Joutsen/Svanen - Erikoisjulkaisut

Suomalaiset ahdistukset

2021-01-14T13:03:49+02:00

Joutsenen erikoisjulkaisu Suomalaiset ahdistukset – Kansallinen omakuva ja kielteiset tunteet lähestyy kansakunnan kertomisen kysymyksiä kielteisten tunteiden näkökulmasta. Julkaisussa pohditaan erityisesti kielteisten tunteiden ja niin sanottujen rumien, kulttuurisesti ja moraalisesti vähäarvoisina pidettyjen tunteiden merkitystä suomalaisen omakuvan rakentumiselle. Miten pelkoa, inhoa, vihaa, kateutta, surua, ahdistusta tai syyllisyyttä on kuvattu suomalaisessa kirjallisuudessa? Miten nämä esitykset suhteutuvat myönteisinä ja moraalisesti korkeina pidettyihin kansallistunteisiin kuten isänmaanrakkauteen tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen? Millaisiin kirjallisuushistoriallisiin ilmiöihin ja esteettisiin käsityksiin negatiivisten tunteiden esittäminen kytkeytyy? Entä millaisia tunnereaktioita, joko myönteisiä tai kielteisiä, näiden tunteiden kuvauksilla pyritään lukijassa herättämään ja millaisin keinoin? Kansakunnan rakentamisen kysymyksiä tarkastellaan lisäksi suhteessa 2010-luvun poliittisessa keskustelussa hyödynnettyyn affektiiviseen retoriikkaan, joka ammentaa kielteisistä kollektiivisista tunteista. Millaisia ovat nykypäivän kertomukset suomalaisuudesta ja millä tavoin ne lujittavat tai haastavat 1800-luvulta lähtien yhdessä kuviteltua kansakuntaa? Entä millaisia uusia tunneyhteisöjä nämä kertomukset rakentavat?

Nälkävuosien tunnehallinto, Z. Topeliuksen ”Septembernatten” (1867) ja K. A. Tavaststjernan Hårda tider (1891)

2021-01-14T13:03:58+02:00

Kaunokirjallisuudella oli keskeinen rooli 1860-luvun nälkäkatastrofin syiden, seurausten ja kokemusten sanallistamisessa, ja kirjallisuus vaikutti suomalaisen historiankirjoituksen tulkintoihin nälkävuosista. Artikkelissa lähestytään 1860-luvun nälkävuosia kuvaavaa kirjallisuutta tunteiden tutkimuksen näkökulmasta. Tarkastelen Axet-antologiassa (1867) ilmestyneen Zacharias Topeliuksen runon ”Septembernatten” ja K. A. Tavaststjernan romaanin Hårda tider. Berättelse från Finlands sista nödår (1891) tunnevaikutuksia ja tutkin näiden tunnevaikutusten poliittisia ja moraalisia asetelmia nälkävuosien historiaan peilaten.

Topeliuksen runoa voi pitää ajan kristillis-isänmaallista tunnehallintoa ilmentävänä ja rakentavana tekstinä, jossa keskiössä on kollektiivinen syyllisyys: luonnonkatastrofi kuvataan Jumalan rangaistuksena kansakunnan maallistumisesta. Lukijaan vaikutetaan pelon tunteella, ja runon empatia on luonteeltaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vahvistavaa. Rakkautta kuvataan vastavuoroisuutta edellyttävänä lahjana ja köyhyys ylevöitetään onnellisuuden ja liikuttuneisuuden tunteilla. Tavaststjernan romaanissa esille nousevat kulttuurisesti rumat tunteet ja moraalisesti ristiriitaiset henkilöhahmot, jotka haastavat lukijaa kohtaamaan velvoittavan isänmaanrakkauden ja helpon myötä-tunnon ehdot. Ironinen kerronta kyseenalaistaa nälkävuosien politiikkaa, ilmaisee moraalista halveksuntaa sekä provosoi voimakkaita tunteita oletetussa lukijassa. Ironian merkitys on romaanissa sekä nationalismin tunnehallintoa purkava että uutta tunneyhteisöä rakentava. Lukijaa haastetaan kollektiiviseen vastuuntuntoon nälkäkriisistä.

The Effeminate Race?

2021-01-14T13:04:02+02:00

Artikkelini tarkastelee venäläisyyden esittämistä L. Onervan novellissa “Manja Pavlovna” (kokoelmasta Murtoviivoja, 1909) sekä romaanissa Yksinäisiä (1917) ja tutkii venäläisyyteen näissä teoksissa kiinnittyviä affekteja ja emootioita. Analysoimalla L. Onervan teosten tunne-esitysten kieltä ja retoriikkaa osoitan, kuinka tekstit kommentoivat ironisesti suomalaisuuden ja venäläisyyden kuvauksia, stereotypioita ja ideoita. Teokset kyseenalaistavat ajan poliittisiin jännitteisiin ja rasistisiin rotuteorioihin kytkeytyviä käsityksiä venäläisestä sielusta primitiivisenä, atavistisena ja dekadenttina Toisena, joka yhtä aikaisesti kiehtoo ja pelottaa. Allegoristen kuvausten jännitteet – erityisesti Venäjään projisoidut pelot – heijastavat Suomen kulttuurista asemaa idän ja lännen välissä. Artikkeli nostaa esille myös Onervan teksteissä muukalaisuuden kohtaamiseen ja kokemiseen kytkeytyvän häpeän tunteen, joka on usein muovannut kansakuntia tunneyhteisöinä.

