Historiallinen Aikakauskirja

Juhana-herttua ja Suomen kirkko 1556–1563

Jason Lavery — 2024-10-07

Juhana-herttuan lyhyehkö herttuakausi (1556–1563) Turussa on saanut 1500-luvun Suomea käsittelevässä historiantutkimuksessa paljon huomiota. Suhteellisen vähän huomiota on kuitenkin kiinnitetty Juhana-herttuan kirkkopolitiikkaan. Tämä tutkimus osoittaa, että Juhana pyrki saavuttamaan mahdollisimman vahvan otteen kirkosta aivan kuten muustakin herttuakuntansa hallinnosta. Hänen toimintansa havainnollistaa, että hän pitäytyi isänsä vakaumuksessa, että hallitsijalla on ius reformandi, oikeus hallita uskonnollisissakin asioissa omalla valta-alueellaan. Herttuana Juhana saavutti valtaa ja käytti sitä kirkollisissa asioissa kolmella tavalla. Ensinnäkin hän varmisti kirkon palvelijoiden lojaalisuuden. Toiseksi, jatkettuaan isänsä aloittamaa kirkon omaisuuden takavarikointia, hän vastapainoksi tarjosi papistolle ja seurakunnille suoraa taloudellista tukea. Kolmanneksi hän nimitti pappeja ohi kirkollisen ja kuninkaallisen hallintokoneiston. Tämä pyrkimys vahvistaa valta kirkollisissa asioissa kasvatti osaltaan konfliktia Juhana-herttuan ja hänen kuninkaallisen veljensä Erik XIV:n välillä. Vaikka Juhana menetti herttuakuntansa taistelussa Erik-veljeä vastaan vuonna 1563, monet hänen nimettämänsä ja hänen tukemansa papit olivat yhä viroissa, kun Juhana syrjäytti veljensä ja nousi kuninkaaksi vuonna 1568. Tämä ryhmä antoi Juhanalle tukensa, kun hän toteutti kiisteltyjä kirkollisia uudistuksiaan Ruotsin hallitsijana.

Asiasanat: Juhana III, Ruotsin kuningas, Juhana, Suomen herttua, Suomen herttuakunta, reformaatio, papisto

Raitapaitojen jäljillä

Maria Syväniemi — 2024-10-07

Artikkelissa ” Raitapaitojen jäljillä: Valokuvat johtolankana köyhyyden ja lapsuuden hiljaiseen kokemushistoriaan” tutkin, mitä kansatieteelliset valokuvat voivat kertoa lasten köyhyyden kokemuksista 1920–30-luvun suomalaisella maaseudulla. Tutkimus havainnollistaa, millaisia haasteita valokuvien tulkintaan liittyy kokemushistorian näkökulmasta ja pohtii myös tutkimusprosessin vaiheiden roolia tulkinnan muotoutumisessa. Oksasen valokuvien lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty muun muassa hänen sanastustyöstään kirjoittamiaan keruukertomuksia, muistitietoa, aikakauden muita valokuvia sekä Ryttylän vastaanottokeskuksen henkilökunnan kokousten pöytäkirjoja.

Artikkelissa lähestyn kansatieteilijä Aino Oksasen valokuvia mikrohistorian johtolankametodin sekä kokemushistorian käsitteiden, kuten merkitysjärjestelmien, kokemustilan ja odotushorisontin, avulla. Menetelmät ohjasivat katseet kohti lasten pukeutumisen ja raitapaidan ristiriitaista historiaa aina kasvatuslaitospoikien leimaavasta puserosta muotiasuksi. Kirjoittamalla auki tutkimusprosessin tuon esiin itsereflektion tärkeyden johtolankametodin käytössä.

Tutkimuksessa tuon esiin, miten yksittäisestä valokuvasta on mahdollista päästä kiinni lapsen odotushorisontteihin ja siten myös lapsen kokemukseen. Lisäksi se kertoo raitapaidan merkitysten muutoksesta 1900-luvun eri vuosikymmeninä. Artikkeli osoittaa, miten valokuva fragmentaarisena aineistona voi johtaa hätäisiin tulkintoihin, mutta toisaalta taas valottaa valokuvan ja köyhyyden ympärille kietoutuneita hiljaisuuksia aina valokuvaajan rajausvalinnoista arkistojen saavutettavuuteen.

