Kirsi Pauliina Kallio
Historiallisesti suuntautuneessa lapsuuden tutkimuksessa [viite-alku]1[/viite-alku] käsitellään tyypillisesti erilaisia historiallisia tapahtumia ja analysoidaan niiden merkitystä lasten itsensä, tietynlaisen lapsuuden tai vaikkapa yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmasta. Tutkimuksen lähtökohtana on tällöin käsitys siitä, että tiedämme mitä lapsuus on - ainakin sen verran tarkasti, että se voidaan ottaa tutkimuksen kohteeksi. Toinen tapa lähestyä lapsuuden muutosta tutkimuksen keinoin asettuu päinvastaisesta suunnasta. Kysymällä, mitä erilaiset historialliset tapahtumat kertovat lapsuudeksi kutsutusta ilmiöstä ja millaisia historiallisia totuuksia tämän lapsuuden merkitysten muutokset ovat ottaneet lähtökohdikseen, pääsemme tutkimaan lapsuuden sosiaalista, kulttuurista ja tilallista rakentumista.
Tässä artikkelissa etsitään työkaluja jälkimmäisellä tavalla suuntautuneeseen tutkimukseen metodologisesta kehikosta, joka perustuu Michel Foucaultn kehittämään diskursiivisen kritiikin metodologiaan. Muotoilemani kehikko tarjoaa nähdäkseni mielekkäitä välineitä lapsuuden kriittiseen tarkasteluun. Foucaultn jalanjälkiä on kuljettu kriittisessä ihmistieteellisessä tutkimuksessa ahkerasti parin viime vuosikymmenen ajan. Hänen ajattelunsa parhaita puolia on, että ajatusjärjestelmien historian teoreetikkona Foucault ei profiloidu erityisesti minkään spesifin tieteenalan asiantuntijaksi eikä kiinnitä tutkimustaan tiettyihin keskusteluihin. Hänen työtään voidaan näin hyödyntää varsin erilaisista näkökulmista ja monenlaisten tutkimuskohteiden analysoimisessa. Kolikon kääntöpuolena tosin on, että Foucaultn joskus kryptisinäkin pidetyt kirjoitukset eivät anna suoria välineitä minkään tutkimuksen tekemiseen vaan tarjoavat sinnikkäälle lukijalleen palkkioksi lähinnä ajatusten ituja ja tarttumapintoja.
Foucaultn kanssa työskenteleminen onkin tyypillisesti vuoropuhelua, jossa kirja tuntuu lukevan tutkijaa siinä missä tutkija kirjaa. Tunnusmerkillistä on, että kun huomaa oivaltaneensa hänen ajattelustaan jotakin keskeistä, ei löydäkään enää millään paikkaa, missä siitä kerrottiin. Teksti muuttaa koko ajan muotoaan, koska sen ideat avautuvat parhaiten niissä konteksteissa, jotka tutkija itse parhaiten tuntee. Tästä johtuen en pyri esittelemään artikkelissa autenttista tai oikeaoppista tulkintaa Foucaultn diskursiivisen kritiikin metodologiasta vaan käsittelen hänen tutkimistapaansa siten kuin se on työssäni avautunut ja näyttäytyy mielekkäänä (vrt. Kauranen & Rantanen 2005).
Lapsuuden tutkimuksessa Foucaultn ajattelua on hyödynnetty jonkin verran instituutioita ja pedagogiikkaa tarkasteltaessa (ks. esim. Popkewitz & Fendler 1999; Hultqvist & Dahlberg 2001; Mac Naughton 2005; Vandenbroeck & Bouverne-de Bie 2006; Cradock 2007; Harrikari 2008), mutta arkeologis-genealogista tutkimusmenetelmää sinänsä ei juuri ole avattu lapsuuden nykyisyyden historian tutkimuksen metodiksi. Foucaultlainen metodologia kääntyy kuitenkin menetelmällisesti yhtä hyvin lapsuuden kuin esimerkiksi talouden ja politiikan tutkimuksen välineeksi. Itse asiassa tarkka lukija voi huomata Foucaultn (1982) jopa rohkaisevan lapsuuden historioista kiinnostuneita tutkijoita kääntymään työnsä puoleen. Määritellessään tutkimuksensa keskeisimmäksi tavoitteeksi subjektiksi tulemisen ymmärtämisen Foucault päätyy toteamaan, että ihmiselämän alkupuoli ei ole millään muotoa hänen oman tarkastelunsa ulkopuolella vaan pikemminkin lähellä sen ydintä:
Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana tavoitteenani ei ole ollut analysoida valtaa ilmiönä tai käsitellä sellaisen analyysin perusteita. Sen sijaan olen pyrkinyt kirjoittamaan niiden erilaisten käytäntöjen historian, joissa ihmisistä tehdään meidän kulttuurissamme subjekteja. (Foucault 1982, 208, käännös KPK) [viite-alku]2[/viite-alku]
Artikkelissa esittelemäni metodologinen kehikko perustuu pääosin Foucaultn Collège de Francessa pitämään Il faut défendre la société -luentosarjaan. Täydennyksiä metodologiseen ajatteluunsa Foucault esitti myöhemmin luennoillaan Sécurité, territoire, population (19771978) ja Naissance de la biopolitique (1978979). Käytän artikkelissa luentojen englanninkielisiä käännöksiä (Foucault 2003a; Foucault 2007; Foucault 2008). Genealogisen tutkimusmenetelmän lähtökohtien ja genealogis-arkeologisen kehikon esittelyn jälkeen artikkelissa käydään lyhyesti läpi lapsuudentutkimuksen ja foucaultlaisen metodologian yhteensovittamisen haasteita ja niistä avautuvia mahdollisuuksia.
Artikkelin loppuosassa foucaultlaista ajattelua kontekstualisoidaan lapsuudentutkimukseen purkamalla auki YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen lapsuusdiskurssia. Sopimuksessa tuotettua ja sen käytössä jatkuvasti uusinnettua lapsuutta kriittisesti tarkastelemalla esittelen yhden tavan avata lapsuuden sosio-spatiaalisen rakentumisen prosesseja paikallisten diskursiviteettien (local discursivities) ja alistettujen tietojen (subjugated knowledges) avulla. Tarkastelun tavoitteena on osoittaa, että foucaultlainen tutkimusote auttaa paitsi tuomaan näkyviin erilaisia lapsuuksia, myös paljastamaan ja kyseenalaistamaan lapsuuden merkitysten määrittelyn tieto/valta -suhteita. Tähän analyyttiseen voimaan sisältyy nähdäkseni tutkimusotteen keskeisin anti lapsuudentutkimukselle.
