Hilkka Helsti

”Ei äitiin tarte sitä murehtiia että miinä hukun ioutun”. Kirjeiden kirjoittaminen Savalojan sisarusten perhestrategiana

Anna, Katriina ja Augusta Savaloja muuttivat Rantsilasta Etelä-Suomeen 1860-luvun nälkävuosien aikaan. Tarkastelen tässä artikkelissa näiden omatoimisesti kirjoittamaan opetelleiden torppariperheen tyttärien kirjeenvaihtoa perhestrategiana. Sovellan perhestrategian käsitettä italialaisen mikrohistorioitsija Giovanni Levin (1992) tapaan. Tutkimusaineistonani käytän Savalojien ja heidän omaistensa kirjeitä 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Savalojan sisarusten kirjeenvaihto toimii esimerkkinä rahvaan naisten varhaisesta kirjoitusharrastuksesta, joka on toistaiseksi saanut vain vähän huomiota osakseen. Tällaiset aineistot ovat arvokkaita, sillä ne tarjoavat autenttisuudessaan paljon mahdollisuuksia arjen ja sosiaalisten verkostojen tutkimukselle.

Kirjoitustaito kuuluu ihmiskunnan merkittävimpiin kulttuurisiin innovaatioihin. Vapauttaessaan kommunikaation ajan ja paikan kahleista kirjoitustaito merkitsi vallankumousta yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Lukutaito mahdollisti kirjoitettujen viestien ymmärtämisen, mutta kirjoitustaito toi lisäksi uudenlaisia mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen, asioiden toimittamiseen ja ennen kaikkea keskinäiseen kommunikaatioon. Kirjoitustaito tuli vaikuttavaksi, kun sitä ryhdyttiin soveltamaan ja käyttämään hyödyksi uusissa tilanteissa (Hobbs 1995,1; Salmi-Niklander 2004, 46). Kirjoitustaito sai näin yhteiskunnallisen merkityksensä ja siitä tuli nopean kulttuurin muutoksen katalysaattori (Pallares-Burke 2002, 25).

Mikrohistoriallisessa artikkelissani pohdin kirjoitustaidon ja kirjeenvaihdon merkitystä sukulaisuuden kehittämisessä ja ylläpitämisessä. Tutkimukseni kohteena on Anna (1844–1928), Katriina (1846–1926) ja Augusta (1849–1902) Savalojan suku. Käytän aineistona Savalojien ja heidän omaistensa kirjeitä, joita on säilynyt muutamia 1800-luvun lopulta ja runsaammin 1900-luvun alusta.[viite-alku]1[/viite-alku] Anna Savaloja oli isoäitini Maiju Hellstenin (o. s. Heikkilä) äiti. Kirjeet olen löytänyt lapsuudenkotini vintiltä Helsingin Ullanlinnasta.[viite-alku]2[/viite-alku]

Kerron ensiksi pääpiirteet Savalojan sisarusten ja heidän omaistensa elämänkulusta. Palaan sitten heidän nuoruutensa Rantsilaan ja kysymykseen kirjoitustaidon oppimisesta. Sen jälkeen selvitän perhestrategian käsitettä ja pohdin kirjeiden kirjoittamisen merkitystä Savalojien perhestrategioissa. Liitteenä oleva sukutaulusta ilmenevät sukulaisuussuhteet ja suvun jäsenten kirjoitustaitoisuus (ks. pdf-linkki sivun ylälaidassa).

Savalojat ja heidän sukunsa

Anna, Katriina (Kaisu) ja Augusta Savaloja varttuivat Rantsilan pitäjässä, joka sijaitsee Siikajokilaaksossa Pohjois-Pohjanmaalla, noin 60 km Oulusta etelään. Perhe, johon kuuluivat vanhemmat ja neljä tytärtä, asui Savaloja-nimisen talon torpassa Savalojan kylässä. Nuorimmainen siskoksista, Reetta, menehtyi tuhkarokkoon vuonna 1863. Isä Jaakko kuoli seuraavana vuonna. Sisarusten äiti Maria (o.s. Paakki) meni vuonna 1867 uudestaan naimisiin ja muutti Haapavedelle. Puoliso oli leskitorppari Kalle Kannelin [viite-alku]3[/viite-alku]. Sisarukset hakeutuivat palvelukseen Ouluun vuodesta 1862 alkaen, mutta palasivat välillä kotiinsa, kunnes perhe lopullisesti hajosi.

Kuva 1: Savalojat vuoden 1861 vaiheilla. Keskellä äiti, Maria Savaloja (myöh. Kandelin, o. s. Paakki), takana vas. Anna ja Kaisu, edessä Augusta. Hilkka Helstin perhearkisto.

Savalojan sisaruksia eivät koetelleet pelkästään perheasiat, sillä nälkävuodet veivät heiltä viimeisetkin elinmahdollisuudet Rantsilassa. Vuoden 1865 kato ja sen jälkeiset katastrofit koettelivat pahoin heidän kotiseutuaan (Turpeinen 1986, 37–40). Katoa seurannut lavantautiepidemia aiheutti valtavan kuolleisuuden Siikajokilaaksossa – joinakin kesän 1866 päivinä haudattiin yhteishautoihin parisenkymmentä ruumista kerrallaan. Muutkin kulkutaudit tekivät armotonta jälkeään. Tilanne oli samankaltainen vuosina 1867–1868. (Vilmusenaho 1984, 21–31.) Lukuisat Savalojien kohtalotoverit nääntyivät hätäaputyömaille, työhuoneille tai kerjuutien varteen (Häkkinen 1991, 138–144; Pitkänen 1991, 67–77).

Aino Heikkilän mukaan Savalojan sisarukset tulivat Pohjois-Pohjanmaalta Helsinkiin kävellen [viite-alku]4[/viite-alku]. Kulkivatko he vaeltelevien kerjäläislaumojen mukana vai yksin, kenties edeltä käsin hankittu palveluspaikka määränpäänään, ei ole tiedossa. Anna Savalojasta on ensimmäinen ehtoollismerkintä Helsingin kirkonkirjoissa heinäkuussa 1866, ja muuttokirjat seurasivat syksyllä perässä. Parin vuoden kuluttua Anna muutti Haminaan. Katriina otti muuttokirjat Oulusta Helsinkiin vuonna 1869, mutta Helsingistä ei löydy mitään merkintöjä saapumisesta. Hän putkahtaa seuraavan kerran esiin Haminan kirkonkirjoissa vuonna 1874. Augusta saapui Haapavedeltä Helsinkiin kesäkuussa 1868.

Ollessaan palvelijattarena Haminassa Anna Savaloja tutustui Anton Heikkilään (1851–1879), josta tuli hänen ensimmäinen aviomiehensä. Anton oli kotoisin Sippolan Ruotilasta, jossa hänen isänsä suku viljeli kruununtilaa. Anton ja Anna muuttivat Helsinkiin vuonna 1871. Muuttokirjoissa Annan ja Antonin ammateiksi on merkitty piika ja tehtaan työmies. Pariskunta vihittiin kesäkuussa 1872, ja Aino-tytär syntyi marraskuussa. Antonin ura tehtaan työmiehenä jäi lyhyeksi, sillä kirkonkirjojen mukaan hän oli tyttären syntyessä kupariseppäkisälli. Perhe kasvoi. Anna synnytti vajaan seitsemän vuoden kuluessa neljä tytärtä, ja Antonista tuli kupariseppä. Koti oli Ullanlinnan rinteillä, Tarkk’ampujankadun varrella sijaitsevassa puutalossa.

Ainakin aineellisten olosuhteiden puolesta Heikkilöiden elämä vaikuttaa olleen kohtalaisen hyvällä mallilla. Yhtäkkiä perhe-elämä sai kuitenkin traagisen käänteen, kun Anton kuoli kuumeeseen kaksi viikkoa Maiju-tytön syntymän jälkeen elokuussa 1879. Annalle jäi huollettavakseen vauvansa lisäksi nelivuotias Esther ja kuusivuotias Aino; pienen Maria Elinan he olivat haudanneet vuotta aikaisemmin. [viite-alku]5[/viite-alku] Perhe oli nyt nähtävästi puilla paljailla.[viite-alku]6[/viite-alku]

Anna ei kuitenkaan joutunut selviytymään yksin, sillä isästään orvoksi jääneet tyttäret kasvatettiin lähisuvun voimin. Anton Heikkilän kuollessa perheeseen kuului vanhempien ja lasten lisäksi Augusta-täti ja mummu, Maria Kandelin. Maria-mummu jäi Heikkilöiden tueksi, ja pienokaisten hoitamisesta tuli hänen päätehtävänsä, kun Anna ryhtyi ansaitsemaan perheelle elantoa torikauppiaana.

Kaisu oli tuolloin jo naimisissa konttoristi Karl Johan (Kalle) Niemelän (1845–1913) kanssa ja kotirouva. He asuivat tuolloin Haminassa, mutta muuttivat myöhemmin Turkuun ja asettuivat lopulta Sääksmäelle. Niemelät pitivät muutamia vuosia pientä Estheriä hoivissaan ja he olivat muutenkin tärkeitä ja pitkäaikaisia tukijoita Annan tyttärille [viite-alku]7[/viite-alku]. Myös Augusta meni naimisiin. Hänet vihittiin marraskuussa 1880 itävaltalaissyntyisen muusikon Anton Modlin (1858–1904) kanssa. He muuttivat Pikku Roobertinkadulle, kivenheiton päähän Heikkilöistä. Augusta Modl alkoi työskennellä perustamassaan ompelimossa, ja Anton soitti Helsingin orkesterissa klarinettia. Muistitiedon mukaan Aino oli kasvattina Modleilla.

