Jukka Rantala
Nieminen, Marjo 2007. Lastensuojelulapset ja koulutus sosiaali- ja koulutuspoliittisessa keskustelussa 19001930-lukujen Suomessa. Turun yliopiston julkaisuja C 259. 226 s.
Marjo Niemisen tutkimus kohdistuu kasvatuksen kannalta marginaaliryhmään, lastensuojelulapsiin. 1900-luvun ensi vuosikymmenten kasvatusta on tutkittu runsaasti. Niemisen tutkimus puoltaa silti paikkaansa monestakin syystä: lastensuojelulapsiin kohdistuvan virallisen asiantuntijapuheen tarkastelu kertoo kansalaisuuden rakentamisesta sekä huono-osaisten asemasta kansalaisina, se tuo esille koulutuspoliittisten ratkaisujen perusteluita ja tutkittaessa ei-normaalia lapsuutta selkiytetään myös normaalin lapsuuden rajoja.
Sääty-yhteiskunnan mureneminen ja kansalaisyhteiskunnan nousu ajoittuvat 18001900-lukujen taitteeseen. Uuden rationaaliseksikin kuvatun yhteiskunnan uhkana pidettiin sosiaalisen kiinteyden löyhtymistä. Siksi koulutuksella ja valistuksella pyrittiin lisäämään yhteiskunnallista koheesiota. Kansakoulunkäynnistä muodostui kansalaisuuden mitta, johon myös köyhäinhoidon ja lastensuojelun alaiset lapset haluttiin sovittaa. Tiedollinen kelpoisuus nousi tavoitellun kansalaisuuden edellytykseksi.
Koulutuksella pyrittiin yhtäältä antamaan kansalaisvalmiudet kuten luku- ja kirjoitustaito joita kansalainen tarvitsi toimiakseen kansalaisyhteiskunnan jäsenenä. Toisaalta koulutuksella yritettiin juurruttaa kansalaisiin oikeanlaiset arvot ja käyttäytymistavat lapsia kasvatettiin ahkeruuteen, siisteyteen ja hyvään käytökseen.
Marjo Niemisen tutkimuksen lähtökohtana on tarkastella köyhäinhoito- ja lastensuojelulapsiin liittyvää koulutusdiskurssia. Aineistokseen hän on valinnut komiteanmietintöjen, tilastojen, lakien ja asetusten sekä muun niin sanotun virallisen aineiston lisäksi aikalaiskirjallisuutta ja aiheeseen liittyvää aikakauslehdistöä. Tutkijan uutteruus aineiston keräämisessä ja analysoinnissa on kunnioitettavaa.
Kansalaisyhteiskunnan syntyyn liittyi keskustelu yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, mihin Niemisenkin tutkimus fokusoituu. Lastensuojelun asiantuntijat pyrkivät varsin yksimielisinä antamaan myös heikommista lähtökohdista tuleville lapsille mahdollisuuden koulunkäyntiin. Niemisen tutkimuksesta voi päätellä, ettei kyse vielä ollut niinkään sosiaalisen kohoamisen mahdollistamisesta kuin yhteiskuntasovun turvaamisesta ja sosiaalikustannusten vähentämispyrkimyksistä.
Avainkäsitteeksi Niemisen tutkimuksessa nousee koulunkäyntiin liittyvä positiivisen diskriminaation käsite, vaikka sitä ei tuona aikana tunnettukaan. Nieminen nostaa esille viranomaispuhetta leimanneen näkemyksen, jonka mukaan lastensuojelulapset voitiin asettaa koulutuksen suhteen muita lapsia parempaan asemaan. Tätä teemaa Nieminen käsittelee ansiokkaasti. Vaikka tutkimuksessa ei sen diskurssianalyyttisen luonteen vuoksi paneuduta toimijoihin, voi siitä päätellä alueen asiantuntijoiden seisseen varsin yksimielisinä lastensuojelulapsia suosivan koulutusmallin takana.
Nieminen tuo esille kuinka asiantuntijat pyrkivät integroimaan lastensuojelulapset ammattikoulutuksen avulla työyhteiskuntaan. Aikakauden diskurssissa sekatyömiehen asema nähtiin yhteiskunnan kannalta vaaralliseksi ja lastensuojelulapsia katsottiin tarpeelliseksi kouluttaa ammatillisesti. Tässä suhteessa heidät asetettiin etusijalle muuhun väestöön nähden. Sekatyömies ei asiantuntijapuheessa täyttänyt täysivaltaisen työntekijäkansalaisuuden tunnusmerkkejä, jota varsinkin pojilta odotettiin. Juuri ammattiopetus nähtiin ratkaisuna estää huono-osaisuuden siirtymistä yli sukupolvien.
Tutkimuksesta välittyy kuva sosiaali- ja kasvatusalan asiantuntijoista, jotka uskoivat koulutuksen voimaan. Niemisen analysoimassa keskustelussa korostuvat tasa-arvon diskurssi ja pedagoginen diskurssi. Asiantuntijat näyttävät uskoneen lastensuojelulasten koulutettavuuteen ja hylänneen uskon huono-osaisuuden periytyvyydestä. He välittivät puheillaan ja teksteillään kollegoilleen näkemystään yhteiskunnan toimien myönteisistä vaikutuksista lastensuojelulasten kasvatuksessa. Nieminen nostaa esille myös heidän kriittisen suhtautumisen rotuhygieniaan, joka oli saanut kannatusta aikakauden lääkäreiden ja poliitikkojen keskuudessa.
