Ari Sivenius
Tähtinen, Juhani & Skinnari, Simo (toim.) 2007. Kasvatus- ja koulukysymys Suomessa vuosisatojen saatossa. Suomen kasvatustieteellinen seura. Kasvatusalan tutkimuksia 29. 675 s.
Kasvatukseen liittyvät kysymykset ovat kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Antiikin ajattelijoista lähtien on pohdittu hyvää kasvatusta ja sen tehtävää ihmiseksi tulemisessa, puhumattakaan hyvän yhteiskunnan rakentumisen kysymyksistä ja problematiikasta. Nämä keskustelut ovat vaikuttaneet enemmän tai vähemmän myös koululaitoksen linjauksiin.
Juhani Tähtisen ja Simo Skinnarin toimittamassa teoksessa Kasvatus- ja koulukysymys Suomessa vuosisatojen saatossa luodaan kattava historiallis-filosofinen kuvaus kasvatuksen laajaan kenttään. Kuten toimittajat luonnehtivat, historiatietoisuuden syventämistä kunnioittava sisarjulkaisu on jatkoa vuonna 2001 ilmestyneelle ansiokkaalle teokselle Platonista transmodernismiin. Juonteita ihmisyyteen, ihmiseksi kasvamiseen, oppimiseen, kasvatukseen ja opetukseen (Suomen kasvatustieteellinen seura).
Kahdestakymmenestä kuudesta artikkelista koostuvassa kirjassa pureudutaan monikerroksisesti suomalaisen koulutusjärjestelmän, kasvatusajattelun ja kasvatustieteen historian pääjuonteisiin 1500-luvulta 2000-luvulle saakka. Kannessaan avaruudellista perspektiiviä hakevassa 675-sivuisessa teoksessa on 27 asiantuntijaa, jotka tulkinnoillaan tuovat äänensä esille eri aikakausien kasvatusajattelijoiden näkemyksistä. (Kirjoittajat esitellään lyhyesti kirjan alussa.)
Tartuin kyseiseen artikkelikokoelmaan siksi, että näen kasvatuksen historiallisten kehityslinjojen ja kokonaisuuksien hahmottamisen tärkeänä nykykoulun ymmärtämiseksi. Voisinko kenties löytää uusia näkökulmia parhaillaan työn alla olevalle, kouluyhteisön eetosta käsittelevälle teoreettis-empiiriselle väitöstutkimukselleni? En käsittele teosta artikkeli artikkelilta, vaan tarkastelen kokonaisvaltaisesti kolmen luvun pääjuonteita ja keskeisiä teemoja lukukokemukseni valossa.
Kirjan lähtökohtana on pureutua suomalaisen kasvatuskentän kehityslinjoihin ja avata niihin sisältyviä tulkintatraditioita. Päälukujen ensimmäiset artikkelit toimivat laajempina johdantoina kunkin osan tematiikkaan lukijan mielenkiinnon herättämiseksi. Tämän jälkeen eri kirjoittajien tarkastelut käsittelevät kyseisen ajanjakson suuntauksia ja kasvatusajattelijoiden näkemyksiä. Toimittajien johdanto sijoittaa teoksen aihepiirin kasvatuksen teoriasta ja historiasta kiinnostuneille ammattilaisille laajempaa lukijakuntaa kuitenkaan unohtamatta.
Kirja jakautuu kolmeen osaan: Suomalaisen koulun ja kasvatusajattelun alkujuurilla 1500-luvulta 1800-luvun alkuvuosiin, Kouluekspansion ensivaiheet 1800-luvun alusta vuoden 1921 oppivelvollisuuden säätämiseen ja Modernin kasvatustieteen valtakausi 1920-luvulta 2000-luvun alkuun. Ensimmäinen osa koostuu kolmesta artikkelista. Johdantona koko luvulle kirjoittajat tarkastelevat kiinnostavasti kansanopetuksen ja koulujen kehityslinjoja. Kuinka esimerkiksi keskiajan Euroopassa katolisen kirkon rooli ulottui myös Suomeen vaikuttaen kansanopetuksen ja koululaitoksen kehittymiseen merkittävästi. Miksi ajanjakso oli jatkuvaa murrosta osana maallistuvaa yhteiskuntaa ja kirkon reformaatiota synnyttäen samalla uusia kasvatus- ja koulutuskysymyksiä?
Ensimmäisen luvun toinen ja kolmas artikkeli syventävät koko luvun teemaa entistä enemmän. Niistä ensimmäinen pureutuu Turun piispana toimineeseen Johannes Gezelius vanhempaan, Suomen kansanopetuksen isään ja hänen kasvatusajattelunsa taustoihin: miten oppimisen iloa voitaisiin edistää opetuksen menetelmillä? Lisäksi valotetaan Henrik Gabriel Porthanin käsityksiä opetuksesta ja oppimisesta erityisesti tiedollisen opetuksen näkökulmasta 1700-luvulla, jolloin esimerkiksi politiikka, talous, tiede, tekniikka ja ennen kaikkea uudet ideologiat alkavat näkyä entistä enemmän länsimaisessa kulttuurissa. Ajanjaksoa kutsuttiinkin valistuksen vuosisadaksi. Tuolloin alettiin uskoa enemmän ihmisen mahdollisuuksiin vaikuttaa oman elämänsä kulkuun ja kasvatus- ja opetustyön merkitys korostui. Artikkelien yhteydessä olevat taulukot havainnollistavat selkeästi tärkeimpien koulujärjestelmää koskevien päätösten päälinjaukset 15001809 ajanjaksolla.