Koska Kaisu ja Augusta eivät saaneet omia biologisia lapsia, heillä oli ilmeisiä resursseja sisarentyttäriä varten. Heikkilän tytöt olivat eräänlaisessa yhteishuollossa, johon osallistuivat sekä äiti, mummu että tädit puolisoineen. Sisaruksilla ei ollut aina yhteistä lapsuudenkotia isän kuoleman jälkeen, mutta ilmeisen toimivat suhteet äidin puoleisiin omaisiin. Isän puoleiset lähisukulaiset – Anton Heikkilän isä, äiti ja veli – olivat kuolleet jo paljon aikaisemmin, eikä mistään käy ilmi, että kaukaisempiin sukulaisiin olisi ollut kontakteja.

Kuva 2: Maria (vas.), Esther ja Aino Heikkilä vuonna 1893. Heikkilän sisarukset kiinnittivät paljon huomiota pukeutumiseen ja kirjoittivat kirjeissään paljon ompeluksistaan. Tekstiilityö oli yksi heidän perhestrategioistaan. Hilkka Helstin perhearkisto.

Tyttöjen äiti Anna meni vuonna 1889 naimisiin työmies Adolf Oskar Esslinin (1862–1919) kanssa. Pariskunta sai samana vuonna Oskar-pojan, joka kuitenkin menehtyi vajaan vuoden ikäisenä. On epäselvää, pystyivätkö tytöt lainkaan asumaan perheessä isäpuolen tultua taloon. Esther nimittäin muistelee kirjeessään Maijulle heidän lapsuuttaan seuraavasti: ”Itsekin [äiti] on kyllin, kyllin saanut kärsiä, niin hänkin toivoi kaikkea hyvää lapsilleen mennen uusiin naimisiin. Kaikki hyvät toiveet raukesivat tyhjiin, kun todellinen elämä alkoi ja me lapset kadotimme ihan kokonaan kotimme."[viite-alku]8[/viite-alku] Täyttä selvyyttä perheongelmista ei ole jäänyt jälkipolville, mutta ilmeisesti Adolf oli jonkinasteinen alkoholisti.

Aino, Esther ja Maiju Heikkilä saivat syntyperäänsä ja vaikeilta näyttäviin perheoloihinsa nähden erittäin hyvän koulutuksen ja päätyivät keskiluokkaisiin oloihin. Sisarukset kävivät tyttökoulun, Maiju lisäksi opettajattaria valmistavan Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston sekä Raahen kansakoulunopettajaseminaarin, josta hän valmistui vuonna 1902. Hän oli kansakoulunopettajana Myrskylässä ja avioitui siellä kanttori Karl Fredrik Hellstenin kanssa. Aino opiskeli tätinsä liikkeessä modistiksi, myöhemmin hän kävi hieroja- ja sairasvoimistelijakurssin. Hän toimi konttoristina, hattukauppiaana ja sairasvoimistelijana eikä mennyt naimisiin, vaikka kosijoitakin oli. Esther työskenteli kotiopettajattarena ja postimestarina, kunnes meni naimisiin Enon kirkkoherran Erik Ekrothin kanssa.

Anna Esslin (k. 1928) ja Katriina Niemelä (k. 1926) olivat pitkäikäisiä kuten myös heidän äitinsä Maria Kandelin (k. 1911). He saivat nauttia nuoremman sukupolven huolenpidosta vanhuusvuosinaan. Muutettuaan Pohjois-Pohjanmaalta Maria asui aina joko tyttärensä Annan tai tämän tyttären Maijun luona. 1920-luvulla Helsingin Ullanlinnassa sijaitsevassa huoneen ja keittiön asunnossa eli sukua kolmessa polvessa: keski-ikäisen Aino Heikkilän hoivissa olivat vanhukset Anna ja Kaisu sekä koulua käyvä sisarentytär Pirkko Hellsten (s. 1914).

Miten ja milloin Savalojan sisarukset oppivat kirjoittamaan?

Rantsilan kirkonkirjoihin alettiin merkitä seurakuntalaisten kirjoitustaito 1860-luvulta alkaen. Rippikirjan mukaan Kaisu ja Augusta Savalojalla oli 1860-luvulla kiitettävä luku- ja kirjoitustaito, joten he olivat saaneet kirjaan täydet rastit sekä abc-kirjan, tavauksen ja sisäluvun että kirjoitetun kielen kohdalle. Sen paremmin Anna Savalojan kuin hänen äitinsä Mariankaan kohdalle ei ollut merkitty kirjoitustaitoa, mutta molemmat olivat osanneet lukea kinkereillä kiitettävästi. Isän lukutaito oli todettu kohtalaiseksi – rastista puuttui yksi sakara. Kirjoitustaidosta ei ole merkintää.

Kirkonkirjamerkintöjen täsmällisyydessä on toivomisen varaa. Esimerkiksi Oulun rippikirjassa sisarusten kohdalle ei ole merkitty kirjoitustaitoa. Tiedon puuttuminen kirkonkirjasta ei siis välttämättä merkinnyt taidon puuttumista todellisuudessa. Mistään ei käy varmuudella ilmi, minä vuonna Savalojan sisarukset on tarkalleen ottaen havaittu kirjoitustaitoisiksi. Näin ollen on yhtä mahdollista, että he ovat oppineet kirjoitustaidon jo nuorina tyttöinä Rantsilassa, tai että taito on hankittu Oulussa, jossa he olivat ajoittain palveluksessa vuoden 1862 pestuuviikoilta alkaen. Anna esiintyy Rantsilan rippikirjoissa viimeisen kerran vuonna 1862, jolloin hän käy ehtoollisella ja lähtee Ouluun. Augusta ja Katriina käyvät Rantsilassa ehtoollisella vielä marraskuussa 1864. Heidän kohdalleen on merkitty kirjoitustaito. Näin ollen voisi arvailla, että Rantsilassa on alettu tehdä kirjoitustaitomerkintöjä vuosina 1863–1864. Tämä selittäisi sen, ettei Annan kohdalla tuota merkintää ole. Sisarusten äiti Maria Savaloja ei kuitenkaan ollut kirjoitustaitoinen, koska hän käytti kirjuria apunaan 1800-luvun lopun kirjeissään.

Savalojan sisarukset eivät olleet ensimmäisiä kirjoitustaitoisia suvussaan. Heidän isoäitinsä isoisä oli Kokkolan tullikirjuri ja sittemmin Raahen tullinhoitaja Lauri Henelius (1734–1785).[viite-alku]9[/viite-alku] Hänen ammattinsa viittaa kirjoitustaidon hyvään hallintaan. Sittemmin suvussa tapahtui kuitenkin alenevaa säätykiertoa, ja kirjoitustaito katosi. Lauri Heneliuksen ja hänen vaimonsa Margareta Kindmanin tytär Maria Kristiina (s.1771) synnytti Hyrynsalmella aviottoman tyttären Brita Kaisan (1794–1838). Aikanaan piiaksi varttunut Brita Kaisa puolestaan avioitui renki Sipi Heikinpoika Paakin kanssa. Kirkonkirjojen mukaan tämä perhe kierteli torppareina ja itsellisinä Haapaveden, Pulkkilan ja Rantsilan alueilla. Savalojan sisarusten äiti Maria o. s. Paakki (1822–1911) oli yksi heidän yhdeksästä lapsestaan.

Olisi kiinnostavaa tietää, miksi ja missä vaiheessa kirjoitustaito katosi. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan Maria Kristiina Heneliusta ei olisi opetettu kirjoittamaan, koska hän oli tyttö. Voi olla, ettei tytön kirjoitustaitoa pidetty 1700-luvun virkamiesperheessä itsestäänselvyytenä. 1800-luvun säätyläislasten kasvatukseen kirjoitustaito kuului sukupuolesta riippumatta (Leino-Kaukiainen 2007). Vertailukohdan tarjoaa Maria Kristiinan veli Iisak (1761–1808). Hän oli varmasti kirjoitustaitoinen, sillä hän toimi nimismiehenä Hyrynsalmella. Iisak Henell koulutti myös poikiaan, joista yksi opiskeli yliopistossa.

Jos Maria Kristiinaa pyrittiin kasvattamaan säätyläisneitojen tapaan, hänen opettamisestaan huolehti kotiopettajatar. Raahessa, jossa Maria Kristiina vietti lapsuutensa, toimi pedagogio. Jotkut pedagogiot eli lastenkoulut ottivat myös tyttöjä oppilaikseen, joten periaatteessa Maria Kristiinan voi kuvitella koulun penkillekin. Koulun opetuskieli ruotsi saattoi kuitenkin olla opintojen este, sillä perheen kotikieli oli kaiketi suomi. Heneliukset ja Henellit olivat entisiä Hännisiä ja äidin puoleiset Kindmanit taas entisiä Kinnusia. Mamsellien koulut yleistyivät Raahessa vasta 1800-luvun alussa.(Toivanen 1995, 395–396; Vilkama 1938, 1–3.)

Toinen selitys kirjoitustaidon katoamiselle olisi se, että kirjoitustaitoinen Maria Kristiina joutui aviottoman lapsensa yksinhuoltajana elämään niin työntäyteistä ja entisestä säädystään syrjäytynyttä elämää, ettei hänelle tullut mieleenkään opettaa kirjoitustaitoa lapselleen. Maria Kristiina muutti veljensä luota Hyrynsalmelta takaisin Raaheen pienen Brita Kaisan kanssa vuona 1800. Hän eli siellä naimattomana ja nähtävästi elätti itsensä ja lapsensa omalla työllään.

Kolmannen vaihtoehdon mukaan kirjoitustaito katosi vasta Brita Kaisan perhe-elämän myötä. Kirjoittaminen ja kirjoittamisen opettaminen olisi vaatinut aikaa, rauhaa ja välineistöä – asioita, mitä köyhällä, monilapsisella torppariperheen äidillä Brita Kaisa Heneliuksella ei voi kuvitella olleen (vrt. Stark 2007, 79–87).

