Taina Saarinen
Mira Huusko 2009. Itsearviointi suomalaisissa yliopistoissa: arvoja, kehittämistä ja imagon rakentamista. Jyväskylä: Suomen Kasvatustieteellinen Seura. 262 s.
Siihen nähden, miten paljon Suomessa on viimeisen 1015 vuoden aikana tutkittu korkeakoulujen arviointia eri näkökulmista, on yllättävää, että itsearviointi on jäänyt vähälle huomiolle. Clark Kerrin parinkymmenen vuoden takaisessa heitossa lienee edelleen perää: sen paremmin teini-ikäisen finneistä kuin yliopiston toiminnastakaan ei parane kysellä asianomaiselta itseltään. Mira Huuskon väitöstutkimus Itsearviointi suomalaisissa yliopistoissa: arvoja, kehittämistä ja imagon rakentamista paikkaa onneksi tätä aukkoa, ja vieläpä varsin hyvin.
Kaikenlainen yliopistojen arviointi on paisunut viime vuosikymmeninä aivan uusiin mittoihin. Tämän voi todentaa sekä tutkimuksella että yliopistoissa työtään tekevien arkikokemuksella. Jopa sekin Huuskon aineiston vastaaja, joka kysyttäessä happamasti ilmoitti, että itsearviointia ei ole tehty, eikä sellaista rasitetta ole suunnitteillakaan, on varmasti viimeistään tähän mennessä joutunut mukaan itsearviointisirkukseen.
Arviointibuumissa oli alun perin kyse 1960-luvulta alkaneesta elitistisestä pelosta: yliopistojen massoittuessa huoli korkeakoulutuksen laadusta kasvoi. Erilaiset kontrollimenetelmät saivat vauhtia 1980- ja 1990-lukujen taloustilanteessa, kun julkisella rahalla ylläpidetty korkeakoulujärjestelmä haluttiin entistä tarkempaan tarkkailuun. Kehitys on tuttu niin Suomessa kuin muualla länsimaissa.
Huuskon tutkimus kytkee korkeakoulutuksen itsearvioinnin suomalaisen korkeakouluarvioinnin ja korkeakoulupolitiikankin kenttään. Työssä tarkastellaan arviointia laajemmin kuin itsen arvioinnin kautta. Kirjassa annetaankin varsin kattava kuva arvioinnin kentästä. Arviointia ja yliopistoja toimintaympäristöinä käsittelevä kirjallisuuskatsaus sopisi oppimateriaaliksi mille tahansa (koulutuksen) arviointiin liittyvälle kurssille. Huuskon käyttämä fenomenografinen lähtökohta olisi tosin kaivannut vierelleen jonkin helpommin operationaalistettavan menetelmällisen apuvälineen. Huusko käsittelee itsearviointeja tekstityyppinä ikään kuin itsearviointien kirjoittamisessa olisi kyse lähinnä hohdokkaan myyntitekstin kirjoittamisesta. Diskursseilla voidaan kuitenkin tuottaa paljon muutakin kuin sulavaa imagoitseä: niillä voidaan vaikkapa vahvistaa identiteettiä, vastustaa vallitsevia poliittisia vaatimuksia, ja jopa tuottaa voimaantumisen kokemuksia.
Tekstistä paistaa paikoitellen varmaan tahattomasti läpi kirjoittajan henkilökohtainen käsitys hyvästä ja huonosta itsearvioinnista. Tämä näkyy erityisesti toisen luvun voimaantumiskeskustelussa. Vaikka Huusko kertoo esipuheessa omat arviointikytköksensä, olisi hän voinut avata enemmän omia käsityksiään.