'Genealogia' viittaa yleiskielisenä terminä sukututkimukseen, tarkalleen ottaen polveutumista koskevaan tietoon (kreikankielestä: γενεά/genea = polveutuminen ja λόγος/logos = tieto). Tieteellisenä käsitteenä genealogialla on kuitenkin myös toinen merkitys. Foucault määritteli genealogian 1970-luvulla uudelleen Friedrich Nietzschen ajattelua mukaillen erityisesti nykyisyyden historian tutkimuksen käsitteeksi. Siinä missä sukututkimuksessa pyritään pääsemään selville ihmisten ja sukujen biologisesta polveutumisesta, oli Foucaultn tavoitteena jäljittää genealogisin keinoin ihmisten ja yhteiskuntien (sosiaalis-/kulttuuris- /poliittis-) historiallista kehitystä. Foucault ei kuitenkaan ollut kiinnostunut historiasta sen itsensä takia vaan nimenomaan nykyisyyden kannalta. Pikemmin kuin historiallisia totuuksia hän halusi päästä tarkastelemaan erilaisten historioiden totuuksia ja niiden merkitystä totuuksien rakentumiselle.
Foucault ei keksinyt genealogista näkökulmaa metodologiseksi ohjenuorakseen uransa alkuvaiheessa vaan päätyi sen äärelle vasta työskenneltyään hyvän tovin kriittisen yhteiskuntafilosofian kysymysten parissa. Hänen tutkimuksensa jaetaankin tyypillisesti kahteen osaan: tiedon arkeologiaan ja genealogiaan. Arkeologisen tutkimuksen keskeisinä tuloksina pidetään Foucaultn teoksissa Les mots et les choses une archaéologie des sciences humaines (1966) ja Larchaéologie du savoir (1969) tuottamia tulkintoja tiedon ja tieteen olemuksesta, kehityksestä ja historiasta. Arkeologisen kauden katsotaan päättyneen vuoden 1975 tienoilla Surveiller et punir -teoksen myötä, joka tuo esille genealogisen tutkimuksen ensimmäisiä tuloksia. Foucault tosin julkisti genealogista ajatteluaan jo edeltävinä vuosina haastatteluissaan ja luennoissaan (erityisesti Les anormaux ja Le pouvour psychiatrique luentosarjat Collége de Francessa, 19731975), mutta nämä tulokset ovat tulleet suuren yleisön tietoon vasta viime vuosina julkaistujen kokoomateosten kautta (ks. esim. Foucault 1989; 1999; 2003b). Niin ikään genealogisen tutkimuksen viimeiset tulokset on julkaistu ainoastaan luentojen ja haastattelujen muodossa postuumisti (ks. esim. Burchell ym. 1991; Foucault 2003a; 2007; 2008; Crampton & Elden 2007).
Yleinen käsitys arkeologisen kauden päättymisen syystä on, että Foucault ajautui (strukturalistisessa) ajattelussaan lopulta umpikujaan, josta hän löysi ulospääsytien (post-strukturalistisessa) genealogisessa ajattelussa (ks. esim. Dreyfus & Rabinow 1982). Foucault itse ei kuitenkaan nähnyt tutkimustyötään tällä tavoin kahtiajakautuneena saati strukturalistisena tai post-strukturalistisena! vaan pikemminkin metodologisena kehityskulkuna ja jatkumona. 7.1.1976 pitämällään luennolla hän kuvailee tutkimusmenetelmäänsä seuraavasti:
Arkeologia on paikallisten diskursiivisuuksien analysointiin tarkoitettu menetelmä. Genealogia puolestaan on taktiikka, joka tuo näkyville näistä paikallisista diskursiivisuuksista vapautuvan alistetun tiedon. (Foucault 2003a, 1011, käännös KPK) [viite-alku]3[/viite-alku]
Foucaultn omaa käsitystä seuraten voidaan siis ajatella, että uuden tutkimussuunnan syntymisen sijaan 1960-luvun alun arkeologiset empiiriset tarkastelut [viite-alku]4[/viite-alku] saivat pikemminkin jatkoa 1970- ja 1980-lukujen genealogisissa teoksissa [viite-alku]5[/viite-alku]. Edellisissä Foucault keskittyi kaivamaan esille toisia historioita ja analysoimaan näitä paikallisina diskursiviteetteina. Jälkimmäisissä hän pystyi tämän lisäksi käyttämään arkeologisen analyysinsä tuotteena syntynyttä tietoa genealogisen tutkimuksensa materiaalina alistetun tiedon näkyville tuomiseksi ja purkamiseksi.
Voidaan toki ajatella Foucaultn omaa työtään koskevan tulkinnan olevan sikäli armollinen, että se ei käy varsinaisesti eksplikoimaan, millä tavoin vuosien 19631973 välinen työskentely tiedon arkeologian parissa johti tutkimusmenetelmän täydentymiseen (ks. kuitenkin Il faut défendre la société -luennon läpi kulkeva keskustelu, Foucault 2003a). Toisaalta jokainen metodologisten kysymysten äärellä aikaansa viettänyt tutkija tietää, ettei tällainen erittely oikeastaan ole edes mahdollinen tai ainakaan mielekäs. Ehdotankin, että lapsuuden nykyisyyden historian tutkimusta voi rakentaa varsin turvallisin mielin Foucaultn omaa tulkintaa seuraten arkeologista analyysimenetelmää ja genealogista taktiikkaa yhdistelevän diskursiivisen kritiikin varaan.
Diskursiivinen kritiikki on pohjimmiltaan tieto/vallan ja sen kautta rakentuvien totuuksien tutkimista. Foucaultlaisessa analyysissä itsestään selvinä pidetyt totuudet asetetaan konstruktionistisen prisman alle, jolloin ne menettävät horjuttamattoman asemansa. Parhaimmillaan tällainen tietoa perustavanlaatuisesti kyseenalaistava tutkimus onnistuu pyöräyttämään historian pyörän kokonaan uuteen asentoon ja paljastamaan Liisan Ihmemaan paradoksin: yhtäkkiä Se, mikä ei ole, On; ja Se, mikä on, Ei Ole. Voidakseen tarkastella jonkin ilmiön (historiallista) rakentumista kriittisesti eli paljastaa paikallisia diskursiivisuuksia, tulkita niitä uudelleen ja näin vapauttaa alistettua tietoa tulee tutkijan Foucaultn mukaan aineistosta, aihepiiristä ja tutkimuskohteesta riippumatta päästä kahdenlaisen tiedon äärelle.
Ensimmäinen tiedon laji, jota tiedonarkeologisessa tutkimuksessa kaivetaan esiin, ilmenee historiallisina sisältöinä (historical contents). Mitkä tahansa historialliset yksityiskohdat eivät kelpaa arkeologisen analyysin kohteiksi vaan niiden tulee olla sisältöjä, joita on systemaattisesti ja johdonmukaisesti verhottu tai puettu toiseen asuun. Näiden sisältöjen kautta on mahdollista paljastaa niitä kohtaamisissa ja kamppailuissa syntyviä rajaviivoja, joita käytännön järjestelyin ja systemaattisin toimin pyritään piilottamaan.
