Ennen ja nyt: Historian tietosanomat

Venäjän hyökkäyssota ja neuvostomuistomerkkien poistot Suomessa 2022

Pia Koivunen — 2023-09-19

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 aktivoi keskustelun Neuvostoliiton lahjoittamista patsaista Suomessa. Turku päätyi poistamaan Lenin-patsaansa huhtikuussa, Kotkan Lenin sai lähtöpassit lokakuussa 2022. Helsingin Maailman rauhaa -patsas päätyi puolestaan rakennustöiden tieltä sopivasti varastoon. Miksi näiden patsaiden poistamiseen ryhdyttiin juuri nyt, ja millaista keskustelua niiden ympärillä on käyty? Tässä katsausartikkelissa tarkastellaan Neuvostoliiton lahjoittamista patsaista Suomessa käytyä keskustelua ja asetetaan se laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin neuvostopatsaita ja Venäjän historiapolitiikkaa käsittelevän tutkimuksen avulla.

Historiantutkijan arki Venäjällä sota-aikana

Silja Pitkänen — 2023-09-19

Venäjän historiapolitiikka

Kati Parppei — 2023-09-19

Antiikin arpapelit

Reko Tikka — 2023-09-19

”Historioitsija Vladimir Putin”

Simo Mikkonen — 2023-09-19

Historian käytöstä on tullut merkittävä piirre Vladimir Putinin johtaman Venäjän ulkopolitiikassa. Viimeistään Krimin miehityksestä ja Itä-Ukrainan sodasta (2014) lähtien virallinen Venäjä on pyrkinyt rakentamaan Ukrainasta kuvaa epäitsenäisenä toimijana, joka on historiallinen ja luonnollinen osa Venäjää. Erityisesti presidentti Putin on aktiivisesti kommentoinut Ukrainan ja Venäjän yhteistä historiaa. Yksityisen kommentaattorin sijasta Putin on nostanut itsensä ylimmäksi historiantulkitsijaksi, sillä toisin kuin ammattimaisilla historiantutkijoilla, hänen näkemyksensä leviävät valtion mediamonopolin kautta kaikkialle Venäjällä. Tässä artikkelissa käsitellään Putinin kesällä 2021 julkaisemaa laajaa esseetä, joka summaa Putinin näkemyksiä Ukrainan historiasta. Artikkeli pyrkii purkamaan Putinin ajattelun takana vaikuttavia tekijöitä. Historiakäsitysten takana on useita eri tekijöitä, jotka näyttäisivät heijastelevan laajempaa venäläisen historiankirjoituksen perinnettä. Putinin esseessä on mukana myös käsitteitä, joiden avulla hän pyrkii osoittamaan Ukrainan olevan luonnollinen osa Venäjää. Käsitteiden ohella keskeiseksi teemaksi Putinin esseessä nousee faktapohjaisuuden korostaminen, jonka avulla eriävät näkemykset pyritään jo ennalta osoittamaan vääriksi.

The use of history has become an important feature in foreign politics of Russia led by Vladimir Putin. At least since the occupation of Crimea and the war in East Ukraine (2014) the official Russia has begun to frame Ukraine as an artificial creation and dependent actor that is historically and naturally part of Russia. President Putin has actively commented on what he sees as shared history of Ukraine and Russia. Instead of being a private commentator, Putin has become the supreme interpreter of history in Russia. Unlike professional historians, Putin's interpretations spread throughout Russia via state media monopoly. This article aims to unravel factors behind Putin's thinking. His conception of history would seem to rely heavily on a broader tradition of Russian historiography dating from the 19^th Century. His essay also contains particular concepts that Putin uses in an attempt to point out Ukraine as a natural part of Russia. Together with these concepts Putin's essay underlines factuality – even when the facts are only partially correct – to disprove contrary views in advance.