Tässä sukuhaarassa esiintyvä uuskirjoitustaidottomuus saattoi siis olla paitsi luokka-aseman muutoksen myös sukupuolenmukaisen kasvatuksen peruja. Hyvin pitkään ajateltiin, että tytöt eivät tarvitse kirjoitustaitoa mihinkään (Leino-Kaukiainen 2007 ja Mäkinen 2007). Karun käytännöllisesti ajatellen näin saattoi ollakin. 1700-luvun lopun tai 1800-luvun alun yhteiskunnassa useimmat naiset tulivat toimeen ilman kirjoitustaitoa, eikä tämän taidon puute kuulunut varmaankaan heidän päällimmäisiin huolenaiheisiinsa.

Savalojan sisarusten koulupohjana oli rippikoulu, joka oli ainoa opinahjo paikkakunnalla. Rantsilan kotiseutukirjassa kerrotaan kappalainen Efraim Wilhelm Snellmanin tyttäristä Sofiasta (s. 1834) ja Karoliinasta [viite-alku]10[/viite-alku] (s. 1836), jotka opettivat maksusta rantsilalaisten lapsia kirjoittamaan ja laskemaan. Talollisten poikien kerrotaan käyneen heidän opissaan. (Punkeri 1958, 81.) Teoriassa on mahdollista, joskaan ei todennäköistä, että myös Savalojan sisarukset olisivat olleet Snellmanien oppilaita. Savalojathan olivat köyhiä torpan tyttöjä ja asuivat etäällä kirkonkylästä. Snellmanien opetusharrastus on toki saattanut tuottaa tulosta myös välikäsien kautta.

Kiertokoulu alkoi toimia Rantsilassa vasta vuonna 1871, jolloin Savalojan sisarukset olivat jo Etelä-Suomessa. Ensimmäinen kansakoulu perustettiin Rantsilaan vuonna 1882. Kirjoitustaito oli Siikajokilaaksossa noihin aikoihin harvinainen, mutta lukutaito varsin yleinen. Kuvernöörin tilaston mukaan rantsilalaisista yli 12-vuotiaista lapsista osasi vuonna 1870 kirjoittaa 3,9 % ja lukea 78,2 %. (Vilmusenaho 1984, 320, 332 ja 466.)

Kirjoitustaidon leviämistä kansan keskuuteen vastustettiin pitkään 1800-luvulla. Säätyläiset pitivät kirjoitustaitoa itselleen tarpeellisena, mutta muille tarpeettomana, jopa vahingollisena. Kirjoitustaito merkitsi valtaa ja taitoa pelättiin käytettävän turhaan käräjöintiin ja sekaantumiseen yhteiskunnan asioihin. Osa papistosta kannatti kirjoitustaidon ja ylipäänsä kansanopetuksen lisäämistä, osa harasi vastaan. (Mäkinen 2007.) Luultavasti Rantsilan pappilassa vallitsi kansansivistystä suosiva ilmapiiri, kun kappalaisvainaan tyttäret uskalsivat ryhtyä ansaitsemaan rahaa talonpoikien lasten kirjoituksen ja laskennon opettajina. Heidän veljestään Adolfista tuli sittemmin Rantsilan ensimmäinen kiertokoulunopettaja (Vilmusenaho 1984, 466).

Kansansivistystyöllä oli Rantsilan pappilassa pitempiäkin perinteitä, sillä vuonna 1775 kappalaiseksi valittu Christfrid Ganander (1741–1790) oli tunnettu valistusmies. Hän korosti yleisen lukutaidon merkitystä, mutta en ole löytänyt mistään tietoa siitä, kannattiko hän myös kirjoitustaidon opettamista rahvaalle. Ganander julkaisi käytännön hyötyyn tähtäävää ja kansalle tarkoitettua kirjallisuutta esimerkiksi lääkinnän alalta. (Hiltunen 1996, 665–667.) Kuinka paljon Gananderin toiminta ja laaja tuotanto vaikutti paikallisesti, on vaikea sanoa. Rantsilassa hän joka tapauksessa vaikutti suoraan saarnastuolista ja pappilasta käsin. Kunta ei muutoin erottunut lähipitäjistä kansansivistystyön alalla. Eräissä naapurikunnissa oli kouluja ja kierteleviä kotiopettajia aikaisemmin kuin Rantsilassa.[viite-alku]11[/viite-alku] Kansan syviin riveihin Ganander ei nähtävästi pystynyt juurruttamaan erityistä valistusintoa, sillä Rantsilassa vastustettiin esimerkiksi kansakoulujen perustamista yhtä sinnikkäästi kuin muuallakin (ks. Asunmaa 2005, 22; Punkeri 1958, 81–82).

Koko maan mitassa kirjoitustaitoisten osuus vaihteli noihin aikoihin melko paljon paikkakunnittain. 1870-luvulla elettiin taitekohtaa, alkavaa yhteiskunnallista muutosta. Sitä ennen kirjalliset taidot perustuivat lähinnä kodin ja kirkon opetukseen; kansakoulujen hidas yleistyminen näkyy tuon ajan jälkeen. Sääty-yhteiskunnassa ylimpien säätyjen lasten kasvatukseen kuului oleellisena osana kirjallisten taitojen opettelu. Maaseudulla käsityöläiset, sotilaat, aliupseerit, perhepalvelijat ja kauppiaat saattoivat tarvita lasku- ja kirjoitustaitoa työssään. (Leino-Kaukiainen 2007.)

Mitä enemmän kirjoitustaidon oppimista on tutkittu, sitä useammin on tullut esiin taidon omaehtoinen opiskelu mitä moninaisimmista syistä. Kirjoitustaidoton oli usein alakynnessä valtaapitäviin nähden, eikä pystynyt puolustamaan etujaan asiallisesti esimerkiksi käräjillä. Rahvaan ihmiselle ainoa tapa hankkia vaikutusvaltaa oli opetella niitä asioita, mitä eliitti hallitsi. Tiedoilla ja taidoilla murrettiin sääty-yhteiskunnan esteitä; kirjoitustaito saattoi parhaassa tapauksessa auttaa sosiaaliseen nousuunkin. (Makkonen 2002, 13–15; Stark 2007, 76–77). Hyödyllisten asioiden toimittamisen ohella taitoa käytettiin myös monipuolisesti itseilmaisun välineenä, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston kansankirjoittajien käsikirjoituskokoelma osoittaa. Maatalouden harjoittajat, työläiset, sotilaat ja käsityöläiset ovat kirjoittaneet runoja, elämäkertoja, näytelmiä, kertomuksia sekä yhteiskunnallisia ja uskonnollisia tekstejä. (Kauranen 2006.) Voi hyvin olettaa, että 1800-luvulla tavalliset ihmiset, kuten tutkimani Savalojat, tarvitsivat ja käyttivät kirjoitustaitoa eniten juuri kirjeiden kirjoittamiseen [viite-alku]12[/viite-alku].

Vasta 1870-luvulla Suomessa ryhdyttiin systemaattisesti keräämään tietoja kansan kirjoitustaidosta väestönlaskentojen yhteydessä. Kaupungeissa kirjoitustaito alkoi olla jo verrattain tavallinen – esimerkiksi Oulussa osasi vuonna 1870 peräti 45 % yli 10-vuotiaista sekä lukea että kirjoittaa. Taito vaihteli myös sukupuolen mukaan. Kirjoittaminen oli etupäässä miesten asia, toteaa Pirkko Leino-Kaukiainen (2007, 429). Hänen esittelemässään Uudenmaan läänin maalaiskuntia vuonna 1875 koskevassa tilastossa miesten kirjoitustaito oli kolme kertaa yleisempi kuin naisten.

Savalojan sisarukset näyttävät olleen poikkeuksellisia kirjoittamisharrastuksessaan sekä alhaisen yhteiskunnallisen asemansa, syrjäisen kotipaikkakuntansa että sukupuolensa vuoksi. Asettaisin tämän poikkeuksellisuuden kuitenkin jossain määrin kyseenalaiseksi, sillä kysymys on myös rahvaan naisten kirjoittamisen näkymättömyydestä. Itseoppineiden naisten kirjoitustaidosta ei välttämättä perheen ja kotikylän ulkopuolella tiedetty. Heidän kirjoituksiaan ei myöhemminkään juuri arkistoitu, sillä kirjoittaminen rajautui täysin yksityiselämän piiriin. 1800-luvun lopulla säätyläiset suhtautuivat yksityiseen naisten kirjoittamiseen jopa pilkallisesti. Arveltiin, että piiat käyttivät kirjoitustaitoa etupäässä rakkauskirjeiden kirjoittamiseen (Mäkinen 2007, 417).

Yleensä kirjoitustaidon oppimista onkin arvioitu sen hyödyllisyyden kannalta (esim. Nordlund 2005). Savalojan sisarukset tuskin tarvitsivat taitoa mihinkään elintärkeään ennen palvelukseen lähtöään. Heidän lähiympäristönsä koostui kirjoitustaidottomasta rahvaasta. Luultavasti he ovat opetelleet kirjoittamaan aivan omaehtoisesti, ja ensimmäiset viestit ovat todellakin saattaneet olla vaikkapa rakkauskirjeitä. Tarpeelliseksi kirjoitustaito kävi sen jälkeen, kun he olivat menneet Ouluun töihin. Voi olettaa, etteivät palvelijattaret päässeet käymään kotonaan kuin ani harvoin. Yhteydenpito muuhun perheeseen, sukuun ja kotiseudulle jääneisiin ystäviin alkoi tapahtua kirjeitse.

