Valtamerilaiva Titanicin onnettomuus (14.–15.4.1912) poiki Suomessa joukon arkkiveisuja, jotka tarkastelivat laivaa, sen epäonnista neitsytmatkaa sekä itse haaksirikkoa laajasti ja yksityiskohtaisesti. Arkkiveisut etsivät tapahtuneelle myös syitä ja syyllisiä sekä kysyivät, miten onnettomuudesta tulisi ottaa opiksi. Suurin osa suomalaisista Titanic-arkkiveisuista syntyi varsin pian haaksirikon jälkeen, joko heti onnettomuusvuonna 1912 tai kahtena-kolmena seuraavana vuonna. Aihe osoittautui kuitenkin niin elinvoimaiseksi ja laajaa kiinnostusta herättäväksi, että uusia arkkiveisupainatteita julkaistiin vielä vuosia turman jälkeen, ja lauluja Titanicista sepitettiin ilmeisesti vielä 1930-luvullakin (Huhtala 1988, 55).
Titanicin turman tapahtuma-aikana elettiin suomalaisen arkkiveisutuotannon kulta-aikaa, joka on ajoitettu suurin piirtein vuosikymmenille 1870–1920. Arkkiveisuja julkaistiin tuolloin hyvin runsaasti, ja niiden suosio kansan keskuudessa kasvoi erittäin suureksi. (Hakapää 2013, 226, ks. aiheesta myös Niinimäki 1999, 33.) Samaan aikaan elettiin myös pohjoismaisen Amerikan-siirtolaisuuden huippukautta, joka tosin pian Titanicin onnettomuuden ja ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen alkoi hiipua (Björkfors 2004, 58). Titanicin haaksirikko oli sanomalehtien pääuutinen ja aikansa mediatapaus ympäri läntistä maailmaa (ks. esim. Bergfelder & Street 2004, 3), ja aiheesta uutisoitiin laajasti, yksityiskohtaisesti ja useaan otteeseen myös suomalaisissa sanomalehdissä.
Kaikista näistä syistä Titanic oli hedelmällinen aihe kotimaisille arkkiveisunikkareille. Arkkiveisuja ostettiin ylipäätään paljon, minkä lisäksi Titanic-aihe herätti ajan suomalaisyleisössä erityistä mielenkiintoa muun muassa ajan siirtolaisuusilmiön ja paljon puhututtaneen ”amerikankuumeen” vuoksi (ks. aiheesta Bergfelder & Street 2004, 3–4 ja Huhtala 1980, 96–97). Runsas mediahuomio kasvatti entisestään yleisön mielenkiintoa. Toisaalta sanomalehtien yksityiskohtaiset selostukset myös tarjosivat aineistoa arkkiveisujen kirjoittajille: toisinaan arkkiveisuntekijät suorastaan käänsivät uutistekstin ja uutisessa vallitsevan tunnetilan laulun muotoon ja sen kielelle (ks. aiheesta esim. Suistola 1987, 222).
Tässä artikkelissa tarkastellaan suomalaisia Titanic-arkkiveisuja: millaisia ovat niiden temaattiset ja tyylilliset pääpiirteet, millaisia kirjallisia malleja ja esikuvia niissä hyödynnetään, kuinka kansainvälistä huomiota herättänyt, laajasti uutisoitu ja ajankohtainen historiallinen tapahtuma taipui kotimaista rahvaanrunoutta edustavien arkkiveisujen kielelle? Koska artikkelin teoreettinen viitekehys kumpuaa kirjallisuudentutkimuksesta, keskeisen huomion kohteina ovat Titanic-arkkiveisujen kirjallis-kerronnalliset ilmaisukeinot, kuten kuvakieli sekä minämuotoisena esiintyvän puhujan asemointi osaksi lauluja. Titanic-arkkiveisuja myös tarkastellaan artikkelissa ensisijaisesti kirjoitettuna, painettuna ja luettuna kirjallisuutena. Tästä syystä myös artikkelin aineiston muodostavat arkkiveisupainatteet, eivät niinkään arkkiveisukäsikirjoitukset ja -äänitteet.
Aineistoon sisältyvät Helsingin yliopiston arkkiveisukokoelman (Kansalliskirjasto) Titanic-arkkiveisupainatteet (19 kpl) sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS:n kirjasto) Titanic-arkkiveisupainatteet (3 kpl).[1] Kirjallisuustieteellisestä lähestymistavasta huolimatta arkkiveisut ymmärretään artikkelissa kirjallisuuden, perinnetekstin ja musiikin alueilla liikkuvaksi ja niiden välisiä rajoja ylittäväksi lajiksi, johon kohdistuva tutkimus on leimallisesti ja perustellusti monitieteistä (ks. aiheesta esim. Hämäläinen, Karhu & Vuorikuru 2019, 25, 40).
Suomalaisia Titanic-arkkiveisuja ei ole aiemmin juuri tutkittu. Niitä on julkaistu ja lyhyesti luonnehdittu teoksessa Balladeja ja arkkiveisuja (Asplund 1994, 767–784), jonka aineistona ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston (perinteen ja nykykulttuurin kokoelman) Titanic-arkkiveisukäsikirjoitukset ja -äänitteet. Teoksessa Titanic-arkkiveisut on ryhmitelty osaksi ”historiallisia tapahtumia” käsittelevien arkkiveisujen joukkoa (emt., 767). Titanic-arkkiveisut edustavat myös onnettomuusveisuja, täsmällisemmin määriteltynä vesi- ja merionnettomuusaiheisia arkkiveisuja. Niitä on lisäksi nimitetty ajantasarunoksi, jolla on ollut tietty uutistehtävä (Huhtala 1988, 55) – siitäkin huolimatta, että Titanicin onnettomuuden aikaan sanomalehdistö oli jo vakiinnuttanut asemansa uutisten välittäjänä, ja Titanicin turmasta uutisoitiin sanomalehdissä nopeasti ja laajasti.
Suomalaisten arkkiveisujen joukossa Titanic-arkkiveisut edustavat myöhäisehköä kerrostumaa. Vaikka arkkiveisuja levitettiin menestyksekkäästi vielä 1920-1930-luvuilla, traditio hiipui vuosisadan puoleenväliin mennessä. Kuten pääosa ikätovereistaan, myös Titanic-arkkiveisut olivat niin kutsutun tavallisen kansan kirjoittamia lauluja. Suomalainen arkkiveisutuotanto siirtyi 1800-luvun kuluessa sivistyneistöltä rahvaan itse kirjoittamaksi, levittämäksi ja suosimaksi lajiksi, sivistyneistön kontrollin ulkopuolelle (Hakapää 2013, 221) – ellei sitten kontrollin muotona pidetä sitä sinnikästä väheksyntää ja halveksuntaakin, jota oppinut väki rahvaan kirjoittamiin arkkiveisuihin kohdisti. Aihevalinnaltaan Titanic-arkkiveisut lukeutuvat myös niin kutsuttujen maallisten arkkiveisujen joukkoon, erotukseksi hengellisistä arkkiveisuista, joita Suomessa kirjoitettiin pääasiallisesti ennen 1800-luvun puoltaväliä (esim. emt., 235–239).
Surun laulut ja laulajat
Monet suomalaiset Titanic-arkkiveisut nimetään surun ja murheen lauluiksi jo laulujen otsikoissa. Aineistoni arkkiveisupainatteiden otsikossa esiintyy muun muassa nimityksiä ”surulaulu”, ”surullinen laulu”, ”murheellinen laulu”, ”suru-muisto” ja ”sururuno”. Suomalaiset Titanic-arkkiveisut ovatkin vähintään kahdessa mielessä mitä tyypillisimpiä arkkiveisuja: niiden aiheena on suurta huomiota herättänyt, tuhoisa onnettomuus ja niiden tunnetilana murhe. Englantilaisen arkkiveisututkijan Nicolas Moonin mukaan ”valitus” (lament) on arkkiveisujen toistuvin ja tavanomaisin tunnetila, kertoipa laulu sitten Titanicin turman kaltaisista onnettomuuksista tai esimerkiksi luonnonkatastrofeista (Moon 2014, 237–238).
Arkkiveisujen otsikkoja voidaan kirjallisuustieteellistä terminologiaa hyödyntäen nimittää parateksteiksi, joiden keskeisenä tehtävänä on ohjata lukijan tulkintaa (Genette 1997, 1–2). Surua ja murhetta ilmaiseva otsikko paljastaa laulussa vallitsevan tunnetilan, joka sen on tarkoitus herättää myös lukijassa. Samaa tunnetilaa saatetaan tuoda esiin myös erillisessä alaotsikossa, arkkiveisun avaavassa saatetekstissä tai avaussäkeissä, jolloin esiin kirjoitettu tunnetila saa vielä suurempaa painoarvoa. Arkkiveisun vastaanottajalle annetaan suorastaan lupaus laulun herättämästä tunteesta. (Moon 2014, 235–239.) Mitä uskollisimmin tätä arkkiveisutraditiota toistaa esimerkiksi Kustaa Moellin arkkiveisun otsikko Uusi Surullinen Laulu Titanic-laivan kamalasta haaksirikosta, jossa toistatuhatta ihmistä sai surmansa Huhtikuun 14. päivänä vuonna 1912 (Moell 1912).[2]
Toisinaan laulua hallitseva suru ja murhe kuvataan myös laulussa esiintyvän minämuotoisen puhujan tunnetilaksi. Varsin usein tämä minämuotoinen puhuja rinnastetaan laulussa arkkiveisun todelliseen kirjoittajaan: häntä kuvataan laulajaksi ja laulun kirjoittajaksi, ja kirjoittamisen aktiin viitataan laulun aikana useaan otteeseen (tästä rahvaanrunojen yleisenä piirteenä ks. Kuismin 2013, 197). Minämuotoinen puhuja sukeltaa esiin eri vaiheissa laulua – alussa, keskivaiheilla ja lopussa – ja kertoo murheesta, jonka sekä onnettomuus että siitä kirjoittaminen hänessä herättävät.