Patriarkka Kirill historiapolitiikan toimijana

Ellna Kahla — 2023-09-19

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 2022 käänsi globaalin huomion VOK:n johdon ja erityisesti patriarkka Kirillin (Gundjajev) toimijuuteen. Patriarkka on johdonmukaisesti siunannut hyökkäyksen veljessotana (meždousobitsa) ja korostanut sen puolustavan ortodoksisten itäslaavien historiallista perintöä ja yhteyttä, aina alkaen ”Kiovan kastealtaasta” (Kievskaja kupel’ kreštšenija) vuonna 988. Artikkeli tarkastelee kirkon ja valtion yhteispeliä (sinfoniaa), sodan pyhittämistä kosmisena sodankäyntinä perivihollista/Antikristusta vastaan, sekä militanttien kansallispyhien käyttämistä esikuvahahmoina. Nämä käsitteet määrittelevät Kirillin historiapoliittista toimijuutta Ukrainan sodan taustalla. Artikkeli argumentoi Venäjän kansalaisuskonnon ytimeksi pyhän sodan käsitteen, ja sen edellyttämät veriuhrit (vrt. Juergensmeyer, 2008). Venäjän historiapolitiikka hyödyntää kansalaisuskontoa, missä kehyksessä korostuu suuren isänmaallisen sodan (1941–1945) esittäminen pyhänä sotana. Soturi- ja muiden militanttien pyhittäjien esikuvarooli on symbolinen ja korrelatiivinen, eikä niiden tarkoitus ole pyhittää sodankäyntiä yleisesti. Vastaavasti patriarkka Kirilliin henkilöitynyt kirkon tuki valtiollisen tahon verenvuodatukselle on korrelatiivista ja yksittäisiin ”pyhiin sotiin” liittyvää, omille tarkoitettua monimerkityksistä viestintää. Militanttien pyhien (Zygmont-Knorre, 2019) esikuvahahmoja muokataan ja käytetään vahvistamaan kansalaisuskontoa, mitä kansan jonkinasteinen sodankäynnin hyväksyminen edellyttää. Patriarkka Kirilliin henkilöitynyt kirkon tuki valtiollisen tahon verenvuodatukselle on suoraa jatkumoa VOK:n perinnölle ja ”venäläisen maailman” ideologian korostamiselle. Patriarkka Kirill toimi nuoruudessaan kansainvälisessä ekumeenisessa liikkeessä, mutta vuonna 2022 hän keskittyi kosmisen sodan lietsomiseen: haukka surmasi kyyhkyn.

Russia’s attack on Ukraine in 2022 turned global eyes on the agency of the ROC (Russian Orthodox Church) leadership and especially of Patriarch Kirill (Gundyaev). The Patriarch consistently blessed the invasion as a fratricidal war (mezhdousobitsa) and pointed that it defends the historical heritage and unity of the Orthodox Eastern Slavs, starting with the “Kievan baptismal font” (Kievskaia kupel’ kreshcheniia). The article elaborates on the collaboration (symphony) between church and state hierarchies. It focuses on the effort to sanctify war as cosmic warfare against the arch-enemy/Antichrist (represented by “Kievan power”), whereby references to national militant saints as role models are evoked and modified. These concepts define Kirill’s historical-political agency. The article argues that the core of Russian civil religion is the concept of holy war, and the blood sacrifices war requires (Juergensmeyer, 2008). Russia’s memory policy makes wide use of civil religion; it provides the contextual frame to represent a symbolic image of the Great Patriotic War (1941–1945) and represent it as an allegedly holy war. The enormous loss of human life required by warfare are conceptualized as blood sacrifices, needed to wash away Russia’s sins (apostasy) and to regain God’s blessing and spiritual rebirth. The different types of national militant saints (Zygmont-Knorre, 2019) are used as paragons, to strengthen the civil religion to maintain popular support for aggressive warfare. However, cults of the militant saints do not aspire to legitimate warfare as such, rather, their role is ambiguous, correlative and symbolic. In the same vein, Patriarch Kirill’s addresses aim not to approve warfare as such. The ROC’s support to “Russian world” ideology merely reaffirms the unbroken legacy to stand by the secular leadership. The Patriarch’s personal historical-political legacy includes activism in international ecumenical movement, but boils down to instigation of cosmic war. The hawk killed the dove.

”Totaalinen sota Venäjää vastaan”

Kati Parppei — 2023-09-19

Kun Venäjän ”sotilaallinen erikoisoperaatio” Ukrainassa osoittautui odotettua hankalammaksi, venäläisessä sotaretoriikassa alettiin rakentaa yhä selkeämmin viholliskuvaa kollektiivisesta, russofobisesta lännestä Ukrainan ”uusnatsismin” arkkitehtina. Tässä artikkelissa tarkastellaan, miten lännen rooli vuoden 2022 sotatapahtumissa on esitetty hallintoon kytköksissä olevan Venäjän sotahistoriallisen seuran verkkojulkaisuissa. Akateemista ja uskonnollis-dualistista retoriikkaa yhdistelevästä aineistosta esiin nousee muun muassa vahvistuva ajatus ”totaalisesta sodasta” sekä eksistentialistisesta vastakkainasettelusta Venäjän ja lännen ”sivilisaatioiden” välillä. Tähän liittyvät myös viittaukset eurasianismiin ja aiempaa selvemmän pesäeron tekeminen Eurooppaan.

