Seija Jalagin
Mervi Kaarninen 2008. Punaorvot 1918. Helsinki & Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy. 176 s. + kuvaliite.
Suomen sisällissodasta tuli vuonna 2008 kuluneeksi 90 vuotta. Etäännyttävät vuosikymmenet eivät kuitenkaan merkitse unohdusta vaan päinvastoin mahdollisuutta arvioida sodan tapahtumia ja kokemuksia ilman ideologisia kahtiajakoja tai yhden totuuden vaatimusta. Silti sisällissodasta puhuminen ja kirjoittaminen nostattaa tunteita. Kun vanhemmat sukupolvet muistuttavat omista käsityksistään, nuoremmat saattavat ihmetellä kiinnostusta liki sadan vuoden takaiseen kansalliseen tragediaan tai vähätellä sen merkitystä nykyajan suomalaisille. Tutkijoilla on tärkeä tehtävä muistuttaa, että kansan suussa eläneet tulkinnat ja totuudet ovat usein yksipuolisia tai ainakin vajavaisia tai että maahanmuuttajina keskellämme elää sodan aivan hiljattain kokeneita lapsia ja nuoria.
Sisällissodan muistovuoden innoittamana on ilmestynyt lukuisia aihetta käsitteleviä tutkimuksia, aikalaismuistoja tallentavia teoksia ja paikallishistoriikkeja. Tuorein esimerkki tietokirjoista lienee heti syksyn 2009 alussa julkaistu Sisällissodan pikkujättiläinen (WSOY, Helsinki). Sodan ja sen jälkien sosiaalihistoriaa käsittelee tamperelainen historiantutkija Mervi Kaarninen teoksessaan Punaorvot 1918 (2008), jossa tekijä päivittää vuosien takaista opinnäytetyötään. Tehtävänä on tarkastella lasten ja nuorten elämää sodan aikana ja sen jälkeen, erityisesti muutaman tamperelaisperheen kautta, sekä kuvata yksityisen ja julkisen puolen auttajien suhtautumista orpoihin ja heidän äiteihinsä. Kaarninen liikkuukin monella alueella ja useimmilla perusteellisesti: kouluhallituksesta ja sosiaalitoimesta punaperheiden hellahuoneisiin, hyväntekeväisyysyhdistysten kokouksista kunnanisien kabinetteihin, ja muun muassa Erkin, Leon, Kaarlon, Arvin, Vienon, Toivon ja Meerin omiin kuvauksiin lapsuudestaan punalesken lapsena.
Punaorvot 1918 valottaa kouriintuntuvasti punaisten leskien ja lasten kohtaloita ja kokemuksia, sijoittaa heidät laajempaan yhteyteen nuoressa Suomessa ja hieman myös ensimmäisen maailmansodan Euroopassa. Rakennusaineet ovat oivalliset, toteutus tosin puuroutuu paikoin. Teoksessa on sekä aiheiden että yksityiskohtien (esim. s. 68) toistoa. Vaikeaksi on osoittautunut esimerkiksi kertoa lasten muistoja sijoituskodeista tai työnteosta käsittelemättä samalla yhteiskunnan toimia lasten sijoittamiseksi tai nuorten katutyön karsimiseksi. Lukija kaipaa myös selvitystä vuoden 1918 sodan orpoja käsittelevästä aineistosta ja teoksen lähdetilanteesta sekä tarkempaa hahmotusta punaorpojen perheistä ja niiden sukulais- tai muista mahdollisista verkostoista, jotka nyt ovat vain mainintoja (s. 134). Tämän toteaminen ei himmennä sitä, että kyseessä on sodan sosiaalishistoriaa lukijalle elävästi ja monipuolisesti tarjoava teos. Sisällissodan hävinneen puolen äidit ja lapset saavat ansaitusti äänensä kuuluviin ja kuten Kaarninen osoittaa, vuoden 1918 jälkiselvittelyissä heillä ei omassa elämässään sananvaltaa juuri ollut.
