Mirka Räisänen
Jari Salminen 2012. Koulun pirulliset dilemmat. Helsinki: Teos. 288 s.
Koululaitos on paradoksaalinen instituutio. Kansalaisia yhdistävänä massalaitoksena se on samaan aikaan sekä kaikkien yhteiskunnallisten ongelmien potentiaalinen ratkaisu että niiden tiivistymä sekä pelastava Graalin malja että probleemeja generoiva Akilleen kantapää. Koululaitoksen avulla on koko sen olemassaolon ajan pyritty vastaamaan kansakunnan polttavimpiin toiveisiin. Toisen tasavallan (Alasuutari 1996) jälkeen tapahtunut siirtymä kilpailukykyä korostavaan koulutuspolitiikkaan ja esimerkiksi PISA-menestyksen myötä Suomeen kohdistuva kansainvälinen kiinnostus eivät ole ainakaan vähentäneet kouluun kohdistuvia vaatimuksia. Ei olekaan ihme, että kasvatustieteellisen tutkimuksen avulla pyritään kilvan vastaamaan postmodernin koululaitoksen haasteisiin. Nopeatempoista arviointi- ja kehittämistutkimusta vaivaa kuitenkin usein (osin varmasti pakon sanelema) likinäköisyys. Kun tavoitteena on tiedon tuottaminen julkisen päätöksenteon tueksi, perspektiivi yltää monesti korkeintaan edelliseen opetussuunnitelmauudistukseen tai PISA-tulosten sykliin.
Teoksessaan Koulun pirulliset dilemmat kouluhistorioitsija Jari Salminen kritisoi kokonaisnäkemyksen rakentamista kaihtavaa koulututkimusta: Erityisesti kasvatusalan oma tutkimus näyttää tuottavan yhä kiihtyvämmin tuloksia, joiden nojalla ehdotetaan usein jonkin kapean sisällön tai toiminnan voimistamista tai kehittämistä kouluissa hyvinkin ehdottomasti (s. 7). Salmisen mukaan yksittäisten ja suppeiden kasvatuksen osa-alueiden vahvistamista on vaikeaa perustella tieteellisesti, koska muutosvaateita esitettäessä ei oteta kantaa kokonaisuuksiin esimerkiksi siihen, mistä luovutaan, jotta uudelle tulee tilaa. Salminen suomii kehittämistutkimusta profetiaalisten latteuksien vaalimisesta: perusteellista uudistamista, kiinnostavampaa koulua ja opettajankoulutuksen reformia peräänkuulutettaessa koulutuksen laajemmat rakenteelliset, poliittiset ja ideologiset reunaehdot jäävät helposti pimentoon. Tradition voimaa, kasvatustoiminnan yhteiskunnallisia vaikutuksia ja lähtökohtaisia arvoristiriitoja ei hahmoteta.
Kuinka koulua sitten tulisi tutkia ja kehittää? Kouluhistorioitsijana Salmisen vastaus kysymykseen nousee kasvatushistoriallisesta perspektiivistä: Salminen näkisi mielellään kasvatushistorian luontevana foorumina ja paikkana reformianalyyseille. Historiantutkimuksellinen, syntetisoiva ja yksinkertaistamista välttävä näkökulma voisi parhaimmillaan murtaa koulu- ja kehittämistutkimuksen pirstaleisuutta ja subjektiivisuutta (s. 35) jos kohta Salminen myöntää samanlaisen pirstoutuneisuuden vaivaavan myös kasvatushistorian tutkimusta itseään teoreettisen ja paradigmaattisen erikoistumisen ja erilaistumisen myötä.
Salmisen teos rakentuu alun johdattelevasta osuudesta, jossa pohditaan koulutodellisuuden monimutkaisuutta ja kasvatushistorian mahdollisuuksia tämän kompleksisuuden jäsentämisessä, sekä sisältöluvuista, joissa puretaan tarkemmin auki koulun luonnetta ja tehtävää historiallisesta perspektiivistä. Kussakin sisältöluvussa keskitytään yhteen koulun tutkimista ja kehittämistä hankaloittavaan pirulliseen dilemmaan. Kyse on koulua luonnehtivista käsitepareista, jotka ovat sisäisesti ristiriitaisia. Perkeleellisiksi nämä probleemit tekee paitsi se, että ne pitävät sisällään vastakkaisiin suuntiin vetäviä tendenssejä, myös se, että niihin kietoutuva ongelmakenttä on ainakin tieteelliseen maailmankuvaan perustuvan suunnittelun näkökulmasta niin monimutkainen, että pulmien ratkaiseminen epäonnistuu helposti.
