Sari Aalto
Marja Jalava 2012. The University in the Making of the Welfare State. The 1970s Degree Reform in Finland. Frankfurt am Main: Peter Lang Internationaler Verlag der Wissenschaften. 210 s.
Marja Jalavan kirja The University in the Making of the Welfare State on merkittävä tutkimus 1970-luvulla Suomessa toteutetusta yliopistotutkintojen uudistuksesta sekä laaja yhteenveto suomalaisen korkeakoulupolitiikan historiasta. Tärkeää on, että kirja on englanninkielinen, sillä näin suomalainen yliopistohistoria avautuu myös kansainväliselle yleisölle. Tutkimus on selkeä, kattava ja hyvin rakennettu. Erinomaisen historiallisen analyysin lisäksi kirja tarjoaa pohdinnan aiheita yliopiston ideasta ja tehtävistä käytävään keskusteluun.
Kirjassa on historiallinen yleiskatsaus suomalaisen korkeakoulutuksen kehitykseen, mutta pääpaino on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Keskeistä on, että yliopistoa tarkastellaan hyvinvointivaltion kontekstissa. Varsinainen empiirinen tutkimus koskee 1970-luvun tutkinnonuudistusprosessia. Jalava toteaa, että uudistus kuvaa suomalaisen hyvinvointivaltiopolitiikan nousua ja laskua korkeakoulutuksen saralla. Uudistuksella olikin pitkät juuret toisen maailmansodan jälkeisessä kansainvälisessä keskustelussa. Varsinaisen uudistuksen toteuttaminen taas osui aatteelliseen taitekohtaan, jossa koulutusoptimismin ja talouskasvun aika vaihtuivat taantumaan ja hyvinvointivaltion uudelleenarviointiin.
Uudistusprosessien keskiöön nousevat suunnitelmat ja niiden toteutuminen, unelmat ja todellisuus. Jalava toteaa osuvasti, että yliopistouudistusten lopputulos on yleensä ollut jotain muuta kuin mitä uudistajat ovat alun perin tarkoittaneet. Suomalaista yliopistokenttää ravistelleessa tutkinnonuudistuksessa kiinnostavaa on, mistä lähtökohdista prosessi lähti liikkeelle ja miten sen tavoitteet ja toteutus muuttuivat toimijoiden vaihtuessa sekä poliittisten asetelmien ja toimintaympäristön rakentuessa uudelleen.
Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen, joka ankkuroitui maalaisliitto-keskustan hajasijoituspolitiikkaan ja sosialidemokraattien valtiojohtoiseen suunnitteluideologiaan. Koulutuksen saralla muutospaineet laukaisi kysymys suurten ikäluokkien kouluttamisesta. Ideologisen taustan nuorten kanavoimiseen korkeakoulutuksen pariin loivat kansainväliset trendit, joissa painottui ajatus koulutuksen merkityksestä taloudellisen kasvun edistämisessä sekä inhimillisen pääoman ja lahjakkuusreservien hyödyntämisen teoriat. Keskeistä oli myös halu lisätä tasa-arvoa koulutuksen saralla.
Korkeakoulupolitiikan trendejä olivat laajeneminen ja alueellistaminen, jolloin keskitetyn hallinnon ja suunnitelmallisuuden vaatimukset voimistuivat. Perinteen mukaisesti korkeakoulujen kehittämistä johti vielä akateeminen eliitti, mutta opetusministeriön rooli kasvoi 1960-luvun puolivälin jälkeen. Koulutuspolitiikan kannalta keskeinen oli ylimmän opetuksen ja tutkijakasvatuksen kehittämislaki vuodelta 1965. Lain taustalla oli presidentti Kekkosen nimittämän ja professori Oiva Ketosen johtaman työryhmän raportti. Laki takasi taloudellisen pohjan korkeakoulutukselle kasvuoptimismin hengessä. Opiskelijamäärien lisääminen ohjattiin nimenomaan tutkimusyliopistoihin ja erityisesti talouskasvun sekä kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta hyödyllisinä pidetyille aloille. Kiinnostava on Jalavan huomio, että useiden laaja-alaisten, julkisesta rahoituksesta riippuvaisten yliopistojen perustaminen loi uudenlaisen kilpailutilanteen yksiköiden välille, mikä tarjosi poliitikoille ja virkamiehille mahdollisuuden hallita korkeakoulutuksen kenttää.
