Arto Nevala
Hanna Nori: Keille yliopiston portit avautuvat tutkimus suomalaisiin yliopistoihin ja eri tieteenaloille valikoitumisesta 2000-luvun alussa. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 309. Turku 2011. 273 s.
Tasa-arvo oli suomalaisen ja laajemmin länsimaisen koulutuspolitiikan keskeisiä lähtökohtia vähintään 1980-luvulle saakka. Se myös kiinnosti tutkijoita, sillä mainitulla ja seuraavalla vuosikymmenellä erityisesti korkeakoulutus joutui suurten muutosten heittelemäksi. Ikäluokkien pieneneminen, yhteiskunnallinen rakennemuutos sekä niin sanotun arvioivan valtion synty käynnistivät keskustelun ja tutkimuksen korkeakoulutuksen tehtävistä ja rakenteista. Toisaalta välineet ja edellytykset tasa-arvoa puntaroivan tutkimuksen tekemiseen paranivat tietotekniikan kehittymisen ja yliopisto-opiskelijoita koskevien rekisteripohjaisten aineiston täydentymisen ansiosta.
Tuloksena oli nippu koulutuksen tasa-arvotutkimuksen suomalaisia klassikoita, kuten Osmo Kivisen ja Risto Rinteen Nuorten koulutus ja kotitausta (1990) ja Koulutuksen periytyvyys (1995) tai Sakari Aholan Eliitin yliopistosta massojen korkeakoulutukseen (1995). Tutkimukset löysivät kansainvälisesti havaitut kehityslinjat myös Suomesta. Esimerkiksi sosioekonomisten ryhmien väliset erot yliopistokoulutukseen osallistumisessa kaventuivat vuosikymmenten kuluessa, mutta silti kotitausta määritti vahvasti nuorten koulutusuraa ja valintoja vielä vuosituhannen lopullakin. Lisäksi yliopistolaitoksen sisäinen eriytyminen näkyi selvästi opiskelijoiden taustassa. Monista länsimaista tuttu eliittikoulutus olikin meillä tieteenala- ei pelkästään yliopistopohjaista.
Opiskelija- ja tasa-arvotutkimuksen korkeasuhdanteen jälkeen seurasi hiljaisempi vaihe, kunnes teema on taas VTM Hanna Norin hiljattain ilmestyneen väitöskirjan keskiössä. Tutkimus asettuu edellä mainitun perinteen jatkoksi, mutta se sisältää myös uusia ulottuvuuksia. Näistä keskeisin on mahdollisuus tarkastella eroja yliopisto-opintoihin hakeneiden ja sinne valittujen välillä. Aikaisemmin on jouduttu tyytymään yliopistoihin sisään päässeiden eli tavallaan koko valikoitumisprosessin läpikäyneiden tarkasteluun ilman mahdollisuutta tutkia, keitä hakijat ovat. Lisäksi työssä hyödynnetty hakeneiden ja sisään päässeiden taustaa koskeva informaatio on myös monilta osin aikaisempaa monipuolisempaa ja mahdollistaa siten useampiulotteisen analyysin. Tutkimus on tavallaan poikkileikkausluonteinen, sillä sen keskeinen aineisto koskee vuotta 2003, mutta toki kirjoittaja monelta osin vertailee havaintojaan ja tuloksiaan aikaisempaan.
Hanna Nori etsii työssään vastausta siihen, keitä yliopistoihin hakeneet olivat, ketkä pääsivät sisään ja minkä takia. Lisäksi hän selvittää yliopistokoulutuksen lohkoutumista ja arvioi aineistonsa varassa koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista. Aineisto olisi antanut mahdollisuuden tarkastella perusteellisemmin myös valinnoissa yliopistojen ulkopuolelle jääneitä, mutta heihin Nori kiinnittää lopulta varsin vähän huomiota. Ehkäpä hän palaa tähän erillisessä artikkelissa. Joka tapauksessa väitöstutkimus on lähtökohdiltaan kunnianhimoinen, laaja ja isoja odotuksia herättävä.
Pääosin tutkimus pystyy myös täyttämään odotukset. On kuitenkin sanottava, että työhön on jäänyt joitakin heikkouksia. Ne himmentävät jonkin verran kokonaiskuvaa, mutta eivät toki aseta tuloksia tai tulkintoja kyseenalaisiksi. Työn puutteina voi pitää esimerkiksi sen rakenteellista johdantopainotteisuutta, käsittelyn ja fokuksen ajoittaista epäselvyyttä sekä teoreettisten ja yhteiskunnallisten kytkentöjen paikoittaista ohuutta. Myös työn pohjana oleva laaja rekisteriaineisto on joiltain osin epätasainen ja suuntaa analyysiä ajoittain turhan vahvasti opiskelemaan hakeneisiin, kun kiintoisampaa olisi ollut ruotia perusteellisemmin valintaseulan läpäisseitä eli sisään päässeitä.