Salminen purkaa koulua koskevia jännitteitä diakronisesti, pitkiä kehityslinjoja hahmottelemalla. Hän pyrkii osoittamaan, että koulun tarkastelussa on kyse epälineaaristen ja muuttuvien prosessien ja kytkösten massiivisesta kentästä, jonka sosiaalisia olosuhteita ja muuttujia on lähes mahdoton hallita. Tarkastelu liikkuu lähinnä suomalaisessa, eurooppalaisessa ja angloamerikkalaisessa kontekstissa.
Ensimmäinen Salmisen esiin nostamista ristiriitaisista käsitepareista koskee jatkuvuutta ja muutosta. Tämän dilemman Salminen katsoo tulleen yhä akuutimmaksi uudistussyklien nopeutuessa ja muutostahdin kiihtyessä. Ongelmakenttää keritään auki tarkastelemalla erityisesti opetussuunnitelman epämääräisyyttä ja kompromissiluonnetta koulun muuttamisen ja tradition turvaamisen ratkaisemattomassa ristivedossa.
Toinen Salmisen tarkastelema kontradiktio koskee julkisuuden ja yksityisyyden dilemmaa. Tässä osiossa Salminen pohtii virkistävän moniäänisesti, ennakkoluulottomasti ja epäsovinnaisesti keskitetyn valtiokoulun monopoliasemaa suhteessa yksityiskouluun.
Kolmannen käsiteparin muodostavat rinnakkaiskasvatus ja yhteiskasvatus, joista jälkimmäisellä viitataan kaikille yhtäläiseen opetukseen sukupuolesta, äidinkielestä, asuinpaikasta, varallisuudesta, kotitaustasta ja kyvykkyydestä riippumatta. Luvussa tuotetaan kuvaa yhteisen koulun eetoksen etenemistä suomalaisessa kontekstissa ja todetaan demokratisoitumisen olleen siinä mielessä lineaarista, ettei käyttöön otettuja yhteiskasvatuksen periaatteita ole myöhemmin purettu. Spekulaation asteelle jää (luonnollisesti) se, mitä meneillään olevat koulutuspoliittiset muutokset, yleinen hallinnon hajauttamiskehitys sekä esimerkiksi erityisopetuksen integraatio tulevat yhteiskasvatuksen näkökulmasta merkitsemään.
Neljänneksi Salminen pohtii systematiikan ja spontaaniuden dilemmaa. Koulutuksen saadessa yhä merkittävämmän roolin yhteiskunnallisen ohjauksen välineenä on suunnittelussa ja valvonnassa pyritty yhtä suurempaan rationaalisuuteen. Tieteellis-systemaattisen analyysin ja seurannan keinoin ei kuitenkaan pystytä tavoittamaan inhimillisen toiminnan prosesseja niiden koko laajuudessa ja kirjossa. Sen sijaan vimmattu pyrkimys hallintaan vie huomion pois spontaaneista kasvatustilanteista ja tavallisesta arjesta. Tämä tuottaa ylikuumentumista, joka uuvuttaa paitsi kasvatustyötä tekevät, myös koululaiset. Nuorison pahoinvointina ja häiriökäyttäytymisenä ilmenevän kouluprotestoinnin voi Salmisen mukaan tulkita omalla tavallaan terveenä ja lähes luonnonmukaisena (s. 220) seurauksena kasvavista paineista, lisääntyvästä systematiikasta ja normiohjauksesta.
Viides Salmisen esiin nostama pulma koskee erilaistumista ja eheyttä. Perinteisten kulttuurimuotojen eriytyessä ja pluralisoituessa ihmisiä yhdistävät suuret kertomukset ja yhteinen eetos murenevat. Koulun vanha tehtävä (myyttisen) yhtenäisyyden luomisessa käy yhä vaikeammaksi, mistä seuraa monenlaisia suvivirsidilemmoja. Salminen on kriittinen tutkijoiden tilanteeseen esittämien ratkaisumallien suhteen. Hänen mukaansa perusteellinen keskustelu ja muut ympäripyöreät suvaitsevaisuuden käytänteet (s. 232) ovat vaikeasti toteutettavissa koulujen arkisessa toiminnassa, jossa tilanteet vaativat usein nopeaa ja teknistä ratkaisua. Kysymys ei silloin enää ole dialogista vaan toiminnasta, jossa yksinkertaisesti on tehtävä arvovalintoja ja priorisointeja (s. 232).
Kuudes kouluinstituution toimintaan ristivetoa aiheuttava vastinpari koskee luontoa ja sosialisaatiota. Tähän ikiaikaiseen problematiikkaan Salminen pureutuu nostamalla esiin niitä kasvatustieteen historian ajattelijoita, jotka ovat nähneet koulun ongelmallisena pakkososialisaation tuottajana sekä hahmotelleet kokonaan koulutonta yhteiskuntaa.