Tutkimus rakentuu kolmesta osiosta. Tutkimuksen alussa Nieminen käsittelee työnsä lähtökohtia, lastensuojelulapsia sekä sosiaali- ja koulutuspolitiikan muotoutumista. Varsinaisessa tutkimusosassa Nieminen selvittelee aihettaan kolmesta perspektiivistä perheen, koulutuksen ja hallinnon näkökulmista. Tarkastelu liittyy keskusteluun lastensuojelulapsille sopivasta kasvuympäristöstä, lastensuojelulasten kansakoulunkäynnistä, kyseisen ryhmän ammatillisen koulutuksen mahdollisuuksista sekä hallinnollisen vastuun ja toimivallan määrittelystä. Yhteenvetoluvussa Nieminen kiteyttää tutkimustuloksensa erilaisiksi diskursseiksi.
Niemisen tutkimuskysymys miten ja millaisia diskursseja rakentui lastensuojelulapsiin liittyneessä sosiaali- ja koulutuspoliittisessa keskustelussa 19001930-luvun Suomessa? on selkeä, ja se luo tutkimukselle kestävän perustan. Miksi-kysymys rajautuu tutkimuskysymyksestä pois, koska diskurssianalyysissä ei olla kiinnostuneita yksittäisten toimijoiden intentioista. Vaikka tältä osin Niemisen ratkaisu on perusteltu, toimijoiden jättäminen analyysin ulkopuolelle poistaa samalla tutkijalta mahdollisuuden tarkastella diskurssin muotoutumista siis miten-kysymystä. Olisi esimerkiksi kiinnostava tietää, ohjasiko lehdistössä ja erilaisissa asiantuntijakokouksissa käyty keskustelu lainsäädäntö- ja komiteatyötä tai mitkä tahot toimivat erityyppisten diskurssien luojina. Pedagogisesti orientoituneilla asiantuntijoilla lienee ollut syytä tuottaa diskurssia näkemystensä tueksi, kun taas hallinnon virkamiehet ovat joutuneet varomaan sanomisiaan pelätessään niitä tulkittavan virallisina kannanottoina.
Nieminen tuo onnistuneesti esille, miten lastensuojelusta tuli yksityisen ja julkisen sekä myöhemmin julkisen sektorin sisäisen valtamäärittelyn kohde. Lastensuojelu alkoi tarkasteluajankohtana siirtyä yksityisestä hyväntekeväisyydestä julkisen vallan ylläpitämäksi toiminnaksi. Hallinnonalakiistoissa köyhäinhoito ja lastensuojelu asettuivat Niemisen mukaan usein koulua vastaan. Kiistojen taustalla olivat monesti taloudelliset kysymykset.
Nieminen erottelee sosiaali- ja koulutuspoliittisesta kansallis-patriarkaalisesta diskurssista pedagogisen ja hallinnollisen diskurssin. Pedagogisessa diskurssissa määriteltiin yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta ja lastensuojelulapset nähtiin hallinnan kohteina. Hallinnollinen diskurssi keskittyi hallinnollisten tahojen keskinäisten valtasuhteiden määrittelyyn lastensuojelulasten jäädessä tarkastelun katveeseen.
Pedagogisen diskurssin sisältä Nieminen löytää moraalis-aatteellisen tehtävädiskurssin sekä tasa-arvon, käytännön ja valikoinnin diskurssit, joista tasa-arvon diskurssi kohdistuu erityisesti kansakouluun ja valikoinnin diskurssi ammatilliseen opetukseen. Määrittelyt ovat pääosiltaan toimivia, ja Nieminen onnistuu sitomaan eri diskurssit ajalliseen muutokseen. Tosin käytännön diskurssi vaikuttaa teennäiseltä verrattuna muihin diskursseihin. Tutkimuksen empiirisessä osassa sen käsittely jääkin vähäiseksi.
Nieminen tulkitsee pedagogisen diskurssin saaneen sosiaali- ja koulutuspoliittisessa puheessa hallinnollista diskurssia määräävämmän ja vahvemman aseman. Vaikka Niemisen tekemät tulkinnat ovat pääosiltaan uskottavia ja aineisto riittävä, tutkimuksen loppuun kaipaisi menetelmällistä pohdintaa. Nieminen olisi johtopäätösluvussa voinut palata diskurssianalyyttisen tutkimuksensa lähtökohtiin ja pohtia lähdeaineistosta tehtävien tulkintojen rajoituksia. Johtopäätöslukuun kaipaisi myös tutkimustulosten merkittävyyden pohdintaa ja tulosten suhteuttamista aiempaan tutkimukseen.
Yhtä kaikki Nieminen käsittelee taitavasti lastensuojelulasten koulutukseen liittyvää asiantuntijapuhetta ja sen merkitystä kansakunnan rakentamisprosessissa. Hän analysoi tekstejä osana laajempaa kasvatuksellista keskustelua ja tarkkanäköisesti kiinnittää huomiota myös asioihin kuten työväenjärjestöjen organisoimaan avustustoimintaan , joita ei julkisuudessa käsitellä, vaikka ne sävyttivät huono-osaisen kansanosan arkea. Tutkimus tuo uutta tietoa kasvatuksen asemasta ja merkityksestä kansakunnan luomisessa, ja lisäksi se kytkeytyy oivallisesti osaksi nuoren valtion rakentamisprosessin analyysiä.