Risto Ikonen
Vuodenvaihde 2009-2010 jää takuuvarmasti suomalaisen yliopistolaitoksen historiaan. Tuolloin valtion tilivirastot muuttuivat juridisiksi oikeushenkilöiksi (16 kpl), jotka uuden yliopistolain kolmannen pykälän mukaan voivat tehdä sitoumuksia, saada nimiinsä oikeuksia sekä omistaa irtainta ja kiinteää omaisuutta sekä harjoittaa liiketoimintaa. Itsenäisyys ei tule kuitenkaan ilmaiseksi. Julkisoikeudellisten yliopistojen on vastattava sitoumuksistaan omilla varoillaan.
Yliopiston juridisen aseman muuttuessa on myös henkilöstö joutunut uudenlaiseen tilanteeseen. Sopimuskumppanina ei enää olekaan valtio vaan abstrakti yliopisto-olio, jota virkaehtosopimusneuvotteluissa edustaa Elinkeinoelämän keskusliitto. Tunnetusti tämä on suhtautunut työntekijäpuolen toiveisiin lievästi sanoen nihkeästi. Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO, Palkansaajajärjestö Pardia ja Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL lähtivät sopimusneuvotteluihin mielessään lakimuutoksen yhteydessä esitetty lupaus kaiken säilymisestä ennallaan. Toisin näytti käyvän. Henkilöstölle esitettiin merkittäviä etuisuuksien heikennyksiä. Työnantajatahoa edustava neuvottelupuoli halusi heikentää sairausajan palkkaturvaa, vahvistaa työantajan oikeutta määrätä joustoja yleiseen työaikaan ja puuttua muutenkin opetus- ja tutkimushenkilöstön työnkuvaan.
Neuvottelut alkoivat loppuvuodesta 2009. Maaliskuulle tultaessa alkoi vaikuttaa jo siltä, ettei umpisolmua saada ainakaan neuvottelupöydässä avattua. Lähtöasemiin juuttuminen oli oikeastaan odotettavissa, tultiinhan näissä neuvotteluissa luomaan perusta, jolle tulevien vuosien neuvottelut rakentuvat. Konsensuksen sijasta oli tyydyttävä kompromissiin, eikä sitäkään saatu aikaan rikkomatta ensin diskurssietiikkaa. Henkilöstöpuoli ehti antaa lakkovaroituksen ja lakkovahtien värväys oli jo hyvässä vauhdissa, kun tieto työehtosopimuksen syntymisestä saatettiin julkisuuteen.
Jälkikäteen voi vain arvailla, oliko työnantajapuolella tosiaan tarkoitus saada kaikki vaatimuksensa läpi. On mahdollista, että vaatimuslistassa oli mukana taktinen reservi, todellisen neuvottelutavoitteen ylittävä osuus, josta neuvottelujen edetessä voi tuskailematta luopua. Kenties. Askarruttamaan kuitenkin jäi, minkä puhelinnumeron takaa löytyy oma työnantajani, siis se taho, joka viime kädessä määrittää, mitä työtä teen, miten, milloin ja millä palkalla. Onko tuollaista tahoa ylipäätään olemassa?
Kun yliopistoista tuli itsenäisiä juridisia yksiköitä, samalla katkesi suora yhteys esivaltaan. Edelleenkin tulee olemaan niin, että tärkein toimeksiantaja on valtiovalta, siis eduskunta ja sen tahtoa noudattavat ministeriöt. Henkilökunnan kannalta kyse ei kuitenkaan ole enää työntekijän ja työnantajan välisestä suhteesta. Jos yliopistot vertautuivat aiemmin puolustusvoimiin tai tullilaitokseen, nyt ne ovat lähinnä itsenäisiä yrityksiä. Valtio ei enää ole suoraan vastuussa siitä, mitä yksittäisen yliopiston sisällä tapahtuu. Uuden lain perusteella korkein päätösvalta kuuluu yliopiston hallitukselle. Hallituksen nimittää henkilökunnasta koostuva yliopistokollegio. Hallituksen jäsenistä vähintään 2/5 on valittava yliopiston ulkopuolelta. Koska päätöksen tekee kollegio on oletettavaa, että tuosta minimistä tulee aikaa myöten maksimi.
Mistä siis löydän numeron, johon soittamalla tavoitan työnantajani? Se on kirjoitettu työhuoneeni puhelimeen ja kaikkiin muihinkin yliopiston puhelimiin. Niin pitääkin olla, sillä ainut oikea taho, jolla on riittävästi tietoa ja osaamista päättää, miten asiat on yliopistossa hoidettava, on yliopiston henkilöstö. Tämän on ymmärtänyt myös lainlaatija, joka on luovuttanut kaiken vallan yliopiston henkilöstölle, siis opettajille, tutkijoille, muille yliopiston työntekijöille ja opiskelijoille. Meistä itsestämme riippuu, mihin suuntaan yliopisto kehittyy.