Mervi Kaarnisen keskeinen ja vakuuttavasti tekemä tulkinta on, että myös lapset ja lesket jaettiin sankareihin ja kapinallisiin (s. 59). Näin kävi paitsi voittajien mielipiteiden ja asenteiden johdosta, eritoten siksi, että heidän johdollaan syntyi avustusjärjestelmä, joka jakoi perheet punaisiin ja valkoisiin (s. 58). Jo syksyllä 1918 punaorvoista alettiin puhua sotaorpoina; käytössä olivat myös termit kapinallisten lapset ja vuoden 1918 kapinan aiheuttamat turvattomat lapset (s. 17). Vasemmisto käytti sen sijaan 1920- ja 1930-luvulla systemaattisesti nimitystä punaorpo. Kaarninen muistuttaa, että punaorvot olivat suomalaisia sotalapsia (s. 13). Kirjan vakuuttavaa antia ovat hankalasta aineistosta jäljitetyt valtakunnalliset ja paikalliset tilastotiedot, joiden mukaan sodan jäljiltä oli orpoja yli 14 000, eniten eteläisissä lääneissä. Täysorpoja heistä oli 1 100. Enemmistö punaorvoista oli maaseudun työväestön lapsia, ja olot olivat huonoimmat niissä maalaiskunnissa, joissa oli ollut teollisuustaajama. Valtaosa punaorvoista johtui sodan jälkiselvittelyistä: ammutuksi joutui tai vankileireillä kuoli 3 249 punaista perheenisää. Useilla oli ollut pieniä lapsia. Niinpä punaorpojen keski-ikä vuonna 1919 oli seitsemän vuotta. Tästä aiheutui mittava yhteiskunnallinen huoli ja inhimillinen hätä.
Äidit yrittivät pitää lapset hengissä, vaikka ansiomahdollisuuksia oli heikosti. Lastenhoidon ja ansiotyön yhdistäminen oli lähes mahdotonta pienten lasten äideille. Orpojen huoltotyön käytännön pääorganisaattori Ester Hällström (sittemmin presidentti K. J. Ståhlbergin puoliso) kutsui henkiseksi kulkutaudiksi sitä, että lapset olivat oman onnensa nojassa pitkin kaupunkien katuja, kun äidit olivat työnhaussa tai työssä. Lasten katutyö, lehdenmyynti, kengänkiillotus ja rihkamakauppa, nähtiin joko laiskuutena tai huliganismin oireena. Työtä tekevä kansalainen, vaikka nuorikin, oli yhteiskunnallinen ihanne, mutta kaduilla kerjäävät ja kaupustelevat lapset eivät kohottaneet siveyttä tai Suomen mainetta sivistysvaltiona. Toisaalta vastikkeettomien avustuksien pelättiin johtavan punaorpoja laiskuuteen kun isät olivat olleet kapinallisia ja äitienkin kasvatuskykyä epäiltiin. Punaorpojen huoltoa järjestettäessä vedottiinkin auttajien inhimillisyyteen ja tulevaisuuden yhteiskuntarauhaan: orpojen kasvatus oli suuri kansallinen tehtävä (s. 56). Aluksi työ oli yksityisen hyväntekeväisyyden ja tilapäisen avun varassa. Kouluhallitus ja sosiaalihallitus pääsivät puolestaan vasta syksyllä 1918 sopimukseen siitä, että punaorvot kuuluivat sosiaalihallituksen köyhäinhoidon alaisuuteen.
Valtio hoiti orpo-ongelmaa raha-avustuksin jakamalla perheet voittajiin ja hävinneisiin. Valkoisten leskille ja lapsille maksettiin valtiollista eläkettä, punaisten leskille ja orvoille kuntien kautta köyhäinapua. Vuonna 1922 punaorpoavustus kuukaudessa oli hieman alle 16 markkaa alle 15-vuotiaalta lapselta. Saman summan sai myös valkoisen puolen rintamaorpo, mutta hänen äidilleen maksettiin lisäksi leskeneläke. Esimerkiksi Tampereella maksoi kahden orvon avustuksella vuonna 1926 pienen yhden huoneen asunnon kuukausivuokran (s. 122). Kunnille maksettava valtionavustus saattoi myös lisätä punaleskien ja lasten ahdinkoa, kun kunnat viivyttelivät valtionavun hakemista valtion kontrollia välttääkseen. Asiassa oli myös poliittisia kytköksiä. Köyhäinavunsaaja menetti valtiollisen ja kunnallisen äänioikeutensa, ja esimerkiksi Tampereella sosiaalidemokraatit pelkäsivät menettävänsä äänestäjiä punaleskien jäädessä ilman äänioikeutta sotaorpoavustusten tähden.
Köyhäinapu myös asetti punalesket tiukkaan yhteiskunnan kontrolliin. Yksi linja oli pyrkiä toimittamaan lapsia lastenkoteihin ja sijaisperheisiin. Punaorpoja oli sijaishoidossa kaikkiaan yli 1 700. Vuonna 1920 sijoitettuna hoidetuista 600 punaorvosta lähes 500 tuli Viipurin läänistä, jossa tilanne oli kaikkein vaikein (s. 67). Alueella olikin useita lastenkoteja. Äidit eivät olisi halunneet luopua lapsistaan, ja siihen taipuivatkin yleensä vain ne, joilla oli paljon pieniä lapsia ja kestämätön tilanne. Aikalaiskeskusteluissa peräänkuulutettiin erityisesti hyviä äitejä. Kaarninen ei käsitteellistä ilmiötä, vaikka tässä olisi ollut paikka puhua siitä, miten nainen pelkistyy yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa helposti äiti-ruumiiksi ja kansakunnan moraalinvartijaksi, ja miten tulevaisuuden yhteiskunnan menestyksen esitetään riippuvan naisten onnistumisesta äidin tehtävässä tuetaan heitä siinä tai ei.