Toinen tiedon laji, jota Foucault erilaisista aineistoista pyrkii löytämään, on muodoltaan kelvotonta tietoa (disqualified knowledges). Tällainen tieto voi ilmetä monenlaisissa muodoissa: se voi olla ei-käsitteellistä, jäsentymätöntä, naiivia, hierarkkisesti ala-arvoista, epätieteellistä tai muulla tavoin epäpätevää suhteessa oikeaan, ja erityisesti tieteelliseen, tietoon. Näitä tiedon muotoja yhdistävä seikka on, että ne eroavat kaikesta muusta ympärillään olevasta tiedosta ja edustavat näin ollen paikallista, tai kontekstuaalista, tietoa (local knowledges). Mikä tahansa arkitieto ei siis täytä kelvottoman tiedon kriteerejä. Ollakseen tiedonarkeologisessa mielessä kiinnostavaa ja todistusvoimaista tulee tiedon olla ristiriitaisessa suhteessa sitä ympäröiviin yleisesti jaettuihin totuuksiin ja/tai tietokäsityksiin.
Kun peitellyt historialliset sisällöt ja kelvottomana pidetty paikallinen tieto yhdistetään, syntyy mahdollisuus uusien totuuksien tunnistamiselle ja tunnustamiselle. Tältä perustalta voi nousta myös alistetun tiedon kapina (insurrection of subjugated knowledges), jonka toteuttamista eli tutkimustaan Foucault kutsuu diskursiiviseksi kritiikiksi (discursive critique). Diskursiivinen kritiikki mahdollistaa maailman näkemisen toisin ja osoittaa, kuinka luonnollisiksi (normaaleiksi) mieltyvät asiat ovat itse asiassa valtakamppailujen synnyttämiä ja vahvemman oikeudella määriteltyjä totuuksia. Foucaultn omat empiiriset tarkastelut osoittavat muiden muassa hulluuden, sairauden ja rikollisuuden perustuvan tällaisiin diskursiivisesti tuotettuihin ja käytännössä jatkuvasti uusinnettuihin totuuksiin, jotka ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja ja universaaleja. Näiden totuuksien haastaminen arkeologis-genealogisin keinoin tekee oikeutta niille toisille totuuksille, jotka ovat jääneet hegemonisten diskurssien katveeseen.
Foucaultn mukaan nykyisyyden historian kriittisen analyysin keskeinen tehtävä on paljastaa, että diskursiivisesti tuotetuissa totuuksissa normaalin rajat asettuvat milloin minnekin, mikä synnyttää määrittely- ja merkityskamppailuja. Nämä normaalin ja epänormaalin rajapinnoilla käydyt laajamittaiset taistelut ja yksilölliset kädenväännöt siivotaan yhteiskunnan käytännöissä mahdollisimman tarkasti historian hunnun ja absoluuttisen totuuden taakse, jotta vaikkapa hulluudesta olisi ylipäätään mahdollista puhua ja sen avulla operoida. Esimerkiksi hullun tieto määritellään siis järkevien toimijoiden toimesta epäloogiseksi tai muutoin hierarkkisesti ala-arvoiseksi (disqualified knowledge) (ks. Foucault 1991). Näin järjen äänen ei tarvitse ottaa sitä huomioon hulluutta määritellessään eikä yhteiskunnan järjestää hullun elämän puitteita hänen näkemystensä lähtökohdista. Hullun teot puolestaan ovat osoituksia hullusta tavasta toimia, olivatpa ne sitten myötäileviä, vastustavia, neuvottelevia tai vetäytyviä suhteessa häneen kohdistettuihin odotuksiin ja hallintapyrkimyksiin (historical contents). Hoitoa vastustava tai hoitoon reagoimaton hullu ei siis kapinoi vaan vastaa järjestelmän hulluille asettamia odotuksia. Sen enempää lääkärin kuin hullunkaan ei näin ollen ole missään kohtaa tarpeen, tai edes mahdollista, asettaa kyseenalaiseksi itse hulluutta/järkevyyttä. Näitä kysymyksiä kysymään tarvitaankin kriittisiä tutkijoita.
Lapsuuden rinnastaminen Foucaultn tarkastelemiin kysymyksiin, kuten hulluuteen, sairauteen ja rikollisuuteen, ei vaikuta ensituntumalta mielekkäältä. Kolme jälkimmäistä ovat patologioita, poikkeamia normaalista, lapsuus sen sijaan meistä jokaisen elämää monellakin tavalla koskettava näennäisen luonnollinen asia. Olemme kaikki olleet lapsia, useilla meistä on omia lapsia ja lapsemme saavat lapsia. Yhteiskunnallisen asemansa näkökulmasta lapset ovat toki toisia suhteessa aikuisiin, mutta tähänkin asiaan on pyritty viime vuosina puuttumaan lasten oikeuksia huomioon ottamalla ja heidän kansalaisasemaansa parantamalla (ks. esim. Such & Walker 2005; Skelton 2007). Arièsta (1962) mukaillen voidaan myös ajatella, ettei lapsuutta nykyisessä merkityksessään ole aina ollut olemassa. Nykyisen lapsuuden olemassaoloa harva on kuitenkaan valmis kiistämään. Lapsuus vaikuttaa siis normaalilta asialta, johon suhteessa hulluus, sairaus ja rikollisuus ovat näkökulmia.
Myös lapsuuden epänormaalius paljastuu kuitenkin nopeasti, kun sitä aletaan purkaa tiedonarkeologisin välinein. Tarkastelemalla erilaisia lapsuutta koskevia käsityksiä (tai totuuksia) voidaan havaita, että lapsuuden käsite on yhtä fragmentaarinen ja patologisia aspekteja sisältävä kuin vaikkapa hulluuden (ks. esim. Kallio 2006). Pureutumalla esimerkiksi YK:n (1989) Lapsen oikeuksien sopimuksen pohjalta rakennettuihin politiikkoihin ja käytäntöihin voidaan osoittaa, että lasten asema, roolit ja toiminta merkityksellistyvät rakenteellisesti ja situationaalisesti tieto/valta -suhteissa eivätkä ole luonnollisesti olemassa itsessään. Esimerkiksi hyvinvoivat lapset ja marginalisoituvat lapset eivät elä tyhjiössä vaan suhteessa siihen diskursiiviseen lapsuuteen, jota he uusintavat ja toisinaan myös uudistavat muiden yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten toimijoiden rinnalla jokapäiväisessä elämässään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lapset olisi omaehtoisia ja joissakin mittakaavoissa autonomisia toimijoita siinä missä aikuisetkin.
