Helena Oikarinen-Jabai
Tolonen Tarja (toim.) 2008: Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Tampere: Vastapaino 301 s.
Kuten Tarja Tolonen kirjan Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli johdantoartikkelissa Yhteiskuntaluokka: menneisyyden dinosauruksen luiden kolinaa toteaa, sosiologit ovat viime vuosikymmeninä vältelleet luokista puhumista. Tällä vuosikymmenellä luokkakeskustelu on palannut yhteiskunnalliseen keskusteluun muun muassa ruotsalaisten ja brittiläisten naistutkimuksellisten pohdintojen myötä. Hyvä niin. Suomessa sukupuolen ja luokan rinnakkain tarkastelu on näihin päiviin ollut lähes tabu. Toivottavasti tämä teos herättää tutkimaan ja kirjoittamaan aihepiiristä lisää. Ruotsissa aihetta on käsitelty esimerkiksi Susanna Alakosken ja Karin Nielsenin toimittamassa artikkelikokoelmassa Tala om klass. Aiheen eräs avaus lahden tällä puolella on Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Näissä teoksissa kirjoittajien kokemuksilla luokasta ja luokkamatkoista on pääpaino.
Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli pyrkii tarttumaan aiheeseen feministisissä teoreettisissa keskusteluissa viime aikoina paljon esillä ollutta intersektionaalista lähestymistapaa hyödyntäen, tarkastellen erityisesti luokan ja sukupuolen toisiinsa kietoutumista ja niiden leikkauspisteitä.
Tuula Gordonin perinpohjaisesta Feministinen materialismi -artikkelista saa tuulahduksen kansainvälisten luokkaan ja sukupuoleen liittyvien feminististen keskustelujen monimuotoisuudesta, kirjavuudesta ja keskinäisestä ristiriitaisuudestakin. Yhteistä useimmille akateemisille feministeille on ajatus, että Naista ja Naisia ei ole mielekästä määritellä olemuksellisesti toistensa kanssa samankaltaisiksi, paitsi ehkä joskus strategisista syistä, kuten esimerkiksi Gayatri Spivak on ehdottanut. Pierre Bourdieun käsitteet elämäntapaisuus sekä sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma näyttävätkin soveltuvan terävöittävän feministisen kritiikin jota edustaa esimerkiksi Beverley Skeggs läpikäyneenä apuvälineeksi totutumpaa joustavien luokkapositioiden ja niiden ilmenemisen määrittelemiseen. Kirjan kahdestatoista artikkelista useimmissa ainakin viitataan edellä mainittuihin.
Suomalaisessa historian tutkimuksessa luokan käsite on ollut arkipäiväisempi kuin monilla muilla tieteenaloilla. Ehkä tästä syystä suomalaista luokkamenneisyyttä tavalla tai toisella historian kautta peilaavat artikkelit ovat mielestäni kirjan mehevintä luettavaa. Niina Lappalaisen Pilaa vai Peliä? Naisten ja miesten välinen seksuaalihuumori työyhteisössä kuvaa elävästi Tikkakosken ase- ja metallitehtaan ympärille vuosikymmenien aikana kutoutunutta arkea ja karnevalististakin paikallisperinnettä. Katja Yesilova tarkastelee artikkelissaan Onnellinen perhe asuu tiilitalossa: Yhteiskuntaluokista keskimääräiseen hyvinvointiin perhetyössä Suomessa perheen määrittelemiseen tuotettuja ja käytettyjä yhteiskuntaluokkia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta nykyaikaan saakka. Asiantuntija- ja viranomaisteksteihin pohjautuva kirjoitus on kuin lyhyt salapoliisikertomus pitkälti porvarillisia ja keskiluokkaisia, sittemmin liberaaleja ideaaleja ylläpitäviin perhehuollon labyrintteihin. Rikollinen ei paljastu lopussa, mutta Yesilova toteaa, että nykyisissä, perheen autonomiaa ja yksityisyyttä korostavissa perhekasvatuskeskusteluissa, yhteiskunnallisten interventioiden kohteena olevien mutta perheen sisältäpäin idätettyyn apuun kykenemättömien perheiden tilanne on paradoksaalinen. Tämä johtaa siihen, että moniongelmaperhe tulee tulkituksi onnettomuutena sekä itselleen että yhteiskunnalle. Koska yksinhuoltajaperheet joutuvat taloudellisista syistä muita perheitä useammin turvautumaan yhteiskunnan apuun ja yksinhuoltajista enemmistö on naisia, heidän joutumisensa moniongelmaisten listalle todennäköistyy, vaikka isähahmot eivät vaihtuisikaan usein, mikä on 1979 julkaistun Sosiaalihallituksen raportin mukaan yksi moniongelmaperheen rakenteellinen kriteeri. Yesilovan artikkeli on yllätyksekseni kirjan ainoa, jonka lähdeviitteistä löytyy Michel Foucaltn teoksia. Foucaultlla kun on ollut osansa myös luokan ja sukupuolen kategorioiden syntyprosessien kuvaamisessa ja purkamisessa.