Hanna Nori saa väitöskirjatyössään irti niin tutkimusperinteen kuin koulutuspoliittisten linjausten näkökulmasta tärkeitä tuloksia. Osin ne myötäilevät aikaisemmassa kotimaisessa ja ulkomaisessa tutkimuksessa esiin tulleita havaintoja esimerkiksi koulutuksen periytyvyydestä. Tätä tulosta ei pidä väheksyä, sillä onhan yliopisto-opiskelijoiden määrä esimerkiksi 1980-luvun lopulta nykypäiviin kasvanut lähes 70 prosenttia, mutta valikoituvuuden peruselementit eivät silti ole muuttuneet. Sen pohdiskeluun, miksi näin edelleen on ja miksi valikoituminen on kovin pysyvää, olisi voinut enemmänkin panostaa.
Väitöskirja osoittaa selvästi uusien eli samana vuonna valmistuneiden ylioppilaiden menestyneen valinnoissa vanhempia hakijoita paremmin. Osin tämä johtui siitä, että vuonna 2003 uudet ylioppilaat saivat valinnoissa sittemmin poistuneita lisäpisteitä. Tämäkin huomioon ottaen näyttää, että niin sanotut välivuodet ainakin "huonosti" vietettyinä heikentävät mahdollisuuksia opiskelupaikan saamiseen esimerkiksi tekniikan ja luonnontieteiden osalta. Toinen tärkeä, mutta vähän tunnettu puoli uusien ylioppilaiden lisäpisteissä on, että ne näyttävät hyödyttävän eniten hyväosaisimpia eli koulutetuimmista ja sosiaalisesti yläluokkaisimmista perheistä tulevia hakijoita. Nori puolustaakin tulostensa pohjalta perustellusti valintakokeiden säilyttämistä ja siten "toisen mahdollisuuden" tarjoamista myös ylioppilaskirjoituksissa huonommin menestyneille.
Yliopistoon hakevan asuinmaakunnan merkitys opiskelemaan pääsyssä liittyy ennen kaikkea hakukohteeseen. Esimerkiksi itäsuomalaisten keskimääräistä korkeampi hyväksymisaste valinnoissa johtuu heidän hakeutumisestaan lähinnä oleviin ja valintaseulaltaan väljempiin yliopistoihin. Toisaalta taas naiset menestyivät valinnoissa miehiä huonommin siksi, että heidän suosimansa alat ovat yleisesti ottaen vaikeapääsyisiä. Tästä esimerkiksi käyköön kasvatusala, kun taas miesten suosimalle matemaattis-luonnontieteelliselle alalle oli huomattavasti helpompi päästä. Koulutusalan valinta oli 2000-luvun alun Suomessa edelleen sukupuolittunutta, vaikka naiset ovatkin toisen maailmansodan jälkeen vallanneet monia aikaisemmin miesten hallitsemia tieteenaloja.
Eri sosioekonomisten ryhmien tarkastelussa Hanna Norin tutkimus vahvistaa aikaisemmat havainnot vanhempien, tässä tutkimuksessa, isän, koulutuksen tärkeydestä sisäänpääsyä edistävänä asiana. Äidin koulutus ei tutkimuksessa käytettyyn rekisteriaineistoon sisältynyt, mitä on pidettävä harmillisena, vaikkakaan ei Norin syyksi luettavana puutteena. Kiintoisa havainto sen sijaan on, että maanviljelijäperheiden lapsilla oli korkein todennäköisyys päästä opiskelemaan. Tätä havaintoa Nori selittää maatalouden viime vuosikymmenten rakennemuutoksesta johtuvalla aineellisten ja henkisten resurssien keskittymisellä. Maanviljelijöiden lapset ovat näin ollen hyvin valikoitunut ryhmä. Vastaavasti taas vanhempien työttömyys marginalisoi lapsia myös yliopistovalinnoissa, sillä työttömien jälkeläisten hyväksymisprosentti jää selvästi keskitasoa matalammaksi. Tämän tyyppisiä havaintoja Nori olisi voinut vielä vahvemmin kytkeä koulutuspoliittisen tarkastelun lisäksi yleiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Hanna Norin väitöstutkimus on laaja ja moniulotteinen työ. Varsinkin kärsimättömälle lukijalle olennaisen esiin kaivaminen raskaasta tilastopohjaisesta esityksestä saattaa olla tuskallinen urakka. Sitä kuitenkin helpottavat päälukujen lopussa olevat hyvät yhteenveto-osiot, joissa kirjoittaja onnistuneesti tiivistää olennaisia asioita. Lisäksi jo työn johtopäätösluvun lukemalla saa kokonaiskuvan tutkimuksen keskeisistä tuloksista. Nori täydentää monelta tärkeältä osalta yliopisto-opintoihin valikoitumisen yleiskuvaa ja nostaa aiheellisesti koulutuksellisen tasa-arvon merkityksen ja tilan esille. Vaikka koulutuksellinen tasa-arvo on Suomessa kansainvälisesti vertaillen hyvässä mallissa, tilanne ei säily samanlaisena ilman valpasta tarkkailua ja oikeita ratkaisuja. Sen takia on hyvä, että tämäntyyppiselle valikoitumistutkimukselle löytyy tekijöitä 2000-luvun Suomessakin. Lisäksi kirjoittajan lopussa esille nostamat teemat kuten eri alojen valintakriteerit ja prosessit tai ammattikorkeakouluun valikoituminen ovat eittämättä tärkeitä ja perusteellista tutkimusta odottavia alueita.