Kirkkaan esimerkin tämänkaltaisesta minämuotoisesta puheesta ja puhujasta antaa Gustaf Rosenborgin Titanic-arkkiveisu Laulu siitä suuresta onnettomuudesta, joka tapahtui Huhtikuun 15 päiwän aamuna kello 12–3 wälillä wuonna 1912 (Rosenborg 1912), jossa minämuotoinen, laulun todelliseen tekijään rinnastuva puhuja vaeltaa laulun läpi, ilmestyy näkyviin sen alussa ja lopussa sekä toistaa painokkaasti oman surunsa ja murheensa tuntoja. Arkkiveisu rakentuu suorastaan representaatioksi arkkiveisun kirjoittamisen prosessista: ikään kuin laulun todellinen tekijä tarttuisi kynään ja kirjoittaisi arkkiveisun painokuntoon yhdeltä istumalta. Osa tätä lauluun kirjoitettua kirjoittamisen prosessia on kuitenkin syvä suru, joka tekee aluksi kirjoittamisesta vaikeaa ja lopulta konkreettisesti estää sen.
Laulu alkaa säkein ”[K]yyneleet silmissä, alan mä tässä, / kirjoittaa suruisen tapahtuman”. Säkeistössä 29 kirjoittamisen prosessi on jo olennaisesti vaikeutunut, koska kirjoittajan kyyneleet tippuvat paperille. Laulu on kuitenkin yhä kesken, ja kirjoittaja tekee päätöksen jatkaa sitä: ”Wiel’ muutaman sanan mä kirjoitan tässä, waikk’ kyyneleet kastaa mun paperini”. Lopulta laulun kirjoittaminen on kuitenkin välttämätöntä lopettaa, koska suru estää sen mitä kouriintuntuvimmalla tavalla: kirjoittaja ei enää erota rivejä kyyneliltään, jotka tahraavat paperinkin. Päätössäkeistö, säkeistö 34 loppuukin sanoihin ”Nyt lopetan suruisen kirjoitukseni, kuin kyyneleet tahriwat paperini”. (Rosenborg 1912.)
Minämuotoisen puhujan representoima murhe ja suru pyrkivät ohjaamaan vastaanottajan tulkintaa: tämän toivotaan tempautuvan tuntemaan samaa surua, jonka vallassa laulun kerrotaan syntyneen. Kyseessä on kirjallinen keino, jonka arkkiveisun kirjoittaja lienee omaksunut muilta arkkiveisunkirjoittajilta ja yleisemmin rahvaanrunoilijoilta. Surun ja murheen painottaminen korostaa samalla kuvauksen kohteena olevan onnettomuuden mittasuhteita, poikkeuksellisuutta ja järkyttävyyttä.
Myös toisto on kirjoittajan selvästi hallitsema kirjallinen keino, jolla laulussa vallitsevaa tunnetilaa alleviivataan. Olennaista ei ole ainoastaan selostaa Titanicin neitsytmatkan ja onnettomuuden vaiheita – niin pikkutarkasti kuin monikymmensäkeistöinen laulu tämän tekeekin – vaan myös kertoa surusta, joka yhdistää Titanicin haaksirikosta kuulevia ympäri maailmaa. Surun tematiikkaa painotetaan kaunokirjallisen toiston avulla, kertomalla yhä uudelleen laulun kirjoittajan kokemasta ja kirjoittamisen prosessin aikana äärimmilleen yltyvästä surusta.
Osassa Titanic-arkkiveisuja myös kuvataan, miten vaikeaa näistä järkyttävistä, suurta surua herättävistä tapahtumista on kertoa. Aleksander Halosen arkkiveisun Uusi Suru-Laulu Titanicin onnettomuudesta W. 1912 (1912) minämuotoinen puhuja kertoo vievänsä lukijansa ”murhetantereelle”, sillä muutoin hän ei voi tarinaansa välittää. Onnettomuudesta kertominen on vaikea tehtävä, johon anotaan arkkiveisussa jumalallista avunantoa. Osa säkeistä rakentuukin suorastaan rukouksen muotoon.
Tuo tapaturma kertoa
on wallan waikia
Kuin ilon, surun wiestit tässä
Waatii mainita.
Tää ois suuri surun muisto
Ken wois’ kuwata
Oi, nyt herra taiwahinen
Ohjaa, osoita.
(Halonen 1912.)
Puheet hirvittävästä tapahtumasta kertomisen vaikeudesta sekä kertomisesta lauluntekijän surullisena, pahoiteltavana velvollisuutena ovat niin ikään arkkiveisugenrelle ominainen piirre, josta esimerkiksi murhaveisut tarjoavat lukuisia esimerkkejä (Huhtala 1988, 55). Kuru-laivan haaksirikkoa käsitteleviä arkkiveisuja tarkastellut Anna Huhtala kiinnittää huomiota samaan piirteeseen: monessa laulussa pahoitellaan ikävää tehtävää joutua kertomaan näistä surullisista ja kauhistuttavista asioista, aivan kuin laulun tekijä itse ei olisi valinnut aihetta kuvattavakseen (Huhtala 2017, 8). Usein nämä puheenvuorot sijoittuvat arkkiveisun alkupuolelle, osaksi perinneteksteille yleisemminkin tyypillisiä niin kutsuttuja laulajan alkusanoja, joissa tuodaan minämuotoisesti muun muassa esiin, mitä aiotaan kertoa ja mistä syystä (esim. Kuismin 2013, 196). Pahoittelujen ja selittelyjen voidaan ajatella jatkavan arkkiveisujen paratekstuaalisten otsikoiden vastaanottajan tulkintaa ohjaavaa tehtävää: kerrottavan aiheen ja kertomisen syyn ohella pyritään myös kuvaamaan tapahtuneen erityislaatuisuutta. On tapahtunut jotakin niin suurta, poikkeuksellista ja järkyttävää, että sitä on vaikeaa käsittää, tulkita tai pukea sanoiksi. Konventionaalinen aloitus voi toimia myös keinona pönkittää kirjoittajansa asemaa: juuri hän on valinnut laulunsa aiheeksi erityisen merkittävän, epätavallisen ja vaikeasti selitettävän tapauksen.
Osa Titanic-arkkiveisujen minämuotoista puhetta on yhdistettävissä niin kutsuttuun nöyryysretoriikkaan tai -diskurssiin, joka on tyypillistä jo monille 1800-luvulla toimineille kansankirjoittajille ja rahvaanrunoilijoille. Nöyryysretoriikalla tai -diskurssilla tarkoitetaan konventionaalista tapaa tuoda esiin omaa oppimattomuutta, heikkoutta kirjoittajana ja tekstien vajavaisuuksia, usein anteeksipyytelevään sävyyn. (Kuismin 2013, 203–204, ks. aiheesta myös esim. Seutu 2013, 215.) Malliesimerkin nöyryysretoriikan käytöstä tarjoaa Kustaa Moellin 94-säkeistöinen arkkiveisu, jonka ainoa minämuotoinen säkeistö on seuraavin sanoin kuuluva päätössäkeistö:
Tapaus tää ois ansainnut,
laulun paljon paremman,
vaan kansa, teiltä anteeksi pyydän,
ei ole mulla lahjoja.
(Moell 1912.)
Moellin arkkiveisussa minämuotoinen puhuja sekä vähättelee kykyjään että pahoittelee niiden puutetta ”kansalle”, arkkiveisujen ensisijaiselle yleisölle ja kuluttajakunnalle. Hieman toinen sävy vallitsee kirjoittajanimimerkki A. Hakkaraisen arkkiveisussa Kertomus Titanic-laiwan haaksirikosta (Hakkarainen 1912). Siinä minämuotoinen puhuja tuo laulajan alkusanoina esiin omat tietolähteensä ja palaa laulun lopussa pahoittelemaan tietojensa mahdollisia puutteita sekä pyytämään viisaammilta niihin tarvittaessa täydennystä. Tekstin mahdollisesti kohtaamaan kritiikkiin valmistaudutaan jo etukäteen, kirjoittamalla tekijän puolustuspuhe jo osaksi laulua. Myös tämä on rahvaanrunon konventio, Titanicin turmasta kirjoittavan arkkiveisunikkarin omaksuma ja hallitsema kirjallinen malli.
Kuulosta olen luwannut
ja lehdistä olen lukenut,
jotka on lehdistä lewinnyt
tämä tapaus on selwinnyt.
[–]
Jos ois’ tässä laulussa laajassa
tietopuolen puutetta,
pyydän antamaan anteeksi
ja auttamaan mua tiedoilla.
(A. Hakkarainen 1912, säkeistöt 33 ja 38.)
Suomalaiset Titanic-arkkiveisut
toistavat ja varioivat monia arkkiveisutraditiossa keskeisiä retorisia
piirteitä, mikä kytkee ne tiiviisti osaksi arkkiveisun genreä.
Konventionaaliset laulajan alkusanat ja nöyryysretoriikan käyttö ovat lisäksi
esimerkkejä retorisista piirteistä, jotka yhdistävät suomalaisia Titanic-arkkiveisuja
suomalaisen rahvaanrunon traditioon ylipäätään.
Titanic-arkkiveisuilla on kuitenkin myös omintakeisia, aihevalintansa selittämiä retorisia piirteitä. Näistä keskeinen ovat Titanicista käytetyt, lukuisat ja vaihtelevat nimet ja nimitykset, joiden avulla esitetään tulkintoja tapahtuneesta. Tätä piirrettä tarkastellaan artikkelissa seuraavaksi.
”Kulta kuikka, silkki siipi” – nimet ja nimitykset keinona tulkita Titanicin turmaa
Titanic-nimeä käytetään suomalaisissa arkkiveisuissa vaihtelevasti. Titanicin ohella puhutaan myös ainakin Titanista, Titaanista, Titaniasta, Titanicasta ja Titanigista. Nimiasujen kirjavuutta selittänee osaltaan arkkiveisujen kirjoittajien harjaantumattomuus kirjalliseen ilmaisuun (ks. aiheesta lisää esim. Hakapää 2013, 221; Huhtala 1988, 47). Osaltaan kyse on kuitenkin myös loppusoinnun ja runomitan tavoittelusta. Vierasperäinen nimi Titanic tarjosi arvatenkin riimittelijälle päänvaivaa: niinpä esimerkiksi edellä esillä olleessa Aleksander Halosen arkkiveisussa esiintyvät riimiparit Titanicki – rinnan rikki sekä Titaniamme – Britaniamme (Halonen 1912). Arkkiveisun tekijä ei myöskään valinnut laulunsa runomittaa täysin vapaasti, vaan mitan määräsi arkkiveisuun valittu sävel, joka tyypillisesti ilmoitettiin arkkiveisun alkuun sijoittuvassa sävelmäviitteessä (Huhtala 1988, 48; Niinimäki 1999, 9).[3] Tyypillinen sävelmäviite aina 1800-luvun puolivälistä lähtien oli kansanlaulu tai kertova laulu (Niinimäki 1999, 33),[4] mutta sävelen valintaa ohjasi myös arkkiveisun aihe: sävel ei saanut olla ristiriidassa laulun sanoman kanssa, ja toisaalta oikein valittu melodia tuki laulun sisältöä (Moon 2014, 239).