”Kuin pätsissä mä seisoisin”

2021-01-14T13:04:00+02:00

Artikkeli keskittyy sankarikuolemaa käsittelevään suomalaiseen talvi- ja jatkosodan ajan runouteen tunnehallinnon ja runojen tunnevaikutusten näkökulmasta. Aineistona on vuonna 1940–1944 ilmestyneitä runoja, joihin sisältyy sankarivainajan motiivi. Artikkelissa pohditaan, missä kulkee hyväksyttyjen ja sopimattomien tai jopa kiellettyjen tunteiden raja. Runous oli mukana nostattamassa isänmaallista henkeä. Toisin sanoen se osallistui merkittävällä tavalla nationalistisen tunnehallinnon luomiseen ja vahvistamiseen. Vuosina 1940–1944 ilmestyneistä talvi- ja jatkosotarunoista valtaosa on virallisen nationalistisen retoriikan mukaisia. Joukossa on kuitenkin myös runoja, joiden tunneilmaisu haastaa ajan tunnehallintoa problematisoimalla isänmaan puolesta uhrautumisen eetosta.

Aineiston valossa näyttää siltä, että sankarivainajan motiivi on monipuolisessa käytössä talvi- ja jatkosotarunoudessa ja siihen kytkeytyy laaja kirjo ristiriitaisia tunteita. Suomalainen sotarunous edustaa paljolti vielä perinteistä, heroistista linjaa. Runous toimi kuitenkin myös kanavana yksilöllisemmille tunteille. Esimerkki-runoissa surraan läheisten menetystä, koetaan tuskaa, pelkoa, syyllisyyttä ja ahdistusta. Yksilöityjen puhujien tai kolmannessa persoonassa kuvattujen henkilöhahmojen tunteet on kuitenkin monesti tulkittavissa kansallisiksi tunteiksi. Sankarivainajan motiivia on hyödynnetty myös sankariajattelun kritiikkiin ja sodanvastaisten ajatusten esittämiseen. Sensuurin kohteeksi joutuneet kokoelmat tuovat näkyväksi tunnehallinnon olemassaolon.

Taakankantajat

2021-01-14T13:03:51+02:00

Artikkelissani tarkastelen kielteisten tunteiden, kuten ahdistuksen ja syyllisyyden, esityksiä ja tunne-efektejä Tapion vuonna 1956 ilmestyneessä romaanissa Aapo Heiskasen viikatetanssi. Osoitan, kuinka ironialle tyypillinen rakenteellinen ja temaattinen kaksikasvoisuus kytkeytyy romaanissa sekä kotimaisen kansankuvauksen tradition että eksistentialistis-filosofisen kirjallisuuden tunnekuvaston muunteluun ja parodiointiin. Kuvatessaan rintamalta palaavan sotamiehen mielen järkkymistä romaani kommentoi erityisesti 1940-luvulla ilmestyneitä kotiinpaluukertomuksia sekä sota-ajan tunneyhteisössä vallinnutta isänmaallisen uhrautuvuuden eetosta. Katoavan idyllin kuvauksissa korostuu päähenkilön ahdistus ja vieraantuminen omasta kansallisesta alkuperästään sekä syyllisyys, jota vanhoista arvoista ja ihanteista luopuminen aiheuttaa. Romaani rakentaa lukijalle vaihtoehtoisia yleisöpositioita, jotka perustuvat erilaisten kulttuurishistoriallisten tunneyhteisöjen olemassaoloon ja vastaanoton malleihin. Teoksen tunnevaikutukset liikkuvat eettisestä vieraantumisesta päähenkilön kärsimyksen tunnistamiseen ja esteettiseen etäännyttämiseen sen mukaisesti, millaiseen vastaanottaja-asemaan lukija ironisen kerronnan kutsumana kulloinkin asettuu.

Voi maamme!