Kirjan toisen osan reitti muodostuu kymmenestä artikkelista. Tämän osion johdannossa tarkastellaan suomalaisen kansanopetuksen ja koululaitoksen kehitysjuonteista autonomian ajalla ja kysytään, miten kyseinen ajanjakso heijastaa modernia kansalaisyhteiskuntaa. J. V. Snellmanin ajattelua taustoitetaan kahden asiantuntijan äänellä. Keskiössä ovat muun muassa sivistyksen ja koulutusinstituution maailma, yksilön itsetietoisuuden herääminen sekä vastuun ja vapauden kysymykset yliopistokasvatuksessa. Luvun pääjuonteet vievät myös lukijan aikamatkalle Z. J. Cleven ja Uno Cygnaeuksen kasvatusajatteluihin sekä pohdintoihin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen näkemyksistä sivistyksen ja hyvinvoinnin merkityksestä. Tarkastelussa ovat myös Mikael Soinisen uudenlainen pedagoginen ajattelu osana koulutuspoliittisia kysymyksiä, Zacharias Topeliuksen anti kasvatukselle sekä itseoppineen emigrantti Aleksanteri Ahola-Valon näkemykset täysipainoisen ja viisaan ihmisen kasvattamisesta. Luvun päätteeksi pureudutaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten kokeellisen kasvatustieteen ohjelmaan, jolloin muun muassa koulutusjärjestelmän murros hallitsi hegeliläisyydestä heijasteensa saanutta snellmanilaista kasvatusajattelua.
Toinen osa avaa lukijalle kokonaiskuvan muun muassa siitä, mikä merkitys Suomen valtiollisen aseman muutoksella oli tai millainen debatti käytiin kansanopetuksen ja uusien tuulahdusten välillä ajan hengen koulukeskusteluissa, mikä aiheutti koulu-uudistusten uuden nousun. Esimerkiksi 1830-luvun tienoilla alettiin pyrkiä yhtenäisempään koululaitokseen yhteiskunnallisten muutosten ristipaineissa. Siten rakenteellisten uudistusten rooli opetuksen ja opettajakoulutuksen laadun paranemisessa ja uudistamisessa alkoi myöhemmin korostua enemmän. Kaiken kaikkiaan koulutusekspansion todellinen herääminen oli siis alkanut aiheuttaen muun muassa sen, että ymmärrys koulun roolista yhteiskunnallisena vaikuttajana alkoi kasvaa.
Kolmannen osan näkökulmat muodostuvat kolmestatoista artikkelista. Tarkastelun johdatukseksi selvitetään mielenkiintoisesti suomalaisen kasvatuksen virtauksia 1920-luvulta 2000-luvulle, jolla luodaan samalla pohjaa tuleville artikkeleille ja kasvatusajattelijoiden näkemyksille. Artikkeleissa tarkastellaan muun muassa Albert Liliuksen näkemyksiä kokonaisvaltaisen kasvatuksen ideasta yhteiskunnan hyväksi sekä Erik Ahlmanin pohdintoja päämääräkysymyksistä ja kasvatusmenetelmistä eli arvojen ja välineiden problematiikasta kasvatuksessa. Luvun juonteet vievät myös lukijan J. A. Hollon fenomenologisen ja hermeneuttisen kasvatustieteen alueelle sekä Matti Koskenniemen kasvatusajatteluun. Keskiössä ovat myös J. E. Salomaan näkemykset persoonallisuuden kehittämisestä osana kansallista kasvatusta, Urpo Harvan kasvatusajattelu, Martti H. Haavion käsitykset opettajapersoonallisuudesta sekä Aukusti Salon keskeisistä periaatteistaan kasvatus- ja opetustyössä. Lisäksi käsitellään Lauri Rauhalan kokonaisvaltaista näkemystä, filosofista ajattelua ihmiseksi kasvamisessa. Luvun kahdessa viimeisessä artikkelissa pureudutaan muun muassa humanistiseen traditioon Zachris Castrénin, J. V. Snellmanin ja Urpo Harvan näkemysten valossa sekä pohditaan sitä, miten liberalistisen tradition kehyksessä (mm. John Stuart Mill, John Rawls) rakentuneet tulkinnat näyttäytyvät suomalaisen koulutuspolitiikan eri vaiheiden jäsentämisessä.