Kirjoittamisesta tulee perhestrategia

Teoksessaan Aineeton perintö italialainen mikrohistorioitsija Giovanni Levi (1992) tutkii perheiden ja sukujen verkostoja 1600-luvun Italiassa. Hän kiinnittää huomiotaan siihen, millä tavoin erillisinä talouksina eläneet perheet organisoituivat, tekivät yhteistyötä sekä olivat aktiivisesti mukana erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa. Levi tutkii suvun sisäisiä maakauppoja ja muita yhteistyön muotoja. (Levi 1992, ks. myös Burke 1992, 54–55 ja Helsti 2006 a). Olen hyödyntänyt Levin ajatuksia tutkiessani Savalojien ja heidän jälkipolviensa elämää.

Perhestrategiat ilmenevät Levin mukaan yhteenkuuluvaisuutena, vastavuoroisuutena ja vertikaalisena riippuvuutena. Perhestrategiat kuuluvat ympäristön hallinnan tekniikoihin, joiden tarkoituksena on luoda turvallisuutta erilaisten taloudellisten ja sosiaalisten uhkien edessä. Levi kuvaa perhestrategioita monimutkaiseksi aineellisen, psykologisen, tunneperäisen ja poliittisen tuen verkostoksi, joka ylittää yhdessä asuvan perheyksikön rajat.

Perhestrategiat voivat kattaa ihmiselämän tärkeimmät ratkaisut ja toiminnot, kuten avioliiton, lasten hankkimisen ja kasvattamisen, koulutuksen, työn, omaisuuden hoidon sekä sairaista ja vanhuksista huolehtimisen. Perhestrategiat voivat olla avoimesti keskusteltuja ja suunniteltuja, mutta myös hämärämmin tiedostettuja ja käsiteltyjä, kulttuurisiin itsestäänselvyyksiin nojaavia. Perinteistä ja tavanomaista perhestrategiaa pidetäänkin usein luonnollisena toimintatapana. Perhestrategioilla huolehditaan arjesta, mutta suunnittelu voi yltää vuosikymmenien päähän. (Helsti 2006 a.)

Avioliittostrategiat ovat olleet kaikkialla yleisiä. Avioliittostrategia on ollut usein muiden perhestrategioiden perusta, sillä sopivalla puolison valinnalla on voitu yhdellä kertaa ratkaista suuri määrä taloudellisia ja sosiaalisia kysymyksiä vuosikymmeniksi eteenpäin. Avioliittostrategioilla on edistetty sukujen välistä yhteistyötä, ja järjestelty maanomistukseen ja työvoimatarpeeseen liittyviä asioita. Omaisuuden ja työkyvyn lisäksi perheiden statukseen liittyvät mielikuvat ovat olleet keskeistä valuuttaa avioliittomarkkinoilla. (Esim. Häggman 1994; Sarmela 1981; Waris 1999.)

Raahen tienoon historiaan avioliitoista kirjoittanut Toivo Nygård (1995, 75–81) toteaa, että säädyn mukaan avioituminen oli sääntö, josta ei juuri poikettu. Säätyläiset löysivät puolison vertaistensa joukosta, ja merimiehet naivat merimiesten tyttäriä. Edellä kuvattu aviottoman lapsen saanut Maria Kristiina Henelius rikkoikin rajusti virkamiesperheelle tyypillistä perhestrategiaa. Oli aviottoman lapsen saamisen syy mikä hyvänsä, seuraukset lankesivat aina naisen ja samalla myös hänen omaistensa maksettaviksi. Maria Kristiina menetti mahdollisuuden kunnialliseen avioliittoon ja elämään säätyläisrouvana, mihin häntä oli luultavasti kasvatettu. Maria Kristiinan omaiset menettivät ne hyödylliset suhteet ja resurssit, mitkä olisivat olleet myös heidän käytettävissään, jos säädynmukainen avioliitto olisi solmittu. Tasokkaan kasvatuksen saaneet raahelaiset porvaristytöt olivat Toivo Nygårdin mukaan haluttuja nuorikkoja pappis- ja virkamiesperheisiin.

Perhestrategioissa keinoja ja tavoitteita ei voi erottaa toisistaan, sillä laajasti ottaen kysymys on huolenpidosta ja edunvalvonnasta sekä niiden takaamiseksi kudotuista verkostoista. Puhuessani kirjoittamisesta perhestrategiana tarkoitan sitä, että eri talouksina ja vaihtelevina kokoonpanoina elänyt perhe pidettiin kirjeenvaihdon avulla tunneperäisesti ja osin toiminnallisestikin koossa. Kirjoittamalla voitiin pitää yllä ja kehittää myös muita perhestrategioita. Vaihtoehtona olisi ollut perhesuhteiden etääntyminen, verkostojen hajoaminen ja perhestrategioiden raukeaminen.

Kirjeenvaihdosta tuli yksi Savalojien ja heidän omaistensa keskeisistä perhestrategioista sen jälkeen, kun muuttomatkat olivat suuntautuneet entistä kauemmaksi.[viite-alku]13[/viite-alku] Tämän olen päätellyt kirjeenvaihdon aktiivisuudesta ja ennen muuta sen sisällöstä. Savalojien ja Heikkilöiden kirjeenvaihdon keskeinen sisältö koostui perheenjäsenten ja läheisten ystävien kuulumisista ja yhteisten asioiden toimittamisesta. Huolehdittiin työ- ja raha-asioista, lasten ja vanhusten hoidosta, vaatteista, asumisesta sekä juhlapyhien ja lomien vietosta. (Helsti 2006 a ja b.) Kirjoitustaidon ja postin palvelujen hyödyntäminen sukuverkoston luomisessa ja ylläpitämisessä muutti myös sukusiteiden luonnetta. Sukulaiset saattoivat elää taloudellisesti ja sosiaalisesti melko itsenäisesti eri puolilla maata, mutta kuitenkin huolehtia toisistaan. Kaikki hyötyivät verkoston toimivuudesta. Aikaisemmat tässä suvussa harjoitetut perhestrategiat olivat perustuneet paikalliseen yhteistyöhön. Kirkonkirjat kertovat, että esimerkiksi aikuiset veljekset tai kaukaisemmatkin sukulaiset ovat olleet yhtiömiehinä samoissa taloissa.

Perhestrategioissa ei ole kysymys yksinomaan taloudellisten ja sosiaalisten uhkien torjunnasta, vaan myös aktiivisista valinnoista ja uusien mahdollisuuksien luomisesta. Yksi Savalojien ennakkoluulottomista ja yksituumaisista teoista oli se, että he asettuivat 1860-luvun lopulla Etelä-Suomeen, Helsinkiin ja Haminaan. Oli tavanomaista, että silloiset Siikajokilaakson asukkaat muuttivat naapurikunnasta toiseen etsiessään parempia elinmahdollisuuksia. Erityisesti teollistuva Paavola samoin kuin Oulu olivat suosittuja muuttokohteita. Norjan ja Ruotsin pohjoisosien kaupungit, Venäjä ja Amerikka vetivät niin ikään väkeä. (Vilmusenaho 1984, 63–77.) Etelä-Suomeen hakeutui toistaiseksi vain ani harva Siikajokilaakson asukas – Savalojan sisarusten muutto Etelä-Suomeen oli sikäli poikkeuksellinen ratkaisu. Lähtö Pohjois-Pohjanmaalta kohti pääkaupunkia selittynee osin perhesuhteilla, sillä sisarusten täti Reetta Paakki (s. 1832) oli tullut Helsinkiin palvelukseen jo vuonna 1863. Savalojat olivat yksi lenkki Helsinkiin muuttavien sukulaisten ketjussa.[viite-alku]14[/viite-alku] Oletan kirjoitustaidon rohkaisseen heitä muuttamaan. Sisarusten ei tarvinnut pelätä, että suhteet Pohjois-Pohjanmaalle jäävään äitiin ja muihin sukulaisiin olisivat katkenneet.

On usein sanottu, että kirjeenvaihdon päämääränä on ollut sosiaalisen elämän siteiden ja solidaarisuuden ylläpitäminen, lujittaminen ja laajentaminen (Chartier 1997, 15; Hasselberg 1999, 100–103; Koch-Schwartzer 1999, 117). Saman voi todeta myös Savalojan sisarusten ja heidän jälkipolviensa kirjeistä. Kirjeverkostoon kuuluneet sukulaiset tapasivat toisiaan suhteellisen harvoin, aina ei edes vuosittain. Matkustaminen oli hankalaa, aikaa vievää ja kallista, kirjeet sen sijaan kulkivat helposti pitkienkin matkojen päähän.

Haaveita, hätää ja huolenpitoa

Olen valinnut lähempään tarkasteluun kolme kirjettä, yhden kultakin sisarelta. Valinnan varaa ei ollut paljoa, sillä sisarusten omakätisesti kirjoittamia kirjeitä on säilynyt vain muutamia. Valtaosa sukupiirin kirjeistä on Savalojan sisarusten puolisoiden sekä Annan tyttärien käsialaa. Valitsemani kirjeet muodostavat myös läpileikkauksen heidän elämästään nuoruudesta keski-ikään ja vanhuuteen asti.

Savalojan sisarusten toisilleen ja äidilleen kirjoittamista kirjeistä näkyy heidän itseoppineisuutensa. Kaikki nyt käsiteltävät kirjeet ovat eri henkilöiltä, joten ne eivät mahdollista kirjoitustaidon kehittymisen vertailua. Koska en ole kielentutkija, en edes yritä analysoida kirjeiden kielellisiä ominaisuuksia. Sormituntumalta näyttäisi kuitenkin siltä, että sisarusten suuntaus olisi haparoivasta ja yksilöllisiä piirteitä sisältävästä kirjoittamisesta norminmukaisempaan päin, jos olettaisi kaikkien kirjoittaneen samaan tapaan. Savalojat saivat jatkuvasti luettavakseen toisten ihmisten kirjoittamia kirjeitä, samoin kuin sanomalehtiä ja muuta painettua sanaa. Vuosien varrella heidän oma kirjoitusrutiininsa kasvoi. He pääsivät sisälle aikakautensa monimuotoiseen kirjalliseen kulttuuriin sekä lukijoina että kirjoittajina.

