Mirka Räisänen
Kasvatushistorian harrastajien harteilla ei naava kasva. Jos tutkimusala onkin kärsinyt viime vuosikymmeninä jonkinlaisesta alennustilasta (ks. esim. Jukka Rantala [linkki/2011] ja Annukka Jauhiainen [linkki/2009] tässä lehdessä), pahin aallonpohja lienee ohitettu. Itse asiassa kasvatushistorian ympärille vaikuttaisi virinneen uudenlaista kuhinaa: joukoissa on tapahtunut laajentumista ja tiivistymistä ja tutkimusalueen itseymmärryksessä jonkinlaista kiteytymistä. Tämänkaltainen vaikutelma jäi päällimmäisenä mieleen Tieteiden talolla 4.4.2013 järjestetystä seminaarista, jonka teemana oli kasvatus sosiaalisena ja yhteiskunnallisena toimintana.
Tilaisuudessa juhlistettiin Suomen Kouluhistoriallinen Seuran lokakuussa 2012 tapahtunutta nimenmuutosta Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuraksi. Yhteistyökumppaneiksi tilaisuuden järjestämiseen oli saatu Suomen Historiallinen Seura, Nuorisotutkimusseura, Suomen kasvatustieteellinen seura sekä Suomen kirjahistoriallinen seuran. Seminaarin läpikäyväksi teemaksi muodostuikin nimenmuutoksen sisällään pitämä tarve alan monitieteisyyden vahvistamiseen ja syventämiseen. Samalla viritettiin keskustelua kasvatuksen historian tutkimuksen merkityksestä ja tarpeesta nykyajassa.
Seminaaripäivä piti sisällään kolme kutsuluentoa, joiden kautta päästiin erinomaisella tavalla kiinni päivien teemaan: kasvatuksen kysymysten tarkasteluun kulttuurisista ja sosiaalisista näkökulmista. 1900-lukua kasvatuksen ja sivistyksen kannalta ruotineissa puheenvuoroissa välittyi selvästi kasvatushistoriallisten kysymysten väistämätön asemoituminen monien tieteenalojen rajapinnoille.
Luennoitsijoista ensimmäinen, Pirjo Markkola, loi laajan katsauksen 1900-luvun pohjoismaisen hyvinvointimallin kasvatus- ja lapsuuskäsitykseen yhtä hyvin lainsäädännöllisten, rakenteellisten kuin institutionaalisten muutosten näkökulmista. Lapsen perspektiivistä katsoen ajanjakso näyttäytyi yhtä aikaa sekä huikean kehityksen että monenlaisten varjojen vuosisatana. Samaan aikaan kun lapsuus löydettiin ja tunnustettiin uudella tavalla, vaikuttivat esimerkiksi sodat vahvasti perheiden elämään. Sekä Markkola että kommenttipuheenvuoron käyttänyt Arto Jauhiainen nostivat esiin myös erilaisten lapsuuden asiantuntijoiden vahvan nousun ja lapsuuden kietoutumisen professionaalisen vallankäytön verkostoihin.
Minna Ahokkaan kirjahistoriaa ja valistustutkimusta yhdistelleessä esitelmässä analysoitiin suomalaisen kirjakulttuurin ulkomaisia vaikutteita 1700-luvulla. Ahokkaan mukaan valistuksen aatekirjoihin liittyneet ristiriidat olivat Suomessa hyvin samantyyppisiä kuin muualla Euroopassa. Kommenttipuheenvuoron käyttänyt Jessica Parland-von Essen totesi Ahokkaan esitelmän osoittavan historiallisen näkökulman mahdollisuudet toimia peilinä kasvatus- ja sivistysajattelun kehitykselle sekä tuoda esiin asioihin kytkeytyvät vallan elementit. Vaikka Suomessa valistuskeskustelu oli suhteessa maltillisempaa kuin esimerkiksi Ranskassa, oli kirjakulttuurilla yhtä kaikki poliittinen merkityksensä: valistusajalla lukeminen ymmärrettiin vahvana persoonallisuuden kasvattamisen välineenä, minkä vuoksi kirjojen ajateltiin muuttuvan vaarallisiksi oppimattomien käsissä.
Antti Saari tarkasteli luennossaan kasvatustieteiden ja koulupedagogiikan suhdetta 1900-luvulla ja tunnisti tämän suhteen perustuneen herkeämättömälle kehitysoptimismille ja jatkuvassa välitilassa olemiselle: parempi ja tehokkaampi koulukasvatus näyttäisi olevan aina juuri tulollaan, aivan nurkan takana odottamassa. Kommentaattorina toiminut Tomi Kiilakoski luonnehti kasvatustieteiden uinuvan Ruususen unta ja odottavan Prinssi Rohkeaa, jonka myötä koulu ja kasvatus saadaan lopulliseen hallintaan. Kiilakoski luonnehti kasvatustieteiden horrostilaa myös sadan vuoden yksinäisyydeksi: monimutkaisia, usein nimenomaan yhteisöihin kytkeytyviä ongelmia on pyritty ratkomaan lähinnä yksilöä koskevan tiedon kautta. Tässä mielessä seminaaripäivän tavoite kasvatushistorian kurottuminen kohti lähi- ja sisartieteitä voi olla terveellinen tapa tuoda avartavia näköaloja koko kasvatustieteiden kentälle.