Arkkiveisut esittävät myös tulkintoja Titanic-nimestä, joka selitetään jälkikäteen pahaksi enteeksi. Gustaf Rosenborgin arkkiveisu toteaa 15. säkeistössään: ”Nimikin laiwalla röyhkeä oli, kun sitä enemmän ajattelee. / Titanic / suomeksi käättynä ompi / Jumalaa vastaan myrskyävä” (Rosenborg 1912, säkeistö 15). Aivan hakoteillä arkkiveisuntekijä ei ollut: Titanicin – kuten myös sen sisaraluksen Olympicin – nimet juontuivat antiikin mytologiasta, jossa titaanit tunnettiin jumalia vastaan kapinoineina ja siksi syvyyksiin syöstyinä jättiläisinä (ks. aiheesta mm. Howells 1999, 157).
Titanicista käytetään arkkiveisuissa myös vaihtelevia, kuvailevia ja usein sävyltään liioittelevia nimityksiä. Neitsytmatkalleen suuntaava Titanic on maailman suurin, teknologisesti ylivertainen ja ennennäkemättömän ylellinen laiva, jonka lähtöä Southamptonin satamasta seuraa hurraava ihmisjoukko (esimerkiksi Rosenborg 1912, säkeistö 5). Aleksander Halosen arkkiveisu nimeää ensimmäiselle matkalleen lähtevää Titanicia nimityksin ”kulta kuikka / Silkki siipi tää meren sampi”, ”kulta kotka” ja ”Laiwain waltti wiell’ maailman / Mahdin pää” (Halonen 1912). Ylistävät nimitykset kuitenkin synkistyvät laulun ehtiessä onnettomuuden ja sitä seuraavan ajan kuvauksiin. Haaksirikko antaa arkkiveisun minämuotoiselle puhujalle syyn nimetä Titanic uudelleen: ”Jo nimen toisen Titanicin / Mieleheni toi. Tää itku laiwa, iki muisto / Kyynel pesäin pää, / Tuonen tuoja ihmis waiwa / Hautapatsaaks jää” (Halonen 1912).
Vastakohtaiset mutta yhdenveroisen hyperboliset nimitykset ovat keino piirtää jyrkäksi kontrasti matkaan lähtevän, vertaansa vailla olevan luksuslaivan ja keskelle Pohjois-Atlanttia vajoavan hylyn välillä. Maailman suurin ja ylellisin laiva kiteytyy muistomerkiksi ja hautapatsaaksi, joiden tehtävä on muistuttaa ihmiskuntaa sitä kohdanneesta ehtymättömästä surusta. Samalla muistutetaan ihmisiä näiden toiveiden ja odotusten pettävyydestä: haaksirikkoutunut Titanic on ”[K]uolleitten kotimaa / Vaikka paratiisiss’ luulit / he saavans matkustaa”, kuten Kustaa Moellin arkkiveisussa todetaan.
Titanic-arkkiveisuja hallitseva surun ja murheen tematiikka nousee vahvasti esiin myös laivasta käytetyissä nimityksissä. Titanic on esimerkiksi ”surman laiva, kuolon pursi, kyynelitten kylvömies”, kuten kirjailijanimi Eino Myrskyn (oikealta nimeltään Einari Mattilan) arkkiveisun Suru-laulu Titanic-laiwan kamalasta tuhosta avaussäkeet kuuluvat (Myrsky 1912).[5] Parallelismia eli ”samansuuntaisuutta tai yhdenmukaisuutta retorisena kuviona” (Tieteen termipankki 29.10.2019: Kirjallisuudentutkimus:parallelismi.) käyttävä säe (”surman laiva, kuolon pursi”) käyttää myös allitteraatiota eli alkusointua (”kyynelitten kylvömies”). Parallelismin keinoin aikaansaatu toisto korostaa ja vahvistaa sanottua, alkusointu puolestaan voimistaa säkeen soinnikkuutta ja saa sen kuulostamaan vahvemmin runokieliseltä. Ilmaus ”kyynelitten kylvömies” sisältää myös intertekstuaalisen viittauksen Raamatun psalmiin 126, jonka mukaan ne, ”jotka kyynelillä kylvävät, ne ilolla niittävät” (Ps. 126: 5). Vaikka harva 1900-luvun alun arkkiveisunikkari omisti suurta joukkoa kirjoja, useille heistä oli luontevaa poimia käyttöönsä Raamatun ilmauksia ja kielikuvia, jotka myös ajan jumalanpalveluselämä teki tutuiksi.
Arkkiveisut eivät nimeä uudelleen yksinomaan Titanicia, vaan myös itse onnettomuuspaikan. Kustaa Moellin arkkiveisussa kerrotaan, että onnettomuuspaikka alettiin tuntea turman jälkeen ”Kuolleena merenä”. Tämänkin historiallisesti epätoden nimityksen ilmeisenä esikuvana toimii Raamattu ja sen myyttisiä merkityksiä saava Kuollut meri.
”Maailman suurin haaksirikko” – arkkiveisut Titanic-myytin kertaajina ja käyttäjinä
Pekka Inkisen arkkiveisu Surulaulu Höyryl. ”Titanicin” merionnettomuudesta Atlannin merellä (1912) alkaa seuraavasti:
Ei ihmiskunnan historia tienne,
niin suurta surun aihetta kuin nyt.
Min wertaista ei maailmassa liene,
tok’ wielä koskaan merill’ ilmennyt.
(Inkinen 1912.)
Titanicin haaksirikkoutumista ensimmäisellä matkallaan kuvataan vertaansa vailla olevaksi historialliseksi tapahtumaksi ja maailmanlaajuisen murheen aiheuttajaksi. Vertaansa vailla oli myös Titanic, aikansa teknologinen suursaavutus: ”[K]akskymmenennen wuosisadan töistä / ”Titanic” laiwa, ihmein oli kai” (Inkinen 1912, säkeistö 5).
Juurikaan vaatimattomammin Titanicin turmaa ei kuvaa myöskään Wille Sutisen Surulaulu Höyrylaiwa Titanicin haaksirikosta. Onnettomuusveisuille konventionaaliseen tapaan tämäkin arkkiveisu kuvaa ensin tapahtumista kertomisen ylivoimaista vaikeutta, minkä jälkeen siirtyy hahmottelemaan tämän nimenomaisen onnettomuuden ennennäkemättömiä mittasuhteita. Perättäiset kahden säkeen kokonaisuudet toistavat samaa ajatusta onnettomuuden kauheudesta ja suurista mittasuhteista sekä kyvyttömyydestä kuvata niitä.
Ei woi kieli kertoa
Sen hirmuisuuden wertoa
Eikä kuulosta kuwaella
Sen haaksirikon suuruutta.
(Sutinen 1912, säkeistö 2).
Ajatus Titanicin haaksirikosta käänteentekevänä historiallisena tapahtumana ja vertaansa vailla olevana onnettomuutena on yleinen suomalaisissa arkkiveisuissa. Arkkiveisuntekijät omaksuivat tämän näkemyksen pitkälti sanomalehtiuutisista, joita käyttivät laulujensa lähteinä: ajan suomalaiset sanomalehdet puhuivat ”maailman suurimmasta haaksirikosta” dramaattisia yksityiskohtia kaihtamatta. Uutiset olivat lähes tai täysin suoria käännöksiä ajan englantilaisista ja amerikkalaisista sanomalehtiuutisoinneista (Björkfors 2004, 59), jotka rakensivat merkittävässä määrin niin kutsuttua Titanicin myyttiä – niitä lukuisia, historialliselta todenperäisyydeltään enemmän tai vähemmän kiistanalaisia kertomuksia ja uskomuksia, joita onnettomuuteen tuoreeltaan liitettiin ja jotka ovat jatkaneet elämäänsä kansallisuuksien rajoja ylittäen, osa aina nykypäiviin saakka (ks. Bergfelder ja Street 2004, 3; Hill 2004, 15; Howells 1999, 3–4). Nämä uutiset kuvasivat Titanicin maailman suurimmaksi ja ylellisimmäksi, uppoamattomana pidetyksi laivaksi, mikä vastaa todellisuutta vain osin: tosiasiassa Titanic oli lähes identtinen sisaraluksensa, vain hieman kevyemmän Olympicin kanssa, ja ”uppoamattomana laivana” se tuli yleisesti tunnetuksi vasta haaksirikkonsa jälkeen (Howells 1999, 1–4.)[6] Historiallisena tapahtumana Titanicin turma vaikutti suoraan lähinnä laivaliikenteen turvallisuusmääräyksiin (Björkfors 2004, 53–62); ”myyttinen Titanic” osoittautui pian historiallista Titanicia merkityksellisemmäksi ja suurempaa mielenkiintoa herättäväksi (mm. Howells 1999, 1). Moni varhainen Titanicin kuvaaja kuitenkin omaksui sanomalehtiuutisten kertoman sangen kritiikittömästi (Björkfors 2004, 53–62), ja suomalaiset arkkiveisuntekijät tuskin olivat poikkeus: kouluja käymättöminä, sekä lukemiseen että kirjoittamiseen verrattain harjaantumattomina he tuskin osasivat tarkastella sanomalehteen painettua uutista kovinkaan kriittisin silmin.