Toisessa luvussa Huusko käsittelee laajasti itsearvioinnin ja arvioinnin moninaista käsitteistöä. Tämä onkin perusteltua, sillä arviointiin ja itsearviointiin liittyy paljon sellaista itsestään selvänä pidettyä, jota on tarpeen avata. Kun puhutaan itsearvioinnista, ei ole lainkaan yksiselitteistä, mistä lopulta puhutaan. Itsearviointia voidaan tehdä eri tarpeista ja eri käyttäjille, jolloin myös sen lopullinen käyttötarkoitus muovautuu erilaiseksi. Tätä viidakkoa Huusko karsii kiinnostavasti nelikentällä, jonka akseleita ovat arvottaminenkuvailu ja omaan käyttöönulkopuolisille. Nelikentän kautta itsearvioinnille hahmottuu erilaisia ulottuvuuksia: oman toiminnan seuraaminen, oman toiminnan arvojen esiin nostaminen, toiminnan kuvailu ulkopuolisille ja toiminnan arvottaminen toisten tarpeisiin. Ja kyllä iso osa itsearvioinnista tehdään jollekin muulle kuin itselle, kuten yliopistoissa tätä nykyä työskentelevät hyvin tietävät.
Huusko tarkastelee yliopistoja arviointiympäristöinä sivistyksen, tuloksen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen näkökulmista. Jaottelua perustellaan hiukan epämääräisesti, vaikka se kuulostaa sinänsä kiinnostavalta. Yliopistojen tutkimustehtävä jää tällä tavoin tarkasteltuna taka-alalle. Näinhän asia toki nykyisessä laadunvarmistusmaailmassa onkin, kun tutkimuksen arvioinnit tehdään erillisinä. Tätä asiaa Huusko olisi voinut avata enemmän. Silti tässäkin näkyy Huuskon halu ja kyky tuottaa selkeää ja ymmärrettävää synteesiä hankalasta asiasta.
Sivistyksen, tuloksen tuottamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vaatimukset avautuvat ja kiteytyvät erinomaisesti taulukossa, jossa näitä yliopiston taustavaatimuksia suhteutetaan itsearvioinnin eri tarkoituksiin. Sivistysyliopistonäkökulmasta itsearviointeja voi perustella itsen kehittämisen tai itsereflektion näkökulmasta. Humboldt-pohjalta ei kuitenkaan olisi helppoa lähteä ylhäältä ohjattuun systemaattiseen itsearviointiin, sillä kunkin toimijan omista tarpeista ja lähtökohdista määrittyvä itse ei kovin helposti taipuisi yhdenmukaisen järjestelmän tarpeisiin.
Tulosvastuuyliopistossa itsearviointi alkaa muuttua ulkopuoliseksi vaatimukseksi, kun sitä tehdään tilivelvollisuudesta ja tarpeesta osoittaa oma toiminta numeerisesti tuloksekkaaksi yliopistotoimijan ulkopuolisille. Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen mallissa itsearviointia taas tehdään, jotta ulkopuoliset sidosryhmät saisivat paremman tolkun yliopistojen sisäisistä asioista.
Samalla kun tarve näyttäytyä selkeämmin ja ymmärrettävämmin (nykyjargonilla läpinäkyvämmin) yliopiston ulkopuolella kasvaa, lisääntyy myös paine tehdä itsearviointia muista kuin yliopiston, tiedekunnan tai laitoksen sisäisistä tarpeista. Huusko yrittää olla sen kummemmin arvottamatta näitä erilaisia lähestymistapoja. Rivien välistä paistaa kuitenkin jonkinlainen lukkarinrakkaus sivistysyliopiston perinteeseen, vaikka kirjoittaja toteaakin José Garridoa lainaten, että sivistysyliopistokeskustelussa lienee kysymys pikemminkin ideaalista kuin tosielämän yliopistomallista.
Työnsä loppupuolella Huusko vetää kiinnostavasti yhteen yhtäällä itsearviointiin liittyvät käsitykset ja toisaalta oman aineistonsa ja sen analyysin. Käy ilmi ja tämä ei ole yllättävää, mutta tärkeää että itsearviointiraporteissa itse näyttäytyy ulkopuolisille suunnattuna kuvailuna ja osittain mainostamisenakin. Vastakohtana tälle laitostason kyselyvastauksissa nousee esiin omaan käyttöön tarkoitettu toiminnan arvottaminen, kehittäminen ja pohdinta. Molemmat havainnot ovat tosia, mutta kumpi on korkeakoulupoliittisesta näkökulmasta tärkeämpää? Mitä kaikkea itsearvioinneilla luodaan ja tuotetaan? Kumpi vaikuttaa enemmän yliopistojen toimintaan, mainostaminen vai kehittävä itsereflektio? Tätä Huusko ei juuri pohdi, eikä siihen opinnäytteessä kenties tilaa olisi ollutkaan.