Tässä Augustan kirje äidilleen Maria Kandelinille, todennäköisesti vuodelta 1876:
Helsiinkiistä 208 P Helmikuta
miinun rakas äitii terveisii iä Palion miinulta ia annalta ia kiitoksiiia sen kiirian etestä ionka miinä nyt justiisa sain ia se oli nii kystii että miitä kiiriottii miinä olen kaksii kerta kiirioltanu äitiille ia miinuusta on kumma että äitii sano että ei tiiä miihiin kiirioitta onhan miinä Pannu että eriikiinkatulle ellii viillan eku numero 206 ia met asutan viillassa vain se on sama jos kiirioitta eriikiinkatulle n 1 ia miinä voin oiken Hyviin ia ei äitiin tarte sitä murehtiiia että miinä hukun ioutun en miinä toki ole niin huonolla jäljellä että en tiiiä miiHiin menen kyllä miinulla on monta Hyvä tutttava Helsinkiisä ia miinul on aina kiiret ia on työtä Palion ia olen ostanu onPelu masiiniin se makso tu satasta marka ei 60 marka olen maksanu ia täHe on velkana vain kyllä miinä sen Piian maksan miinä olen ollu Puolii vuotta läällä ja olen tiijennu läHelle kaksi sata marka vain miinä olen laitanut Palion vatetta itellenii ia äitii sano että ei ole vara tulla Helsiinkiin vain ei tarte siitä murehtiiia kun kevät tule niin met laitamme raHa teitän reisun ia ei te tarte [--] ia kun on raha käsesä satta tullaa miissä laivassa taHotta ia mut kalut te satta myvä makuvattet tuoka tullesanna ia otaka vallesmanniin passii ei net kalut ole nin varalliset ios niisä Piiki kyllä sen mosii ia ia jos niin ois että ei te tällä ruPeinis olen annan HusHolliisa niin satan maHan met tällä kii Hyrätä Huonet itellennii ia laitaka niin että teitän kalut tule Helsiinkin ei siillä sitä kartu niin [--] enne Palion siillon kun läHte että se on vaikii ia saaHa Hevosta vain kuin laitatta niin etä tulevat visiin Paikan rahessa niin kyllä laivasa tule enenPiikii satatte te ota kahvi komento myllyt ia rännäriit ia se toliin ionka oletta sanu kummiiltanna ia kaikii vattet kyllä net laivasa tule kun van raHen ensiin saa ia ei hä teillä ole mitän koto siiellä niin minä tykän että se on Paras että laitatta niin että ei ei ole mitään jälellä että ei tarte huolehtiiia takasii meno eihän te sen Puolesta ole siiottu miiHiinkän ia katriina voi Hyviin minä taiian nyt koHotii aikon mennä siinne ia musterii voi Hyvin ia anna ja matsonnii [viite-alku]15[/viite-alku] käske sano terviisiä Palion että äitii on tervetullu että niin kun kotiisa ia miinun teke niin koviin miijelennii seminariin kun ois aika ruveta luken ja Hyvästii nyt rakas äitii ia voika Hyviin tohHtoriilla on Pytty ihmiiset montako net sisellä aina käske sano terveisiä ia miinun Piitii lyvä aina kun tekii harmiiia että en sanu oikein kiiriotta esteri nukku se on niin nättii tyttö Hyvästii nyt miinun oma äitii aukusta savaloia

Tuolloin 26 vuoden ikäinen Augusta Savaloja ei selvästikään ollut ensimmäisiä kertoja kirjeiden kanssa tekemisissä. Kirjeen aluksi laitettu päiväys, kiitokset saaduista kirjeistä sekä terveiset osoittavat kirjeiden kirjoittamisen konventioiden hallintaa. Kirjeen omatekoisuuteen viittaa oikeinkirjoituksen häilyvyys – mahdollista kirjoitusapua olisi luultavasti pyydetty rutinoituneemmalta, enemmän kouluja käyneeltä kirjoittajalta. Omatekoisuutta osoittaa myös Augustan harmittelu kirjeen lopussa. Hän sanoo, että pieni sisarentytär Aina häiritsi kirjoitustyötä niin paljon, että häntä piti lyödä.

Tällaisen käsikirjoituksen muuttaminen painoasuun ei ole aivan yksinkertaista. Pelkään, että en ole tehnyt oikeutta kirjoittajalle, sillä saatoin tulkita monia kirjaimia ja jopa sanoja väärin. Augustan käsiala selviää oheisesta kuvasta.

Kuva 3. Augusta Savalojan kirje Maria Kandelinille 28.2.1876. Hilkka Helstin perhearkisto.

Kirjeen tärkein sisältö koostuu perheasioista. Augusta huolehtii äitinsä muuttomatkasta Helsinkiin. Matkan on määrä taittua Raahesta vesiteitse ja mukaan on syytä ottaa varmuuden vuoksi koko omaisuus kahvimyllyä ja rännäriä myöten. Tyttäret maksavat laivamatkan. Augustan esittämien asumisvaihtoehtojen mukaan he voisivat asua joko Annan ja hänen miehensä Anton Matinpoika Heikkilän luona tai vuokrata yhdessä huoneet. Augusta kertoo Katriinan ja musterin, Reetta Paakin, voivan hyvin. – Reetta tosin kuoli seuraavana kesänä, vain muutamia kuukausia tämän kirjeen jälkeen. Kirje on kirjoitettu luultavasti Annan luona, sillä läsnä olivat Annan lapset Aina (Aino) ja Esteri (Esther) ja Anna miehineen lähettää terveisiä.

Augustan opinhalu ei jäänyt auttavan kirjoitustaidon saavuttamiseen, sillä hän paljastaa kirjeessään äidilleen myös yllättävän haaveen: opiskelun seminaarissa. Mistä moinen mieliteko ja tieto tämänkaltaisista koulutusmahdollisuuksista on voinut syntyä? Klassisen, Gesunkenes Kulturgut -mallin mukaisen selityksen mukaan ajatus opiskelusta olisi virinnyt palveluspaikan isäntäväen tai säätyläisnaapurien esimerkin mukaisesti. Näköetäisyydellä oli tohtoreita ja pyttyihmisiä. Tuskinpa Augusta kuitenkaan jäljitteli isäntäväkeään. Opinhalut olivat varhaisempaa juurta, olihan Augusta hankkinut kirjoitustaidonkin ennen Helsinkiin muuttoaan. Kansakoulunopettajia valmistava seminaari oli perustettu Jyväskylään vuonna 1863, ja sinne pääsi opiskelemaan pääsykokeen perusteella, mutta se ei alkuvuosina ollut mikään torpan tyttöjen oppilaitos. Ensimmäisistä opiskelemaan hyväksytyistä naisista kaikki olivat yhtä lukuun ottamatta säätyläisiä, ja useimmilla oli tyttökoulupohja. Vuosisadan loppua kohden säätyläiset jäivät kuitenkin vähemmistöksi ja opiskelijoita rekrytoitiin myös maalaisrahvaan parista. (Nurmi 1995, 36, 93.)

Augustan kirjeessään esittämän suurisuuntaisen opiskeluhaaveen voi nähdä ennakoineen selkeästi tulevia perhestrategioita ja seuraavan sukupolven mahdollisuuksia. Hänen sisarentyttärensä Aino, Esther ja Maiju kävivät aikanaan tyttökoulun ja Maiju myös seminaarin. Haaveen esittäminen äidille merkitsi myös sitä, että tuollaisista asioista saattoi perheessä keskustella joutumatta naurunalaiseksi. Koulunkäynnin – saati pitemmälle menevän opiskelun – tarpeellisuutta ei vielä yleisesti tunnustettu. Vuonna 1875, vuotta ennen Augustan kirjettä, Rantsilassakin oli pidetty kansakoulua tarpeettomana ja kuntakokouksessa oli päätetty äänestyksen jälkeen, ettei sellaista pitäjään tulla milloinkaan perustamaan. (Vilmusenaho 1984, 329–330.)

Toinen kirje-esimerkki on vuodelta 1901, jolloin Annan tyttäret olivat jo nuoria aikuisia, Aino 28-, Esther 25- ja Maiju 21-vuotias. Anna Esslinin (o.s. Savaloja) kirje oli osoitettu Maria Kandelinille, joka vietti kesää Sääksmäellä tyttärensä Katriinan ja vävynsä Kalle Niemelän luona. Kirjoittaja on 56 vuoden ikäinen, siis jo kokenut kynäniekka. Tekstissä näkyvät yhä itseoppineisuuden merkit: välimerkittömyys ja isojen ja pienien kirjaimien vaihtelu. Silti teksti on helppolukuisempaa verrattuna Augustan noin 25 vuotta aikaisemmin kirjoittamaan kirjeeseen.