Toisaalta arkkiveisujen tapa korostaa ja paisutellakin Titanicin onnettomuuden mittasuhteita selittyy myös itse arkkiveisugenreä ja -traditiota vasten. Arkkiveisut olivat myytäväksi kirjoitettua kirjallisuutta, joka jo avausteksteillään – otsikoin, saatetekstein, avaussäkein ja -säkeistöin – pyrki kiinnittämään mahdollisen ostajan huomion (Moon 2014, 235–236). ”Maailman suurimmasta haaksirikosta” kertovat otsikot ja ihmiskunnan historian suurimmasta surun aiheesta puhuvat avaussäkeet olivat myös tapa myydä laulua. Sensaatiohakuisuus oli lajille ominainen piirre, joka lisäsi samanaikaisesti yleisön mielenkiintoa ja sivistyneistön paheksuntaa (esim. emt. 237; Hakapää 2013, 236; Suistola 1988, 244). Samalla tapahtuman painoarvon korostaminen oli myös keino nostaa esiin arkkiveisun kirjoittajaa itseään: juuri hän oli kirjoittanut laulun monia puhuttaneesta, laajaa huomiota herättäneestä tapauksesta. Esimerkiksi Gustaf Rosenborg tuo arkkiveisussaan Höyrylaiwa Wolturnon suuresta tulipalosta keskellä Atlantia (1913) esiin myös hieman aiemmin laatimansa Titanic-arkkiveisun: rinnastus yhtäältä korostaa ajallisesti lähekkäisten onnettomuuksien dramatiikkaa, mutta toisaalta tuo myös esiin kirjoittajaa itseään kummankin onnettomuusveisun tekijänä.[7]
Suomalaiset matkalla hyvään pahaan Amerikkaan
Titanicissa matkusti matkustajaluetteloiden mukaan 63 suomalaista, joista 20 selvisi onnettomuudesta hengissä. Heistä kahdeksan matkusti laivan toisessa luokassa, kaikki loput laivan siirtolaisluokkana tunnetussa kolmannessa luokassa. (https://www.encyclopedia-titanica.org/, ks. aiheesta myös Linnolahti 2002.) Myös osassa suomalaisia Titanic-arkkiveisuja onnettomuus kuvataan suomalaistenkin suruksi. Tällainen on esimerkiksi Elias Laitisen – arkkiveisuille epätyypillisesti kalevalamittaa tapaileva – arkkiveisu Sururuno Titanicin haaksirikosta (1912). Laulu nostaa esiin haaksirikon suomalaisuhrit ja Suomessa yleisesti koetun surun useaan otteeseen, vaikka korostaakin murheen kasvavan vielä suuremmaksi muualla maailmassa. Kuten pari muuta edellä siteerattua arkkiveisua, myös Laitisen arkkiveisu hyödyntää ilmaisussaan parallelismeja ja allitteraatiota, jotka Raamatun ja virsilyriikan ohella ovat keskeinen osa myös Kalevalan ja kalevalaisen runouden tyyliä.
Taas on
saatuna sanomat
Aawan Atlantin mereltä
Tuopi Suomellen surua
Ehkäpä enemmän wielä
Ulottuupi ulkomaillen
Huoli huudot huokaukset.
[–]
Meidän weljet weden alla
Sisaremme siellä kansa
Uiwat siellä ulapalla
Meri eläinten ewäinä.
[–]
Suru harsot hattuihinkin
Useampi ulkomailla
Josko Suomenkin sisällä
Muistoks tällen muutoksellen.
(Laitinen 1912.)
Titanicin suomalaismatkustajista kerrotaan myös Kustaa Moellin arkkiveisussa, jota on esitelty jo edellä. Tämän arkkiveisun säkeistössä 76 todetaan todennäköisesti ajan uutistietoihin tukeutuen, kuinka ”viisikymmentä kuusi / oli Suomen kansasta. / Vaan pieni joukko heistä pääsi / Hengissä satamaan” (Moell 1912). Useammin suomalaismatkustajiin viitataan epätäsmällisemmin: ”Matkassa siellä oli myös / lapsia Suomen maan, / kuin tällä tawoin surman sai / ja joutui tuonelaan.” (Surullinen laulu [–]).[8]
Liisi Huhtala on luonnehtinut suomalaisten arkkiveisujen Amerikka-kuvaa kaksijakoiseksi. Yhtäältä päätös lähteä siirtolaiseksi Amerikkaan soti voimakkaasti vastaan arkkiveisuissa ihanteelliseksi kuvattua elämänmuotoa eli talonpojan elämää maata viljellen ja pientä mökkiä asuttaen keskellä suomalaista maalaismaisemaa. Toisaalta Amerikkaan lähtöä perustellaan arkkiveisuissa itsenäisyyden, vapauden ja suurempien tulojen tarpeella, halulla ja tavoittelulla: mahdollisuus muuttaa Amerikkaan oli ”Suomen poikain turwana”. Huhtala huomauttaa, että arkkiveisut poikkeavat tässä mielessä esimerkiksi samana aikana syntyneistä suomalaisista rekilauluista, joissa Amerikan-onnesta lauletaan olennaisesti pidäkkeettömämmin. (Huhtala 1980, 96–97; 1988, 54–55.) Yksin eivät arkkiveisut kuitenkaan Amerikkaan kohdistamine epäilyksineen olleet, vaan ”amerikankuumeen” kritisoijien joukkoon lukeutui myös ajan kulttuurieliitin edustajia. Esimerkiksi kirjailija Juhani Ahon lastukokoelmassa Katajainen kansani. Toinen sarja (1900) Amerikan-siirtolaisuutta kritisoidaan nimettömän vanhan isännän suulla seuraavasti:
Vai Ameriikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt siedä Suomessa elää! Vai ei täällä enää miehet tarkene!
Ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin…
(Aho 1900, 67; ks. aiheesta myös Korkiasaari 2017).
Ongelmattomasti Amerikkaan ja Amerikan-siirtolaisuuteen eivät suhtaudu myöskään Titanic-arkkiveisut. Lähtijöiden kerrotaan tuottavan läheisilleen kaksinkertaista murhetta: jo päätös lähteä siirtolaiseksi repii perhekuntia rikki ja jättää omaiset suremaan kotimaahan, minkä jälkeen uutinen laivan haaksirikkoutumisesta tuo omaisille elinikäisen murheen. Siirtolaisten lähtöpäätöstä kohtaan kohdistetaan vähintäänkin hienovaraista kritiikkiä nimittämällä Amerikkaa ”Kultalaksi”, jonka rikkauksien äärelle pyrkiminen johtaa surkeaan lopputulokseen. Titanicin neitsytmatkaa Southamptonin satamasta kohti New Yorkia kuvataan siirtolaisten vaellukseksi: ”Ne matkustajat kaikilta / oli ääriltä maailman. / He onnea ehkä hakemaan / lähti maasta kultalan.” Toisinaan lähtijän omaisetkin ovat tuudittautuneet luottamukseen Amerikan tarjoamasta, vauraammasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta, jonka on määrä koitua myös heidän turvakseen. Nimimerkki J. T: n arkkiveisussa Maailman suurin haaksirikko omaisiaan saattelevat kotimaassa uskovat vakaasti, ”että armaille Amerikka / raha-aartehen awajaa” (J. T. 1912, säkeistö 7).[9] Samalla arkkiveisuissa kuitenkin myös suhtaudutaan myötätuntoisesti köyhiin siirtolaisiin, jotka eivät osaa pelätä vaaraa lähtiessään valtameren toiselle puolen.
Ristiriitainen, negatiivisesti sävyttynyt suhde Amerikkaan ja amerikansiirtolaisuuteen liittyy suomalaisten arkkiveisujen asenteisiin ja yhteiskuntakuvaukseen, joita on luonnehdittu konservatiivisiksi (Huhtala 1988, 54). Arkkiveisut eivät aina myöskään yksinomaan raportoineet tapahtumista mahdollisimman yksityiskohtaisesti, vaan pyrkivät myös selittämään niitä (Moon 2014, 242) ja toisinaan jopa vaikuttamaan yleisiin mielipiteisiin (Shepard 1973, 54). ”Varoitusta” on pidetty arkkiveisuille suorastaan lajityyppisenä temaattisena piirteenä (Moon 2014, 242). Päätös lähteä Amerikkaan yltäkylläisemmän tulevaisuuden toivossa soti vastaan suomalaisten arkkiveisujen ”maaseutuista maailmaa”, jossa ihanteellinen hahmo oli työteliäs ja nöyrä talonpoika (Huhtala 1988, 54). Myös Ahon edellä siteerattu lastu päättyy kuvaukseen, jossa vanhan isännän purkausta vaiteliaina kuunnelleet nuorukaiset luopuvat Amerikan-unelmasta ja palaavat velvollisuuksiensa pariin: ”Huomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan, mikä vaolla, mikä ojalla mikä niityllä, – eikä kukaan heistä enää puhunut Ameriikkaan lähdöstä” (Aho 1900, 71).
Mitä tapahtuu, kun hyväksi havaitusta elämänmuodosta luovutaan, eikä yksinkertainen arki kotimaassa riitä? Myös tästä kertovat Titanic-arkkiveisut – varoittaen, syyt ja syylliset nimeten ja vastaisuuden varalle oppia jakaen. Tätä tarkastellaan seuraavaksi.
Kenen on syy ja mitä on opittava?
Arkkiveisut eivät ole uudistusmielinen, lukijansa yllättämään pyrkivä laji. Useimmat suomalaiset Titanic-arkkiveisut läpikäyvät Titanicin neitsytmatkan kronologisesti etenevänä kertomuksena, jossa laiva lähtee matkaan suosionosoitusten saattelemana mutta päätyy keskelle vääjäämätöntä tuhoa. Titanicin turman muille varhaisille kirjallisille representaatioille uskollisesti myös suomalaiset Titanic-arkkiveisut selittävät Titanicia ilmentymäksi modernin ihmisen sokeasta hybriksestä, jonka vaarallisuuden ja kestämättömyyden vuoroin luonnonvoimat, vuoroin jumala tai sokea kohtalo osoittavat. Arkkiveisujen kuten lukuisien muidenkin varhaisten Titanic-aiheisten tekstien mukaan Titanicin upottavat sokea teknologia- ja edistysusko, jotka saavat ihmiskunnan unohtamaan todellisen viisauden eli nöyrän alistumisen jumalan tahtoon ja luonnonvoimien alaisuuteen.