Levottomien aikojen keskellä on kaikessa hiljaisuudessa valmisteltu Kasvatus & Ajan uutta numeroa. Sen kolmesta artikkelista kaksi on ammentanut vaikutteensa kriittisestä teoriasta. Tämän juuret löytyvät osaltaan kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen murskaavaa vallankumousta odottaneiden pettymyksestä, kun marxilais-leniniläisen doktriinin lupaama täyttymyksen aika ei sitten lopulta koittanutkaan. Miksi sorrettu väestönosa ei noussut sortajiaan vastaan, miksi ihmiset toimivat vastoin todellista etuaan? Koska tuntuu oudolta, että ihmiset toimisivat toisin kuin mitä heidän todellinen etunsa edellyttää, ainoa mahdollisuus näyttäisi olevan, etteivät sorretut ymmärrä olevansa sorrettuja. Heidän tietoisuutensa oli vääristynyt. Antonio Gramscin mielestä todellisen asiantilan näkemistä esti hegemoninen ideologia, Louis Althusser puolestaan piti syypäänä ideologisia valtiokoneistoja. Kriittisen tutkimusotteen oli paljastettava piiloiset vallan mekanismit, jotka estivät köyhälistöä nousemasta kapinaan.
Sivumennen sanoen, vallankumousta taidettiin odottaa liiankin malttamattomasti. Vaikka Marx historiallisessa materialismissaan hahmottelee luokkaristiriitojen kehityskulun, joka pääoman kasautumisen seurauksena oli johtava vallankumoukseen ja kapitalistisen järjestelmän korvaamiseen sosialismilla, näyttää siltä, ettei Marx itse uskonut kehityskulun olevan edes lähellä kriittistä pistettä. Muun muassa tätä kysymystä pohtii Rauno Huttunen omassa katsauksessaan.
Toinen kriittisen teorian syntyyn vaikuttanut tekijä oli kansallissosialismin nousu Saksassa. Miten vanha sivistyskansa saattoi sortua noin järjenvastaisen ideologian pauloihin? Tälläkin kertaa vastausta lähdettiin hakemaan kulttuuriin sisältyvistä rakenteista. Kriittisen teorian oli selvitettävä, mitä nuo rakenteet olivat, miten ne toimivat ja kuinka niiden tuhoisa vaikutus voitaisiin neutralisoida.
Miten kriittinen teoria on läsnä edellä mainituissa artikkeleissa? Kiilakoski & Oravakangas tarkastelevat kriittisen teorian ja ennen kaikkea Jürgen Habermasin ajattelun valossa, kuinka uusi julkishallinto on tuonut muassaan puhetavan, joka muuttaa koulun tuotantolaitokseksi. Tekijät tarkastelevat, miten koulutuksen tuloksellisuus näyttäytyy eri tavoin riippuen puhujan intressisitoumuksista. Teknisessä tiedonintressissä tuloksellisuus näyttäytyy eri tavoin kuin jos kyseessä olisi käytännöllinen tai vapauttava tiedonintressi. Olli-Jukka Jokisaari hyödyntää artikkelissaan Günther Andersin kehittelemää tapausfilosofista tutkimusotetta. Tähän tukeutuen Jokisaari analysoi myöhäismodernin kasvatuksen vaiettuja lähtöoletuksia. Paljastamalla nämä piiloiset maksiimit samalla palautetaan ihmisille toisin olemisen mahdollisuus. Kriittisen teorian hengessä molemmat artikkelit pyrkivät syventämään oman aikamme ymmärtämistä.
Myös numeron kolmas artikkeli liittyy oman aikamme ymmärtämiseen, joskin lähestymistapaa eroaa selvästi edellisistä. Matti Taneli etsii työkaluja jälkimodernin yhteiskunnan analyysiin J.A. Hollon kasvatusteoriasta ja erityisesti Hollon käyttämästä elämänmuodon käsitteestä. Omalle ajallemme tärkeä on myös Hollon varoitus, ettei kasvattamista pidä samaistaa kaavan mukaiseksi tekemiseen. Tanelin esittämän tulkinnan mukaan kasvamaan saattava opetus on toimintaa, joka edistää totuuksien ja itsemme ylittämistä, maailman ja itsemme luomista, eli uusien sanastojen rakentamista. Hollon kasvatusteoria mahdollistaa kokonaiskuvan luomisen pirstaleisesta maailmastamme.
Elämme merkillistä aikaa. Arkipäivää jäsentäneet ajatusrakennelmat murtuvat äkillisemmin ja tuhoisammin kuin koskaan ennen. Ei voi kuin ihmetellä sitä tyyneyttä, jolla ihmiset suhtautuvat muutoksia todistaviin signaaleihin. Miksi mitään ei tapahdu? Tai paremminkin, miksi kaikki jatkuu kuin mitään ei tarvitsisi tehdä? Uudet näkökulmat ovat ajassamme enemmän kuin tervetulleita. Toivon mukaan tämä Kasvatus & Ajan numero auttaa jäsentämään omaa aikaamme.