Kuva 4: Anna Esslinin (o. s. Savaloja) kirje Maria Kandelinille heinäkuussa 1901. Hilkka Helstin perhearkisto

Helsinki se 24 päivä heinä
Rakas äitini

Nyt san kiittä tejjän kirjan estä että saimma kulla että te oleta tervenä ja hyvin pässet tas matkane pähän ja me olema kansa tervenä vain tällä on nin kovin kuma ilma että tahto tulla kipiäsi eikä ole satanut monen vikkon vain vime pyhänä oli nin kova jukonilma että teki paljon vahiko ja tappo yhen miehenki ja mekin olima seura sa Resa lönvistilä vieraisi ja vettä tuli nin kun savista kalo vaika me emmä kastunet kun olima sisällä tällä on kaiki Ruoka tavarat kallista ejkä tahto sahakan ja työt on kansa huonola kannalla ja minulla on ollutkin olen pessys pykkijä ja paikanut kaikija vanhoja vaatteila että en ole kerenyt ennen kirjoitaman enkä ole pitänyt apuvakan olen tehnyt jtte kaiki eikä sitä tahto jaksa kun on nin lämmin ja misä tytöt nyt ovat onko ne siellä vain onko ne sortavallassa sanoka tervisijä molemile esteri Marille ja en minä ole lähätänyt teile mitän nyt pitäkön katrina nyt huolen leistä nyt vähän aika kyllä minä tas pitän sitten ja kyllä kaiketi tas tuletta tänne ja me olima yksi pyhä Augustin tykönä sielä on satu pikku tyttö ja minä käytin sen Ristilä pappila ja sittä tehtin anna ja se eli vain 9 vuorokauta ja oli nin kaunis lapsi ja sielä on nin puhtas husholli ja huomena on jsän nimipäivä minä juon yksin kaffekupin te otta ollu usein tällä kun on pitety isän muisto tällä ollut lähestys juhlat ja oli oulustaki minun vanhoja tuttavia tällä käymäsä selmannin Rouvan kansa ja Augusta ja eno ovat mennet malle tikkurin ja ne voivat jotenkin hyvin terveyten puolesta eno käypi kaupuntisa kaksi kerta vikosa minä kelpan nyt lintuja hoitaman ja en tijä jos satte selvä tästä kun on nin huono pännä ja ej mitän muta kun hyvin paljon tervisi meiltä molemilta kirjota tytöne
Anna

kun te kirjotitta nin ej te lähätänyt terveisi kenellekän kyllä kaiketi teillä on hauska olla siellä saressa kun on nin lämmin on mekin käyty suntaisin parkisa oltu koko päivän kun tällä huoneisa on nin kuma tällä on marjatkin in kalli että mustikatki maksa 40 penni litra ja hilloja on hyvin paljon 40 penni kansa

Kirjeen pääosassa ovat jälleen perheenjäsenten, sukulaisten ja tuttavien kuulumiset. Lähisuvusta mainitaan ”tytöt”, Esteri ja Mari (ja Aino, joka asui Sortavalassa), sisaret Katriina ja Augusta sekä Augustan mies eno (Anton Modl), serkku August ja tämän tytär Anna ja jopa lähes 40 vuotta aiemmin kuollut isä (Jaakko Savaloja). Kirjeitä kirjoittamalla perheyhteyttä pidettiin yllä etäisyyksistä huolimatta. Myös töistä, hinnoista ja raha-asioista puhuminen kuului asiaan, olihan perheillä osin yhteinen talous. Yhteistyö ja avunanto olivat monitahoisia. Sisaret ja äiti olivat auttaneet Annaa aikoinaan lasten hoidossa ja kasvattamisessa – nyt Anna huomauttaa kenties hieman ironisesti kelpaavansa Augusta ja Anton Modlin kanarialintujen hoitajaksi heidän Tikkurilan kesäloman ajaksi. Hän varmistelee, että jo iäkäs äiti varmasti viihtyy kesän vietossa Katriinan luona Sääksmäen Kalliosaaressa ja lupaa taas ottaa tämän hoiviinsa.

Kolmas siteerattava kirje on Kaisu Niemelän kirjoittama ja se on lähetetty Haminasta Myrskylään Maiju Hellstenille. Kirjettä ei ole päivätty, mutta arvelen sen sijoittuvan pula-aikoihin, vuosien 1917–1918 tienoille.

Kuva 5. Kaisu Niemelän (o. s. Savaloja) kirje Maiju Hellstenille (o. s. Heikkilä) n. 1917–1918. Hilkka Helstin perhearkisto.

Rakas Mari Kitos Kirjestä ja Paketista se oli nin Hyvä ei tälä sanu milän Hinala s liha minula oli nini jkävä joulu Kun ei Aina tullu ei tietä miten sen Käy ja miten se jaksa tehtä työtä että ellä Kun on nin Kallis aika minä suren nin Kovin sitä ja minula on nin pienet tulot ettei 2 Hekilöle ritä jos sais saren mytyksi nin elätäsinkö me site enhän minä enan Kauva elä minä olen tullu nin voimatomaksi Kylä se on jkävä Kun ei tahto jaksa itsijän Hoita Aina tule täne jos setule nin terve että voi matkusta se olis tulu jo vain tohtori ei laskenu Esteri olis tahtonu sine joulusi vain en minä jaksa matkusta nin kauvas eikä rahakan ritä se läheti voita minä en ole Kelkän laitanu mitän sinule minä lähetän rautati paketin Kun tule Arki päivä ja Aina tule Kirjota site kun sat tällä on nin Kylmä ja put on nin Kallita sytänmelise terveise teile Kaikile ja onnelista uutta vuotta Täti [viite-alku]16[/viite-alku]

Kirje keskittyy oman ja perheenjäsenten olojen ja voinnin pohdiskeluun ja yhteisten ongelmien ratkomiseen. Kalle Niemelä oli kuollut vuonna 1913 ja Kaisu asui leskenä Haminassa, jossa heillä oli vanhastaan talo. Puutetta oli sekä rahasta, ruuasta että polttopuusta. Kaisua painoi huoli niin omasta kuin myös Ainon heikentyneestä terveydestä ja työkyvystä. Kaisu kirjoittaa, etteivät hänen tulonsa riitä kahden henkilön elämiseen. Tämä saattaisi viitata siihen, että sairasteleva Aino olisi ollut aikeissa muuttaa hänen luokseen. Jo iäkäs Kaisu yritti nähtävästi elää Sääksmäen saaresta ja huvilasta saamillaan vuokratuloilla. Kirjeessä hän kuitenkin pohtii, olisiko saaren myynti kannattavampi ratkaisu. Sisaren tyttäret ovat yrittäneet auttaa. Mari (Maiju) on lähettänyt ilmeisesti lihaa ja Esther voita. Esther on kutsunut luokseen Enoon, mutta Kaisulla ei ole varaa eikä voimia matkustaa. Joululahjatkin ovat jääneet laittamatta.

Hätähuudonomainen kirje osoittaa Kaisun ja sisarentyttärien suhteen läheisyyden ja perhestrategioiden vastavuoroisuuden. Kaisu ja Kalle pitivät tytöistä huolta pienestä pitäen ja vielä aikuisina Aino, Esther ja Maiju saattoivat viettää huolettomia lomapäiviä Niemelöiden saaressa. Nyt on heidän vuoronsa auttaa vanhaa tätiään.

Vaikuttava luku- ja kirjoitustaito juurtuu sukuun

Vaikka Savalojien kirjoitustaito näyttää nykymittapuin olleen haparoiva, pystyivät he sen avulla pitämään sukua koossa ja sen keskinäistä yhteistyötä toimivana vuosikymmenten ajan. Kirjeenvaihto mahdollisti sisaruksille ja heidän äidilleen tuiki tärkeän keskinäisen kommunikoinnin ja yhteistyön heidän asuessaan eri paikkakunnilla [viite-alku]17[/viite-alku]. Savalojan sisarukset olivat onnistuneet hankkimaan itselleen vaikuttavan luku- ja kirjoitustaidon.

Sisarusten äiti Maria Kandelin edusti edellistä polvea myös luku- ja kirjoitustaitonsa suhteen. Hän osasi lukea, mutta ei kirjoittaa. Tämä oli ongelmallista, sillä tyttärien muutto Etelä-Suomeen mullisti perheen viestintäjärjestelmän. Luku- ja kirjoitustaitoja ei enää punnittu ainoastaan kinkereillä, vaan ne osoittautuivat välttämättömiksi keinoiksi pitää yhteyttä lähiomaisiin. Maria Kandelin joutui turvautumaan kirjureihin vastatessaan tyttäriensä viesteihin. Helsinkiin muutettuaan Maria Kandelin oli aktiivisessa kirjeenvaihtosuhteessa useamman kotiseudulle jääneen ystävän ja sukulaisen kanssa. Kirjoittelu sujui edelleen toisten avulla. Marian ja hänen ystäviensä tilannetta helpotti se, että kirjoitustaitoisia ihmisiä alkoi olla 1800-luvun lopulla jo paljonkin heidän lähiympäristössään.

Savalojan sisarusten mentyä naimisiin kirjoitustaitoisten miesten kanssa omat taidot toivat heille arvatenkin tasa-arvoisemman aseman avioliitossa. He eivät olleet täysin riippuvaisia sujuvasti kirjoittavien puolisoittensa taidoista, vaikka käyttivätkin miehiään usein kirjureina. Vaikuttavasta luku- ja kirjoitustaidosta oli apua myös työelämässä. Augustalla oli 1880- ja 1890-luvuilla ompeluliike, johon hän pestasi ompelijoita lehti-ilmoituksin. Kotiin tuli sanomalehtiä. Anna puolestaan toimi elämänsä aikana torikauppiaana ja ajuriliikenteen hoitajana. Näissä toimissa luku- ja kirjoitustaidosta oli varmasti hyötyä. Perheen koulutusmyönteisyys näkyi nuoren Augustan seminaarihaaveissa ja realisoitui sittemmin Annan tyttärien kouluttamisessa. Kansanvalistusharrastukset kuuluivat myös vapaa-aikaan. Kaisu ja Karl Johan Niemelä toimivat aktiivisesti Sääksmäen Edistysseurassa. Yhdistys järjesti valistavia keskustelutilaisuuksia ja iltamia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Näyttää selvältä, että Etelä-Suomeen muuttamisen aiheuttama valtava elämänmuutos kiihdytti Savalojien jo Rantsilassa syntynyttä opinhalua. Paradoksaalista kyllä, Savalojan sisarukset hyötyivät saavuttamastaan luku- ja kirjoitustaidosta luultavasti eniten pitäessään yllä ja kehittäessään kaikkein perinteisintä yhteisöllistä organisoitumistapaa, sukulaisuutta.
 
