Eero Salmenkivi
Lili-Ann Wolff 2011. Nature and Sustainability: An Educational Study with Rousseau and Foucault. Saarbrücken: Lambert Academic Publishing. 375 s.
Elämme YK:n kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen loppuvuosia ja Lili-Ann Wolffin väitöskirja on painava puheenvuoro aiheesta, jonka kutsuminen ajankohtaiseksi tai tärkeäksi on tuhoisaa aliarviointia. Kestävän kehityksen käsitteen lanseerasi YK:n ympäristön ja kehityksen maailman komission eli niin sanotun Brundtlandin komitean raportti vuodelta 1987. Sen mukaan (Yhteinen tulevaisuutemme, 26; Wolff 2011, 4951 [viite-alku]1[/viite-alku]) kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Olennaista on oikeudenmukainen köyhyyden torjuminen vaarantamatta luonnon kestokykyä. Käsitteellisesti jännitteinen kasvun ja kehityksen korostaminen johtui ajatuksesta, että kasvun hedelmät voidaan jakaa epäoikeudenmukaisuutta tasaavasti (Yhteinen tulevaisuutemme, 33). Kuluneen neljännesvuosisadan aikana näin ei ole käynyt, joten jännitteisyyden sijaan voidaan puhua käsitteellisestä konkurssista. Wolff puhuukin kestävän kehityksen sijasta enimmäkseen kestävyydestä (sustainability), kestävyyden haastamisesta (challenging sustainability) ja kestävyyden arvoituksesta (sustainability enigma, enigma of sustainability). Hän päätyy osittain problematisoimaan nykyisen lähestymistavan. Neither sustainability nor development might be the right credo (s. 347).
Tutkimus on laaja ja monitieteinen. Se on tarkoitettu erilaisista taustoista tuleville lukijoille (s. 43). Yhdessä opinnäytetyön hyvin koossa pitävien erilaisten välikoontien ja eteenpäin suuntautuvien johdattelujen kanssa tarve huomioida lukijoiden heterogeenisuus tekee työstä hieman raskaslukuisen. Tässä suhteessa kokemus poikkeaa siitä, mitä odottaa tarttuessaan kansainvälisen tieteellisen kustantajan kirjaan. Verkkosivujensa mukaan Lambert Academic Publishing kuitenkin painaa ja levittää juuri opinnäytetöitä, mikä voi olla kiinnostava tieto Wolffin jalanjäljissä seuraaville kunnianhimoisille suomalaisille väitöskirjan tekijöille. Tutkijan toinen ratkaisu monitieteisyyden ongelmaan on se, että useimmat kappaleet voidaan lukea itsenäisesti, koska ne käsittelevät erillisiä aiheita (s. 43). Useissa kohdin hän puhuu tutkielman osista erillisinä tutkimuksina (studies). Vaikka teos on monografia, se siis jossain määrin noudattelee artikkeliväitöskirjan rakennetta. Tämä saattaa olla merkki siitä, että artikkelimuotoinen väitöskirja on kasvatustieteessä tulossa tavanomaiseksi.
Wolffin tutkimus jakautuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä sadassa sivussa (Sustainability as an educational challenge) hän kartoittaa nykyisen ympäristö- ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen kehitystä ja tilaa sekä oman tutkimuksensa lähtökohtia ja käsitteistöä. Yli kaksi kolmasosaa tekstistä vie Foucaultta ja Rousseauta käsittelevä keskimmäinen osa Between the past and the future. Kokoavassa kolmannessa osassa, Back to the present, kootaan tutkimuksen tuloksia ja arvioidaan tutkimusprosessia.
Ensimmäisessä osassa tutkimuksen selkeäksi lähtökohdaksi hahmotetaan luonnontiede ja ihmisen paikka maailmassa jäsentyy biologisen luokittelun kautta (s. 38; ks. myös esipuheen alku ja s. 346). Tutkija on hyvin tietoinen siitä, että kyseessä on valinta. Hän perustelee sitä sillä, että läntisessä kulttuurissa vaihtoehdot ovat biologinen tapa nähdä ihminen yhtenä lajina muiden joukossa sekä usein dualismiin liittyvä ihmisen aseman korottaminen (s. 39). Dualismia analysoidaankin työssä yhtenä suurena syypäänä nykyiseen ympäristö(kasvatukse)lliseen ahdinkoon. Muina mahdollisina syyllisinä tarkastellaan kristinuskoa ja kasvatusta. Kristinusko nousee tässä tutkimuksessa tarkasteluun erityisen luontevasti, koska Rousseaun teesi ihmisestä perusluonnoltaan hyvänä on ristiriidassa kristillisen perisyntiopin kanssa. Tutkijan lopputulema näistä tarkasteluista on kuitenkin, että syntipukkien etsiminen on yksinkertaistavaa eikä tavoita ympäristö(kasvatukse)llisen problematiikan moninaisuutta, laajuutta ja syvyyttä (s. 9697). Päästäkseen siihen käsiksi tutkija lähtee selvittämään Jean-Jacques Rousseaun ajattelua apunaan Michel Foucault.
Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat 1) mitä eettisiä ulottuvuuksia kestävyyden arvoitus on haastanut ja 2) millaista kasvatusta nuo ulottuvuudet tarvitsevat (s. 14). Keskeinen ongelma on, että kasvava tieto ympäristön huolestuttavasta tilasta ei aiheuta riittäviä toimia asian korjaamiseksi. Filosofisesta näkökulmasta kyseessä näyttää olevan akrasian eli heikkotahtoisuuden ongelman erityinen muoto (vrt. s. 68). Tutkija ei kuitenkaan ota tätä kysymystä oman eettisen kehittelynsä keskiöön, vaikka viittaa muuten laajasti antiikin filosofiaan ja myös alan klassikkoon Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaan. Sen sijaan tutkija esittelee lyhyesti seuraus-, velvollisuus- ja hyve-etiikkaa (s. 7074). Tutkija hakee etiikan teorioista lähinnä lähtökohtia relativismin ylittämiselle. Jonkinlaista kannanottoa toki edustaa se, että seurausetiikkaa, tarkemmin utilitarismia, esitellään kriittisistä lähteistä ja toisin kuin muita suuntauksia vailla varsinaisia alkuperäislähteitä (s. 7172). Velvollisuusetiikkaa edustavalta Kantilta puolestaan löytyy useita alkuperäiskirjoituksia, joista kolme on etiikasta. Aristoteleenkin teoksia on runsaasti lähdeluettelossa mukaan lukien Nikomakhoksen etiikka. Myös modernin hyve-etiikan nousun aloittaut G. E.M. Anscomben klassikko-artikkeli löytyy lähteistä, sen sijaan runsaasti muuten hyödynnettyä Platonia kirjoittaja ei jostain syystä liitä hyve-etiikkaan (s. 73).
Kuten edellä olevasta tarkastelusta näkyy, työn filosofinen lukeneisuus on eri tasolla kuin kasvatustieteen väitöskirjoilta on totuttu odottamaan. Jo yksin tutkimuksen pääkohteiden Foucaultn ja Rousseaun, joiden panosta lähdeluettelossa ei kannata mitata nimikkeillä vaan sivuilla, lähdemateriaali on erittäin vaikuttava. Sen lisäksi useampia kuin yksi alkuperäisteos tai sellaisen käännös löytyy seuraavilta filosofian tai lähialojen klassikoilta: Adorno, Aristoteles, Descartes, Dewey, Horkheimer, Kant, Locke, de Montaigne, Næss, Platon, Spinoza, Voltaire ja von Wright. Yksittäisinä teoksina löytyy esimerkiksi Augustinuksen Bekännelser, Habermasin Kommunikativt handlande: texter om språk, rationalitet och samahälle, Heideggerin Being and time, Hobbesin Leviathan, Honnethin Erkännande: Praktiskt-filosofiska studier, Humen Dialogues concerning natural religion, Kuhnin The Structure of Scientific Revolutions, Lyotardin The postmodern condition: A report on knowledge ja Wittgensteinin Philosophical Investigations. Tutkijan oppineisuus ei rajoitu filosofiaan. Kasvatuksen teoreetikoista ovat merkittävästi alkuperäisteoksilla mukana ainakin Comenius, David Carr, Wolfgang Klafki sekä luonnollisesti työn toinen ohjaaja Michael Uljens. Yhteiskuntateoreetikoista alkuperäisteoksia löytyy muu muassa Baumanilta, Beckiltä ja Giddensiltä. Toivottavasti Wolffin työ näyttää jatkossa suuntaa siihen, että kasvatustieteen töissä filosofien ja muiden tieteenalojen edustajien näkemykset luetaan alkuperäisläheistä, vaikka niitä olisi alle kymmenesosa tässä työssä käytetyistä. Lähteiden kanssa keskusteltaessa Wolffin tavoitteena on paikoitellen varsin vapaasti herättää ajatuksia ja assosiaatiota muun muassa Platonin dihaireettisesta luokittelusta (s. 152153, viite 107), Heideggerin das Manista (s. 230, viite 197), Aristoteleen ystävyydestä (s. 279, viite 239) ja Hegelin tunnustamisen dialektiikasta (s. 294, viite 249). Tämä on ollut opinnäytetyössä rohkea valinta.