Asiasanat: kokemushistoria, köyhyys, lapsuus, valokuva, pukeutuminen, kasvatuslaitos

Amatööritutkijat suomalaisten tieteellisten lehtien kirjoittajina 1841–1939

Johanna Lilja — 2024-10-07

Artikkelissa tutkitaan amatöörikirjoittajien roolia kolmen suomalaisen tieteellisen seuran julkaisusarjoissa 1840-luvulta vuoteen 1939. Amatöörien tekstejä toivottiin lehtiin 1800-luvulla – toisaalta tiedeyhteisön (respublica literaria) tasa-arvoisuutta korostavien perinteiden takia toisaalta seurojen isänmaallisuuden ansiosta, sillä seuroissa pidettiin tärkeänä mobilisoida kansan syviä rivejä tutkimuksen tekoon. Akateemisten tutkijoiden määrä oli vielä 1800-luvun alkupuolella vähäinen, mutta vuosisadan vaihteessa tiede ammatillistui, kun professuureja ja tutkimuslaitoksia perustettiin. Amatöörien osuus kirjoittajakunnassa väheni, kun seurat kehittivät julkaisusarjoihinsa vertaisarviointia. Tieteelliset seurat pyrkivät ohjaamaan amatöörit aineiston keräilijöiksi, mutta amatöörit itse kokivat tämän roolin vähempiarvoisena kuin kirjoittajuuden. Tässä artikkelissa amatöörien määrää ja osuutta kirjoittajakunnasta tarkastellaan tilastollisen aineiston valossa. Lisäksi kolmen henkilön kautta hahmotetaan amatöörien suhdetta tiedeyhteisöön.

Asiasanat: tieteellinen julkaisutoiminta, tiedelehdet, harrastajakirjoittajat, oppihistoria

Yksinäinen kosmopoliitti

Sebastian Lindberg — 2024-10-07

Keväällä 1919 istuva ulkoministeri Carl Enckell komennettiin Pariisiin Versaillesin rauhanneuvottelujen Suomen valtuuskunnan johtajaksi. Komennuksesta tuli pitkäaikaisempi, Enckellin tultua nimetyksi Suomen lähettilääksi Ranskaan myöhemmin samana vuonna. Lopullisesti Enckell palasi Suomeen vasta vuonna 1927. Artikkelissa tarkastellaan Enckellin roolia Suomen Ranskan-lähettiläänä 1919–1927 ja saman ajanjakson Suomen ulkopoliittista kulttuuria. Keskeinen lähdeaineisto muodostuu Enckellin poliittista raporteista Pariisista ja hänen yksityisarkistossaan säilytettävästä kirjeenvaihdostaan. Enckellin toimijuutta Ranskassa analysoidaan hänen sosiokulttuuristen ja historiallisten kontekstien kautta. Keskeiset vaikuttajat Enckellin toimintaan olivat hänen lukeutumisensa johtaviin vientiteollisuuspiireihin sekä hänen taustansa Venäjän-asiantuntijana. Enckell edusti 1920-luvulla ennen kaikkea Kansainliittoon ja Ranskaan suuntautunutta ulkopoliittista linjaa, jolle vuosikymmenen edetessä löytyi yhä vähemmän kannattajia. Enckell edusti ulkoasiainhallinnossa ennen kaikkea tietynlaista mannerheimilaisen ulkopolitiikan jatkuvuutta. Samaan aikaan Suomen ulkoasiainhallinto ammattimaistui ja nuortui uuden virkahenkilösukupolven tultua valtaan. Vuosikymmenen lopulla ulkoasiainhallintoa ravisutti myös kieliriita, joka lopulta johti myös Enckellin eroon virastaan. Artikkelissa tuodaan esiin, että keskeinen syy Enckellin lähettämiselle Ranskaan, oli hänen laajat suhteensa Pariisissa oleskeleviin emigranttipiireihin, joita Mannerheimin sisäpiirissä miellettiin elintärkeiksi Suomen interventiosuunnitelman toteutukselle Venäjän sisällissodassa. Enckellin suhdetta valkoisiin venäläisiin leimasi kuitenkin varauksellisuus, joka oli peruja vuoden 1899 helmikuun manifestin ja venäläistämistoimien ajoilta. Neuvostoliittoa johtaviin kommunisteihin, Enckell suhtautui puolestaan kategorisen kielteisesti. Suomen ulkomaanedustusta leimasi sen ensimmäisenä vuosikymmenenä vahvasti valmistautumattomuus ja taloudellinen niukkuus, joka johti runsaaseen improvisointiin. Suomen ulkopolitiikan suunnasta käytiin kamppailua niin ulkoministeriön sisällä, kuin ulkopuolella, ja useat vaihtoehdot ulkopoliittisesta suunnasta kilpailivat samanaikaisesti keskenään. Vaikuttamistyössä eri suuntausten puolesta korostuivat löyhät verkostot, jotka koostuivat etupäässä diplomaateista, poliitikoista, elinkeinoelämänedustajista ja yliopistotutkijoista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina on erityisen selkeästi nähtävissä kamppailu vientiteollisuuden ja Mannerheimia lähellä olleiden piirien löyhän ympärysvallat ja Kansainliitto suuntauksen sekä reunavaltiopolitiikkaa ja tiukkaa Kansainliitto suuntausta edustavien välillä, jotka nauttivat ennen kaikkea presidentti Ståhlbergin taustatuesta.

