Hyvästi häpeä

Milka Hakkaraisen Ei verta rantaa rakkaampaa ruotsinsuomalaisen tunnerakenteen muutoksen artikuloijana

Kirjoittajat

• Heidi Grönstrand Stockholm University https://orcid.org/0000-0002-6739-2403
• Outi Oja Stockholm University https://orcid.org/0000-0001-8330-9094

DOI:

https://doi.org/10.33346/joutsen-svanen.176316

Avainsanat:

ruotsinsuomalaisuus, vähemmistöidentiteetti, vähemmistö, dekkari, rikosromaani, tunnerakenne, nostalgia, häpeä, ylpeys

Abstrakti

Artikkelissa tarkastellaan Milka Hakkaraisen dekkaria Ei verta rantaa rakkaampaa (2021) osana ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden murrosta, jossa häpeän ja nostalgisuuden sijaan korostuvat yhä useammin ylpeyden tunteet. Raymond Williamsin structure of feeling -käsitteen (suom. tunnerakenne) avulla analysoidaan, miten Hakkaraisen romaani artikuloi syntymässä olevaa uutta ruotsinsuomalaista tunnerakennetta. Romaani kuvaa kolmea ruotsinsuomalaista sukupolvea ja heidän erilaisia tapojaan suhtautua suomalaisiin juuriinsa: sotasukupolven traumoja, keskimmäisen sukupolven nostalgista suomalaisuutta ja nuorimman sukupolven pyrkimystä joko kieltää tai uudelleen määritellä ruotsinsuomalainen identiteetti.

Heta Pyrhösen (2019) mukaan dekkarigenre hyödyntää tunteita niin juonen rakennusaineena kuin merkitysten tuottajana: rikoskirjallisuus herättää lukijassa jännitystä ja uteliaisuutta, mutta samanaikaisesti henkilöhahmot käsittelevät ja ilmaisevat moninaisia tunteita, jotka paljastavat rikoksen affektiivisia juuria. Hakkaraisen romaanissa dekkarigenren tarjoamat kirjalliset keinot – syyllisyyden ja totuuden etsiminen, mysteerien ratkaiseminen – mahdollistavat vaikeiden historiallisten aiheiden, kuten Lapin sodan traumojen ja natsi-Saksan yhteyksien, käsittelyn. Romaanin päähenkilöt, poliisi Jani Peranto ja toimittaja Rosa Riemunen, edustavat erilaisia suhteita ruotsinsuomalaisuuteen: Jani kantaa häpeän taakkaa ja pyrkii piilottamaan suomalaiset juurensa, kun taas juuri Suomesta muuttanut Rosa lähestyy yhteisöä uteliaasti ja ennakkoluulottomasti. Dekkarijuonen edetessä Jani kohtaa oman monikerroksisen taustansa ja päätyy lopulta sovintoon suomalaisuutensa kanssa.

Hakkaraisen Ei verta rantaa rakkaampaa osallistuu murrokseen, jossa ruotsinsuomalainen kirjallisuus on siirtymässä häpeän ja nostalgisuuden hallitsemasta tunnerakenteesta kohti moniulotteista suhtautumistapaa vähemmistöidentiteettiin. Tämä muutos ei tarkoita historian traumojen kieltämistä vaan niiden uudenlaista artikulointia, jossa menneisyys tunnustetaan, mutta jossa se ei enää määritä nykyisyyttä eikä tulevaisuutta.