Saara Tuomaalan puheenvuoro Työteliäiksi miehiksi ja naisiksi mutta miten? Jatko-opetus 1900-luvun jakautuneessa Suomessa valaisee kansansivistyksen ja kansalaiskasvatuksen taustalla vallinneita ideaaleja, joissa sekä luokilla että sukupuolilla oli omat hierarkkisesti annetut paikkansa. Minulle oli uutta, että 1920-luvulla yhtenäiskouluaatteella oli laaja kannatus. Kouluhallituksen johto uskoi kuitenkin snellmanilaiseen näkemykseen, jonka mukaan niin kansan ja sivistyneistön kuin naisten ja miesten koulutustarpeet olivat erilaisia ja oli mielekästä ylläpitää luokkajakoista kansa- ja oppikoulujärjestelmää. Kansakoulun käyneille tarjottiin 1950-luvun loppupuolelta lähtien kansalais- ja ammatillista jatkokoulutusta, aluksi iltakursseina, kaksivuotisessa kansalaiskoulussa. Näillä kursseilla tarjottiin maalaisnuorille opastusta isännän ja emännän tehtävien hoitamiseen ja kaupunkilaisnuorille yleisemmin nais- sekä mieskansalaisuuden kenttien hallitsemiseen.
Niin Yesilovan kuin Tuomaalan tekstejä lukiessani jäin pohtimaan, kuinka ihmeessä me kasvattajat 2000-luvun alun Suomessa kaiken sukupolvien työtä ja paneutumista vaatineen puritaanisen ja luultavasti hyvää tarkoittaneen kansalais- ja perhekasvatuksen linnoituksen harjanteilla pällistelemme hämmästelemässä, mikä meni pieleen. Katri Komulaisen, Hannu Rädyn ja Maija Korhosen kirjoituksesta Elämä ei ole mitään ilman riskin ottamista? Nuorten kuvittelemat eriarvoiset yrittäjäminät saattaa löytyä osviittaa. Oikeanlainen nais- ja mieskansalaisuus eivät poikkea kovin paljon nykyisen koulutusjärjestelmän vahvistamista globaalisesti kilpailukykyisistä, tarmokkaista yrittäjäideaaleista. Ainekirjoituksia niistä kuten minun sukupolveni aikoinaan raittiuskilpakirjoituksissa Tarmolan Tommeista ja Turmiolan Taunoista koululaiset jaksavat kirjoittaa, mutta tulevassa työelämässä ei odota kansalaispalkka, jonka tuella kehitellä oman näköistä yrittäjyyttä. Monet valitsevatkin mieluummin ammatin, joka mahdollistaa esimerkiksi työn ja vapaa-ajan selkeän toisistaan erottamisen ja perhe-elämään keskittymisen, kuten Mari Käyhkön artikkelissa Kädenjälki näkyviin koulunpenkkiä väistelevät nuoret työläisnaiset siivoojiksi kouluttautuneet naiset. Heitä haastatellut Käyhkö muistuttaa, että puhe duunariudesta on mieskeskeistä. Sama pätee ainakin sankariyrittäjyyteen. Vaikka nuoria, syntyperäisesti suomalaisia naisia ei yleensä mielletä työläisinä, kaikki heistä eivät tee keskiluokkaisen minäprojektin näkökulmasta katsottuna hyviä valintoja. Käyhkö päättelee, että toisin valitsemiselle ja tekemiselle ei ole yhteiskunnassa tilaa niin kauan kuin ei-norminmukaiset valinnat on lupa nimetä ulkoapäin pakkovalinnoiksi tai välttämättömyydeksi. Joidenkin valintojen ja ajautumisten problematisoinnista suhteessa toisiin arvostettuihin valintoihin ei ole pitkä matka toiseuden ja toisten poissulkemiseen.