Lajina arkkiveisuille on ominaista joko laulua kauttaaltaan hallitseva tai tiettyyn osioon (usein loppupuolelle) sijoitettu didaktinen osuus, jossa tuodaan ilmi, mitä ja millä tavoin laulussa kerrotuista tapahtumista tulisi ottaa opiksi (Moon 2014, 239–243). Osaksi laulua sijoittuvat niin ikään arkkiveisuille lajityypilliset ”varoitukset”, jotka liittyvät väärinä pidettyihin toimintatapoihin tai asenteisiin. Sekä opetukset että varoitukset kytkeytyvät kysymyksiin syistä ja syyllisistä: ketkä ihmiset ja millainen käytös ovat syypäitä niille kauhisteltaville tapahtumille, joita esimerkiksi onnettomuus- tai murhaveisuissa kuvataan?
Useissa suomalaisissa arkkiveisuissa onnettomuutta edeltää laivalla vietetty ylellinen, huoleton ja nautintoihin keskittyvä elämä. Esimerkiksi Kustaa Moellin arkkiveisun 16. säkeistössä kerrotaan, kuinka ”[V]aan toiset söivät, joivat, / Hurjasti elivät, / Tuhannet tuonelahan / Tuolla tavoin vetivät.” (Moell 1912). Nautinnonhakuinen huolettomuus ylellisessä laivassa ei ainoastaan asetu kontrastiin myöhempien haaksirikkonäkymien kanssa, vaan tarjoutuu jopa turman syyksi: tulee ymmärtää, että suruton, maallisiin nautintoihin keskittyvä elämä johtaa ennemmin tai myöhemmin turmioon. Juopottelu esitetään samassa laulussa myös vielä konkreettisemmin onnettomuuden aiheuttajaksi: laivan tähystäjä ei havaitse jäävuorta ajoissa, koska tekee työtään päihtyneenä. Seuraava säkeistö keskittyykin paheksumaan viinan kiroja.
Vaan tähystäjä oli
Unehen uupunut,
Ei tehtäviään täytä,
On viina vallannut.
Voi viinaa kirottua,
Joka mielet villitsee
Merenkin aavikolla
Se miehet vallitsee.
(Moell 1912.)
Moellin arkkiveisu paheksuu juopottelua miehisenä perisyntinä, joka saa valtaansa ja orjuuttaa jopa laivan miehistön jäseniä. Kansainvälisessä aikalaiskeskustelussa Titanicin onnettomuus yhdistettiin jo varhain monenlaisiin ideologisiin kysymyksiin, jotka koskettelivat esimerkiksi luokkaa, kansallisuutta, sukupuolta tai kapitalismia (Bergfelder & Street 2004, 1–2). Siinä missä haaksirikon sankareiksi nostettiin toistuvasti englantilaisia ylempään keskiluokkaan ja yläluokkaan kuuluvia miehiä sekä miehistön jäsenten että matkustajien joukosta (Howells 1999, 79),[10] monien muiden kansallisuuksien edustajiin ja köyhiin siirtolaismatkustajiin yhdistettiin vaihtelevia negatiivisia stereotypioita (Björkfors 2004, 59). Moellin arkkiveisussa syyttävä sormi osoittaa ylipäätään miehiin, jotka eivät ole riittävän voimakkaita vastustamaan viinan kiroja. Erityisen jyrkästi tuomitaan juopotteleva tähystäjä, joka laiminlyö velvollisuutensa ylläpitää turvallisuutta laivassa.
Suurimmaksi syylliseksi suomalaiset Titanic-arkkiveisut nimeävät kuitenkin yhden ja tietyn historiallisen henkilön eli laivavarustamon toimitusjohtajan Bruce Ismayn. ”Ismay ilkeä” muun muassa vaatii kapteenia ohjaamaan Titanicin nopeammin etenevälle pohjoiselle reitille, vaikka on tietoinen reitillä ajelehtivien jäiden aikaansaamista vaaroista (Moell 1912, säkeistöt 27–28). Monessa arkkiveisussa itse ajatus Titanicista modernin, teknologiaan luottavan ihmisen sokean hybriksen tuotteena suorastaan ruumiillistuu Bruce Ismayn hahmoon. ”Ismao oli ilkeä ja istui salongissaan: / Kyllä meidän laivamme jäävuoren musertaa”, kuuluvat muun muassa nimellä Titanicin haaksirikko tunnetun, useissa eri toisinnoissa varioidun arkkiveisun säkeet.
Ismaysta hahmotellaan sydämetön kapitalisti, jolle maine ja taloudellinen menestys painavat vaakakupissa ihmishenkien menetystä enemmän. Kun onnettomuus tapahtuu, Ismay ensin hämmästyy ja alkaa sitten moittia miehistön muita jäseniä siitä, että yritys ylittää Atlantti ennätysajassa on nyt tuomittu epäonnistumaan (Moell 1912, 43–45).
Bruce Ismayn toiminta Titanicin neitsytmatkalla ja onnettomuustilanteessa tuomittiin aikalaiskeskustelussa jyrkästi. Hänen ajateltiin muun muassa olevan vastuussa laivan riittämättömästä pelastusvenemäärästä, minkä lisäksi hänen epäiltiin taivutelleen laivan kapteenia Edvard J. Smithiä kasvattamaan vauhtia vaarallisen korkeaksi. Ennen kaikkea Ismay tuomittiin siksi, että hän pelastautui itse yhteen Titanicin pelastusveneistä, vaikka suuri osa matkustajista joutui jäämään uppoavaan laivaan. Vaikka osa syytöksistä osoittautui sittemmin todenperäisyydeltään kyseenalaisiksi, Ismayn hahmoon liimautui lähtemätön maine tarinan rikollisena. (esimerkiksi Howells 1999, 107, 110, 119.)
Suomalaiset Titanic-arkkiveisut eivät problematisoi Ismayn syyllisyyttä, vaan langettavat tälle yksimielisen tuomion. Ismayn kerrotaan joutuvan vastaamaan teoistaan kansainvälisen oikeuden edessä, vaikkakaan ei tällä teolla voi koskaan korvata ihmishenkien menetystä – ”kuinka Ismay vastata voi kaikkien edestä” (Moell 1912). Arkkiveisut myös langettavat rikolliselle maallista tuomioistuinta ankaramman tuomion: ”Voi sen kurjan tuntoa, / Joka surman aiheutti! / Hänet hakata nyt saisi / Tuhanneks’ kappaleeks’”, (Moell 1912, säkeistö 91).
Suomalaisten Titanic-arkkiveisujen tapa tuomita Bruce Ismay – arkkiveisuissa myös ”Ismao” ja ”Isman” – muistuttaa kotimaisten murhaveisujen tavasta kuvata murhaaja pedoksi tai hirviöksi. Murhatyön oikeudenmukaiseksi ja kohtuulliseksi rangaistukseksi esitetään kaksinkertaista tuomiota: murhaaja tulee ensin tuomita ankarasti maallisessa tuomioistuimessa, minkä jälkeen hän joutuu kärsimään iankaikkista tuomiota tuonpuoleisessa. (Huhtala 1988, 56.) Murhaveisujen ohella Titanic-arkkiveisut vertautuvat tässä mielessä arkkiveisunikkarien niin ikään suosimiin pilkkalauluihin, joiden kohteina olivat usein arkkiveisuntekijöitä itseään ylempiluokkaiset, tunnetut ihmiset. Näiden ivaaminen toimi sekä kohteensa julkisena häpäisynä että myös rahvaan keskuudessa eläneen herrakaunan ja -vihan purkajana. (murhaveisuista ja pilkkalauluista ks. Huhtala 1988, 49, 56.)
Luultavimmin aikalaiskirjoittelu esikuvanaan myös arkkiveisut arvostelevat olennaisesti lempeämmin Titanicin kapteeni Edward J. Smithiä, haaksirikosta viime kädessä vastuussa ollutta henkilöä (ks. esim. Howells 1999, 67–69; 119). Kapteeni Smithistä muotoutuu huomattavasti Bruce Ismayta monisärmäisempi kuva: siinä missä toiset arkkiveisut kuvaavat hänet heikkotahtoiseksi, Ismayn taivuttelemaksi mieheksi, toiset kuvaavat hänet sympaattiseksi ja jopa sankarilliseksi hahmoksi, joka pelastaa hukkuvia oman henkensä ohella. ”[K]apteeni Smith, tuo hurja huimapäinen” (Inkinen 1912, säkeistöt 6 ja 13) on toisissa arkkiveisuissa ”miesi urhokas”, jota ei vastuuteta onnettomuudesta lainkaan (J. T. 1912, säkeistö 13). Täysin tuomiotta arkkiveisut eivät kapteeniakaan jätä, vaan kuvaavat, kuinka hän yhdessä Ismayn kanssa ”nyt ylönkatseella / hylkäävät varoitukset / ja luottavat laivaansa” (Moell 1912, säkeistö 30). Toisinaan myös nopeusennätyksen tavoittelu asetetaan kapteenin harteille: ”Smidt oli laiwan kapteeni / jonka sanottiin rekortia meinanneen” (Hakkarainen 1912, säkeistö 4).
Pelastuneiden ja menehtyneiden määriä tarkastellessaan arkkiveisut päätyvät syyttämään ajan yhteiskuntarakenteita ja luokkaeroja. ”Oliko luokkarajat / Ja säätyeroitus, / Kun alhaisempaa kansaa / Niin vähän pelastui?” kysytään Kustaa Moellin arkkiveisussa suorasukaisesti (Moell 1912). Titanicin kolmannen luokan matkustajien matala eloonjäämisprosentti puhututti jo aikalaiskirjoittelussa runsaasti, ja myöhemminkin Titanic on usein tulkittu pienoiskuvaksi ns. myöhäisedvardiaanisen ajan (ks. Howells 1999, 3) luokkayhteiskunnasta. W. Rajaniemen Laulu Titanicasta sekä yhdistää Titanicin kohtalon aikansa yhteiskunnan koviin arvoihin että myös tulkitsee sen synkeäksi ennustukseksi tällaisen yhteiskunnan tulevaisuudesta: ”Luokkarajat jos milloinkaan / Täälä nähdään irwikuwassaan / Toki luokaltaan ei luopunut / Joka ylempään oli joutunut. Täysi perikuva yhteiskunnassamme / Olisi meidän Titanicamme / Se kulki kun kohti Niakaraa / Koitti kohti perikatoa warmaan.” (Rajaniemi 1912.)
