Sirkka Ahonen
Liekki Lehtisalo 2009. Uuteen sivistysajatteluun. Omakustanne. 288 s.
Liekki Lehtisalo toteaa kirjansa alkusanoissa, että kansalliseksi sivistysvisioksi aiottu kirja kääntyi kirjoittajan käsissä omakohtaisiksi muistelmiksi. Pönäkkä nimi rinnastaa kirjan Lehtisalon 1991 julkaisemaan teokseen Uuteen koulutusajatteluun, jonka teema uudessa kirjassa on laajentunut sivistyksen koko alueen käsittäväksi. Vielä vahvemmin kuin Uuteen koulutusajatteluun Lehtisalo uudessa kirjassaan visioi tulevaisuutta. Hän on 1980-luvulta lähtien hellinyt ajatusta opetusministeriöstä tulevaisuusministeriönä, jonka tehtäväkentän hän kirjassaan jäsentää esiopetuksesta tutkijakouluihin ja tieteen muihin laitoksiin.
Aikaisemmissa tärkeissä teoksissaan Lehtisalo on lähestynyt koulutusta strukturalistisesti ja ansiokkaasti mallintanut laitoksia ja niiden muutosta. Uudessa kirjassa hän kiinnittää huomionsa henkilötoimijoihin. Lukijakin pääsee mukaan tarkastelemaan ja arvioimaan viimeisen puolen vuosisadan aikana koulutukseen ja yhteiskuntaan vaikuttaneita toimijoita. Lehtisalo on vaikuttanut koulutussuunnittelun avainasemissa yli sukupolven ajan, 1960-luvun lopulta lähtien. Vuodesta 1976 lähtien hän toimi opetusministeriössä, joten hän pystyy tutustuttamaan lukijan huomattavaan joukkoon koulutuspolitiikan tekijöitä, muun muassa opetusministerejä R. H. Oittisesta Olli-Pekka Heinoseen. Kun hän lisäksi on ollut luottohenkilönä mukana niin Kekkosen ajan Paasikivi-Seurassa kuin 1990-luvun alun Maanantaiseurassa, kirja kertoo myös koulutusalan ulkopuolisista suomalaisista vaikuttajista.
Lehtisalon ajan suuria koulutuspoliittisia epookkeja on ollut peruskoulu-uudistuksen aika, ammattikorkeakoulujen sisäänajo 1990-luvulla ja tiede- ja korkeakoulupolitiikan nousukausi 2000-luvulla. Lehtisalo liikkuu kaikissa epookeissa ja koulutuksen kaikilla tasoilla asiantuntevasti mutta samalla myös omin äänenpainoin. Hän arvostelee keskiasteen uudistuksen hitautta 1980-luvulla ja moittii koulutuksen keskusvirastojen organisaatiouudistusta 1980- ja 1990-luvun vaihteessa voimavarojen hävittämisestä. Samalla hän kuitenkin katsoo opetusministeriön 1990-luvun visiointityöryhmien onnistuneen antamaan tarpeelliset parametrit kansalliselle sivistysstrategialle.
Lehtisalo on valistusajattelijoiden jälkeläinen, jonka mukaan "Suomen ihme", laadukas ja yhteiskunnallisesti kestävä koulutus ja sivistystyö ovat jatkuva hanke, jonka kauneimmat hedelmät odottavat vasta tulevaisuudessa. Hän ei liity hyvinvoinnin ja tasa-arvon rakenteiden luhistumisen ennakoijiin, vaan visioi "mahdollisimman suurta onnea mahdollisimman monelle" olevan mahdollista vastaisuudessa ja jopa maapalloisella tasolla. Vaikka esimerkiksi vuoden 1999 koululait ja etenkin vuoden 2009 yliopistolaki olisivat ansainneet Lehtisalolta nykyistä enemmän kriittistä ja moniperspektiivistä tarkastelua, häntä ei voi syyttää sokeudesta. Lehtisalo epäilee korkeakoulupolitiikan "suuri on kaunista" linjaa ja huippuyksikkökilpailua. Niiden sijaan hän suosittelee monitasoista verkottumista. Kaksoispanostus laatuun ja tasavertaisuuteen on hänen mukaansa mahdollista, jos niin yksiköt, tieteenalat kuin myös tiede ja taide ennakkoluulottomasti verkottuvat.
Lehtisalon teos on arvokas lukukirja koulutuspolitiikan tutkijoille. Se tarjoaa lähikuvia, näkökulmia ja oivalluksia niin perusopetuksen, toisen asteen koulutuksen kuin tiedepolitiikan lähihistorian virkakielisten muistioiden ja vaikuttavuuskatsausten kahlaajille. Vaikka teoksen sisältö on hajanainen ja moni kertomus tuntuu loppuvan kesken, se puolustaa mainiosti paikkaansa virkistävän toimijalähtöisenä ja henkilökeskeisenä esityksenä viime vuosikymmenien dynaamisesta muutoksesta.