”Se on ilo, joka elättelee”

Tunnesana ”ilo” Kyösti Larsonin runokokoelmassa Kylän lauluja ja 1800-luvun kansanlyriikassa

Kirjoittajat

• Hanna Karhu Helsingin yliopisto https://orcid.org/0000-0003-4693-9382

DOI:

https://doi.org/10.33346/joutsen-svanen.176657

Avainsanat:

runous, kansanlaulut, ilo, suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteydet, kulttuuriset tunteet, 1800-luku, nuoriso, yhteisöllisyys, kansanperinne, tunnesanat

Abstrakti

Artikkeli korostaa positiivisten tunteiden tutkimisen tärkeyttä kulttuurisia tunteita tutkittaessa. Siinä tarkastellaan tekstienvälisyyden viitekehyksessä tunnesana ”ilon” esiintymistä Kyösti Larsonin Kylän lauluja -runokokoelman (1898) runoissa sekä kansanlyriikassa: kalevalamittaisessa perinteessä ja rekilauluissa. Tunnesana ”ilo” esiintyy taajaan rekilauluaineistoissa, joissa nuorten tunnekokemukset ovat keskiössä. Kalevalamittaisessa ”Ilokylässä syntynyt” -kansanrunossa nousee puolestaan esiin ilon yhteys lauluun ja soittoon, sekä laulajan rooli yhteisön ilon tekijänä. Tutkituilla Larsonin runoilla on havaittavissa tekstienvälisiä yhteyksiä molempiin perinneaineistoihin. Kuten kansanlyriikassa, myös Larsonilla ilo kytkeytyy kuitenkin usein suruun. Toisinaan ilo näyttäytyy molemmissa aineistoissa puolestaan naamiona, jolla laulaja peittää todelliset tunteensa.

1800-luvulla surumielisten kansanlaulujen merkitystä ja kauneutta korostettiin Suomessa. Vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa ja taiteessa melankolia oli lisäksi vallitseva tunnetila. Artikkelissa osoitetaan, että kuitenkin myös ilolla oli sijansa niin kansanlyriikassa kuin 1890-luvun runoudessa. Ilo oli 1800-luvulla elinvoimainen tunne, ja ilon tutkiminen sekä kirjallisuudessa että kansanlyriikassa tuo uutta valoa ymmärrykseemme kulttuurisista tunteista.