Paitsi teknologiausko ja kehitysoptimismi myös täsmällisemmin määrittelemätön ”kapitalismi” nimetään suomalaisissa Titanic-arkkiveisuissa toistuvasti turman perimmäisiksi aiheuttajiksi. ”He liian paljon luotit / laivansa hyvyyteen, / Ja toista tuhatta saatit / Atlantin syvyyteen”, kuuluu esimerkiksi Kustaa Moellin arkkiveisun säkeistö 19 (Moell 1912). Omiin mittoihinsa Titanic-arkkiveisuihin sisäänkirjoitetun kapitalismikritiikin vie arkkiveisunikkari Mooses eli Vilho Itkonen[11], tunnustuksellinen sosialisti-teosofi (ks. Mikkola 2013, 356), joka päätyy oman Titanic-arkkiveisunsa lopuksi laulamaan sosialismin pelastussanomaa. Itkosen arkkiveisu Titanic-laulu sekä Titanic-hymni. Malmslättin junaonnettomuus Ruotsissa ja Ilmalaivaonnettomuudet ympäri maailmaa eli kapitalismin hirmutanssi maalla, meressä ja ilmassa (Itkonen 1912) uudelleennimeää Titanicin ”kapitalismin merikukaksi”, jota ymmärtämättömät ihmiset ylistävät kilpaa:”[K]apitalismin merikukka / tässä aukes’ nupustaan, / siksi puhkes järkirukka, / hurraa huudon raiuntaan” (Itkonen 1912, säkeistö 10).
Titanic-arkkiveisujen didaktinen osio sijoittuu usein laulun loppupuolelle, jolloin itse neitsytmatkan vaiheet ja onnettomuuden kulku on tarkoin selostettu. Yleisin opetus on ajatus siitä, että raha ja vauraus eivät pelasta ihmistä hädän hetkellä. ”[V]aan ei auta silloin mahti / Ei maailman tavara, / Sillä raha on arvotonta / Kuoleman rinnalla”. Rikkain miljonääri on haaksirikkotilanteessa yhtä avuton kuin köyhin siirtolaismatkustaja. Kuoleman läheisyys myös tasaa luokkaerot, kuten nimimerkki J. T. ylätyylistä, lähestulkoon virsilyriikan ilmaisua tapaillen kuvaa: ”Kuolema! Tuo sana julma / kerran edessä kun oot / silloin tahtos alle rikkaat, / köyhät tyystin taipuwat” (J.T. 1912, säkeistöt 25–26). Myös A. Hakkaraisen arkkiveisussa kuolema tekee elämänsä ajan eriarvoisessa asemassa eläneistä ihmisistä yhdenveroisia: ”Niin wajos’ miehet miljoonain / sekä arwo aatelein, / sekakansan seurahan / näin kurjamaiseen kuolemaan” (Hakkarainen 1912). Hyvin samansuuntainen ajatus kuolemasta ihmisten tasa-arvoistajana ja luokkaerojen poistajana esiintyy sittemmin myös toisessa, niin ikään suositussa arkkiveisujoukossa eli Kuru-laivan onnettomuudesta kertovissa arkkiveisuissa 1920–1930-lukujen vaihteessa (Huhtala 2017, 19–20).
Haaksirikkoutuvan laivan mukana hukkuminen kuvataan Titanic-arkkiveisuissa kartettavaksi ja jopa häpeälliseksi tavaksi kuolla. Itse kuolema koituu kuitenkin aikanaan jokaisen kohtaloksi, mitä edellä mainittu A. Hakkaraisen Titanic-arkkiveisu kuvaa Raamatusta ja hengellisestä kirjallisuudesta tuttua retoriikkaa käyttäen: ”Kuolo on matkakumppali / luomakuntamme kulussa, / sinne täytyy kaikkien kulkea / ja se on kaikki syliinsä-sulkewa” (A. Hakkarainen 1912, säkeistö 8).
Titanic-arkkiveisut kontrastoivat toistuvasti ”miljuneerit suuret” ja ”köyhät työläiset / Kaikista kansoista”. Siinä missä (toisinaan nimenomaan suomalaiset) siirtolaiset lähtevät Amerikkaan loppuiäkseen, rikkaimmat matkustajat ostavat matkalipun Titanicille vain tehdäkseen huviretken maailman suurimmalla ja loisteliaimmalla laivalla. ”Miljonäärit ja tietomiehet / huwimatkalle läksiwät, / laiturilla myös siirtolaiset / hywästejänsä jättiwät” (J. T. 1912, säkeistö 5). Rikkaita matkustajia ei kuvata mairittelevaan sävyyn, vaan heidän kerrotaan muun muassa yrittävän lahjoa miehistön jäseniä saadakseen paikan pelastusveneessä. Ajatus rahan ja rikkauksien pohjimmaisesta merkityksettömyydestä kertautuu myös näissä ”raharikkaiden” mutta pelkurimaisten matkustajien kuvauksissa: ”Siinä moni miljonääri / suuret summat lupasi, / muttei muuttaa woinut raha / merenpintaa kowaksi [–]” (J. T. 1912). Rikkaiden ja rikkauksien väheksyntä on johdonmukaista ajateltaessa kotimaisten arkkiveisujen tyypillistä maailmannäkemystä: menestyvien rahamiesten asemesta ihannoitava hahmo on vaatimaton talonpoika, joka saa elantonsa kovalla työllä kotimaan mullasta (Huhtala 1988, 54). Raha ja omaisuus kuvataan lisäksi voimattomiksi paitsi pelastamaan vaarasta, myös lohduttamaan murheessa. ”Vaan surevan sydänten haavaa / Ei raha voi parantaa” todetaan esimerkiksi Kustaa Moellin arkkiveisun säkeistössä 88 (Moell 1912).
Rikkaus ei pelasta, yhteiskunnallinen asema on loppujen lopuksi merkityksetön, eikä kuolema väistä ketään. Näiden Titanic-arkkiveisuissa toistuvien opetusten ohella kertautuu myös ajatus luonnonvoimista ihmistä suurempana – joka on myös niin kutsutun Titanicin myytin ydinajatuksia. Kun luonnonvoimat näyttävät suuruutensa, ”[N]iin ihmisnero ja voimat / On Silloin hiljaiset”, kuten Kustaa Moellin arkkiveisun säkeistössä 39 todetaan. Nimimerkki J. T:n arkkiveisun säkeistö 40 kuuluu puolestaan sanoin ”Mihin riittää ihmisäly, / mihin tiukat teräkset? / Eessä luonnonwoimain suurten / murtuu kaikki laittehet” (J. T. 1912).
Joidenkin arkkiveisujen loppuun sijoittuu kehotus ottaa opiksi tapahtuneesta ja muuttaa siihenastisia ajatusmalleja – suorastaan tehdä parannus entisenlaisesta elämästä. Nimimerkki J. T:n arkkiveisun päätössäkeet kertovat, kuinka ”[T]ämä onnettomuus suuri / saattaa meidät mietteisiin, / että wiel’ on wiisautta / tarvis ihmissydämiin” (J. T. 1912, säkeistö 42). Tämänkaltaisia yleistäviä toiveita ja kehotuksia esiintyy muissakin arkkiveisuissa, esimerkiksi murhaveisujen loppusanoina, joissa tapahtuneen syyksi saatetaan esittää muun muassa ”oikeasta uskosta” luopuminen (ks. Huhtala 1988, 55).
Titanic-arkkiveisujen didaktisissa loppuosioissa viitataan toisinaan myös Raamatun kertomuksiin ja raamatullisiin vertauksiin. Esimerkiksi Elias Laitisen kalevalamittaa tapaileva Sururuno Titanicin haaksirikosta siirtyy päätössäkeistössään hyiseltä Pohjois-Atlantilta yhtäkkiä Uudesta Testamentista tunnetulle Genesaretin järvelle. Päätössäkeistö viittaa Matteuksen evankeliumin kertomukseen Jeesuksesta ja opetuslapsista myrskyävällä merellä (Matt. 8: 23–27):
Muinon wajels Wapahtaja
Oli opetuslapsetkin
Kaikki hänen kanssahansa
Laiwassapa lainehilla.
Kohtas heidät kowa ilma
Myrsky tapas taipalella.
(Laitinen 1912.)
Raamatun tarinat ja vertaukset olivat arkkiveisuntekijälle tuttua, hyödynnettävissä olevaa myyttivarantoa, minkä ohella ne avautuivat ponnistuksitta myös aikalaislukijoille. Raamatusta, hartauskirjallisuudesta ja jumalanpalveluselämästä tuttu kertomus myrskyävän veden tyynnyttävästä Jeesuksesta vertautui luontevasti arkkiveisun kuvaukseen Titanicin onnettomuudesta ja toi esiin, mitä tapahtuneesta oli opittava: siinä missä ihmisvoimin luodut rakennelmat voivat sortua uppoavan Titanicin tavoin, luottamus jumalalliseen avunantoon kantaa kuolemankin rajan yli. Vesisymboliikka toistuu raamatullisessa mytologiassa varsin samansisältöisenä: Genesaretin järvi on yksi monista Raamatun ”pyhistä vesistä”, jotka ovat vaaraksi ja hukuttavia vääräuskoisille, mutta jotka on mahdollista ylittää jumalallisen avunannon turvin (Frye 1983, 172).[12] Raamattu ei toiminut suomalaisille arkkiveisuntekijöille yksinomaan retoriikan ja kielikuvien kirjallisena mallina, vaan myös myyttivarantona, joita Titanic-arkkiveisuissakin käytetään aktiivisesti hyödyksi.