Palaan vielä tämän suvun edelliseen kirjoitustaitoisuuden jaksoon, joka oli 1700-luvun jälkipuolella. Tuohon aikaan piirsi kirjuri Lauri Heneliuksen sulkakynä merkintöjä Kokkolan ja Raahen tullien papereihin. Heneliuksen kirjoitustaito oli selkeästi työhön liittyvä erityistaito, ei kaikille tarpeellinen kansalaistaito. Kirjoitustaito kuului toki myös säätyläismiesten yleissivistykseen. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitustaito hävisi kuitenkin Laurin Maria Kristiina -tyttären sukuhaarasta. Maria Kristiinan ja hänen tyttärensä Brita Kaisan ei ollut sen paremmin mahdollista kuin hyödyllistäkään viljellä kirjoitustaitoa eläessään alempiluokkaisissa oloissa Raahessa ja sen lähiympäristön maaseudulla.

1800-luvun keskivaiheilla syntyneiden Savalojien tyttärien asema sekä perheessä että yhteiskunnassa oli aivan toinen kuin heidän esiäitinsä Maria Kristiinan. Suomalainen yhteiskunta kävi läpi hirvittävän katastrofin – nälkävuodet – ja muuttui nopeaa vauhtia. Muutosta siivitti laaja kirjallistuminen, jolloin luku- ja kirjoitustaidoista tuli kaikille hyödyllisiä kansalaistaitoja. Taru Nordlund (2005) on kuvannut kirjoitustaidon yleistymistä 1800-luvun lopussa lukuisten tekijöiden summana. Koulutus ja virka-asema alkoivat vähitellen painaa enemmän kuin sääty. Kirjoitustaito sai hänen mukaansa yhä enemmän prestiisiä, koska sitä edellytettiin niin monissa töissä. Kirjoitustaidosta tuli tavoiteltava taito myös kansan syvissä riveissä.

Monet muuttoliikkeen pyörteisiin joutuneet perheet omaksuivat kirjeiden kirjoittamisen perhestrategiakseen. Arvokkaita perhesuhteita ei kannattanut hylätä asuinpaikan myötä. Savalojien esimerkki osoittaa kirjeenvaihdon kiistattomat hyödyt. Ilman kirjoitustaitoa ja kirjeenvaihtoa sisarukset olisivat melko varmasti vieraantuneet toisistaan ja joutuneet tulemaan toimeen yksin tai ydinperheensä voimin. Anton Heikkilän kuolema olisi ollut kohtalokasta etenkin hänen pienille lapsilleen. Anna ei olisi varmastikaan pystynyt kouluttamaan heitä, ja jo pelkkä arkielämä olisi ollut raskaampaa. Otaksun, että myös Annan ja Kaisun vanhuusvuodet olisivat olleet ankeampia, jos he eivät olisi voineet turvautua Annan tyttäriin.

Vaikuttava luku- ja kirjoitustaito johti Anna, Kaisu ja Augusta Savalojan piireihin, joissa tyttöjen koulutusta pidettiin tärkeänä. Sisarukset puolisoineen ymmärsivät, että Annan tyttärien koulutus olisi perhestrategia, joka saattaisi hyödyttää aikanaan heitäkin. Koulutuspohjaisissa ammateissa toimivat tytöt tulisivat huolehtimaan vanhuksista, kun omat voimat työntekoon alkaisivat hiipua. Heidän suunnitelmansa onnistui. Suhteet Annan tyttäriin säilyivät loppuun asti toimivina siitäkin huolimatta, että suku riitaantui välillä pahasti (ks. Helsti 2006 a). Savalojien jälkeen kirjoitustaito juurtui sukuun, ja lasten kouluttamisesta tuli uusi perhestrategia.

Kuva 6. Heikkilän sisarukset kävivät tyttökoulun. Maria Heikkilä eturivissä 1. vasemmalta lukien Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun kuvassa, joka lienee lukuvuodelta 1893–1894. Maria kävi silloin neljättä luokkaa. Hilkka Helstin perhearkisto.

Viitteet

[viite-loppu]1[/viite-loppu] Hallussani on 40 kirjettä, jotka ajoittuvat vuosiin 1876–1901 ja useita kymmeniä kirjeitä 1900-luvulta. Kaksi kirjeistä on Anna Savalojan ja kaksi Augusta Savalojan itse kirjoittamia. Kokoelmaan kuuluu vain yksi Katriinan omakätisesti kirjoittama kirje, sillä hänen mentyään naimisiin kirjeet kirjoitti aina hänen miehensä Kalle Niemelä. Pariskunta allekirjoitti kirjeet yhdessä. Yhden Augustan lähettämän kirjeen on laatinut luultavasti Aino Heikkilä. Muita kirjeen kirjoittajia tässä verkostossa ovat Maria Heikkilä, Aino Heikkilä, Esther Heikkilä ja Anton Modl. Maria Kandelin sai 1800-luvun lopulla, asuessaan jo Helsingissä, paljon kirjeitä Rantsilan suunnalta. Niistä olen päätellyt hänen pitäneen hyvin yhteyksiä kotiseutuunsa. Marian saamissa kirjeissä on viittauksia myös hänen tyttäriensä Pohjanmaalle lähettämiin kirjeisiin.

[viite-loppu]2[/viite-loppu] Kiitän sekä Esther Ekrothin (o. s. Heikkilä) että Maria Hellstenin (o. s. Heikkilä) lastenlapsia antoisista sukua koskevista keskusteluista ja oikeudesta käyttää suvun kirjeitä tutkimusaineistona.

[viite-loppu]3[/viite-loppu] Maria esiintyi loppuelämänsä sukunimellä Kandelin, joten nimellä oli ainakin kaksi kirjoitusasua.

[viite-loppu]4[/viite-loppu] Aino Heikkilän kertomaa. Tuulikki Helstin haastattelu 8.10.2005.

[viite-loppu]5[/viite-loppu]Ainon ristimänimi oli Aina; molemmat kirjoitustavat esiintyvät kirjeissä. Maiju oli virallisesti Maria, mutta perheen kesken häntä kutsuttiin yleensä Maijuksi, joskus Mariksi.

[viite-loppu]6[/viite-loppu] Anton Heikkilän perukirjan mukaan kuolinpesässä oli poistojen jälkeen varallisuutta 1721 markan arvosta. Suurin erä muodostui yhteensä 1700 markan saatavista – ilmeisesti monet asiakkaat olivat jääneet kuparisepälle velkaa. Pesän arvokkainta omaisuutta olivat Antonin 2 hevosta (100 mk ja 125 mk), roskat eli 4-pyöräiset työrattaat (100 mk) sekä kasanilainen reki (75 mk). (Helsingin kaupungin arkisto.)

[viite-loppu]7[/viite-loppu] Esther kävi ensimmäisen ja toisen kansakoululuokan Turussa. Koulutodistukset on allekirjoittanut Kalle Niemelä. Syksystä 1884 Esther kävi koulua Helsingissä ja todistukset allekirjoitti joko hänen äitinsä tai Aino-sisarensa.

[viite-loppu]8[/viite-loppu] Esther Ekroth Maiju Heikkilälle 28.4.1913. Vuoden 1885 henkikirjoitusluettelon mukaan äiti, Adolf ja tyttäret asuivat samassa osoitteessa. Sen sijaan vuoden 1890 henkikirjoitusluettelot kertovat, että Aino Heikkilä asui sekä äitinsä luona Korkeavuorenkadulla että Modlin perheessä Pikku Roobertinkadulla.

[viite-loppu]9[/viite-loppu] Kiitän sukututkija Sirpa Salmista tiedoista, jotka koskevat Lauri Heneliusta ja hänen vanhimman poikansa Iisakin sukuhaaraa.

[viite-loppu]10[/viite-loppu] Carolina Snellmanista (aviol. Brofeldt) tuli sittemmin Juhani Ahon äiti.

[viite-loppu]11[/viite-loppu] Esimerkiksi Piippolassa toimi jo 1830-luvulla kiertelevä kotiopettaja ja Paavolasta sellainen tavattiin 1850- ja 1860-luvuilla. Tyrnävän talolliset palkkasivat kiertelevän opettajan 1860-luvulla opettamaan lapsille ja aikuisille kirjoitusta ja laskentoa. Ensimmäiset lähitienoitten kiertokoulut perustettiin Tyrnävälle vuonna 1865 ja Siikajoelle sekä Revonlahdelle vuonna 1869, ja ensimmäiset kansakoulut Liminkaan 1868 ja Tyrnävälle vuonna 1876. (Asunmaa 2005, 261-262; Vilmusenaho 1984, 322–332, 465–470.)

[viite-loppu]12[/viite-loppu] Mikään arkisto ei tietääkseni ole toistaiseksi erikoistunut varhaisten yksityiskirjeiden keräämiseen, ja ne ovatkin ikävä kyllä aivan hajallaan.