Tilastojen, hallintohistorian ja huoltotyöstä vastanneiden nimihenkilöiden näkemysten tasolta Kaarninen etenee neljän tamperelaisperheen lasten omaäänisiin vaiheisiin ja kokemuksiin. Lisäksi hän on käyttänyt viranomaisarkistoista löytyneitä aikalaiskirjeitä, joissa kaikuu punaleskien ja heidän lastensa ahdinko. Kokemuksistaan kirjoittaneiden ja haastateltujen muistoihin ovat painuneet erityisesti nälkä, ero äidistä lastenkotiin tai sijaisperheeseen jouduttaessa sekä koulukokemukset. Kun muistelupuheet on ripoteltu eri puolille teosta aiheen mukaan, ne osoittavat viranomaistekojen ja poliittisten päätösten vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä. Sillä tavalla valinta puolustaa paikkaansa.
Toisaalta näin jää monta irrallista langanpäätä. Lukija miettii, millaisia paikallisia eroja punaleskien ja -orpojen kohtelussa oli. Miten kävi esimerkiksi kansakoulunopettaja Sirkka Heiskasen oppilaille Perkjärvellä? Syksyllä 1918 Heiskanen pyysi Ester Hällströmiltä epätoivoisesti apua nälkäisille orpolapsille. Koulun hätäapukeittiö ei voinut ilman rahaa ostaa ruokatarvikkeita. (S. 4951.) Tämä ja muut vastaavat esimerkit osoittavat, miten alkeista sosiaaliturva käynnistyi, miten hitaasti ja epämuodollisia kanavia pitkin tiedot kulkivat ja miten merkittävä tehtävä julkisella keskustelulla ja tiedonvälityksellä oli jo tuolloin kipeiden ongelmien esiin nostamisessa. Sodan jäljet olivat kaikkien nähtävillä, mutta niiden valtakunnallinen laajuus tuli tietoisuuteen ja osin päivänpolitiikkaankin vasta julkisuuden myötä. Punaorvot 1918 kirjaa huolellisesti aikalaiskeskustelua ja sen osallisia niin lehdistössä kuin virka- ja eduskunnassakin.
Kouluista tuli yksi henkisen kulkutaudin lääkkeistä, kun punaorvoista piti kasvatettaman kunnon kansalaisia. Kansakoulun ensitehtäväksi katsottiinkin sosiaalistaa niin punaisten kuin valkoisten lapset samaan yhteiskunnalliseen arvojärjestelmään. Pikkupaikkakunnilla opettajat nujersivat herkemmin punaorpojen omat näkemykset perheensä vaiheista, kun taas esimerkiksi Tampereella opettajille oli selvää, että valtaosa joidenkin alueiden lapsista oli punaisista perheistä. Nämä erot sävyttävät myös kouluaikaa muistelleiden sotaorpojen kokemuksia, kuten Kaarninen osoittaa.
Selväksi käy myös, että vaikka koulutusta painotettiin väylänä ammattiin ja itsensä elättävän kunnon kansalaisen ihanteen toteutumiseen, punaorpojen opintie oli muita työläislapsia kivisempi. Toisaalta, nimenomaan punaorpojen vuoksi valtionapu ulotettiin jopa 19-vuotiaisiin, jos nämä olivat ammattiopissa. Kovin moni ei siitä ehtinyt nauttia, mutta järjestelmä raivasi tietä muiden orpojen ja yhteiskunnan apua tarvitsevien lasten avustamiseen. Vastaavasti sotaorpokysymys laukaisi Suomessa lastenkotihankkeita: niitä perustettiin 191825 noin 150, kun ennen sotaa niitä oli ollut vain muutamia kymmeniä (s. 167). Punaorvot 1918 muistuttaakin siitä, että sodan järkyttämä järjestys tuottaa tavalla tai toisella kauaskantoisia uudistuksia. Siksi teosta voi suositella paitsi sisällissodan lasten ja perheiden kokemuksista kiinnostuneille, myös kaikille niille, jotka pohtivat sosiaaliturvan historiaa, nykytilaa ja tarkoitusta.