Näitä subjektiksi tulemisen ja toimijuuden kysymyksiä onkin syytä tarkastella hieman lähemmin sosiokulttuurisen lapsuudentutkimuksen kontekstissa.. Yhteiskuntatieteellisesti painottunut lapsuustutkimuksen uusi aalto syntyi 1980-luvun puolivälissä haastamaan perinteisempiä lapsuuden ja lasten tutkimuksen traditioita. Tällöin yksisuuntaista sosialisaatiota korostavasta psykologiavetoisesta lasten tutkimisesta siirryttiin laajalti uuteen monitieteiseen lapsuudentutkimukseen (yleiskatsaus lapsuudentutkimuksen kehitykseen, ks. esim. Lee 2001). Yleisempään kulttuuriseen käänteeseen kytkeytyneen paradigman muutoksen klassikkoteokseksi muodostui Allison Jamesin ja Alan Proutin toimittama Constructing and reconstructing childhood- teos (1990), joka kokoaa yhteen murroksen aikana sosiaali-, yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä käytyä kriittistä keskustelua (ks. myös esim. Alanen 1988; Waksler 1991; Stephens 1995). Seuraavat kirjassa esitetyt teesit ovat muodostuneet nykyisen lapsuudentutkimuksen tukipilareiksi: 1) Lapsuuden sosiaalisen rakentumisen tunnistaminen ja tunnustaminen; 2) Lapsuuden tarkasteleminen osana yhteiskunnallisia prosesseja; 3) Lasten aktiivisen toimijuuden korostaminen. Näistä teeseistä kaksi ensimmäistä istuu hyvin foucaultlaiseen ajatteluun, mutta viimeinen vaatii lähempää tarkastelua ja hienoista uudelleen tulkintaa.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana lapsuudentutkimuksen keskusteluissa on keskitytty suurelta osin pohtimaan juuri lasten toimijuutta. Tutkimuksessa korostetaan lasten huomioimista aktiivisina toimijoina sekä lapsuuden sosiaalisen rakentumisen että yhteiskunnallisten prosessien näkökulmista (ks. esim. Barker & Weller 2003; Such & Walker 2005; Vandenbroeck & Bouverne-de Bie 2006; Cradock 2007; Forsberg & Strandell 2007). Lapsia tarkastellaan kompetentteina ja ainakin jossakin mielessä autonomisina toimijoina, joihin ei tulisi suhtautua holhoavasti vastaanottavina osapuolina sen enempää tutkimuksessa kuin heitä koskevassa suunnittelussa tai päätöksenteossakaan. Myös metatasolla lapsia lähestytään nimenomaan tämän päivän toimijoina, ovatpa tutkimuksen kohteena sitten instituutiot, kaverikulttuurit, lasten ja aikuisten väliset suhteet tai hyvinvoinnin kysymykset. Tämän toimijuus-käsityksen vakiintuminen on havaittavissa yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa (esim. Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma 2007011).
Toimijuus-näkökulman (yli)korostumista voidaan pitää vastareaktiona sitä edeltäneille ajattelutavoille, joissa lasten omaa toimintaa sosialisaation ja yksilönkehityksen prosesseissa ei pidetty kovin merkittävänä (ks. esim. James & Prout 1990; Waksler 1991; Alanen 1992; vrt. Goldstein & Oldham 1979; Blau 1981). Paradoksaalisesti foucaultlaisen metodologian soveltaminen lapsuudentutkimukseen on kuitenkin ongelmallisinta juuri toimijuus-painotuksen vuoksi. Foucaultn kiinnostuksen kohteena on subjektin konstituoituminen osana sosiaalisen rakentumisen poliittisia prosesseja ja yhteiskunnallisia valtasuhteita. Tässä tarkastelussa yksilöiden subjektiviteetin ei ajatella olevan olemassa näistä prosesseista erillisenä, joten heidän tarkastelemisensa autonomisina toimijoina ei näyttäydy mielekkäänä.
Pikemmin kuin tietynlaiset toiminnat tai toimintatavat, Foucaultn näkökulmasta ihmisten asemaa ja toimintaa määrittelevät valtasuhteet, jotka eivät ole pelkistettävissä yhteiskunnallisiin rakenteisiin, yksilöiden sosiaalisiin statuksiin tai heidän toimintaansa itsessään. Hän ei erottele ihmisiä subjekteina kategorisesti esimerkiksi iän, sukupuolen tai etnisyyden suhteen vaan käytännössä ainoastaan tieto/vallan näkökulmista. Toisin kuin useille lapsuudentutkijoille, Foucaultlle subjektit eivät siis näyttäydy koskaan autonomisia toimijoina käsitteen absoluuttisessa merkityksessä vaan ennemminkin muovautuvina subjekteina. Heitä voidaan toki tarkastella myös toimijoina, mutta eri merkityksessä kuin lapsuudentutkimuksessa yleensä tehdään. Tämä hallintamielisyyden (gouvernmentalité) lähtökohdista asettuva näkökulma voi ensi tuntumalta vaikuttaa kyyniseltä. Foucaultn metodologista näkökulmaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että hänen tutkimuksensa tavoitteeksi ei ole koskaan asettunut ihmisten elämisen ymmärtäminen sinänsä (vrt. esim. de Certeau 1984; Lefebvre 1991). Hänen pyrkimyksenään on pikemminkin ymmärtää miten ja miksi ihmisten elämisen puitteet muotoutuvat kulloinkin juuri sellaisiksi jollaisina me ne ymmärrämme ja kohtaamme, ja miten näiden puitteiden diskursiivisen luonteen voisi paljastaa.
Lohdullista on, että siinä missä toimijuuden mieltäminen foucaultlaisittan on vaikeaa lapsuudentutkijoille, on se sitä myös kaikille muille arkisen toiminnan merkityksiä tarkasteleville. Tämä yhteensovittamisen hankaluus ei kuitenkaan tarkoita, että foucaultlaista lähestymistapaa ei voitaisi soveltaa toimijuuden tutkimukseen. Päinvastoin, se tarjoaa erinomaisia välineitä esimerkiksi lasten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman tarkasteluun ja lasten toiminnan mahdollisuuksien tunnustelemiseen tässä kehyksessä. Hallintamielisyyden kontekstissa lasten toimijuutta koskevat kysymykset tulevat väistämättä uudelleen asetelluiksi ja kyseenalaistetuiksi, mikä pakottaa lähestymään niitä uudenlaisista näkökulmista: Lasten toiminnan autonomisuutta ei voida ottaa annettuna, koska heidän ajatellaan olevan jo syntyessään kietoutuneita tieto/valta -suhteiden verkkoihin. Ne tarjoavat ihmisille sekä lapsina että aikuisina ainoan subjektiksi tulemisen mahdollisuuden (ks. esim. Kauranen 2008; Miller 2008; vrt. Lee 2001). Foucaultlainen metodologia edellyttää väistämättä toimijuuden käsitteen uudelleen määrittelemistä ja ottamista analyyttisen tarkastelun kohteeksi, mikä mielestäni auttaa viemään lapsuudentutkimusta myös teoreettisesti eteenpäin.