Michel Foucault on työssä erittäin mielenkiintoisessa roolissa toisaalta metodisena toisaalta substantiaalisena lähteenä kolmantena äänenä kuten Wolff kirjoittaa (s. 105). Erityisesti Foucaultn Seksuaalisuuden historiassa esittämä itseen kohdistuvan eettisen työn tematisointi on innoittanut Wolffia (ks. esim. s. 27, 110115, 125). Sekä tutkimuksen kiinnostuksen kohteissa (s. 133) että tuloksissa (s. 328333, 346) kysymys itse-suhteesta nouseekin ympäristö- ja kestävää kehitystä edistävän etiikan ja kasvatuksen keskeiseksi tekijäksi. Foucaultn metodia käytetään ehkä hieman yllättäen Foucaultn ihmisen kategorian ja ihmistieteiden syntyä koskevien tutkimusten valossa (ks. esim. Foucault 1970, xxiii) nimenomaan Rousseaun tekstin analyysiin luvuissa 5 ja 6. Foucaultta poimittu luokittelu: ontologia, deontologia, harjoittaminen ja teleologia jäsentää sekä lukuja 5 että 6 (s. 131134). Rousseaun luonto-etiikkaa (nature ethics) koskevat pääsisältöalueet ovat ihmisen suhde itseen ja toisiin, sosiaalisuus, ihmiset luonnollisessa maailmassa sekä luonto palvonnan kohteena. Hänen luonnollisen kasvatuksen (natural education) sisältöalueensa ovat puolestaan luonnollisen yksilön luominen, kansalaisen kasvattaminen, luontoa koskeva kasvatus ja luonnon rakastaminen jumaluuden heijastumana. Kun nämä sisältöalueet ristiintaulukoidaan Foucaultta saadun neljän menetelmällisen luokan kanssa, saadaan tutkimuksen tätä osaa erittäin hyvin kuvaava kaksoisnelikenttä (s. 138).
Työn varsinaisena tutkimuskohteena on Jean-Jacques Rousseaun ajattelu, josta on Suomessa melko tuoreesti väitelty niin filosofiassa kuin kasvatustieteessäkin. Marjatta Bardyn kasvatustieteen väitöskirjassa kestävä kehitys oli osana motivoimassa Rousseaun tutkimista (1996, 23), vaikka työn painopistealue oli lapsuus. Sisällöllisesti lähempänä Wolffin työtä on Ville Lähteen filosofian alan väitöskirja (2008). Lähde tutkii luonnon käsitettä Rousseaun teoksessa Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (ransk. alkuteos 1755), joka on yksi myös Wolffin lähteistä. Tutkimukset eroavat Wolffin laajemman lähdemateriaalin lisäksi luonteeltaan. Vaikka Lähdettäkin motivoi ajankohtainen luontokeskustelu (2008, 1523, 210, 214217), kyse on myös filosofisesta Rousseau-tutkimuksesta (2008, 212214). Wolff ei samalla tavalla osallistu varsinaiseen Rousseau-tutkimukseen, vaan pyrkii lukemaan Rousseauta (ja Foucaultta) suhteessa uusiin kysymyksenaseteluihin (s. 345). Silti hän esittää monia mielenkiintoisia ja asiantuntevia huomioita esimerkiksi Rousseaun kasvitieteellisistä toiminnasta (esim. s.308312). Myös hänen tulkintansa esimerkiksi Rousseaun ajattelun systemaattisuudesta ja sen on jännitteisestä suhteesta hänen tapaansa kirjoittaa on huomionarvoinen (ks. esim. s. 318, 343344). Kirjoittamisen tavasta ehkäpä kasvatustieteilijälle tutuin kysymys voisi olla, onko Émile tutkielma vai kaunokirjallinen teos. Émileä koskeva kiinnostava tulkinta on myös ajatus siitä, että teoksessa käytetyt ikärajat voivat olla allegorisia (s. 327) ja että viides kirja saattaa olla jonkinlainen liitännäinen (esim. s.300302; vrt. Rousseau 1905, 402403). Sophien osuus Émilessä liittyy kysymykseen naisen roolista, jonka Wolff on tutkimuksen laajuuden takia perustellusti rajannut työn ulkopuolelle. Wolffin kiinnostavat, muun muassa Mary Wollstonecraftin ja Susan M. Okinin teksteihin perustuvat kommentit kuitenkin herättävät lukijan kiinnostuksen. Voimme vain jäädä mielenkiinnolla odottamaan Wolffin aiheesta lupamaa (s. 297, viite 250) jatkotutkimusta.
[viite-loppu]1[/viite-loppu] Jatkossa Wolffin teokseen viitataan pelkillä sivunumeroilla.
Bardy, Marjatta 1996. Lapsuus ja aikuisuus kohtauspaikkana Émile. Helsinki: Stakes.
Foucault, Michel 1970. The Order of Things. An Archaeology of Human Sciences. NewYork: Vintage Books.
Lähde, Ville 2008. Rousseaus Rhetoric of Nature. A Study on Discourse on Inequality. Acta universitatis Tamperensis 1344.
Rousseau, Jean Jacques 1905. Émile eli kasvatuksesta. Suom. Jalmari Hahl. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Yhteinen tulevaisuutemme. Ympäristön ja kehityksen maailman komission raportti. Englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi Our Common Future. World Comission on Environment and Development, 1987. Suomennos Kaija Anttonen. Helsinki: Ympäristöministeriö.