Asiasanat: diplomatian historia, ulkopolitiikka, biografia, sotien välinen aika

Suomalainen arkipäivän bolševismi Muurmannin rannikolla 1935–1938

Aappo Matias Kähönen — 2024-10-07

Tarkastelen puolueen jäsenyyteen liittyvien paikallisten tulkintojen ja yleisliittolaisten puoluenormien välillä ilmenneitä jännitteitä 1930-luvun jälkipuolella Muurmannin rannikon suomenkielisen Pohjantähti-kalastuskolhoosin VKP(b):n perusjärjestön pöytäkirjojen avulla. Tältä pohjalta tutkin suomalaisyhteisön kommunistien ”tavallista elämää poikkeuksellisina aikoina,” Sheila Fitzpatrickia lainaten. Kun Venäjällä oli tapahtunut vallankumous 1917 ja bolševikkipuolue oli 1920 käytännössä voittanut sisällissodan, pääosa Venäjän työläisistä, muusta väestöstä puhumattakaan, ei ollut bolševikkeja. Sosialismi oli rakennettava Neuvosto-Venäjälle ja Neuvostoliittoon, määriteltävä mitä se käytännössä tarkoittaa. Samalla oli opittava ”puhumaan bolševikkia”, kuvaamaan uutta yhteiskuntajärjestystä.

Pääkysymyksinä ovat seuraavat: Mitä teemoja ja tekoja pyrittiin oikeuttamaan kolhoosin toiminnan yhteydessä? Miten puolueenjäsenen velvoitteita perusteltiin ja kuinka Muurmannin suomalaiskommunistit niitä käytännössä sovelsivat? Millaista kuvaa joukkoterrorista paikallistason aineisto välittää?

Tulokset osoittavat, että yhteisön melko sulkeutunut etninen ja uskonnollinen pohja vaikuttivat paikallisen puolueorganisaation identiteettiin, ja voimisti puolueen jäsenyyteen liittyviä jännitteitä paikallisten käytäntöjen ja yleisliittolaisten normien välillä.