2021-01-14T13:03:57+02:00

Kirjallisuuden kansallisromanttisessa suomalaisuus-projektissa luotiin Suomelle kansallismaisema ja kansa, jotka ihanteellisesti olivat harmoniassa. Kun sitten uudet kirjalliset virtaukset ja aatteet alkoivat haastaa ja kiistää kansallisia kiiltokuvia, juuri kansallis-maiseman ja kansakuvan kyseenalaistavat kuvaukset tarjosivat affektiivisesti vaikuttavan väylän kritiikin, pessimismin ja ahdistuksen ilmaisemiseen. Sama vastarinnan henki on itse asiassa saanut yhä uusia ilmaisuja, samalla kun ja koska virallinen Suomi on pitänyt yllä ja muokannut vanhoja, ikään kuin itsestäänselvyyksiksi sementoituja ihannekuvia.

Tutkin artikkelissani tunnevaikutusten tuottamista kolmessa esimerkkitekstissä kirjallisuushistorian eri vaiheista. Niissä on kysymys hyvin erilaisista kansallismaiseman ja kansakuvan negaatioista. Juhani Ahon lastu ”Kurjalan rannalla” (1891) ilmaisee suomalaisten synkkiä mielialoja venäläistämistoimien uhan alla, Marko Tapion Arktinen hysteria I–II (1967 ja 1968) luo vastakuvaa uudelle positiiviselle kansakuvalle, jota ilmensi erityisesti Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, ja Matias Riikosen Suuri Fuuga (2017) kirjoittaa nykyajan dystopiaa kääntämällä ikonisen Ruoveden irvikuvaksi ja kansallisen katoamisen symboliksi. Pohdin tapoja, joilla tekstit välittävät kansalliseen kytkeytyviä negatiivisia affekteja ja hyödyntävät erilaisia tunnevaikutusten luomisen strategioita melankolisen tunnelman luomisesta inho-naturalistiseen maisemakuvaukseen.

Runo-Suomi vai ekologinen roistovaltio?

2021-01-14T13:03:55+02:00

Artikkelissani tarkastelen Pentti Linkolan tuotannossa esiintyvää puhetta suomalaisuudesta, luonnosta ja nykyajasta kiinnittäen huomiota erityisesti modernisaatioon kohdistuviin kielteisiin tunteisiin. Tutkin sitä, kuinka suomalainen kansanluonne, kulttuuriperinne ja kirjoittajan henkilökohtainen luontosuhde kietoutuvat Linkolan teksteissä yhteen. Linkola esittää monessa esseessään itsensä suomalaisen tunneyhteisön tulkitsijana, joka tiedostaa kirkkaasti ja pystyy siksi sanoittamaan sen, minkä muut vaistomaisesti ja ristiriitaisesti tuntevat: nykyajan mukavuudessa piilevän kurjuuden ja kaipuun entisen kaltaiseen, ekologisesti ja inhimillisesti kestävämpään elämänmuotoon. Artikkelissani osoitan, kuinka Linkolan tekstit pyrkivät ravistelemaan lukijansa hereille sekä järkiperäisen argumentaation että monitahoisen tunteiden dynamiikan kautta: puhumalla suomalaisesta ilosta ja ahdistuksesta, hyödyntämällä sanojen esteettisyyttä ja niiden luomaa tunnelmaa muun muassa luonnon kauneuden tai modernin elämän kurjuuden kuvauksissa, sekä provokaation, ironian ja huumorin affektiivisesti latautunein retorisin keinoin.

Halla-ahon ahdistus ja ironia

2021-01-14T13:04:05+02:00

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho on julkaissut blogiaan Scripta – kirjoituksia uppoavasta lännestä 2000-luvun alusta saakka. Blogi ja sen vieraskirjasta irrotettu Hommaforum on ollut merkittävässä roolissa kansallismielisen ja maahanmuutto-vastaisen liikehdinnän noustessa Suomessa. Tässä artikkelissa tarkastelemme suomalaisuuden ja kansallistunteen affektiivista performoimista blogissa. Luemme blogia retoris-performatiivisesti eli kiinnittäen huomiota tekstin retoriikkaan ja siihen, miten se tuottaa affektiivisia reaktioita. Tarkastelemme tekstien tapaa rakentaa populistiselle vastakkainasettelulle ominaisesti ”meidän” ja ”muiden” kategorioita, kaksoispuhetta strategiana sekä blogikirjoitusten tyyliä, erityisesti ironiaa tyylikeinona. Tarkastelemme myös blogissa lanseerattuja oikeistopopulistisia uudissanoja.

Yhdistämällä oikeistopopulismin, nationalismin, affektiivisuuden ja retorisen tyylin tutkimisen osoitamme Halla-ahon Scripta-blogin hyödyntävän muun muassa ironiaa affektiivisena keinona, jolla tuotetaan kuviteltua suomalaista kansakuntaa. Isänmaan-rakkauden kaltaisten positiivisten tunteiden sijaan suomalaisuus rakentuu blogissa ulossulkevan nationalismin, kielteisiksi koettujen asioiden, kuten maahanmuuton vastustamisen ja viholliskuvien luomisen varaan.

Kansallinen omakuva ja kielteiset tunteet

2021-01-14T13:03:53+02:00