Lopuksi
Suomalaiset Titanic-arkkiveisut syntyivät kotimaisen arkkiveisutuotannon niin kutsutun kulta-ajan loppupuolella. Ne ovat onnettomuusveisuja ja historiallisesta tapahtumasta kertovia lauluja, jotka yleensä määritellään niin kutsuttujen maallisten arkkiveisujen joukkoon sekä aihe- että sävelmävalintansa ja myös syntyaikansa perusteella. (ks. esim. Hakapää 2013, 224–226 ja Niinimäki 1999, 33.) Kahtiajako maallisiin ja hengellisiin arkkiveisuihin ei ole kuitenkaan mutkaton Titanic-arkkiveisuja eikä useita muitakaan myöhäisiä kotimaisia arkkiveisuja tarkasteltaessa, sillä hengellinen retoriikka ja kuvasto risteävät jatkuvasti maallisten aiheiden kanssa (ks. samasta aiheesta myös Huhtala 2017, 18, 22). Raamattu ja esimerkiksi virsikirja olivat arkkiveisujen kirjoittajille ja lukijoille tuttuja kirjallisia malleja, joiden sanastoa, lauserakenteita, vertauksia ja kertomuksia oli mahdollista sekä omaksua että tulkita.[13] Samansuuntainen merkitys oli Kalevalan ja niin kutsutun kalevalaisen runouden ilmaisukeinoilla, kuvastolla ja mytologisilla hahmoilla (esimerkiksi ”Wellamo” Titanicin uhrien viejänä tuonpuoleiseen, esim. J. T. 1912, säkeistö 33 ja Inkinen 1912, päätössäkeistö). Vaikka suomalaisten Titanic-arkkiveisujen tekijät olivat tyypillisesti vain vähäisesti kouluja käyneitä ja kirjallisesti melko kokemattomia, he hallitsivat erilaisia kirjallisia malleja, keinoja ja konventioita, joista osa oli ominaisia nimenomaan arkkiveisuille ja muulle rahvaanrunoudelle, osa kaunokirjalliselle ilmaisulle ylipäätään.
Suomalaiset Titanic-arkkiveisut toistavat ja muuntelevat pian Titanicin onnettomuuden jälkeen syntynyttä niin kutsuttua Titanicin myyttiä, jota etenkin ajan englantilaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet (ja varhainen populaarikulttuuri) loivat. Arkkiveisut kertaavat usein suomalaiselle sanomalehtiuutisoinnille uskollisesti Titanicin neitsytmatkan ja onnettomuuden kulkua, nimeävät syitä ja syyllisiä sekä esittävät tapahtuneesta vaihtelevia vertauskuvallisia tulkintoja. Samalla arkkiveisunikkarit käsittelivät aihettaan myös luovasti ja omintakeisesti, mistä Titanicista käytetyt, lukuisat ja erityyliset nimet ja nimitykset ovat esimerkki. Tämä näkökulma arkkiveisuihin on uusi: useimmiten arkkiveisut mielletään maailmankatsomukseltaan konservatiiviseksi ja lajin piirteitä jäykästi käyttäväksi, kaupallisin tarkoituksin kirjoitetuksi kirjallisuudeksi, jonka kaunokirjallinen arvo on vähäpätöinen (ks. aiheesta esim. Shepard 1973, 14, 26; Hakapää 2013, 222).
Arkkiveisut ja arkkiveisuntekijät eivät nauttineet ajan kirjallisen sivistyneistön arvostusta, mutta Titanic-arkkiveisut sisältävät monia yhdistäviä temaattisia piirteitä ajan tunnettujen kirjailijoiden tekstien kanssa. Yksi tällainen piirre on torjuva suhde Amerikkaan ja ajan runsaaseen Amerikan-siirtolaisuuteen, johon niin arkkiveisuissa kuin ajan kulttuurieliitin teksteissä suhtaudutaan ristiriitaisesti ja negatiivissävyisesti.
Titanic-arkkiveisut olivat syntymäaikanaan (pääosin vuosina 1912–1914) ja vielä pitkään tämän jälkeenkin suosittuja arkkiveisuja, joita myös tuotettiin runsaasti. Niitä tarkasteleva tutkimus tuottaa uutta tietoa yhä ylipäätään melko vähän tutkituista suomalaisista arkkiveisuista, etenkin niiden myöhäisestä, 1900-luvun alun kerrostumasta. Titanic-arkkiveisut tarjoavat myös hedelmällisen aineiston tarkastella moderniksi länsimaiseksi myytiksi muuntuneen historiallisen tapahtuman kansallista ja kansanomaista muuntelua, joka 1910-luvun alkuvuosina oli yleistä ja suosittua.
FT, kirjallisuudentutkija Silja Vuorikuru Helsingin yliopistosta työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.
Lähteet ja tutkimuskirjallisuus
Arkkiveisuaineisto
Halonen, Aleksander: Uusi Suru-Laulu Titanicin onnettomuudesta W. 1912.
Hakkarainen, A. 1912: Kertomus Titanic-laiwan haaksirikosta. Savonlinna. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto, Rv. 5961.
Inkinen, Pekka 1912: Surulaulu Höyryl. ”Titanicin” merionnettomuudesta Atlantin merellä. Tampere: Olaf Julinin kirjapaino. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto, [Rv. 5961].
Itkonen, Vilho [Mooses] 1912: Titanic-laulu sekä Titanic-hymni. Malmslättin junaonnettomuus Ruotsissa ja Ilmalaivaonnettomuudet ympäri maapalloa eli kapitalismin hirmutanssi merellä, maalla ja ilmassa. Tampere. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto, Rv. 5961.
J. T. 1912: Maailman suurin haaksirikko. Valtamerijättiläisen ”TITANIC’in” upottua Atlanninmerellä 15 p:nä huhtikuuta 1912. Pori: Otto Andersin’in kirjapaino. Helsinki: Kansalliskirjasto, [Rv. 5961].
K. A. 1913: Titanic. Uusikaupunki: R. Walowuori. Tampere: Isak Julinin kirjapaino.
Laitinen, Elias: Sururuno Titanicin haaksirikosta.
Moell, Kustaa 1912: Uusi Surullinen Laulu Titanic-laivan kamalasta haaksirikosta, jossa toistatuhatta ihmistä sai surmansa Huhtikuun 14. päivänä vuonna 1912. Oulu: Kansan Tahdon kirjapaino. SKS Arkkiveisuja 34.
Myrsky, Eino [Mattila, Einari] 1912: Suru-laulu ”Titanic”-laiwan kamalasta tuhosta huhtik. 15 päiwänä w. 1912 Suruhymnin kanssa. Tornio: Uusi Kirjapaino. SKS Arkkiveisuja 29.
P. S. 1912: Surullinen laulu Titanic’in haaksirikosta Atlantin merellä 15.4.1912. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto.
Rajaniemi, W. 1912: Laulu Titanicasta. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto.
Rosenborg, Gustaf 1912: Laulu siitä suuresta onnettomuudesta, joka tapahtui Huhtikuun 15 päiwän aamuna kello 12–3 wälillä wuonna 1912[–]. Lauluja 1912. Tampere. Helsinki: Kansalliskirjasto, [Rv. 5961].
Rosenborg, Gustaf 1913: Kaksi surullista onnettomuuslaulua. Ensimäinen Höyrylaiwa Wolturnon suuresta tulipalosta keskellä Atlantia Lokakuun 9 p:n aamulla w. 1913 kello yhdeksältä, jossa surmansa sai 136 ihmistä. Lauluja 1913. Helsinki: Kansalliskirjasto, [Rv. 5962].
Surullinen laulu Titanic’in haaksirikosta Atlantin merellä 15.4.1912. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto.
Sutinen, Wille 1912: Surulaulu Höyrylaiwa Titanicin haaksirikosta. Kuopio: Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino. Lauluja 1912. Helsinki: Kansalliskirjasto, [Rv. 5961].
Tutkimuskirjallisuus
Aho, Juhani 1900: Katajainen kansani. Toinen sarja. Porvoo: Werner Söderström.
Asplund, Anneli 1994: Balladeja ja arkkiveisuja. Suomalaisia kertomalauluja. Helsinki: SKS.
Bergfelder Tim & Street, Susan 2004: ”Introduction.” Teoksessa Bergfelder, Tim & Street, Susan (toim.) 2004: Titanic in Myth and Memory. Representations in Visual and Literary Culture. London: I. B. Tauris.
Biblia, Se on: Pyhä Raamattu. Wanha ja Uusi Testamentti. 1776.
Björkfors, Peter 2004: ”The Titanic Disaster and Images of National Identity in Scandinavian Literature.” Teoksessa Bergfelder, Tim & Street, Susan (toim.) 2004: Titanic in Myth and Memory. Representations in Visual and Literary Culture. London: I. B. Tauris. 53–62.
https://www.encyclopedia-titanica.org/ (31.10.2019.)
Frye, Northrop 1983: Great Code. The Bible and Literature. London: Routledge & Kegan Paul.
Genette, Gérard 1997: Paratexts. Thresholds of Interpretation. Cambridge: University of Cambridge.
Hakapää, Jyrki 2013: ”Arkkiveisut. Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen.” Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 221–256.
Hill, John 2004: ”The Relaunching of Ulster Pride: The Titanic, Belfast and Film.” Teoksessa Bergfelder, Tim ja Street, Susan (toim.) 2004. The Titanic in Myth and Memory. Representations in Visual and Literary Culture, s. 15–24. London: I. B. Tauris.
Howells, Richard 1999: The Myth of the Titanic. Basingstoke, Hampshire [England]: Macmillan, 1999.
Huhtala, Anna 2017: ”Suru- ja murhelaulut lohduttavana perinteenä. Kuolema Kuru-laivan haaksirikosta kertovissa arkkiveisuissa”. Julkaisussa Thanatos 1 / 2017. 5–32.
Huhtala, Liisi 1980: ”Suomen poika pellollansa. Arkkiveisujen maaseutuinen maailmannäkemys.” Teoksessa Viikari, Auli (toim.): Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 32. Helsinki: SKS. 91–106.
Huhtala, Liisi 1988: ”Arvottomat arkkiveisut?” Teoksessa (Nuorteva, Jussi toim.): Kirjan rantaviiva. Helsinki: Gaudeamus. 45–59.
Huhtala, Liisi 1996: ”Arkkiveisu kirjallisuuden tutkimuksen näkökulmasta.” Teoksessa Laine, Tuija (toim.): Kirjahistoria. Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Helsinki: SKS. 237–251.