Foucaultn tieto/vallan kautta määrittyvä toimijuus-käsitys voidaan tiivistää seuraavasti: Se, jonka tietoa pidetään yleisesti pätevänä ja oikeana on huomattavasti paremmassa asemassa kuin se, jonka tietoa pidetään kelvottomana ja vääränä. Tämä näkökulma paljastaa, että lapsikin voi olla aikuisen kanssa tasavertainen tai jopa vahvempi toimija, jos hänen esittämänsä tieto on kyseisessä kontekstissa pätevämpää kuin vastapuolen (esim. enemmistökulttuuria edustava lapsi vs. vähemmistökulttuuria edustava aikuinen). Toisaalta lapsi voi olla toimijana aikuisille täysin alisteisessa asemassa, ellei hänen tietojaan pidetä kyseisessä kontekstissa pätevinä tai kelvollisina huolimatta siitä, miten vahvaan hierarkkiseen asemaan hänet asetettaisiin (esim. lapsi lapsellisine mielipiteineen kunnallishallinnon toimijana). Kuten aikuisten, myös lasten toimijuuden mahdollisuuksien ymmärretään foucaultlaisessa analyysissä siis määrittyvän ensisijaisesti tieto/vallasta käsin.
Seuraavassa empiirisessä kontekstualisoinnissa lapset tunnistetaan toimijoina historiallisten sisältöjen ja kelvottomien tietojen tuottajien merkityksessä. Yhdistyneiden Kansakuntien (1989) Lapsen oikeuksien sopimuksen lapsuusdiskurssin pohjalta laadittuja politiikkoja ja käytäntöjä auki purkamalla esittelen yhden tavan käyttää Foucaultn arkeologis-genealogista tutkimustapaa lapsuuden nykyisyyden historian tutkimuksen välineenä. Artikkelin tutkimusmenetelmällisen painotuksen vuoksi en käy yksityiskohtaisesti läpi tutkimukseni empiiristä aineistoa ja analyysiä, vaan pitäydyn valikoiduissa esimerkeissä.
Foucaultlaiset tutkijat ovat yleensä hyvin perillä tutkimiensa aihepiirien dokumentoidusta ja tunnetusta historiasta. Kuten Foucaultlle itselleenkin, tälle tutkijakunnalle pölyiset käsikirjoitukset ja unohduksiin jääneet kirjat näyttäytyvät kiehtovana aarreaittana. Nykyisyyden historian tutkimuksen ei kuitenkaan välttämättä tarvitse keskittyä keskiaikaisten asiakirjojen tarkasteluun tai vuosikymmenten aikana kertyneiden rekisteritietojen läpikäymiseen. Kun historia ymmärretään mieluummin subjektipositioiden kuin lineaarisen asioiden virran kautta, löytyy informatiivista tutkimusmateriaalia runsaasti myös näennäisen läheisestä historiasta. Tästä osoituksena käytän seuraavassa varsin tuoreita lapsuuksia koskevia aineistoja.
Lapsen oikeuksien sopimus (LOS) on Geneven sopimusten jälkeen laajimmin ratifioitu kansainvälinen ihmisoikeussopimus, jonka ulkopuolelle kansallisvaltioista ovat jättäytyneet vain USA ja Somalia. Sopimukseen on koottu 54 artiklaa, joissa määritellään lasten (viitaten kaikkiin alle 18-vuotiaisiin henkilöihin) universaalit oikeudet. Sopimusta voidaan lähestyä diskursiivisen kritiikin keinoin kahdesta suunnasta. Yhtäältä on kiinnostavaa tarkastella sopimuksen perustana olevaa lapsuuskäsitystä eli sitä, millaisten ja missä elettyjen lapsuuksien näkökulmista hyvä lapsuus ja lasten oikeudet sopimuksessa määritellään. Toisaalta voidaan tutkia sitä, millä tavoin sopimuksen käyttäminen ja soveltaminen suhtautuu niihin lapsuuksiin ja lapsiin, joihin sopimuksen periaatteita noudattelevat kansalliset poliittiset linjaukset, paikalliset hallintamenettelyt ja institutionaaliset toimet kohdistuvat. Esittelen seuraavassa lyhyesti näitä kahta tutkimuksen suuntaa erikseen, vaikka syvällisemmässä analyysissä tarkastelut toki kietoutuvat erottamattomasti yhteen.
Kenen lapsuus? Kenen oikeudet? - YK:n (1986) ihmisoikeuksien keskuksen mukaan LOS:n valmistelussa on otettu huomioon valtioiden erilaiset kulttuuriset, sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet. Sopimuksen valmisteluvaiheista lähtien on kuitenkin tunnistettu, että se lähestyy lasten oikeuksia pääasiassa angloamerikkalaisen keskiluokkaisen hyvän lapsuuden näkökulmasta (ks. esim. Stephens 1995; Freeman 2000; Harris-Short 2001; Bühler-Niedenberger & van Krieken 2008). Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sopimuksessa ei käsitellä lasten oikeuksia lainkaan vanhemmuuden tai puolisouden näkökulmista vaan kaikkien alle 18-vuotiaiden henkilöiden oletetaan elävän holhouksenalaisina seksuaalisesti passiivisina perheenjäseninä vanhempiensa elatuksessa. Tämä oletus on varsin hypoteettinen, minkä UNICEFin omatkin raportit osoittavat (Kuvat 1, 2 ja 3). Se antaa vääristyneen kuvan niiden miljoonien nuorten elämästä, joille avioituminen, lasten saaminen ja taloudellisen vastuun kantaminen alle 18-vuotiaana on enemmän kuin tavallista (ks. esim. Stephens 1995; Katz 2004; Punch 2001; Robson 2004; Kjørholt 2007; Lund 2007; White 2007; Pence & Morfo 2008).
Kuva 1. Alle 18-vuotiaana avioituneet naiset alueittain. Lähde: ChildInfo 2008a.
Kuva 2. Alaikäisten ikä ensimmäisen synnytyksen aikaan valikoiduissa maissa. Lähde: Jensen & Thornton 2003; käytetty Unicefin lähdemateriaalina teoksessa ChildInfo 2008a.
