden vähentämiseen. Useat muutkin kansankerääjät kirjoittivat ajankohtaisista kysymyksistä. Esimerkiksi joroislainen torppari Kustaa Brask (1829-1906) pohti laajoissa teksteissään maaseudun tilattoman väestön ja erityisesti torppareiden epävarmaa asemaa. Myös Brask näki syvenevän kuilun talollisten ja tilattomien välissä ja koki sen epäoikeudenmukaisena. Hän paheksui niitä talollisia, jotka kasvattivat sosiaalista eroa torppareihinsa ja palvelijoihinsa.[44] Kansankerääjien ”kuriton” toiminta sisälsi oikeutettua kritiikkiä muistiorganisaation keruupolitiikkaa kohtaan. Vuonna 1898 Mathildan sisar Maria Österberg, hänkin aktiivinen perinteenkerääjä, kysyi kirjeessään, miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa kiinnostavat vaikkapa ”vaatepuvut” mutta eivät tavat, joilla köyhimpiä on kohdeltu:
Pyydän tässä lähettää nämät kaksi pientä kertomusta jotka olen kirjoittanut, ne ovat kuvia todellisuudesta. Koska Seura tahtoo koota Kansanrunoutta muistoon menneiltä ajoilta ja vanhoja vaatepukuja ja muuta, niin eikö sopisi ottaa tietoa myös kansan kasvatuksesta viime vuosikymmeninä, ja siitä, kuinka erittäin köyhimpiä on kohdeltu ja senlaisia jotka ovat olleet maallista tukea vailla.[45] (Kursivointi A.K.)
Anna Kuismin (aik. Makkonen) on yleisen kirjallisuustieteen ja kotimaisen kirjallisuuden dosentti Helsingin yliopistossa. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana hän on tutkinut laajalti kansan kirjallistumista 1800-luvun Suomessa.
LÄHTEET
Alkuperäislähteet
Mathilda. Grönqvist, ”Viime vuoden tapahtumia”, ”Poimintoja viime vuoden tapausten johdosta kansan keskuudesta”, ”Mieliala kansassa Helmikuun 18 päivän jälkeen” ja ”Leski”. SKS KIA. Mathilda Grönqvistin arkisto, kotelo 1.
Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 11.1.1900. SKS KIA. Mathilda Grönqvistin arkisto, kotelo 1.
Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 18.1.1899. SKS KRA S2.
Mathilda Österbergin kirje SKS:lle 9.1.1887. SKS KRA S1.
Maria Österbergin kirje SKS:lle 1.5.1898. SKS KRA S2.
Mathilda Österberg, ”Matkan mutkia”. SKS KRA S2.
F. W. Rothstenin kirjeet Mathilda Österberg/Grönqvistille. SKS KIA kirjekokoelma 80 ja 88 vir.
Lindgren, Anja s.a., Mathilda Österbergin elämän ja toiminnan pääpiirteet. Käsikirjoitus, Anna Kuisminin hallussa.
Julkaistut lähteet
Österberg, Mathilda. ”Pieni Mökki Haavistossa.” Teoksessa Makkonen, Anna (toim.). Karheita kertomuksia. Itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta. Helsinki, SKS 2002, 273-287.
Kirjallisuus
Alapuro, Risto. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Hanki ja jää, Helsinki, 1994.
Heimo, Anne et al. Matti Kurikka – a prophet in his own country and abroad. Siirtolaisuus – Migration 43 (2016:3), 6–10.
Kauranen, Kaisa & Virtanen, Maria. Sivistyksen ihanne torppari Kustaa Braskin elämässä ja teksteissä. Lukeva ja kirjoittava työläinen. Toim. Kirsti Salmi-Niklander, Sami Suodenjoki ja Taina Uusitalo. Väki Voimakas 23. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2010, 48-79.
Kaukiainen, Yrjö. Lohjalaisten historia 2 (1808–1925).1980.
K. K. [Krohn, Kaarle]. Mitenkä kansansatuja kerätään? Kansanvalistusseuran kalenteri 6 (1886) 121-127.
Makkonen, Anna. Kadonnut kangas: Retkiä Ida Digertin päiväkirjaan. SKS, Helsinki 2005.
Mikkola, Kati. Kansanrunouden kokoelmat. Kerääjinä kuuliaisia avustajia ja visionäärejä. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. 337–378. SKS, Helsinki 2013, 337-378.
Näre, Sari 1999, Tunteiden sosiologia yhteiskuntatutkimuksen kentässä. Teoksessa Tunteiden sosiologiaa. Elämyksiä ja läheisyyttä. Toim. Sari Näre. SKS, Helsinki, 9-15.
Näyhö, Kristiina. Naiset perinteenkerääjinä 1800-luvun Suomessa. Folkloristiikan pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, 2008.
Peltonen, Matti 1992, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia Tutkimuksia 164. SHS, Helsinki.
Sarmela, Matti, Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/Suomen%20perinneatlas.pdf.
Sulkunen, Irma, Raittius kansalaisuskontona. Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Historiallisia Tutkimuksia 134. SHS. Helsinki 1986.
Suodenjoki, Sami, Qeenslandin utopiaa mainostamassa, https://aaniaalhaalta.wordpress.com/ (luettu 28.11.2016).
Tommila, Päiviö, Suuri
adressi. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva 1999.
[1] Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 11.1.1900.
[2] Alapuro 1994, 315.
[3] Käytän kirjoittajasta etunimeä, koska pelkkä sukunimi voi viitata myös hänen aviomieheensä ja koska ennen vuotta 1888 Mathildan sukunimi oli Österberg.
