Virve Kallioniemi-Chambers
Ojanen, Eero 2007. Ajan Filosofia. Helsinki: Kirjapaja. 136 s.
Filosofi Eero Ojanen on kirjoittanut lukuisia kirjoja elämän peruskysymyksistä, muun muassa hyvyydestä, rakkaudesta, kauneudesta, kohtuudesta ja sivistyksestä. Vuonna 2007 julkaistussa, ulkoiselta olemukseltaan pienessä kirjassa Ojanen herättelee lukijaa pohtimaan elämän yhtä ulottuvuutta, aikaa. Kirjan lähestymistapa on arkisesta kielenkäytöstä ja kokemuksista kumpuavaa aikateeman pohdiskelua. Otsikot ovat kulttuurisista puhetavoista nousevia, kuten ajan virta, ajan henki ja meidän aikamme. Aika ilmiönä tulee ymmärrettäväksi, kun se liitetään johonkin. Kirjan jäsentelyssä aikaa suhteutetaan muun muassa ikuisuuteen, maailman ja elämän syntyyn, tulevaisuuteen sekä ajan ja ajalla hallintaan.
Kirja on ajankohtainen aikakaudellamme, jossa havaintomme itsestämme ja maailmasta ovat läpinäkyvästi aikaa, erityisesti kellon aikaa, korostavia. Aika on teema, jota usealla tieteenalalla, esimerkiksi luonnontieteissä tai yhteiskunta- ja hallintotieteissä tutkitaan. Hallintotieteissä tutkimukset ajan hallinnasta työpaikoilla, sosiologiset tutkimukset akseleraatiosta eli ajan kiihtymisestä sosiaalisissa käytännöissä ja psykologiset lähestymistavat yksilöiden ja organisaatioiden yksi- tai moniaikaisuudesta asettavat ajan tarkastelun tietyn tieteen ja koulukunnan käsitteistöön ja näkökulmaan. Ojasen kirjan lähestymistapaa ei voi selkeästi kategorisoida. Sillä on etunsa ja haittansa.
Kirjan alussa lukija saa kosketuksen ajan luonteeseen, jonka tiukat määrittely-yritykset jäävät aina jotenkin vajaiksi. Kirjassa aikaa luonnehditaan muun muassa henkiseksi olemassaoloksi. Ajan todetaan olevan totta, ei sopimus. Ojanen ei kuitenkaan esitä tiukkaa määritelmää, joten kirja vastaa lähestymistavallaan nimessä rajattua filosofista näkökulmaa. Tieteentekijöiden peräämän määrittelyiden tarkkuuden puuttuminen ja sisällöllinen päällekkäisyys kirjan jäsentelyssä voi parhaimmillaan toimia johdatuksena elämän välttämättömyyksiin ja olemassaolon peruskysymyksiin, joita esimerkiksi kasvatuksen ja opetuksen sekä hoitoalan toimijat tarvitsisivat, muutoin näillä niin paljon ulkoapäin säädellyn työn ja puhetapojen kentillä.
Kirjasta puuttuva aika-käsitteen tiukka määrittely muistuttaa osaltaan, että eri tieteenaloilla työskentelevät ajan tutkijat ovat omaksuneet eri koulukunnan näkemyksiä, joita he ei välttämättä osaa enää edes kyseenalaistaa. Tästä esimerkkinä ovat kirjasta löytyvät pohdinnat ajan hengestä. Arkipuheessa ja ihmistieteellisessä tutkimuksessa kuvataan paljon tätä teemaa. Ojanen muistuttaa siitä, että ns. ajan hengestä kirjoittavat edustavat yleensä vastakkaista näkemystä eivätkä halua tulla luokitelluiksi ajan hengen mukaisesti kirjoittavaksi. Käytäntö tulkitaan kriittisyydeksi. Ojanen esittää, että itse asiassa teksteistä löytyy useita erilaisia, myös toisillensa vastakkaisia ajan hengen kuvauksia. Ojasen kirjan väitteet ja näkemykset kannustavat näin tekemään metatutkimusta, joka tekisi näkyväksi erilaisia ns. ajan hengen tulkintoja ja perusteluita. Tutkija ei ole vapaa ajasta ja aikakaudestaan, mikä tutkimuksissa jää turhan vähälle käsittelylle riippumatta tutkimuskohteesta. Kirja muistuttaa epäsuorasti siitä, että historiasta kiinnostuneet ja sen lähestymistavan omaksuneet tutkijat voisivat samoin avata aiempaa enemmän ymmärrystä ajassa elämisestä ja sen merkityksestä tutkimuksiinsa ja tulkintoihinsa.