Kuva 3. Ansiotyössä käyvät 514 -vuotiaat lapset alueittain. Lähde: ChildInfo 2008b
Samalla kun vanhemmuutta, puolisoutta ja normaalia työntekoa koskevat asiat jätetään sopimuksessa käsittelemättä, pidättäydytään siinä ottamasta kantaa ylipäätään perheen ja koulun ulkopuolisiin kysymyksiin ja lasten oikeuksiin niiden suhteen. Näin lapsista piirtyy kuva ei-seksuaalisina ei-työskentelevinä henkilöinä, joiden ainoita merkittäviä toiminnan mittakaavoja ovat syntymäkoti ja koulu. Tämä näkemys ei ole ristiriitainen ainoastaan kehitysmaissa ja kehittyvissä maissa elettyjen lapsuuksien kohdalla vaan kuvaa myös länsimaista lapsuutta valikoiden. Esimerkiksi Britanniassa lähes viidennes alle 18-vuotiaista tytöistä käyttää ehkäisyneuvolan palveluita ja suhteellisen suuri osa heistä (32/1000) tulee vuosittain myös raskaaksi (NHS Contraceptive Services 20072008; Population Action International 2007). Työelämäänkin alle 18-vuotiaat osallistuvat länsimaissa yleisesti sekä koulutyönsä ohessa että peruskoulun päätyttyä muiden muassa parantaakseen elintasoaan, saadakseen työkokemusta ja lisätäkseen itsenäisyyttään (ks. esim. Mizen ym. 1999; Hobbs ym. 2007).
Näiden lapsuuksien määritteleminen normista poikkeaviksi, so. vääriksi tai pahoinvoiviksi, asettaa niitä elävät lapset ja nuoret samankaltaiseen asemaan kuin järjen aikakausi asetti hullut, joiden elämäntavat, käsitykset, kokemukset ja näkemykset määriteltiin kategorisesti hulluudeksi ja sivuutettiin tällä perusteella epäpätevinä. Kuten hullutkaan eivät pystyneet näissä olosuhteissa osallistumaan hulluuden määrittelemiseen omista lähtökohdistaan, eivät normeista poikkeavat lapset voi kovin helposti ottaa kantaa universaaleihin lapsuuden määritelmiin. LOS:n ja siihen nojaavien politiikkojen ja käytäntöjen näkökulmasta lapset, joiden elämä ei täytä sopimuksessa määriteltyjä hyvän lapsuuden kriteerejä, ovat syrjäytyneitä tai syrjäytymisuhan alaisia lapsia, joiden ongelmiin ja pahoinvointiin on reagoitava esimerkiksi varhaisen puuttumisen ja kriminaalipolitiikan keinoin (Hobbs ym. 2007; Harrikari 2008). Näin LOS:ssa määritellyt normaali lapsi ja hyvä lapsuus tullaan otetuiksi annettuina ja YK:n legitimoima näkemys hyväksytyksi ainoana oikeana lapsuutena.
Kriittinen tutkija ei kuitenkaan ole yhtä aseeton lapsuuden hegemonisten totuuksien edessä kuin määrittelyn kohteena oleva lapsi. Diskursiivisen kritiikin keinoin voimme kaapata esimerkiksi edellä esitetyt tilastot tutkimuksemme välineeksi nimeämällä ne historiallisiksi sisällöiksi eli toisia lapsuuksia koskevaksi todistusaineistoksi. Sen sijaan, että tarkastelisimme näitä lapsuuksia poikkeavuuksina normaalista voimme esittää, että lapsuuden normaalin on rakennuttava myös niiden lähtökohdista eikä näiden lasten elämää kolonisoivasti määritellen. Jotta heidän lapsen oikeutensa toteutuisivat, tulisi LOS:in kaltaisissa globaaleissa säädöksissä, niiden pohjalta laadituissa poliittisissa linjauksissa, hallinnollisissa strategioissa ja institutionaalisissa käytännöissä ottaa huomioon heidän itseään koskevia kokemuksia ja näkemyksiä niissä asioissa, jotka koskettavat heitä. Tämän jälkeen nämä näkemykset tulisi suhteuttaa heidän ikäänsä ja kehitystasoonsa sekä niihin kulttuurisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin olosuhteisiin, joissa he elävät. Kun lasten elämäänsä ja itseään koskevat kelvottomat tiedot määritellään näin kelvollisiksi, voidaan niiden avulla vapauttaa alistettua tietoa ja horjuttaa toisia lapsuuksia alistavia hegemonisia lapsuusdiskursseja.
Edellä esiteltyjen historiallisten sisältöjen ja niiden kautta näkyviin tulevien kelvottomien tietojen avulla voidaan diskursiivisen kritiikin nimissä yleisesti ottaen todeta esimerkiksi, että lapset ovat seksuaalisia ihmisiä ja rakentavat merkittäviä ihmissuhteita kodin ja koulun ulkopuolellakin. Vanhemmuus, puolisous ja lapsuus eivät siis ole toisensa poissulkevia kategorioita, eikä näin ollen kaikkia alle 18-vuotiaana avioituneita, raskaana olevia tai lapsen saaneita naisia tulisi kategorisoida lapsivaimoiksi tai teiniäideiksi (vrt. Kuva 4), kuten tilastollisissa analyyseissä tyypillisesti tehdään. Samaan tapaan voidaan myös esittää, että lapset ovat taloudellisia toimijoita sekä kuluttajina että työntekijöinä eivätkä ainoastaan vanhempiensa holhouksenalaisia huollettavia. Siten kaikkia ansiotyötä tekeviä lapsia ei tule tarkastella lähtökohtaisesti lapsityövoimana (vrt. Kuva 5) vaan tapauksia tulisi arvioida kontekstuaalisesti. Näin myös työtä tekevät, varhain avioituvat ja lapsia saavat alle 18-vuotiaat henkilöt voidaan tuoda lapsen oikeuksien piiriin omista lähtökohdistaan.
Kuva 4. UNICEFin (2007) sponsoroiman vuoden valokuva -kilpailun voittaja vuodelta 2007.
Kuva 5. UNICEFin (2007) sponsoroimassa vuoden valokuva -kilpailussa toiseksi tullut otos.
Oikeutta kenelle ja kenen lapsuutta tukemassa? - Lapsen oikeuksien sopimuksen 12. artiklaa, ns. osallisuuspykälää, on käytetty ahkerasti viimeaikaisen lapsi- ja nuorisopolitiikan suuntaamisessa osallistavampaan suuntaan. Artiklan mukaan lapsella, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, on oikeus ilmaista vapaasti nämä näkemyksensä kaikissa itseään koskevissa asioissa. Sopimuksen mukaan lapsen näkemykset tulee ottaa huomioon hänen ikänsä ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan/asianomaisen toimielimen välityksellä, kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.
Suomessa, Euroopan Unionissa ja useissa muissa ekonomisesti kehittyneissä maissa 12. artiklan on tulkittu tarkoittavan käytännössä lasten ja nuorten yhteiskunnallisen aseman kehittämistä ja heidän kansalaisosallistumisensa aktivoimista. Keinoja tähän osallistamiseen on etsitty ylikansallisissa (esim. EURONET 2005), kansallisissa (esim. Opetusministeriö 2007) ja kunnallisissa (esim. Tampereen kaupunki 2005) hankkeissa, joiden kautta on pyritty vaikuttamaan erilaisten säädösten (esim. Nuorisolaki 2006) ja poliittisten ohjelmien (esim. Jyväskylän kaupunki 2007) sisältöihin. Hankkeet ovat varsin samanhenkisiä, korostaen yhtäältä lasten ja nuorten oikeutta toimia yhteisöjensä ja yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä aikuisten rinnalla, ja toisaalta aikuisten velvollisuutta tukea lapsia tässä osallistumisessa rakenteellisesti ja sosiaalisesti (ks. esim. Skelton 2007). Näkökulmasta riippuen hankkeissa on etsitty keinoja osallistaa lapsia esimerkiksi päiväkodin, koulun, perheen, sosiaalihuollon, terveydenhuollon, kaupunkisuunnittelun, kunnallishallinnon, valtionhallinnon ja ylikansallisen hallinnon toimintaan.