Kehittämislain yhteydessä annettiin lausunto, jossa vaadittiin yliopistojen hallinnon ja tutkintojen uudistamista. Uudistuksia vaativat äänekkäästi myös opiskelijat, jotka toivoivat opintojen parempaa organisointia, ohjausta ja opetusmetodien uudistamista sekä vaikutusvaltaa yliopistojen päätöksenteossa. Kun tutkintojen uudistaminen aloitettiin 1960-luvun lopulla, sitä leimasi aluksi teknokraattinen ja asiantuntijavetoinen suunnittelu. Jalavan vertailu muihin Pohjoismaihin osoittaa, että kaikkialla uudistusten tavoitteiksi otettiin tehokkuuden parantaminen, opintoaikojen lyhentäminen, tutkintojen ammatillisen puolen painottaminen sekä panostukset niin sanottuihin hyödyllisiin aloihin.
Tutkinnonuudistus sai kuitenkin uuden suunnan vuoden 1968 jälkeen akateemisen maailman vasemmistolaisen käänteen myötä. Kansainvälisen opiskelijaradikalismin sanoma kiteytyi kritiikissä korkeakoulupolitiikan tuotantoideologiaa kohtaan. Näin nuori sukupolvi asettui vastustamaan sekä valtion tehokkuusideologiaa että professorien sivistysyliopistonäkemystä. Suuntaus tuli esille Filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten tutkintojen uudistamistoimikunnassa (FYTT), jossa vanha akateeminen eliitti syrjäytettiin ja tilalle nostettiin nuoria opettajia ja opiskelijoita. Näin valtionhallinto pystyi kuten muissakin Pohjoismaissa käyttämään hyväkseen yliopistojen sisäistä sukupolvien välistä konfliktia. FYTT:n johtoon tuli avoimesti vasemmistolainen kasvatustieteiden tutkija Yrjö-Paavo Häyrynen (SDP). Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) sai toimikunnassa vahvan aseman. Uudistuksen toimeenpanossa taas keskeinen henkilö oli professori Mikko Niemi (SDP), josta tuli vuonna 1973 Opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedepoliittisen osaston johtaja.
FYTT:n vuonna 1972 ilmestynyt mietintö esitti kaikkien alojen tutkintojen uudistusta omien sanojensa mukaan se oli korkeakoulusuunnittelun kulttuurivallankumous. Lähtökohtana oli polytekninen tutkintomalli, jossa tieteellinen koulutus yhdistyi ammatillisiin taitoihin ja teoria käytäntöön. Avainsana oli tavoitteellisuus: järjestelmä rakentui koulutusohjelmista, jotka muodostettaisiin yhteiskunnan tarpeisiin pohjautuvien ammattikuvien perusteella. Keskeistä oli oppiaineiden rajojen ylittäminen. Vaikka FYTT:n kantavana ajatuksena oli koulutuksen lähentäminen yhteiskuntaan, raportissa korostettiin myös yliopistojen kriittistä ja luovaa tehtävää. Tämä jäi kuitenkin sivuun, kun uudistusta alettiin konkretisoida.
FYTT:n ehdotukset olivat aikansa suunnittelu-uskon ja edistysoptimismin tuote. Tutkinnonuudistuksen toteuttamiseksi luotiin massiivinen suunnitteluorganisaatio, jossa oli mukana sekä poliittisia toimijoita että aidosti yliopistoa uudistamaan pyrkineitä opettajia ja opiskelijoita. Toteutumisen kannalta fataaliksi muodostui ensinnäkin se, että öljykriisin jälkeinen taloudellinen taantuma leikkasi korkeakoulutuksen resursseja, mikä vaikeutti niin uudistuksen läpiviemistä hallinnollisella tasolla kuin sen mukaisen opetuksen toteuttamista. Toiseksi kun vasemmiston vaikutus akateemisessa maailmassa kasvoi, poliittinen polarisaatio lisääntyi, mikä yhdisti uudistusta vastustaneen opposition (erityisesti elinkeinoelämä ja vanha professorikunta). Kritiikki kohdistui erityisesti uudistuksen toimeenpanoon ja Opetusministeriön johtoon. Tutkinnonuudistuksen julkisuudessa saama vasemmistolainen väritys vaikutti vastareaktion voimistumiseen. FYTT:n taustaksi nostettiin itäsaksalainen korkeakoulumalli, vaikka todellisuudessa järjestelmän esikuvia olivat enemmänkin angloamerikkalaiset yliopistot. Lisäksi koska tutkinnonuudistuksen hallinnossa oli vahva vasemmistolainen edustus, alun perin epäpoliittinen prosessi sai poliittisen värityksen ja siitä tuli osa poliittista valtakamppailua.