Kirja tarjoaa myös käsitteellisiä vaihtoehtoja tai ainakin antaa aihetta miettiä niitä. Psykologiassa ja kasvatustieteissä muutoksen kuvauksessa käytetyt käsitteet motivaatio ja oppiminen kiinnittyvät useanlaiseenkin koulukuntaan tieteellisessä keskustelussa, mutta kirjassa luonnehdittu kaipaus-käsite ohjaa toisenlaiseen puheeseen. Kaipuu on suhteemme todellisuuteen, tai ei ole aikaa ilman täysin toisenlaisen ideaa, ovat esimerkkejä ilmaisuista, jotka innostavat kysymään, miltä elinikäisen oppimisen idea näyttäisi teoreettisessa kuvauksessa, jossa keskiössä on ihmisen kaipuu.
Kirja tarkastelee, vaikkakaan ei näillä sanoilla, ajankohtaista keskusteluteemaa kulttuurin monimuotoisuudesta. Kirjan pohdinnat purkavat arkisia ilmauksia, kuten se ei ole tätä päivää ja henkilö ei ole tästä ajasta. Moniarvoisessa yhteiskunnassa tällaisia ilmauksia käyttävää puhujaa voisi nuhdella siitä, että hän katsoo hallitsevansa tätä aikaa ja katsoo voivansa määrittää, mikä kuuluu siihen ja mikä ei. Kyse on toiseuden rakentamisesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä tai sen puuttumisesta.
Kirjan yksi ajan jäsentely on ajan jako menneisyyteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen. Dimension ainekset ovat kaikki omalla tavallaan ajatuksia kutkuttelevia kysyessään niiden todellisuuspohjaa. Erityisesti kirjan huomio siitä, että tulevaisuuskeskustelussa näyttää olevan tabuna se ajatus, että asiat voivat olla tulevaisuudessa samoin kuin nyt, antaa tärkeät linssit koulutuksen kentälläkin niin vahvana elävään kehitys- ja muutospuheeseen ja toimintaan. Kuitenkin kun Ojanen laajentaa kolmikantaista jäsentelyään ja pohdintojaan tieto, tunne ja tahto -jakoon ja hyvyys, totuus ja kauneus -jakoon, jäsennyksien perusteiden esittäminen on turhan niukkaa. Muutamalla sivulla tarkastellaan niin monitulkintaisia teemoja, että lukija ei voi vakuuttua päättelyistä ja erityisesti jää kaipaamaan monisanaisempaa kuvausta näiden teemojen yhteyksistä kirjan pääteemaan, aikaan.
Kirja voi antaa hengellisenkin kokemuksen, kun esimerkiksi kuvaus aika loi ihmiselle kodin tähän maailmaan, mutta aika teki ihmisestä myös vieraan johdattelee pohdintaan ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa. Kirjan viimeisessä luvussa metaforat, muun muassa ajanranta, rakentuvat runollisiksi sanojen solinaksi, joka tuo kaipuuta ja samalla rakentaa toivoa. Ojanen pysyttelee kaukana teknisestä metaforien käytöstä.
Kirja on mainio aikateeman pohtimisen herättelijä. Se tekee näkyväksi arkisia puhetapoja ajasta ja on ajan tutkijalle mukava keskustelukumppani oman koulukuntansa trendien ja mahdollisesti turhankin jäykän käsitteiden käytön tunnistamiseksi. Kirjassa ei valitettavasti ole lähdeviittauksia, jotka helpottaisivat tietojen syventelyä. Esimerkiksi luvussa Kaikki on tätä aikaa Ojanen tarkastelee ajan niukkuutta, kiirettä, joka on yleinen kokemus ajasta ja tapa puhua siitä. Lukija ei kuitenkaan saa lisätietoa, mitä muuta voisi lukea aiheesta. Alkuihastuksen jälkeen lukija jääkin kaipaamaan kirjalle jatkoa, erilaisten ajan sisältöjen monisivuisempaa tarkastelua. Eero Ojanen on vastannut tähän toiveeseen uutuudellaan, Kreivin aika ja punainen minuutti. Suomalainen aikakirja (Kirjapaja 2010).