[viite-loppu]13[/viite-loppu] Aikaisemmin suvun muuttomatkat olivat olleet suhteellisen lyhyitä. Paakit, Karhut, Kankaat, Savalojat ym. muuttivat paikasta toiseen Rantsilan, Paavolan, Temmeksen, Pulkkilan, Haapaveden, Oulaisten, Raahen ja Oulun seuduilla toimien renkeinä, piikoina, käsityöläisinä, maatilojen yhtiömiehinä ja torppareina. Nimi vaihtui talosta toiseen siirryttäessä, joten heidän seuraamisensa on melko työlästä. Heneliukset ja Henellit toimivat sekä virkamiehinä että rahvaan ammateissa ja he liikkuivat Kokkolan, Raahen, Hyrynsalmen, Puolangan, Muhoksen ja Kempeleen tienoilla.

[viite-loppu]14[/viite-loppu] Anna, Kaisu ja Augusta Savalojan serkun poika, seppä Juho Juhonpoika Karling lähti niin ikään jalkaisin Oulusta Helsingin suuntaan marraskuussa 1880. Hän kuitenkin osti Tampereelta junalipun, joten kävelymatka lyheni jonkin verran. (Vuorela 1993, 8–9.)

[viite-loppu]15[/viite-loppu] Matsson oli Anton Matinpoika Heikkilän käsityöläisnimi.

[viite-loppu]16[/viite-loppu] Kaisu Niemelä Maiju Hellstenille, ei päiväystä, ehkä 1917–1918.

[viite-loppu]17[/viite-loppu]Savalojat vaihtoivat moneen kertaan asuinpaikkaa omien ja myöhemmin myös aviomiestensä työtilanteiden myötä. Kriittisin vaihe yhteydenpidon kannalta oli varmaan vuosina 1867–1876 jolloin äiti Maria asui Haapavedellä ja tyttäret Oulussa, Helsingissä ja Haminassa. Maria muutti Helsinkiin 1876 ja asui sen jälkeen aina tyttäriensä tai tyttärentyttärensä Maijun kanssa. Sittemmin Augusta asui enimmäkseen Helsingissä ja Pietarissa, Anna Haminassa, Helsingissä ja Helsingin pitäjässä, Katriina Haminassa, Turussa, Sääksmäellä ja Helsingissä. Seuraavaa polvea edustavat Annan tyttäret muuttivat yhtä ahkerasti. He asuivat edellisten lisäksi Tampereella, Viipurissa, Sortavalassa, Enossa, Kiuruvedellä, Orivedellä, Myrskylässä, Raahessa ja Moskovassa.

Liite

Savalojan sisarusten suku (ks. pdf-linkki sivun ylälaidassa)

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Anton Heikkilän perukirja, Helsingin kaupunginarkisto.
Savalojan sisarusten ja muut perhekirjeet, Hilkka Helstin hallussa.
Sääksmäen Edistysseuran arkisto, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto, Helsinki.

Kirjallisuus

Asunmaa, Martti 2005. Koululaitoksen kehitys. Teoksessa Asunmaa, Martti & Matinolli, Kyllikki: Merestä noussut maa. Tyrnävän historia 1800–2000. Tyrnävä: Tyrnävän kunnan historiatoimikunta.

Burke, Peter 1992. History and Social Theory. Cambridge: Polity Press.

Chartier, Roger 1997. Model letters and letter-writing in ancien régime France. Teoksessa Chartier, Roger & Boureau, Alain & Dauphin, Cécile: Correspondence. Models of Letter-Writing from the Middle Ages to the Nineteenth Century. Cambridge: Polity Press, 1–23.

Hasselberg, Ylva 1999. Letters, social networks and the embedded economy in Sweden: some remarks on the Swedish bourgeoisie, 1800–1850. Teoksessa Earle, Rebecca (ed.), Epistolary selves. Letters and Letter-Writers 1600–1945. Aldershot: Ashgate, 95–107.

Helsti, Hilkka 2006 a.”Rakkaat omaiset” Heikkilän sisarusten kirjeet ja perhestrategiat 1901–1919. Teoksessa Helsti, Hilkka & Stark, Laura & Tuomaala, Saara (toim.), Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 110–168.

Helsti, Hilkka 2006 b. Verkostoja, vaihtoa ja välittämistä. Tekstiilityö perhestrategiana. Teoksessa Kupiainen, Tarja & Vakimo, Sinikka (toim.), Välimatkoilla. Kirjoituksia etnisyydestä, kulttuurista ja sukupuolesta. Kultaneito VII. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, 180–199.

Hiltunen, Mauno 1996. Siikajokilaakso keskiajalta vuoteen 1860. Teoksessa Hiltunen, Mauno & Forss, Aulis & Vilkuna, Janne: Siikajokilaakson historia I. Oulu: Siikajokilaakson kunnat ja seurakunnat, 67–806.

Hobbs, Catherine 1995. Introduction: Cultures and Practices of U.S. Women’s Literacy. Teoksessa Hobbs, Catherine (ed.), Nineteenth-Century Women Learn to Write. Charlottesville & London: University Press of Virginia.

Häggman, Kaj 1994. Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 179. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Häkkinen, Antti 1991. ”Pernaan Lapuan tie tehtiin jauhonaaloolla näläkävuosina” – Hätäaputyöt: epäonnistuiko valtiovalta? Teoksessa Häkkinen, Antti & Ikonen, Vappu & Pitkänen, Kari & Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi. Helsinki: WSOY, 129–157.

Kauranen, Kaisa 2006. Kansanihmisten käsikirjoitukset Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoissa. Elore 13 (2).(www-lähde) http://www.elore.fi/arkisto/2_06/kau2_06.pdf (Luettu 12.5.2008.)

Koch-Schwartzer, Leonie 2000. Briefe aus der Provinz. Christian Garves Strategien der Herstellung personaler und intellektueller Briefnetzwerke. Teoksessa Heinke M. Kalinke (Hg.): Brief, Erzählung, Tagebuch. Autobiographische Dokumente als Quellen zu Kultur und Geschichte der Deutschen in und aus dem östlichen Europa. Referate der Tagung des Johannes-Künzig-Instituts für ostdeutsche Volkskunde vom 8./9. September 1999. Freiburg: Johannes-Künzig-Institut für ostdeutsche Volkskunde, 107–145.

Leino-Kaukiainen, Pirkko 2007. Suomalaisten kirjalliset taidot autonomian kaudella. Historiallinen Aikakauskirja 4/2007, 420–438.

Levi, Giovanni 1992. Aineeton perintö. Manaajapappi ja talonpoikaisyhteisö 1600-luvun Italiassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Makkonen, Anna (toim.) 2002. Karheita kertomuksia. Itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta. Helsinki: SKS.

Mäkinen Ilkka 2007. Kirjoitustaidon leviämisen herättämiä epäluuloja 1800-luvun Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja 4/2007, 402–419.

Nordlund, Taru 2005. Miten ja miksi kansa alkoi kirjoittaa? Suomalaisten talonpoikien kirjeitä 1800-luvun alusta. Teoksessa Huttunen, Sirpa & Nuolijärvi, Pirkko (toim.): Tahdon sanoa. Kirjoituksia kielen ja perinteen voimasta. Helsinki: SKS, 51–79.

Nurmi, Veli 1995: Suomen kansakoulunopettajaseminaarien historia. Helsinki: OAJ.

Nygård, Toivo 1995. Väestö. Teoksessa Nygård, Toivo & Rantatupa, Heikki & Toivanen, Pekka & Viita, Ossi: Raahen tienoon historia II. Raahen kaupunki, Pattijoen ja Vihannin kunnat sekä Raahen, Saloisten, Pattijoen ja Vihannin seurakunnat, 67–105.

Pallares-Burke, Maria Lùcia G. 2002. The New History. Confessions and Conversations. Cambridge: Polity Press.

Pitkänen, Kari 1991. Kärsimysten ja ahdingon vuosikymmen – 1860-luvun yleiskuva. Teoksessa Häkkinen, Antti & Ikonen, Vappu & Pitkänen, Kari & Soikkanen, Hannu: Kun halla nälän tuskan toi. Helsinki: WSOY, 36–80.

Punkeri, Elsa (toim.) 1958. Rantsila kotiseutumme. Rantsila: Rantsila-seura.

Salmi-Niklander, Kirsti 2004. Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. Helsinki: SKS.

Sarmela, Matti 1981. Suomalaiset häät. Teoksessa Matti Sarmela (toim.): Pohjolan häät. Helsinki: SKS: 11-55.

Stark, Laura 2007. Kansallinen herääminen ja sosiaalinen nousu maaseudulla. Teoksessa Helsti, Helsti & Stark, Laura & Tuomaala, Saara (toim.): Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: SKS, 47–109.

Toivanen, Pekka 1995. Opetus ja kulttuuri. Teoksessa Nygård, Toivo & Rantatupa, Heikki & Toivanen, Pekka & Viita, Ossi: Raahen tienoon historia II. Raahen kaupunki, Pattijoen ja Vihannin kunnat sekä Raahen, Saloisten, Pattijoen ja Vihannin seurakunnat: 387–404.

Turpeinen, Oiva 1986. Nälkä vai tauti tappoi? Kauhun vuodet 1866–1868. Historiallisia tutkimuksia 136. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Waris, Elina 1999. Yksissä leivissä. Ruokolahtelainen perhelaitos ja yhteisöllinen toiminta 1750–1850. Bibliotheca Historica 48. Helsinki: SKS.

Wilkama, Sisko 1938. Naissivistyksen periaatteiden kehitys Suomessa 1840–1880-luvuilla. Historiallisia tutkimuksia XXIII. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Vilmusenaho, Risto 1984. Siikajokilaakson historia II. Oulu: Siikajokilaakson paikallishistoriatoimikunta.

Vuorela, Kalevi 1993. Monsignore Adolf Carling. Suomalainen pappi ja patriootti. Helsinki: Studium Catholicum.

Filosofian tohtori Hilkka Helsti on vapaa tutkija Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.