Kirsti Salmi-Niklander
Kansainvälinen omaelämäkertojen tutkimuksen seura IABA (International Autobiography Association) järjesti toisen Eurooppa-konferenssinsa Tallinnassa 17.20.5. Konferenssi houkutteli monia suomalaisia eri alojen tutkijoita tutustumaan tämän melko nuoren (perustettu Pekingissä 1999) ja virkeän tiedejärjestön toimintaan. Konferenssi oli tunnelmaltaan virkistävän epämuodollinen ja keskusteleva, ja ajoittaisista kielivaikeuksista huolimatta monet omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen liittyvät ilmiöt osoittautuivat kansainvälisiksi.
IABA:n tutkimusalue kattaa varsinaisten omaelämäkertojen lisäksi sellaiset omaan elämään ja omiin kokemuksiin liittyvät kirjoittamisen muodot, joille on kehitetty englanninkielinen termi life writing. Suomenkielinen käännös voisi olla vaikkapa "omasta elämästä kirjoittaminen". Myös termejä ego-document ja first person writing näkee käytettävän, vaikka molemmat ovat jonkin verran harhaanjohtavia. Life-writing-tutkijoiden kohteisiin kuuluvat elämäkerrat, päiväkirjat ja kirjeet, jotka reflektoivat kirjoittajien ja heidän läheistensä elämänvaiheita ja kokemuksia. Omaelämäkerrallisia tekstejä kirjoitetaan kuitenkin yleisesti myös me-muodossa ja kolmannessa persoonassa, ja omaelämäkerrallisten elementtien ja fiktiivisen kerronnan suhde voi olla monimutkainen. Tästä tarjottiin monissa esitelmissä havainnollisia esimerkkejä.
Suuri osa IABA:n jäsenistöstä on kirjallisuudentutkijoita, ja monissa esitelmissä käsiteltiin kaunokirjallisten tekstien omaelämäkerrallisia elementtejä. Pääpaino on kuitenkin tavallisten ihmisten omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa, jonka tuotteita on monissa maissa järjestelmällisesti arkistoitu. Suomalainen erikoisuus ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran organisoimat kilpakeruut, jotka tuottavat paljon aineistoa omaelämäkertojen tutkijoille. Suomesta paikalla oli monien alojen edustajia musiikintutkijoista sosiaalitieteilijöihin.
"Omaelämäkerrallinen sopimus" -termin luoja Philippe Lejeune avasi konferenssin innostavalla luennolla Rousseaun Tunnustusten synnyttämästä monitasoisesta omaelämäkerrallisesta vallankumouksesta. Luentoa tukivat erinomaisesti englannin- ja ranskankieliset Rousseau-sitaatit. Sosiaalinen vallankumous liittyi siihen, että omaelämäkerran kirjoittamisesta tuli Ranskan vallankumouksen ja Rousseaun kirjoitusten myötä yhdenlainen ihmisoikeus. Psykologinen vallankumous perustui oikeuteen kertoa kaikki, myös nolot, häpeälliset ja kauhistuttavat asiat. Kirjallinen vallankumous liittyi kielen ja uuden estetiikan luomiseen omaelämäkerrallisissa teksteissä, jotka ovat eräänlaisia pitkiä resitatiiveja.
Ensimmäisen konferenssipäivän päätti virolaisen ohjaajan ja "muistiteatterin" luojan Merle Karusoon sekä konferenssin keskeisen järjestäjän Leena Kurvet-Käosaarin ohjaaman opiskelijaryhmän omaelämäkerrallinen performanssi. Se oli toteutettu kurssilla, jossa opiskelijat reflektoivat omia elämänvaiheitaan suhteessa Viron lähihistoriaan. Performanssi perustui opiskelijoiden englannin-, viron- ja venäjänkielisille puheenvuoroille ja PowerPointilla esitetylle kuvamateriaalille. Erityisesti ulkomaisille osanottajille se toimi myös erinomaisen havainnollisena johdatuksena Viron historiaan. Opetusmetodia olisi kiinnostavaa soveltaa myös Suomessa.
Kulttuurien rajoja ylittävä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen (transcultural life writing) on noussut keskeiseksi ja ajankohtaiseksi tutkimusteemaksi. Alfred Hornung (Johannes-Gutenberg-yliopisto, Mainz) eritteli julkaistujen siirtolaiselämäkertojen teemoja luennollaan, jonka aineistona oli itäeurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisten omaelämäkerrallisia ja sukuhistoriallisia julkaisuja Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Joissakin siirtolaismuistelmissa painottuu poliittisen pakolaisuuden hajottaman perheen yhdistäminen. Toisissa nousee poliittinen motivaatio vahvimmaksi, kun kirjoittajat pohtivat suhdettaan Berliinin muurin sortumisen ja sosialismin romahduksen aiheuttamiin historiallisiin kuohuntoihin. On myös sellaisia siirtolaishistorioita, joiden näkökulmaa Hornung luonnehtii "perheturismiksi". Kirjoittajat ovat tässä tapauksessa usein toisen tai kolmannen polven siirtolaisia, joille vanhempien tai isovanhempien kotimaa on paremminkin eksoottinen matkailukohde. Joillakin kirjoittajilla motivaatio painottuu kuolleisiin tai kuolemassa oleviin lähiomaisiin, joiden hauraita muistoja he haluavat tallettaa.
Amerikkalaisten ja australialaisten omaelämäkerroissa ja perhehistorioissa painottuvat siirtolaisuus ja identiteetin murrokset vahvasti. Eurooppalaisissa aineistoissa taas keskeisempiä teemoja ovat 1900-luvun väkivaltaiset murrokset, sodat ja vallankumoukset. Toisaalta Euroopan historian murrosvaiheet nousevat esille myös siirtolaiselämäkerroissa, sillä ne ovat vaikuttaneet monien lähtijöiden ratkaisuihin. Näitä vertailuasetelmia pohtivat Craig Howes, Jeremy Popkin ja Paul Arthur kiinnostavassa sessiossa. Popkinin ja Arthurin esitelmät perustuivat heidän omaan perhehistoriaansa, jota he ovat dokumentoineet ja tutkineet.
Paul Arthur toivotti elämäkertatutkijat tervetulleiksi IABA:n seuraavaan konferenssiin, joka pidetään Canberrassa, Australiassa heinäkuussa 2012. Seurasta ja konferenssista saa tietoja juuri avatuilta verkkosivuilta: www.theiaba.org.