Kun uusia tutkintoasetuksia ja ohjeita alettiin luoda, tutkintojen ammatillisuus korostui entistä voimakkaammin. Kapea ammatillisuus ja vapauden kutistuminen käänsivät lopulta uudistusta kannattaneet opiskelijat sen vastustajiksi. FYTT:n pilottina toimi Jyväskylän yliopisto, jossa syntynyt ns. sivistysyliopistoliike kyseenalaisti uusien koulutusohjelmien mielekkyyden ja käynnisti laajan vastarinnan. Lopulta uudistus toteutui kompromissina. FYTT:n perintöä oli lähes kaikilla aloilla yhtenäinen tutkintorakenne yleis-, aine- ja syventävine opintoineen. Yliopistoille jäi kuitenkin vapaus määritellä tutkintojen sisältö, ja vanhat oppiaineet säilyttivät asemansa. Pedagogiset uudistukset jäivät taloudellisen taantuman uhreiksi. Jalava toteaa, että uudistuksen toteutumista on hankala arvioida eri alojen kirjon vuoksi. Selvää kuitenkin on, että pitkän ja monipolvisen prosessin lopputulos oli toisenlainen kuin oli aiottu.
Yliopiston ideasta ja tehtävistä käydään jatkuvasti julkista keskustelua, johon Jalavan tutkimus antaa paljon pohdittavaa. Yliopistokoulutuksessa jatkuvuudella ja perinteillä on keskeinen sija. Silti ei ole olemassa mitään alkuperäistä yliopiston ideaa vaan yliopiston tehtävissä ja olemuksessa on eri-ikäisiä kerrostumia. Kirjan ensimmäinen luku nostaa esille yhteiskunnan korkeakoulutukselle eri aikoina asettamia tavoitteita ja niiden suhdetta yliopiston autonomiaan. Jalava muistuttaa, että Turun Akatemialle asetettiin jo 1700-luvulla velvoitteita hyötyajattelun hengessä. Moderni tutkimusyliopisto taas syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla, yliopistollisen autonomian kukoistuskaudella.
Yhteenvetona voisi todeta, että yliopiston idean ytimessä on kysymys sivistystehtävän suhteesta (ammatti-)koulutukseen ja taloudellisen hyödyn painottamiseen. Nämä yliopiston tehtävät ovat asettuneet usein vastakkain: valtion ja elinkeinoelämän halu lisätä ammatillisuutta ja lyhentää opintoaikoja on saanut vastaansa yliopistojen autonomian ja sivistystehtävän puolustajat. Näin kävi myös tutkinnonuudistuksen loppuvaiheessa. Toisaalta FYTT-raportin alkuperäisenä tavoitteena oli kuitenkin ottaa huomioon sekä sivistys- että ammattikoulutustehtävä. FYTT-prosessin historia osoittaakin sen, miten komiteamietinnön unelma siitä, mitä yliopiston tulisi olla, voi muuntua aivan toiseksi puoluepoliittisen taistelun todellisuudessa. Jalavan tulkinta on, että poliittiset voimat ovat väistämättä läsnä julkisesti rahoitetussa yliopistossa mutta puolueiden intressejä ei tulisi ajaa yliopiston sisällä.
Marja Jalavan kirja on tärkeä uuden suomalaisen koulutuksen historian yleisesitys ja perinpohjainen analyysi 1970-luvun tutkinnonuudistuksesta, jonka taustat, tavoitteet ja toteutus käydään huolellisesti läpi. Tutkimuksen tärkeintä antia on vahva ja tuore analyysi itse uudistuksesta, sen sitominen korkeakoulupoliittiseen ja hyvinvointivaltion rakentamisen kontekstiin sekä peilaaminen keskusteluun yliopiston ideasta.