[4] Mikkola 2013, 341-342.
[5] Mathilda Grönqvistin ”Viime vuoden tapahtumia” sisältää 4 arkkia (16 numeroimatonta foliosivua). Kirjoituksen lopussa on seuraava merkintä: ”Kirjoitettu Lohjan Kouvolassa 1899.” Silloin kun sitaatissa ei ole lähdeviitettä, kysymys on tästä dokumentista.
[6] Kinkeripidot pidettiin Kouvolan rusthollissa. Vanha emäntä oli Kiikalassa vuonna 1820 syntynyt Helena Sofia Åström.
[7] Eri ruokailupaikat kinkeripäivän pidoissa tulevat esiin myös ompelijatar Ida Digertin 1890-luvulla pitämässä päiväkirjassa (Makkonen 2005, 116-117).
[8] Sarmela 2007.
[9] Tiedot Mathildan elämänvaiheista perustuvat hänen pojantyttärensä kirjoitukseen (Lindgren s.a.), Lohjan seurakunnan arkiston dokumentteihin sekä omaelämäkerralliseen tekstiin (Österberg 2002).
[10] Österberg 2002, 273.
[11] Kaukiainen 1980, 272–273.
[12] Alapuro 1994, 37.
[13] Esim. ”Kansatieteellisiä kertomuksia ovat lähettäneet rouva Mathilda Grönqvist ja neiti Maria Österberg”. Uusi Suometar 17.3.1897.
[14] Uusi Suometar 19.2.1899, Päivälehti 19.2.1899, Työmies 20.2.1899.
[15] Tommila 1999, 155.
[16] Maanjakohuhuista 1899 ks. Peltonen 1992, 253–264.
[17] Suuri lähetystö matkusti Pietariin viemään adressia maaliskuun puolivälissä, mutta keisari ei ottanut sitä vastaan.
[18] Huittisissa nimensä kirjoitti vain 7%, torppareista, 16% käsityöläisistä ja 11% maatyöväestä. Alapuron mukaan torppareiden alhainen luku kertoo jonkinlaisesta vastarinnasta. (Alapuro 1994, 66.)
[19] Alapuro 1994, 65. Päivälehdessä 13.5.1899 julkaistussa raportissa kerrotaan, että Lohjalla kaksi tuntematonta miestä oli saapunut majataloon ja alkanut puhua maanjaosta Venäjällä, joka pian tulisi käytäntöön Suomessa. Lohjan kuntakokous ryhtyi keväällä 1899 toimenpiteisiin huhujen levittäjiä vastaan. 50 markan sakon uhalla kiellettiin kuntalaisia suojelemasta ihmisiä, jotka ”villitsevät kansaa väärin selittämällä nykyistä valtiollista ja yhteiskunnallista asematamme.” Kuvernööri ei kuitenkaan vahvistanut kuntakokouksen päätöstä. (Kaukiainen 1980, 309.)
[20] Peltonen 1992, 258-262.
[21] Suodenjoki 2016. Sami Suodenjoki arvelee, että yllyttäjä saattoi olla itse Matti Kurikka. Mathildan mukaan värvääjä kävi Lohjalla marraskuussa 1899. Kurikka oli tuolloin jo Australiassa: hän oli saapunut Brisbaneen 2.10.1899 (Heimo & al. 2016, 8). Koska teksti oli lähetetty SKS:lle tammikuussa 1900, ei ole todennäköistä että Mathilda olisi muistanut ajankohdan väärin.
[22] ”Kalevan kansan” perustamisesta kerrottiin Työmiehessä 15.5.1899.
[23] ”Queenslandko suomalaiseksi siirtomaaksi?” Tampereen Uutiset 10.6.1899.
[24] Mathilda Grönqvist, Poimintoja viime vuoden tapahtumista kansan keskuudesta.
[25] Yksi petetyistä, järkensä menettänyt mies, liitti tapahtuman maanjakohuhuihin: ”Surkeata oli kuulla hänen kiroavan suomen herroja, ja hartaasti toivovan apua venäjältä, mutta kuolema päästi hänen vihdoin koko talon puuhasta, eikä hän enään saanut kuulla helmikuun julistusta joka hänessä olisi herättänyt uutta toivoa maan jaosta, ja lievittänyt entistä talon murhetta”. Mathilda Grönqvist, Poimintoja viime vuoden tapahtumista kansan keskuudesta.
[26] Mathilda Österbergin kirje SKS:lle 2.1.1887.
[27] Näyhö 2008, 4.
[28] Raittiusliikkeestä ja kansalaisyhteiskunnasta ks. Sulkunen 1986.
[29] Österberg 2002, 285.
[30] Mikkola 2013, 341.
[31] Mathilda Österbergin kirje SKS:lle 2.1.1887.
[32] Mathilda Österbergin kirje SKS:lle 2.1.1887.
[33] Näyhö 2008, 83.
[34] Näyhö 2008, 31.
[35] [Krohn] 1886: 126-127.
[36] Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 18.1.1899.
[37] Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 11.1.1900.
[38] Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 11.1.1900.
[39] Mathilda Grönqvistin kirje SKS:lle 11.1.1900.
[40] Rothstenin kirjeet Mathilda Österbergille.
[41] Näre 1999, 10.
[42] Kiitos Risto Alapurolle oivallisista kommenteista, joita olen hyödyntänyt esipoliittisen heräämisen analyysissa.
[43] Alapuro 1994, 48.
[44] Kauranen & Virtanen 2010, 59-63.
[45] Maria Österbergin kirje SKS:lle 1.5.1898.