As the “special military operation” in Ukraine turned out to be less straightforward than the administration of Russia had expected, Russian propagandists began to emphasize the image of collective, Russophobic “West” as the main architect of Ukraine’s “neo-Nazism”. This article examines how the role of the West in the conflict is represented in the texts published on Russian Military Historical Society’s web portal. In the articles and blogs academic and religious rhetoric are used and sometimes combined to consolidate ideas of “total war” and existential contradiction between Russia and West. References to Eurasianistic ideas add to the image of deep value-based shaft between these two “civilizations”.

Suuri isänmaallinen, muttei sota: sotilaskuolemien diskursiivinen mediatapahtuma Venäjän Karjalassa

Teemu Oivo — 2023-09-19

Kaatuneiden sotilaiden julkinen muistaminen sankareina on maailmanlaajuinen ilmiö. Venäjällä sotilaskuolemien esittäminen pohjautuu voimakkaisiin julkisen keskustelun rajoituksiin mediateknologioiden läpi kuultamassa yhteiskunnassa sekä jyrkkään erotukseen virallisesti tunnustettujen ja kiistettyjen kuolemien välillä. Helmikuussa 2022 Venäjän Ukrainaa kohtaan aloittaman hyökkäyssodan seurauksena venäläisviranomaiset alkoivat aiemmasta poiketen julkaista tietoa sotilaidensa kuolemista, kuitenkin tarkkaan valikoituna. Sotilaiden paluu sinkkiarkuissa rikkoi arkirutiinia heidän kotiseuduillaan, tuoden kaukaisten ja vaikeasti käsitettävien tapahtumien seuraukset paikalliseen todellisuuteen. Valtiovallan ehdoilla toimivat uutismediat yrittivät saada sotilaskuolemat näyttämään hyväksyttäviltä ja yksitulkintaisilta. Tämä artikkeli avaa diskurssianalyysin avulla sotilaskuolemien esityksen ehdollisuuksia, (epä-)jatkumoita ja merkityksiä Venäjällä Karjalan tasavallan aluemediassa. Vaikka näiden kuolemien merkityksellisyys perustettiin kohtalokkaaseen konfliktiin, itse mediatapahtuma rakentui vaikeaselkoisen kaukaisen kuolinpaikan sijasta sotilaiden kotialueille ja Karjalaan. Hyväksyttävän ja tarpeellisen kuoleman diskurssi rakentui Venäjällä pitkään tuotetun ja jopa pyhäksi luonnehditun ”suuren isänmaallisen sodan” (1941–1945) uhrautuvan sankaruuden muistamisen perustalle. Tämän voi nähdä osin ristiriitaisena kollektiivisesta muistista marginalisoiduille sotilaskuolemille, joita on arvioitu olleen lukuisia myös vuonna 2022.

Public commemoration of fallen soldiers as heroes is a global phenomenon. In Russia, the public representation of military deaths is based on strong restrictions on public discussions, and the sharp difference between officially recognised and controversial deaths. In February 2022, following the offensive war in Ukraine in Ukraine, Russian authorities began to selectively publish information on the deaths of their soldiers. Soldiers' return in zinc coffins disrupted the everyday lives in their home regions, bringing the consequences of distant and difficult events to local reality. Following the terms of the authorities, news media companies tried to make military deaths look acceptable and univocal. This article examines discursivity of military deaths, their conditions, (dis-)continuities, and meanings in the regional media of the Republic of Karelia in Russia. Although the significance of these deaths was established in a fatal conflict, the media event itself was constructed in the soldiers' home regions instead of the place of death. The representations of acceptable and necessary death were based on the nationally established sacrificial heroism in the "Great Patriotic War" (1941-1945). This embedded contradictions with the estimations of numerous Russian military deaths that were marginalised from the public commemoration in 2022.

Mihin sanaton velvoittaa?

Sirpa Kähkönen — 2023-09-19