Ilmastokriisin ja antroposeenin tunteita Tiina Lehikoisen Terra Novassa

Kirjoittajat

• Reeta Holopainen Helsingin yliopisto https://orcid.org/0000-0003-3862-6028

DOI:

https://doi.org/10.33346/joutsen-svanen.176522

Avainsanat:

ekokritiikki, ilmastorunous, ilmastonmuutos, ilmastokriisi, ilmastotunteet, ilmastotrauma, ympäristötunteet

Abstrakti

Artikkelini tarkastelee ilmastotrauman ja ilmastotunteiden rakentumista sekä niiden merkitystä Tiina Lehikoisen Terra Nova -teoksessa (2019) monitieteisen ympäristötunteiden tutkimuksen sekä ekokriittisen luennan kehyksissä. Terra Nova käsittelee ihmiskeskeisyyden problematiikkaa, antroposeenin aikaa ja ilmastokriisin taustalla olevia ekologisia ongelmia, minkä vuoksi se on määriteltävissä ilmastorunoudeksi. Artikkelini osoittaa, että Terra Novassa käsitellään monenlaisia ilmasto- ja ympäristötunteita ahdistuksesta, turhautuneisuudesta ja raivosta laajentuneeseen, koko planeettaa ja antroposeenin aikaa koskevaan solastalgiaan sekä tulevaisuuteen suuntautuneeseen toivoon. Niin sanotut vaikeat ilmastotunteet rakentavat runoihin antroposeenin ajan kollektiivista kokemusmaailmaa, jota erityisesti Zhiwa Woodburya (2019) mukaillen nimitän ilmastotraumaksi. Toivon tunne puolestaan kytkeytyy ihmiskeskeisyyden jälkeisen toisenlaisen tulevaisuuden visiointiin, joka asettuu teoksessa vaikeiden ilmastotunteiden vastavoimaksi. Ilmastotunteilla on teoksessa keskeinen retorinen funktio, sillä ne rakentavat runoihin ilmastorunoudelle ominaista, antroposentrismiä purkavaa kantaaottavuutta. Artikkelini täydentää suomalaista ilmastorunoutta koskevaa tutkimusta, monipuolistaa käsityksiä suomalaisen nykyrunouden ympäristöllisestä affektiivisuudesta sekä tuo ilmastotrauman käsitteen osaksi kotimaista ekokriittistä runoudentutkimusta.