Hultin, Arvid 1931: Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta. II. Maalliset arkkiveisut. Helsinki: Kansalliskirjasto.
Hämäläinen, Niina; Karhu, Hanna & Vuorikuru, Silja 2019: ”Suullisen perinteen ja kirjallisuuden rajoilla.” Teoksessa Hämäläinen, Niina; Karhu, Hanna & Vuorikuru, Silja (toim.) 2019: Satuperinteestä nykyrunoon. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä. Helsinki: SKS. 21–50.
Korkiasaari, Jouni 2017: http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/presentation/Amerikkaan-Amerikkaan-Jouni-Korkiasaari-Siirtolaisuusinstituutti-2017.pdf (31.10.2019)
Kuismin, Anna 2013: ”Rahvaan runot. Tuli taas kynälle kyyti.” Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 185–214.
Laitinen, Heikki 2013: ”Kansannuotintajat.” Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 379–383.
Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS.
Linnolahti, Jarno 2002: ”Titanicin suomalaiset löytyvät myös internetistä.” Julkaisussa Sukutieto 4 / 2002.
Mikkola, Kati 2013: ”Kansanrunouden kokoelmat.” Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 337–378.
Moon, Nicolas 2014:”This is Attested Truth. The Rhetoric of Truthfulness in Early Modern Broadside Ballads.” Teoksessa Davies, Simon F. & Fletcher, Puck (toim.) 2004: News in Early Modern Europe. Currents and Connections. 231–249.
Niinimäki, Pirjo-Liisa 1999: Tuomas Ragvaldinpojan sävelmävalikoima. Tutkimus 1700-luvun arkkiveisuista, arkkiveisusävelmistä sekä niiden rakenteista. Etnomusikologian lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto: Kansanperinteen laitos.
Seutu, Katja 2013: ”Kirjallistumisen merkit kansankirjoittajien novelleissa.” Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.) 2013: Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS. 304–332.
Shepard, Leslie 1973: The History of Street Literature. The Story of Broadside Ballads, Chapbooks, Proclamations, News-sheets, Election bills, Tracts, Pamphlets, Cocks, Catchpennies, and Other Ephemera. Newton Abbot.
Shepard, Leslie [1962] 1978: The Broadside Ballad. A Study in Origins and Meaning. London: Jenkins.
Suistola, Jouni 1987: Arkkinikkarit Turkin sodassa. Oulu: Oulun yliopisto.
Suodenjoki, Sami 2019: ”Popular Songs as Vehicles for Political Imagination: the Russian Revolution and the Finnish Civil War in Finnish Song Pamphlets, 1917–1918.” Julkaisussa Ad Imperio 2 / 2019. 228–250.
Tieteen termipankki 29.10.2019: Kirjallisuudentutkimus:parallelismi. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:parallelismi.)
[1] SKS:n arkkiveisukokoelma sisältää kaksi eri Titanic-arkkiveisua, Eino Myrskyn (oik. Einari Mattila) sekä Kustaa Moellin arkkiveisut. Moellin arkkiveisu sisältyy arkkiveisukokoelmaan kuitenkin kahtena eri painatteena, joiden sisältö on keskenään yhtenevä.
[2] Osa arkkiveisuista tiivistää suorastaan koko tarinan otsikkoonsa (Shepard 1978, 17). Otsikot paitsi pyrkivät olemaan myyviä ja välittämään ns. sensaatioinformaatiota (Moon 2014, 236), myös sisälsivät arkkiveisuille lajina tyypillistä totuusvakuuttelua: kun otsikko nimesi esimerkiksi tapahtuma-ajan ja -paikan tarkasti, se samalla vakuutti kerrotun pitävän paikkaansa (emt. 2014, 234). Myös laulun tunnetilan ilmoittaminen jo otsikossa oli omiaan lisäämään laulun kiinnostavuutta ja siten kaupallista potentiaa (Huhtala 1988, 49).
[3] Yleensä arkkiveisut eivät
sisältäneet nuotteja (Hakapää 2013, 222), mutta Titanic-arkkiveisuista löytyy
poikkeus: tässäkin artikkelissa tarkasteltu Pekka Inkisen arkkiveisu Surulaulu
Höyryl. ”Titanicin” merionnettomuudesta Atlantin merellä sisältää nuotinnoksen.
Ei ole tarkkaan tiedossa, kuinka moni rahvaan edustajista osasi lukea tai
kirjoittaa nuotteja, vaikka niin kutsuttuja kansannuotinnoksia onkin
tutkimuksessa käsitelty (Laitinen 2013, 379). Arkkiveisuille olennainen oli
nuotinnoksen asemesta sävelmäviite, jota on pidetty suorastaan välttämättömänä
osana arkkiveisuiksi määriteltäviä lauluja (ks. esim. Niinimäki 1999, 9).
Nuottien puuttumisesta, sävelmäviitteestä ja melodiavalinnasta ks. myös
Suodenjoki 2019, 229, 231.
[4] Suomalaisten arkkiveisujen yleinen maallistumiskehitys koski sekä aihe- että sävelvalintoja. Aiemmat hengelliset aiheet korvautuivat 1800-luvun kuluessa maallisilla, minkä ohella myös arkkiveisujen sävelmäviitteiksi alettiin yhä useammin valita maallisia sävellyksiä aiempien virsien ja hengellisten sävellysten asemesta. (Niinimäki 1999, 33.)
[5] Kyseisestä arkkiveisusta esiintyy useita, eri kirjoittajien nimiin merkittyjä toisintoja sekä arkkiveisupainatteissa että -käsikirjoituksissa (ks. esim. Asplund 1994, 770, 773). Vaikka avaussäe hieman varioi eri toisinnoissa, merkitykseltään se pysyy samansisältöisenä: tarkoituksena on kuvata Titanicia kuoleman ja surun tuojaksi. Monista suosituista arkkiveisuista julkaistiin lisäksi useita painoksia, jotka poikkesivat toisistaan vain vähän tai ei lainkaan.
[6] Kulttuurihistorioitsija Richard Howells erottelee teoksessaan The Myth of the Titanic historiallisen ja myyttisen Titanicin toisistaan seuraavasti: “There are two Titanics; this book is about the second of them. The first is the physical Titanic, the rusting remains of which can still be found at 49° 56° west, 41° 43° north, at a depth of 12,000 feet below the north Atlantic Ocean. The second Titanic is the mythical Titanic which is the much more important, and infinitely more interesting, of the two.” (Howells 1999, 1.)
[7] ”Ei paljon siitä wiel’ aikaakaan, / Kun wiimein kirjoitin. / Suuresta onnettomuudesta. / Kun Titanic upposi”. (Rosenborg 1913.)
[8] Kyseinen arkkiveisu (alkusanoilla ”Taas murheen viesti kertoo”) sisältyy Kansalliskirjaston Lauluja 1912 -kokoelmaan sekä nimettömänä että nimimerkki P. S:n nimiin merkittynä, samannimisenä painatteena.
[9] Nimimerkki J. T:n nimiin kirjattu arkkiveisu on yksi toisinto Titanic-arkkiveisusta, joka alkaa alkusanoin ”Aawan Atlannin ulapoita / kiiti Titanic innoissaan”. Tästä on taltioitu useita versioita sekä arkkiveisupainatteina että käsikirjoituksina (esim. nimimerkki K. A:n nimiin merkitty Titanic [Lauluja 1913]. Helsinki: Kansalliskirjasto).
[10] Toisinaan sankarimiehistä puhutaan myös arkkiveisuissa: ”Monet uljaat sankarsielut / eestä lasten-naistenkin / wapaaehtoisesti jäiwät / meren mustaan sylihin” (J.T. 1912, säkeistö 39.) Arkkiveisujen kirjoittajista enemmistö oli miehiä, tarkastelemieni Titanic-arkkiveisujen tekijöistä kaikki.
[11] Monista arkkiveisuntekijöistä ei tiedetä juuri enempää kuin heidän nimensä: arkkiveisuntekijöitä ei arvostettu kunnollisina kirjailijoina eivätkä kirjallisuushistoriat kertaa heidän elämäntarinaansa (Hakapää 2013, 221–222). Useat arkkiveisunikkarit myös esiintyivät joko anonyymeina tai nimimerkillä (Huhtala 1988, 47). Osa heistä oli kuitenkin yhteisössään aktiivisia jäseniä ja tuottoisia kirjoittajia, jolloin tietoa on tallentunut runsaammin. Yksi heistä oli juuri Vilho Itkonen, työmies, joka arkkiveisujen ohella kirjoitti runsaasti muutakin ja oli myös persoonana mieleenjäävä (ks. Mikkola 2013, 356–358). Itkosesta arkkiveisuntekijänä ks. myös Suodenjoki 2019, 248.
[12] Genesaretin järvi ei ole ainut Raamatun myyttisistä vesistä, joihin suomalaisissa Titanic-arkkiveisuissa viitataan – tästä kielii esimerkiksi haaksirikkopaikan nimeäminen uudelleen ”Kuolleeksi mereksi”.
SKS:n arkistoon sisältyvä Titanic-arkkiveisuäänite (SKSÄ 1: 23 ja SKSÄ 1: 24) sisältää sekä toisinnon [Tää] surman laiva, kuolon pursi -arkkiveisusta että myös informantin laulaman ”Titanicin hymnin” eli virren ”Nearer, my God, to Thee” (suom. esimerkiksi Sua kohti, Herrani). Informantti laulaa virttä kuitenkin omintakeisilla, joko itse sepittämillään tai – todennäköisemmin – muilta ulkoa oppimillaan sanoilla, jotka eivät vastaa mitään virren tunnettua suomennosta. Informantin laulamaan virrenkatkelmaan sisältyy esimerkiksi säe ”[K]uitenkin laulelen rannalla Jortanin”. Arkkiveisu ja informantin versio Titanic-hymnistä on osittaisina julkaistu Anneli Asplundin Balladeja ja arkkiveisuja -teoksessa (Asplund 1994, 774–775).
[13] Historioitsija Jouni Suistola (1987, 223) on tarkastellut lyhyesti Raamatun ja virsikirjan kieltä Turkin sotaa käsittelevissä arkkiveisuissa.