Asiasanat: Muurmannin suomalaiset, bolševikit, normit, käytännöt

Epäuskottava kertomus säätiön vaikutuksesta syrjintään opettajakoulutusvalinnassa

Olli Salmela — 2024-10-07

Historiallisessa Aikakauskirjassa (2/2023) julkaistiin Ville Okkosen kirjoitus ”Kaavailut kansakoulunopettajainkoulutuksen sisäänoton poliittisista rajauksista ja vasemmistolaisten opettajien valvonta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa”. Siinä annettiin ymmärtää, että elinkeinoelämää lähellä oleva Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT) yhteistyössä korkeiden kouluviranomaisten ja SUPOn kanssa olisi luonut virkakieltojärjestelmän, jolla pyrittiin estämään vasemmistolaisesti ajattelevien pääsy opettajankoulutukseen. Tämä väite on varsin epäuskottava.

Kohtaloiden kirjoa

Anu Lahtinen — 2024-10-07

Syksyn ensimmäinen numero tarjoaa näkökulmia eri vuosisatojen historiaan niin vallankäytön, varattomuuden, oppineisuuden kuin diplomatiankin näkökulmasta. Artikkelit tarjoavat esimerkkejä paitsi siitä, että perinteisissä arkistoissa löytyy yhä kääntämättömiä kiviä, myös siitä, että digitalisoituva tutkimus tarjoaa uusia mahdollisuuksia sekä etsiä, analysoida että julkaista tietoa

Mediahistorian näkökulma tarpeen digitaalisten lehtiarkistojen käytössä

Heidi Kurvinen — 2024-10-07

Tutkimusaineistojen massadigitointi on 2000-luvulla aiheuttanut tutkimuksellisen käänteen, joka tavalla tai toisella koskettaa kaikkia historiantutkijoita. Etenkin sanomalehtien lähdekäyttö on kasvanut eksponentiaalisesti, kun tutkijat pääsevät entistä helpommin aineistojen äärelle. Samanaikaisesti lähdetyypin erityispiirteet jäävät usein pohtimatta.

Tässä katsauksessa avaan digihistoriaan liittyvän käsitteellisen tiedon merkitystä digitaalisten sanoma- ja aikakauslehtiarkistojen käytössä. Osoitan, että tutkijalta vaaditaan sekä ymmärrystä käyttöliittymästä ja sen vaikutuksista tulkinnoille että yksittäisten tekstien laajemman mediahistoriallisen kontekstin huomioista. Lisäksi konkretisoin aineistoesimerkeillä sellaisia käytännön tutkimustyöhön liittyviä kysymyksiä, jotka ovat seurausta lehtiaineistojen massadigitoinnista.

Asiasanat: digitaalinen historia, digitaalinen lähdekritiikki, kontekstualisointi, lähiluku, mediahistoria

Miksi tutkia säveltäjänaisia?

Susanna Välimäki — 2024-10-07

Naiset ovat aina luoneet musiikkia, onhan musiikillinen ilmaisu ihmisille ja kulttuureille luontaista kaikkialla ja kaikkina

aikoina. Säveltävien naisten perinne on silti usein jäänyt piiloon, myös Suomen musiikinhistoriankirjoituksessa.

Venäjän ja Ukrainan kirkkopoliittisten erimielisyyksien syitä, siteitä ja seurauksia

Kati Parppei — 2024-10-07

Arvio teoksesta: Heta Hurskainen & Teuvo Laitila: Ukraina on meidän! Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa. Gaudeamus 2023. 416 s. ISBN 978-952-345-205-3.

Hengästyttävä matka säveltävien naisten uudelleen löydettyihin maailmoihin

Maarit Leskelä-Kärki — 2024-10-07

Arvio teoksesta: Susanna Välimäki & Nuppu Koivisto-Kaasik: Sävelten tyttäret. Säveltävät naiset Suomessa 1800-luvulta 1900-luvulle. Historiallinen arkisto
154. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2023. 480 s. ISBN 978-951-858-596-4. Verkossa saatavilla: https://doi.org/10.21435/ha.154

”Olkaamme iskureita, brigadiireja, kaadereita!”

Aleksi Mainio — 2024-10-07

Arvio teoksesta: Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus, Helsinki 2022. 453 s. ISBN 978-952-345-193-3.