Osallistavan lapsipolitiikan ja sitä edistämään pyrkivän policy-tutkimuksen keskiössä ovat leimallisesti lasten oikeudet (esim. Such & Walker 2005; Whitty & Wisby 2007; Evans & Spicer 2008). Keskusteluissa pohditaan tyypillisesti vastuun ja vapauden suhdetta asioita, joissa lapsilla pitäisi olla sanan sija sekä aikuisten ja lasten eriävien intressien problematiikkaa. Sen sijaan osallistavassa lapsipolitiikassa ei yleensä päädytä pohtimaan niitä lapsia tai lapsuuksia, joihin hankkeet kohdistuvat: millaisia näkemyksiä voidaan pitää lapsen muodostamina omina mielipiteinä; mitkä asiat keitäkin lapsia koskettavat; millä keinoin erilaiset lapset näkemyksiään ilmaisevat; miten nämä ilmaisut voidaan tai miten niitä ei voida pukea pätevien argumenttien muotoon; sekä millaiseen ikään ja kehitystasoon lasten näkemyksiä kulloinkin tulisi suhteuttaa.
Tästä johtuen osallistaminen päätyy tyypillisesti tukemaan sellaisten lasten yhteiskunnallista asemaa, jotka osaavat osallistua oikein eli hallintamenettelyjen ja institutionaalisten käytäntöjen edellyttämillä tavoilla. Kuulluiksi tulevat niitä asioita koskevat mielipiteet, jotka ovat lapsille sopivia eivätkä välttämättä ne, jotka ovat heidän elämässään keskeisiä (koululaiset haluavat leikkivälineitä vs. koululaiset haluavat tupakkapaikan); näkemykset, jotka esitetään oikealla tavalla ja kommunikatiivisesti (osallistuminen oppilaskuntatoimintaan vs. mielipiteen kirjoittaminen seinään); sekä kannanotot, jotka ovat argumentatiivisia eivätkä esimerkiksi kehollisia (paremman kouluruoan puolesta puhuminen vs. syömisen lopettaminen). Nämä mielipiteet, näkemykset ja kannanotot suhteutetaan normaalisti keskimääräisiin kehitystasoihin, jotka määritetään määrällisin perustein eivätkä näin ollen tunnista herkästi laadullisia eroja (hyvin koulussa menestyvä keskiluokkaisen perheen lapsi vs. toisenlaisesta kulttuuriympäristöstä maahan muuttanut, sopeutumisvaikeuksista kärsivä lapsi).
Koska osallistamiskäytännöt pohjautuvat pitkälti vallitseviin käsityksiin normaalista ja hyvästä lapsuudesta, päädytään niissä helposti myös uusintamaan LOS:n lapsuusdiskurssia. Kun sopimuksessa esitettyjä universaaleja näkemyksiä käytetään kansallisten linjauksien, paikallisen päätöksenteon ja institutionaalisten käytäntöjen lähtökohtana, ne luonnollistuvat ja muuttuvat lopulta kyseenalaistamattomasti totuuksiksi. Nämä lapsuustotuudet kertovat kyllä eräitä totuuksia lapsuudesta, mutta piilottavat ja hiljentävät samalla toisia totuuksia.
Diskursiivinen kritiikki, joka pyrkii pureutumaan lapsuuden sosiaalisen, kulttuurisen, spatiaalisen ja poliittisen rakentumisen kysymyksiin, tarvitsee materiaalikseen hieman erilaisia historiallisia sisältöjä ja kelvottomia tietoja kuin edellisessä osiossa esitelty tutkimussuunta, jossa tarkastellaan pääasiassa sopimuksen perustana olevaa lapsuuskäsitystä. Esimerkiksi Suomessa parhaillaan työn alla olevat kunnalliset hyvinvointisuunnitelmat ja niiden toteutus tarjoavat erinomaista aineistoa tutkimukseen, jossa pohditaan LOS:n soveltamisen vaikutuksia suunnitelmien kohteena oleville lapsille ja lapsuuksille. Myös 1900-luvun alkupuolella toteutetut kultaisen lapsuuden kehittämisohjelmat (ks. esim. Laine 1915; Virkkunen 1919; Rosenqvist 1921) ja 1970-luvulla tehdyt koulukokeilut (POPS 1970; Peto-tutkijaryhmä 1975; Nummenmaa 1978) tuottivat hedelmällistä materiaalia lasten osallisuuden ja sitä kautta heidän yhteiskunnallisen asemansa ja roolinsa tarkasteluun näiden virtausten pohjaltahan YK:n diskurssitkin ovat rakentuneet (vrt. Kallio 2006, 121).
Aineistosta ja näkökulmasta riippumatta periaate nykyisyyden historioiden tutkimuksessa on kuitenkin sama: alistettujen tietojen näkyviin tuominen, vallitsevien totuuksien ja tieto/valta -suhteiden diskursiivisuuden paljastaminen ja siten toisenlaisten totuuksien mahdollisuuksien avaaminen. Perusteellinen diskurssianalyysi edellyttää usein, että kritiikin kohteena olevaa aihetta lähestytään molemmista tässä kappaleessa esitellyistä suunnista, monenlaisia aineistoja ja tutkimusmenetelmiä hyödyntäen.
Olen käsitellyt tässä artikkelissa Michel Foucaultn diskursiivisen kritiikin metodologiaa lapsuudentutkimuksen yhteydessä. Vaikka foucaultlaista ajattelua onkin sovellettu viimeisten parinkymmenen vuoden ajan myös lasten ja lapsuuden tutkimuksessa, ei hänen tutkimusmenetelmiään ole juurikaan avattu eksplisiittisesti lapsuudentutkimuksen välineiksi. Yksi syy tähän voi olla lapsuudentutkimuksen paradigman muutoksen mukanaan tuoma lasten toimijuuden korostuminen, joka ei sovi saumattomasti yhteen Foucaultn subjektiksi tulemista koskevan ajattelun kanssa. Tarkasteltaessa lapsuutta genealogis-arkeologisin välinein voidaan kuitenkin huomata, että näkökulmat eivät sulje toisiaan pois vaan avaavat uudenlaisia ikkunoita erityisesti lapsuuden tieto/valta -suhteiden tutkimiseen ja lasten toimijuuden ymmärtämiseen.