Etninen tausta ja rotu ovat keskeisiä luokkakäsitteen rinnalla kulkevia positioita erityisesti jälkikolonialistisissa feministisissä keskusteluissa. Tässä kokoelmassa niitä sivutaan Maija Urposen monikulttuurisia parisuhteita käsitteleviä lehtihaastatteluja analysoivassa artikkelissa Monikulttuurinen parisuhde ja suomalaisen julkisuuden sukupuolittuneet luokkakuvat ja Lena Näreen astikkelissa Ylirajaiset hoivajärjestykset: Puolalaisten naisten kokemuksia koti- ja hoivatyöstä Napolissa. Sanna Aaltonen mainitsee kirjoituksessaan Itseluottamusta, varovaisuutta ja vaaraa: Yhteiskuntaluokka ja tyttöjen tulkinnat sukupuolisesta häirinnästä, että hänen informantteinaan toimineiden nuorten haastatteluissa ja ainekirjoituksissa etnisyyden tematiikka ulkomaalaisten ja suomalaisten välisinä eroina nousi spontaanisti esille enemmän kuin luokka, jota ei juuri käsitelty. Jos suomalaista naista on vaikea mieltää siivoojana Suomessa, filippiiniläiselle naiselle tai afrikkalaiselle miehelle se voidaan hyväksyä valintana. Tästäkö syystä Italiassa kuten monessa muussa Euroopan maassa hoivatöistä on tullut yksi kansainvälisillä markkinoilta ostettava tuote. Tämä vahvistaa naisten välisiä luokkaeroja ja niiden hyväksymistä. Näreen haastattelemista, Napolissa hoivatöitä tekevistä puolalaisista naisista monet olivat koulutettuja. Erityisesti naisia koskettavan työttömyyden vuoksi he olivat hakeutuneet naapurimaahan, missä ansaittu palkka mahdollisti heille lastensa tai sisaruksiensa kouluttamisen tai vanhempiensa elättämisen. Jotkut säästivät rahaa hankkiakseen oman kodin tai jotakin muuta toivomaansa. Koska yötä päivää -työ, johon kuului perheen lapsista ja vanhuksista huolehtiminen, oli henkisesti ja fyysisesti raskasta, naiset olivat myös kehittäneet joustavia työjärjestelyjä. He esimerkiksi vaihtelivat työjaksoja ystävättäriensä kanssa. Näre muistuttaa, että uusintava hoito- ja siivoustyö on tärkeää eikä sitä pitäisi järjestää sellaisin ehdoin, joka edesauttaa sukupuoleen, sosiaaliluokkaan, etniseen taustaan, rotuun tai kansalaisuuteen pohjaavien hierarkioiden ja globaalien eriarvoisuuksien vahvistamista. Tämän toivoisin jokaisen poliitikon ja virkanaisen/miehen painavan mieleensä nyt kun Suomeen suunnitellaan vastaanotettavaksi sankat joukot siivoojia, hoitajia ja palvelijoita. Suomalaisten kanssa avioituneista voidaan lehtijutuissa leipoa suomalaiset keskiluokkaiset arvot sisäistäneitä vävyjä ja miniöitä. Silti tai siksi näissäkin suhteissa luokalla ja värillä on väliä, Urponen muistuttaa.
Kirja on hyvä lähdeteos omiin kiinnostuksensa kohteisiin liittyviä artikkeleita etsivälle. Kannesta kanteen luettaessa sen teki hieman puuduttavaksi samojen lähdeviitteiden taustoittaminen aina uudelleen ja uudelleen. Onko luokasta tullut niin jännitteinen aihe, ettei siitä tohdita sanoa mitään viittaamatta johonkuhun asiasta aiemmin kirjoittaneeseen ja häntä kritisoineeseen? Lukijaystävällisempää olisi ollut vaikkapa avata jokainen luku teoreettisella tiivistelmällä. Akateemisen maailman säännöistä huolimatta tällaisesta nipottavasta kirjoitustyylistä saa helposti sen vaikutelman, että liikutaan kirjoittajalle etäisissä maailmoissa.