Keskeisiä taustoja ja näkökulmia kasvatus- ja koulukysymyksille herättivät muun muassa uuden koulun poikkeavat käytänteet kouluopetuksen uudistamiseksi. Myös professorien J. A. Hollon ja Karl Bruhnin esteettissävyiset ajatukset sekä psykologian vahvempi kietoutuminen pedagogiseen ajatteluun alkoivat elää kasvatus- ja koulukysymyksissä. Esimerkiksi Liliuksen, herbartilaisen psykologian ja Kailan vaikutukset kasvatuskysymysten suunnassa sekä Koskenniemen sanoma sosiaalisten taitojen merkityksestä olivat keskusteluissa mukana. Kaiken kaikkiaan ajan henki loi eettis-kulttuurisen kehyksen kasvatus- ja koulukysymysten tarkastelulle. Myöhemmin behaviorismin ja tavoiterationalismin kausi alkoi tehdä tilaa kvantitatiiviselle kasvatustieteelle. Uusia näkemyksiä nousi esille kognitiotieteestä ja konstruktivistisesta tiedonkäsityksestä. Aika 1980-luvulta tähän päivään onkin ollut sitten inhimillisen kasvatuksen ja markkinakoulun välistä taistelua eri ajattelijoiden valossa.
Julkaisu osallistuu ansiokkaasti kasvatus- ja koulukysymysten pohdintaan. Se herättää kysymyksen, olisiko kenties aika pysähtyä ja katsoa taaksepäin nyky-yhteiskunnassamme, missä tehokkuuden, kilpailun ja taloudellisen kasvun korostuminen luo elämismaailman ajatella ja toimia. Karl Jaspersin (1953) sanoin:
[K]un pyrimme varmuuteen omasta itsestämme, on historia se realiteetti, joka on meille tärkein. Se avaa meille ihmiskunnan avarimman horisontin, se tuo elämäämme perinteen syvimmät arvot, se osoittaa meille mittapuut nykyisyyttä varten, vapauttaa meidät tiedostamattomasta sidonnaisuudesta omaan aikaamme, opettaa meidät näkemään mitä ihminen korkeimpien mahdollisuuksiensa mukaan ja katoamattomien luomustensa valossa on.
Teoksen kattavuus tekee lukukokemuksen raskaaksi, mutta toisaalta se antaa myös lukijalle mahdollisuuden nähdä maailmaa laajemmasta kehyksestä käsin esimerkiksi senhetkisen tutkimusmielenkiinnon rikastuttamiseksi. Ehkäpä on hyvä, että teos kattavuutensa ansioista pakottaa lukijan pitkäjänteiseen lukemiseen, jolloin on mahdollista syventyä kokonaisuuksien hahmottamiseen. Artikkelikokoelman ensimmäisen ja toisen osan johdantoartikkelit noudattavat samaa kaavaa, mutta kolmas pureutuu luvun teemaan analyyttisemmin, jolloin kokonaisesityksen logiikka hieman katkeaa. Kirjan jakaminen kolmeen osaan on kuitenkin onnistunut ratkaisu, koska näin lukijalle avautuu muun muassa mahdollisuus lähteä suoraan aikamatkalle tietyn ajanjakson puitteissa. Toisaalta kaikissa artikkeleissa ei avata kovin laajasti eri henkilöiden perusajattelua eikä sitä kontekstia missä kirjoitukset on kirjoitettu vaikkakin osioiden johdantotarkastelut pyrkivät tätä asiaa paikkaamaan.
Havahduinko sitten jonkin tietyn artikkelin, kasvatusajattelijan tai teeman kohdalla etsiessäni tutkimukselleni uusia näkökulmia, kuten aikaisemmin mainitsin? Löysin lukuisista artikkeleista uusia näköaloja ja mielenkiintoisia lähteitä tutkimukseni tueksi. Esimerkiksi kirjoitukset Porthanin käsityksistä opetuksesta ja oppimisesta sekä tulkinnat Hollon fenomenologisesta ja hermeneuttisesta kasvatustieteestä toivat rakennusaineksia tutkimukseeni, joka käsittelee opettajan professiosta käytävää keskustelua.
Lopuksi voisin todeta, että koska teos on suuri paketti avattavaksi lukijalle arvostelussa, suosittelen kaikkia kasvatus- ja koulukysymyksistä kiinnostuneita lukemaan sen itse. Kirja on käyttökelpoinen opetusmateriaalina, koska siitä voi poimia esimerkiksi osakokonaisuuksia opetuksessa käytettäväksi. Se soveltuu kasvatustieteen kirjallisuusseminaariin lähdeteoksena laajan kirjallisuutensa vuoksi unohtamatta eri kasvatusalan vaikuttajien ajattelun ja kysymysten antia esimerkiksi sivistyksen, laajojen yhteiskunnallisten kasvatuskysymysten tai aatehistorian tarkastelussa. Teosta voikin mielihyvin suositella niin alan ammattilaisille kuin perus- ja jatko-opintojaan ahertaville opiskelijoille henkilökohtaisten intentioiden virikkeeksi ja horisontin avartamiseksi.