Tieteiden talolle kokoontunut monitieteinen ja myös yllättävän eri-ikäinen kuulijajoukko otti kopin luentojen tarjoamista virikkeistä, ja yleisökeskustelussa päästiin ruotimaan sitä, mitä kasvatustiedettä palveleva historiallisuus oikeastaan on ja mikä on historiallisen näkökulman merkitys. Näihin teemoihin palattiin päivän päättäneessä paneelikeskustelussa. Sitä ennen kokoonnuttiin työryhmiin, joissa kasvatushistoriallisten perspektiivien spektri pääsi oikeuksiinsa: ryhmissä esiteltiin tutkimushankkeita laidasta laitaan ammatillisen koulutuksen historiasta kansanopetukseen ja varhaiskasvatukseen. Kielenkäyttöön ja diskursseihin keskittyneille tutkimusasetelmille oli oma ryhmänsä, samoin kuin kasvatuksen poliittisuuden ja vallan tutkijoille sekä kasvatusta ja opetusta tässä ajassa tarkasteleville. Viimeisen ryhmän merkitys ja rooli päivien kokonaisuudessa jäi tosin hieman irralliseksi historiallisen vinkkelin puuttuessa monista esityksistä kokonaan.
Loppupaneelissa keskustelijoina olivat Sirkka Ahonen, Annukka Jauhiainen, Jukka Rantala, Eija Stark ja Saara Tuomaala-Sarpong. Paneelissa käsiteltiin kasvatushistorian ajankohtaista tilaa, merkitystä ja antia. Yleisesti ottaen tutkimusalan tilanteen nähtiin kohentuneen viime vuosina. Institutionaalisella puolella tapahtuneita häviöitä (esimerkiksi menetettyä professuuria) on paikattu omaehtoisella toiminnalla, josta Kasvatus & Aika -lehti on näkyvin esimerkki. Julkaisemismahdollisuuksien parantumisen ohella alan tutkijat ja harrastajat vaikuttavat löytäneen toisensa uusien verkostoitumisen kanavien kuten kasvatushistorian päivien ja kasvatushistorian verkoston kautta. Moninäkökulmaista ja -tieteistä synergiaa on siis jo olemassa edustaahan Kasvatus & Ajan kirjoittajakuntakin kaikkiaan jo lähes kolmeakymmentä tieteenalaa, ja yhteisartikkeleita tehdään entistä enemmän, kuten seuran puheenjohtaja Jukka Rantala puheenvuorossaan totesi.
Sen sijaan panelisteja huolestutti historiallisen näkökulman marginaalisuus kasvatustieteiden koulutuksessa sekä opiskelijoiden vähäinen kiinnostus aihepiiriä kohtaan. Alan heikko status ja esimerkiksi julkaisusyklin väistämätön hitaus ei houkuttele nuoria tutkijoita vaan ennemminkin pudottaa hitaan tutkimuksen tekijät pois tehokkaisiin psykologis-didaktisiin julkaisumalleihin perustuvilta meritoitumisreiteiltä. Pelkona on, ettei alan tuntijoita ja osaajia tulevaisuudessa enää tule.
Kasvatushistorian merkitystä panelistit perustelivat monella tapaa. Todettiin muun muassa historiallisen ymmärryksen merkitsevän sitä, ettei kasvatustiedettä perusteta murtumaan tai odoteta yhtäkkistä, supertietoon perustuvaa vallankumousta oppimisen ja kasvatuksen hallinnassa. Historiallista näkökulmaa kaivattiin myös julkiseen päätöksentekoon, jossa perspektiivin puutteen katsottiin johtavan essentialistisen näköalattomiin ja pahimmassa tapauksessa deterministisiin tässä ja nyt -ratkaisuihin. Kulttuurihistoriallisen kultivoituneisuuden ja tuntuman klassikoihin katsottiin tuovan ymmärrystä siitä, miten asiat ovat kehittyneet ja kehkeytyneet, sekä siihen, mitä on tehty aikaisemmin. Tällöin uutena markkinoiduissa ilmiöissä voi tunnistaa eri konteksteissa aiemmin tehtyä ja kokeiltua. Historiallisen tutkimuksen kautta on myös mahdollista tuoda näkyviin poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia sekä antaa ääni marginaaliin jääneille ihmisryhmille esimerkiksi kasvatuksen kohteille.
Ainakin alan harrastajien keskuudessa kasvatushistorian anti vaikuttaa siis näyttäytyvän lähes konstitutiivisena suhteessa paitsi kasvatustieteiden itseymmärrykseen myös tieteenalan normatiiviseen, käytännölliseen funktioon yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena. Tämän ajatuksen välittymisessä tutkimusalan sisältä laajemmille foorumeille keskeistä lienee juuri kasvatushistorian pyristely irti sadan vuoden yksinäisyydestään.