Lapsuudentutkimus on verraten uusi, monitieteinen tutkimuskenttä, jonka keskustelut ja teoreettiset kiinnekohdat ovat vasta muotoutumassa. Suomalaisessa tiedeyhteisössäkin lapsuudentutkimuksen kenttä on edelleen varsin avoin ja vastaanottavainen uudenlaiselle tieteidenväliselle yhteistyölle. Lapsuuden nykyisyyden historian tutkimus voisi tarjota yhden tutkimusalueen, jolla eri tieteenalojen piirissä toimivat alan tutkijat voisivat kohdata. Koska foucaultlainen metodologia ei ole kehittynyt minkään spesifin tieteenalan piirissä, taipuu se hyvin monitieteisen tutkimuksen vaatimuksiin. Myös menetelmällisesti diskursiivinen kritiikki soveltuu moni- ja poikkitieteisen tutkimuksen käyttöön: toiset tutkimusalat ovat enemmän vihkiytyneitä arkeologiseen työskentelyyn, kun taas toisille genealoginen strategia istuu paremmin. Esimerkiksi tarkkaan tietoon perustuvien terveys-, historia-, oikeus- ja käyttäytymistieteellisten tutkimusperinteiden tuominen analyyttisten sosiaali-, hallinto- ja yhteiskuntatieteellisten orientaatioiden joukkoon voisi synnyttää aivan uudenlaista ymmärrystä erilaisista lapsuuteen liittyvistä kysymyksistä. Genealogis-arkeologisen tutkimusotteen vahvuutena voidaan pitää myös sitä, että se tuottaa tyypillisesti monenlaisten käytännön ongelmien tarkasteluun sovellettavaa perustutkimuksellista tietoa. Yksi tutkimus voi näin palvella monia intressejä.
Foucaultlaiseen tutkimusotteeseen sisältyy toki myös haasteita, joista suurin liittyy kenties tämän metodologian ontologisiin ja kriittisiin lähtökohtiin. Diskursiivisen kritiikin toteuttaminen edellyttää konstruktionistiseen ajatteluun kiinnittymistä ja rohkeutta haastaa vallitsevia käsityksiä, tieto/valta -suhteita ja totuuksia. Tutkimus ei tue eikä tuota varmaa tai yksimielistä tietoa eikä se ole neutraalia sen enempää tiede- kuin yhteiskuntapoliittisestikaan. Kriittinen tutkimus kysyy useammin kuin vastaa ja mieluummin kyseenalaistaa kuin tarjoaa valmiita malleja. Ensimmäinen kysymys foucaultlaisesta lapsuudentutkimuksesta kiinnostuneelle tutkijakunnalle kuuluukin: ketkä ovat valmiita ryhtymään kapinaan heterogeenisemman ja löyhempiin varmuuksiin perustuvan lapsuuden puolesta, vallitsevia totuuksia uhmaten?
Tämä artikkeli on laadittu osana Suomen Akatemian tutkimushanketta Lapset poliittisina toimijoina (SA 126700). Kiitän tutkimukseni tukemisesta myös Tampereen yliopiston TRAP tutkijaverkostoa ja Yhdyskuntatieteiden laitosta, jotka ovat tarjonneet hedelmällisen ympäristön työskentelylleni.
[viite-loppu]1[/viite-loppu] Lapsuuden tutkimuksella viittaan lapsuutta koskevaan tutkimukseen yleisesti, lapsuudentutkimuksella puolestaan sosiokulttuurisesti orientoituneeseen tutkimusalaan (childhood studies).
[viite-loppu]2[/viite-loppu] [T]he goal of my work during the past twenty years [
] has not been to analyze the phenomena of power, not to elaborate the foundations of such an analysis. My objective, instead, has been to create a history of the different modes by which, in our culture, human beings are made subjects. (Foucault 1982, 208)
[viite-loppu]3[/viite-loppu] Archaeology is the method specific to the analysis of local discursivities, and genealogy is the tactic which, once it has described these local discursivities, brings into play the desubjugated knowledges that have been released from them. (Foucault 2003[1997], 1011.)
[viite-loppu]4[/viite-loppu] Folie et déraison: histoire de la folie à l'âge classique, 1961 ja Naissance de la clinique: une archaeology du regard medical 1963.
[viite-loppu]5[/viite-loppu] Surveiller et punir: naissance de la prison, 1975 ja Histoire de la sexualité I-III, 19761984.
Alanen, Leena 1988. Rethinking Childhood. Acta Sociologica 31 (1), 5367.
Alanen, Leena 1992. Modern childhood? Exploring the child question in sociology. Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen julkaisusarja A 50. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Ariès, Philippe 1962. Centuries of childhood. New York: Vintage Books.
Barker, John & Weller, Susie 2003. Never work with children?: The geography of methodological issues in research with children. Qualitative Research 3 (2), 207227.
Blau, Zena Smith 1981. Black children/white children: competence, socialization, and social structure. New York: Free Press.
Burchell, Graham, Gordon, Colin & Miller, Peter (toim.) 1991. The Foucault effect: studies in governmentality: with two lectures by and an interview with Michel Foucault. Chicago: The University of Chicago Press.
Bühler-Niedenberger, Doris & van Krieken, Robert 2008. Persisting inequalities. Childhood between global influences and local traditions. Childhood 15 (29), 147155.
de Certeau, Michel 1984. The practice of everyday life. Los Angeles: University of California Press.
ChildInfo 2008a. Number of women aged 2024 who were married or in union before age 18, by region, 2006. [www-lähde] < http://www.childinfo.org/marriage.html > (Luettu 25.11. 2008).
ChildInfo 2008b. Number of children aged 514 engaged in labour, by region, 2006. [www-lähde] < http://www.childinfo.org/labour.html > (Luettu 25.11.2008).
Cradock, Gerald 2007. The responsibility dance. Creating neoliberal children. Childhood 14 (2), 153172.
Crampton, Jeremy W. & Elden, Stuart (toim.) 2007. Space, knowledge and power: Foucault and geography. Aldershot: Ashgate.
Dreyfus, Hubert & Rabinow, Paul 1982. Michel Foucault: beyond structuralism and hermeneutics. With an afterword by michel Foucault. Sussex: The Harvester Press Limited.
EURONET 2005. [www-lähde] < http://www.crin.org/euronet/resources/infodetail.asp?id=7184
Foucault, Michel 2007. Security, territory and population: lectures at the Collège de France, 19771978. Basingstoke: Palgrave Macmillan [trans., orig. 2004].
POPS 1970. Opetuksellinen ohjaus. Helsinki: Kouluhallitus.
Vandenbroeck, Michel & Bouverne-de Bie, Maria 2006. Childrens agency and educational norms. Childhood 13 (1), 127143.