Eeva-Liisa Bastman
Liisa Enwald ja Tuula Hökkä (toim.) 2010. Virren virtaa. Veisattu runo ennen ja nyt. Kansanvalistusseura. 374 s.
Virret kiinnostavat, eikä ihme, sillä virsillä, veisuulla ja virsikirjapainoksilla on ollut kulttuurissamme merkittävä rooli. Mutta mikä virsi on runo vai laulu, uusi vai vanha laji? Mistä virret kertovat ja mistä ne ovat peräisin? Miten ne ovat säilyneet ja muuttuneet ajan saatossa?
Näitä kysymyksiä käsitellään Virren virtaa -kokoelman artikkeleissa. Kokoelman toimittajat Liisa Enwald ja Tuula Hökkä, jotka ovat myös kirjoittaneet artikkeleita, ovat kirjallisuudentutkijoita. Muut kirjoittajat ovat musiikkiesseisti Leena Jäppilä, etnomusikologi Pirjo-Liisa Niinimäki ja kirkkoherra Toivo Hyyryläinen.
Johdannon mukaan kimmoke artikkelikokoelman kirjoittamiseen tuli oivalluksesta, että virsien tutkimus on tähän asti painottunut sävelmien tutkimiseen, mutta virsilyriikkaa ei ole juurikaan tutkittu. Kirjallisuudentutkimuksessa virsirunojen tutkimus on ollut vähäistä, koska virsien ei ole katsottu kuuluvan taidelyriikkaan. Virttä ei ole helppo rajata mihinkään tiettyyn tutkimusalaan kuuluvaksi, mikä toisaalta tekee lajista otollisen kohteen monitieteiselle tai tieteidenväliselle tutkimukselle.
Vaikka artikkelikokoelman tutkimuskysymykset lähtökohtaisesti liittyvät virteen kirjoitettuna runona, kokoelman kahdessatoista artikkelissa virsiä tarkastellaan sekä musiikkina että kirjallisuutena. Otsikossa virsi on osuvasti määritelty veisatuksi runoksi: runoksi, joka useimmiten on myös laulu. Virsiä ei käsitellä kronologisesti eikä systemaattisesti, mutta teoksen alkulause sekä kokoelman loppuun sijoitettu Tuula Hökän artikkeli Virsi ja runous johdattavat virsien ja virsilyriikan maailmaan. Artikkeleissa yhteisenä teemana ovat musiikin ja runon kohtaaminen sekä eri aikakerrosten limittyminen virsissä.
Sanan ja sävelen tutkiminen rinta rinnan osoittautuu hedelmälliseksi näkökulmaksi. Esimerkiksi Pirjo-Liisa Niinimäen artikkelissa Kuolemaanvalmistusvirsi naisten runoutena tutkitaan neljää kuolema-aiheista virttä, jotka kaikki on kirjoitettu samaan sävelmään. Niinimäki löytää syitä kuolinvirren suosioon paitsi aiheesta myös sävelmästä ja runomitasta. Leena Jäppilän artikkelissa Virret vaeltavat puolestaan seurataan kahden virren kulkua uskonpuhdistusajan Saksasta suomalaisiin virsikirjoihin. Toisessa artikkelissaan Luther virren virittäjänä Jäppilä pitäytyy tiiviimmin musiikin historiassa ja tarkastelee virsisävelmien moneen suuntaan kurkottavia juuria.
Lyriikan tutkimuksen näkökulmasta virsiä lähestytään Liisa Enwaldin kahdessa artikkelissa, jossa analysoidaan virsirunouden kuvauksia tuonpuoleisesta sekä virsien luontokuvauksia. Enwaldin analyysit valaisevat virsien runokielen vivahteita ja ovat antoisaa luettavaa. Aineistoon on valikoitunut sekä uutta että vanhempaa virsirunoutta, ja vertailukohtia otetaan paitsi virsirunoudesta, myös eri aikakausien taidelyriikasta. Kirjalliset motiivit ovat aiheena myös Toivo Hyyryläisen artikkelissa Peuravirren jäljillä, mutta näkökulma on virsirunoilijan ja -säveltäjän, ja ote henkilökohtaisempi ja pikemminkin esittelevä kuin analyyttinen.
Ilahduttavaa on, että kokoelman virsirunous ei rajoitu pelkästään kirkkovirsikirjojen virsiin, vaan joukossa on myös herätysliikkeiden laulukokoelmissa julkaistuja virsiä sekä arkkiveisuja. Tuula Hökän artikkelissa Toinen Wirsi ystäväliikkeen arkkivirtenä tarkastellaan pietistisen kansanherätysliikkeen uskonkäsitystä ja veisuuperinnettä yhden arkkiveisuna julkaistun virren kautta. Artikkeleissa virsiä ja virsien eri versioita siteerataan paljon, mikä on tarpeen, sillä etenkin vanhempi virsilyriikka ja kirkkovirsikirjojen ulkopuolelle jäänyt virsirunous ovat huonosti saatavilla.
Kauemmas virsiteksteistä ja -sävelmistä etäännytään Tuula Hökän artikkelissa Rakkauden liitto-kirjeitä, jonka tutkimusaineistona on nuoren kihlaparin kirjeenvaihto 1850-luvulta, ja Leena Jäppilän artikkelissa, joka käsittelee virttä motiivina Eeva-Liisa Mannerin tuotannossa. Artikkelit avaavat virren kulttuurisia merkityksiä ja kertovat siitä, miten virsiä on luettu, tulkittu ja siteerattu.
Virsilajin kannalta keskeistä säilymisen ja uudentamisen problematiikkaa sivutaan useissa artikkeleissa. Virren erityislaatuun käyttölyriikkana liittyy se, että virsiä on pyritty muokkaamaan tyylillisesti, kielellisesti ja sisällöllisesti ajanmukaisiksi. Artikkeleissa kirjoittajien suhtautuminen uudistuksiin on pääosin kielteinen. Pyrkimys oikeakielisyyteen ja selkeyteen on heikentänyt runoja, ja nykyaikaistaminen on vienyt vanhoilta virsiltä niiden voiman ja verevyyden. Lyriikantutkijan on helppo yhtyä kritiikkiin, mutta virsiä veisaava seurakuntalainen saattaisi olla toista mieltä.
Kiinnostavimmillaan artikkelikokoelma on valaistessaan virsilyriikan ja sävelmien ajallisia ja kulttuurisia kerrostumia. Virsien kautta siirrytään kulttuurista ja kielialueelta toiseen ja tehdään huikaisevia aikamatkoja. Tähän liikkeeseen kokoelman otsikossa mainittu virta viittaa. Virren virrassa runo kohtaa musiikin, keskiaika 1900-luvun, kalevalakieli rekilaulun ja laulu saarnan. Virsi avaa runoilmaisun ja kirjakielen aikakerroksia; kansanviisaus tapaa siinä oppineisuuden, perinne valistuksen, todetaan johdannossa.
Virret tarjoavat monipuolista tutkimusaineistoa niin lyriikasta, kielestä, musiikin historiasta, kansasävelmistä kuin kulttuurihistoriasta kiinnostuineille. Virren virtaa -kokoelman artikkelit antavat esimerkkejä siitä, miten virttä voi lukea, tutkia ja tulkita.