Jos arvioinnin aito tarkoitus on toiminnan kehittäminen, kuten suomalaisessa korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa on eurooppalaisesti verrattuna poikkeuksellisen sitkeästi tavattu ajatella, niin sitten kannattanee satsata laitostason itsearviointeihin ja sietää se, että eri laitosarvioinnit eivät ole systemaattisesti verrattavissa keskenään. Jos itsearviointia tarvitaan järjestelmätason kehittämiseen (eli yliopistojen näkökulmasta ulkopuoliseen tarpeeseen), silloin systematisoitu, ulkopuolelta ohjailtu itsearviointi tuottaa tarkoituksenmukaisemman tuloksen. Tällöin on vain huomioitava, että itsearvioinnin koettu hyöty sen tekijälle (olkoon sitten laitos, osasto, tiedekunta tai yliopisto) saattaa jäädä vähäisemmäksi. Kyse on kuitenkin poliittisesta valinnasta eli siitä, mitä korkeakoulupolitiikassa lopulta pidetään tärkeänä.
Kiinnostava kysymys, jota Huusko sivuaa työnsä loppupuolella, on arvioitsijoiden ammattikunnan synty ja vahvistuminen. Tämän ammattikunnan synnylle on luontevat syyt: kun arviointi lisääntyy, yliopistot palkkaavat arvioinnin asiantuntijoita keventämään pakollisten arviointien tuottamaa kuormaa. Vaarana tässä itsen ulkoistamisessa on arvioinnin irtaantuminen laitosten ja tiedekuntien toiminnasta. Erilaiset itset saattavat tällaisessa tilanteessa kuvastaa hyvinkin erilaisia todellisuuksia. Mitä seurauksia esimerkiksi opetuksen tai tutkimuksen arvioinnille tällaisella kehityksellä voi olla?
Mikä sitten on loppujen lopuksi kaiken tämän kytkös korkeakoulupolitiikkaan? Kuka se itse loppujen lopuksi on?
Kuvaavaa on se, että itsearvioinnit on usein tehty jonkun ulkopuolisen (lue: yläpuolisen) aloitteesta. Itsen moniulotteisuus näkyykin melkein karmivalla tavalla kuviossa, jossa on vedetty yhteen laitosvastausten itsearvioinnin osalliset. Laitosten, tiedekuntien ja yliopiston toimijoiden kuuluminen itsen rakennusaineisiin on helppoa ymmärtää. Näiden lisäksi joukkoon kuuluvat kuitenkin myös ministeriöt, Korkeakoulujen arviointineuvosto, työterveyshuolto ja Euroopan korkeakoulualue. Yliopisto itse alkaa olla melko skitsofreenisessa tilassa.
Itseä voi arkiymmärryksellä yrittää määritellä vähän samaan tapaan sisäisenä tai sielullisena ilmiönä, kuin Huusko on sanakirjojen pohjalta työnsä alussa asiaa tarkastellut. Tähän itsen kokemukseen vaikuttavat sisäisen itsen lisäksi tietysti myös ulkopuoliset kokemukset ja tekijät. Näin on siis selvää, että yliopisto itse on jotain muutakin kuin institutionaalisen itsen (esimerkiksi laitoksen tai tiedekunnan) ääneenlausumattomat itsekäsitykset.
Kuten Huusko työnsä lopuksi toteaa, yliopiston itse onkin monien toimijoiden muodostama verkosto, jonka solmuissa kohtaavat hyvin monenlaiset ja kerrostuneet intressit, historiat ja asenteet. Itsearvioinnin tekemisen tuskaa tämä tieto ei juuri lievitä, mutta sen ymmärtäminen voi olla helpompaa.