Seitsemäs ja viimeinen dilemma käsittelee pakon ja vapauden suhdetta kasvatuksessa. Tästä pedagogisesta paradoksista on Salmisen mukaan tullut yhteiskunnan monimutkaistuessa ja muutoksen nopeutuessa yhä vaikeammin hallittava: kasvattaja voi yhä vähemmän nojata tradition asettamiin perinne- ja auktoriteettiehtoihin. Salminen toteaa, ettei ongelma poistu opettajan arkisen työn kohdalla, vaikka tehtävänimike vaihdettaisiin mentoriksi tai fasilitaattoriksi tai perinteistä luokkatilaa kutsuttaisiin avoimeksi oppimisympäristöksi.
Koulun pirulliset dilemmat liikkuu populaarisuuden ja tieteellisyyden välimaastossa. Tehdyt synteesit perustellaan tukevasti ja tinkimättömästi laajaan tutkimuskirjallisuuteen viittaamalla. Teksti on kuitenkin pohdiskelevampaa ja sanakäänteet värikkäämpiä kuin perinteisessä tieteellisessä tekstissä. Tämä tekee kirjasta virkistävän lukukokemuksen ja kohtalaisen helposti lähestyttävän myös niille, joita tavanomainen akateeminen tekstiformaatti ei innosta.
Teoksen julkilausuttuna pyrkimyksenä on saada lukija ymmärtämään hiukan realistisemmin koulun toimintaan ja kehittymiseen liittyviä tekijöitä ja suhtautumaan kriittisemmin koulun kehittämisestä käytävään julkiseen ja kasvatustieteelliseen keskusteluun (s. 9). Tavoitteensa saavuttaakseen Salminen vyöryttää lukijan eteen taidokasta, syntetisoivaa meta-analyysiä, joka moniperspektiivisyydessään ja ennakkoluulottomuudessaan todella havahduttaa lukijan koulukontekstin kontingenttiin monimutkaisuuteen. Teoksen lukemisen jälkeen on helpompaa sanallistaa, miksi joka puolella kaikuva kehittämispuhe kuulostaa niin tyhjältä.
Lisäksi Salminen toivoo teoksensa antavan arkista kasvatustyötä tekevälle opettajalle hiukan lisävoimaa jaksaa työssä: kaikkia kasvatuksen kysymyksiä kun ei voida ratkaista samanaikaisesti, eikä suurimpaan osaan ongelmista ole olemassa mitään yksiselitteistä oikeaa ratkaisua, vaikka sellaisia saatetaan aika ajoin voimakkaasti julkisuudessa ja jopa tutkijoiden toimesta esittää (s. 9). Parhaassa tapauksessa koulun pirullisten dilemmojen näkyväksi tekeminen voi varmasti emansipoida ruohonjuuritason toimijoita ja antaa heille tarpeellisen synninpäästön. Toisaalta Salmisen teos generoi lukijassa myös toivottomuuden tunteita: Jos koulu kerran on tavattoman monimutkainen ja monikytköksinen hybridi, onko lopulta mitenkään mahdollista tehdä sellaista opetus-, tutkimus- tai kehittämistyötä, joka pystyisi edes auttavasti ottamaan huomioon kaikki ristivedot ja jännitteet? Eivätkö koulun dilemmat ole pirullisia nimenomaan siksi, ettei niitä ole mahdollista ottaa haltuun ja ratkoa suomalaisella talonpoikaisella mentaliteetilla (s. 269) nopeasti ja tehokkaasti?
Tässä mielessä Salmisen toteamus siitä, etteivät kriittiset näkökulmat ole yhteiskunnassa erityisen suosittuja, pitää varmasti kutinsa: toden totta maailman monimutkaisuuden kohtaaminen silmästä silmään aiheuttaa simppeleitä ratkaisuja etsivälle helposti päänsärkyä jopa migreeniä (s. 35).
Salmisen teosta lukeva ei voikaan välttyä pieneltä päänkivistykseltä niin pontevasti koulun kompleksisuus vyörytetään lukijan tietoisuuteen. Samaan aikaan vaivaan tarjottu lääke kasvatushistorian perspektiivi tuntuu kuitenkin varsin järkevältä keinolta kivunlievitykseen. Muutoksen kiihtyessä ainoan mahdollisen vastauksen ei tarvitse olla reaktiivinen säntäily, entistä nopeammat käänteet ja tehojen kasvattaminen. Kenties parasta olisikin rauhoittua, laskea kymmeneen, ottaa muutama askel taaksepäin ja katsella koulua hiukan kauempaa, kasvatushistorian tarjoamasta retriitistä käsin. Tällöin näkökenttään voisivat alkaa hahmottua myös fyysistä ja jokapäiväistä koulua perustavalla tavalla taustoittavat ja ehdollistavat, syvälle suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntapolitiikkaan ulottuvat historialliset sedimenttikerrokset.
Alasuutari, Pertti 1996. Toinen tasavalta. Suomi 19461994. Tampere: Vastapaino.